Joulu on taas – vähäsen joululehdistä

Seuran kirjasto sai marraskuussa lahjoituksena nipun Kiukaisten Joulua 1980-1990-luvulta ja joukon jatkoksi vielä muutaman 2000-luvun Huittisten Joulun. Kirjaston lukusalissa oli ennestään vain yksi huittislaisten lehti 1980-luvulta, mutta satunnaisia numeroita on kausijulkaisujemme joukossa useammastakin pitäjästä. Otin lehdet kiitollisina vastaan ja siirryin niiden ja runsaiden lumisateiden myötä joulun tunnelmiin.

Joululehdet eivät ole Sukututkimusseuran kirjaston kokoelmassa tunnelmointia tai välipalalukemista varten. Joululehdestä voi olla sukututkijalle paljon iloa. Moni paikallinen joululehti toimii kotiseutuyhdistyksen vuosikirjana tai ainakin suuri osa kirjoituksista on lähtöisin aktiivisten kotiseutuihmisten kynästä. Seurakunnan kuulumiset ovat luonteva osa joululehden sisältöä. Lisäksi joululehdissä on kotiseutukuvauksia, rakennushistoriaa, sotahistoriaa, järjestöjen, yritysten ja koulujen pienimuotoisia historiikkeja. Joululehdissä muistellaan vanhoja aikoja, haastatellaan asukkaita, kerrotaan pitäjän merkkihenkilöistä - kauppiaista, käsityöläisistä, perinteentaitajista, poliitikoista ja originelleista. Kaikista ei ole välttämättä muualla kirjoiteltukaan. Satakuntalaisesta lehdestä voi löytää siirtokarjalaisten kertomuksia – tätä ei äkkinäinen tule ajatelleeksi. Kansanperinne on tärkeä osa joululehteä, eikä kyse ole pelkästä jouluperinteen kertaamisesta. Tiedettä ei joululehdessä olla tekemässä. Muistitieto on joululehteä omimmillaan ja lähdeluettelo poikkeus.

Kiukaisten Joulua kustantavan paikalllisen Lion Clubin kotisivuilla pohdiskellaan, että joululehdestä, joka on ilmestynyt 1970-luvun alusta asti ”tulee jo melkoinen kotiseutujulkaisu, kun kaikki numerot sidotaan yksiin kansiin”. Ja näinhän se on. Jos vertaa nykyisiä joululehtiä kokoelmamme vanhimpiin 1950-1960-lukujen lehtiin - ainakin joitakin Valkeakosken, Pälkäneen ja Ruoveden Jouluja löytyy niiltä ajoilta - taitaa näkyvin ero olla painotekniikassa. Onneksemme joululehden sisältö ei ole siis ollut kovin altis uudistuksille. Joulu ja joululehti - yhtä aikaa vanha tuttu ja aina uusi.

Hyvää Joulua blogin lukijoille!

**************************************************

Joululehtiä ovat kustantaneet ja kustantavat muutkin kuin paikalliset toimijat. Postimuseossa oli vuonna 2009 näyttely vanhoista joululehdistä. Upeita kansia voi ihailla verkkosivustossa. Kiukaisten Joulujen kansikuvat ovat aiemmin mainitulta Lions Clubin sivustolta.

Sukututkimusta koululaisille

Kävin viime keväänä esitelmöimässä paikallisella koululla aiheesta "Mitä sukututkimus on?".

Mikäli haluat itse käydä levittämässä sukututkimuksen ilosanomaa paikkakuntasi koululla, löydät käyttämäni taustamateriaalin tästä.

Toivoisin kuitenkin, että ennen esitelmänpitoa olisit yhteydessä seuran toiminnanjohtajaan. Materiaalin (c) on Suomen Sukututkimusseuralla, vaikka se on allekirjoittaneen tekemä.

"Kalvosulkeisten" on tarkoitus toimia vain tukena ja muistilistana. Sen avulla pystyt pitämään aika tarkalleen yhden oppitunnin mittaisen esityksen, joka sopii 4-9. luokkien oppilaille.


Juha Vuorela

Sukututkimusharrastuksen vallitsevia vikasuuntauksia

Kuten niin monella tieteenalalla, joissa harrastajakunnalla eli "maallikoilla" on merkittävä asema tieteen edistämisessä, myös sukututkimuksessa julkaistuja aineistoja pyrkii vaivaamaan tieteen edellyttämien luotettavuuskriteerien puute, mikä tekee tieteen "ammattilaisille" vaikeaksi ja joskus mahdottomaksikin tarjolla olevien aineistojen hyödyntämisen vakavampaan tarkoitukseen.

Monilla tieteenaloilla, joiden tulokset perustuvat kuitenkin selvästi rajattuun ja määritettyyn tietojen keruuseen, alan intohimoisilla harrastajilla on tärkeä rooli havaintojen teossa ja ylösotossa tieteellisiä analyysejä varten, vaikkei tiedonkerääjien kompetenssi sitten riittäisikään itse analyysien tekoon.

Tyypillisenä esimerkkinä voidaan mainita tähtitiede: harrastajat tarkkailevat innokaasti tähtitaivasta ja kuvaavat mielenkiintoa herättävät kohteet välineillään. Kohteen jäljityksessä, kuvaamisessa, valotusajan säätämisessä ja vääristymien korjaamisessa harrastajat saattavat olla erittäin eteviä. He raportoivat sitten havaintonsa observatorion tutkijoille, jotta nämä voisivat kohdistaa ponnistuksensa näihin löytöihin. Voivatpa he päivystää tieteellisen ohjelman puitteissa ja hälyttää observatorion kohteen kimppuun, ja näin auttaa tiedemiehiä ratkomaan pikaisesti ajankohtaisia arvoituksia. Harrastaja voi olla täten oiva tieteen kontribuoija, vaikka omat rahkeet eivät kovin pitkälle riittäisikään.

Oikeastaan sukututkimuksessa ei ole eroa tähtitieteeseen nähden itse metodien käytön suhteen, vaan tutkimuskenttien kaoottisuuden huimaa eroa selittää lähinnä se, että tähtitieteellä on vanhastaan vakiintuneen ja hyvin eriytyneen tieteen asema, kun taas sukututkimus on paljolti pysynyt perin sekalaisen harrastajakunnan temmellyskenttänä ja vakavan tutkimuksen osuus on jäänyt erittäin kapea-alaiseksi. Siis pääerona on ennemminkin perinne, jossa genealogiaa ei ole institutionalisoitu ja "kanonisoitu" yliopistollisilla oppituoleilla. Astronomian gravitaatiokenttiä ei voi enää sekoittaa tuonpuoleiseen vaikutukseen, jota astrologia uskottelee olevan olemassa, mutta sukututkimuksen harrastajissa tapaa aina niitä, jotka eivät halua erottaa ilmiselvää tietoa ja hämärää uskomusta toisistaan.

Pääero siinä, mikä erottaa tähtitieteen harrastajan sukututkimuksen harrastajasta tieteenteon kannalta on kyvyssä arvottaa tietoa. Tähtitieteen harrastajalla ei ole tämän suhteen varsinaista epäselvyyttä, mutta sukututkimuksen harrastajilla yleisesti on.

Sukututkimustiedettä ja tähtitiedettä, vaikka ne tieteenaloina ovat sangen etäällä toisistaan, voidaan hyvin rinnastaa myös riippuvuuksien tutkimisen kannalta. Riippuvuudet ovat molemmissa aivan keskeisin työstämisen kohde. Tähtitiede yrittää saada mitä tarkimman kuvan taivaankappalten keskinäisistä riippuvuuksista ja perustella jopa niistä sen tavan, jolla maailmankaikkeus on syntynyt. Myös genealogiset rakenteet ovat havainnoista rakennettuja keskinäisten riippuvuuksien taksonomioita. Kun tähtitieteilijälle on riippuvuuden osoittamiseksi tärkeää mitata ja taulukoida gravitaatiota, niin sukutieteilijälle on yhtä tärkeää osoittaa ja määrittää perheenjäsenten riippuvuuksia ja koostaa niistä laajoja sukutauluja.


Myös tähtitieteilijän ja sukutieteilijän kompetenssivaatimuksia voidaan jossain määrin rinnastaa riippuvuuksien ymmärtämisen kannalta. Tähtitieteilijällä vaatimus on ilman muuta aika korkea, sillä pelkkä karkean tason täydellisyyteen viety havainnointi ja tieteellinen järjestely eivät alkuunkaan riitä, vaan täytyy jo perustasolla hallita hyvin myös hiukkasfysiikka ja sitä selittävien monimutkaisten matemaattisten mallien kehittely ja ymmärtäminen. Sukututkimusharrastaja pitäytyy tavallisimmin vain tietojen keruuseen ja järjestelemiseen kirkonarkistoista. Tällöin sukututkijalle riittävät tuloksen saavuttamiseksi tavanomaiset henkiset voimavarat kuten vastaavasti tähtitaivasta havainnoivalle harrastelijallekin. Mutta jos sukututkimuksen kohteeksi otetaan koko historiallinen lähdeaineisto, vaaditaan myös useiden vanhojen kielten vähintään keskiaikaisten versioiden hyvä ymmärtäminen, kyky tulkita sekalaisia ikivanhoja käsialoja erittäin huonokuntoisista vanhoista asiakirjoista ja erittäin hyvä historiallisten lähteitten kontekstien hallinta. Tällöin menestykselliseksi tutkimuksesta selviytymiseksi vaaditaankin aivan erityistä henkistä lahjakkuutta kuten omalla tahollaan tähtitieteilijöilläkin.


Eräitä sukututkimusharrastuksen vikasuuntauksia

Sukutietojen auktorisointi

Ehkä pahin ongelma sukututkimuksen kentässä on tietojen auktorisointi. Missään muussa harrastajapohjaisessa tutkimuskentässä en ole kohdannut tätä taipumusta niin voimakkaana kuin sukututkimuskentässä. Tarkoitan tällä ilmiöllä sitä, että joidenkin tiettyjen tutkijoiden esittämiä tuloksia pidetään korvaamattomina eikä minkäänlaista argumentointia sallita niitä vastaan. Pahimmillaan se on sitä, ettei anneta niistä piiruakaan periksi, vaikka olisi silmiinhyppiviä näyttöjä muunlaisista tuloksista. Tavallisimmillaan se on sitä, ettei epäillä tippaakaan auktoriteetiksi kohotetun tutkijan tuloksia, mutta kenenkään muun tuloksia ei uskota alkuunkaan. Mitään tietopohjaisia perusteita tälle auktoriteettiuskolle ei useinkaan esitetä, vaan se saattaa syntyä jotakin pidettyä henkilöä kohtaan, vaikka hänellä ei olisi mitään meriittiä tutkijana ja pelkälle tietojen kopioijallekin on mahdollista saavuttaa sellainen aktoriteettiasema harrastajapiireissä. Aktoriteetin kuolema on omiaan entisestään pahentamaan hänen tietoihinsa lukittumista ja uuden tiedon torjuntaa.

Ilmiöön kuuluu myös se muoto, että tieto hyväksytään ainoastaan auktoriteetin kautta eli kysytään aina auktoriteetilta jonkun esittämästä tiedosta, onko se oikein. Jos tieto hyväksytään, vaikka auktoriteetti ei esittäisi siitä muuta kuin omia ensi käden vaikutelmiaan, tiedon lähteeksi saatetaan merkitä auktoriteetin nimi ja varsinainen lähde unohdetaan.


Sukujuurieskapismi

Sukujuurieskapismissa paetaan nykytodellisuudesta kauas pois ammoisiin sukujuuriin. Sukuselvittelyjä käytetään tekniikkana vapautua arkipäivän ongelmien turhaumista, niin henkilökohtaisista pettymyksistä kuin yleismaailmallisesta ahdistavuudesta ikävine uutisineen. Tässä taipumuksessa voisi nähdä positiivista suuntautumista selviytyä arjen vastoinkäymisten yli eteenpäin, mutta usein siinä mennään ylenpalttisuuteen.

Sukujuurieskapismi voi olla pakoa vain nykytodellisuudesta, mutta on suuri joukko harrastajia, jotka pakenevat myös historiallista todellisuutta eli eivät halua tietää arjen latteuksista ja epähygieenisistä historiallisista tosiseikoista, jotka aina väistämättä liittyvät myös itse kunkin sukujuuriin. Tämä voi olla tehostamatonta tai tehostettua esittämistä. Lievimmillään se on vain anakronismia, eli tulkitaan historian tavallisuuksia nykynäkökulmasta kummallisuuksiksi ja ne näin etäännytetään oman aikansa todellisuudesta. Eräs muoto tästä on erikoisuuden tavoittelu, eli että valikoidaan esivanhemmista vain se, minkä on tulkinnut jotenkin erikoiseksi ja jätetään noteeraamatta se, mitä ei voi selittää erikoiseksi. Tämä kerätty erikoisuus on siis kuitenkin väärinymmärrysten kautta saavutettu historiallinen illuusio.

Omakohtainen suhteeni sukujuurieskapismiin on, että koska olen valinnut päätutkimuskohteekseni sukujuuret, minun on tunnustettava itselleni, että olen langennut itsekin sukujuurieskapismiin vähintään siinä muodossa, että pakenen sen kautta aina silloin tällöin nykytodellisuutta. Mutta toisaalta yritän vimmatusti tavoittaa historiallisen todellisuuden ja sen vuoksi taistelen sisimmässäni vaanivaa historiallista haaveilua ja anakronismeja vastaan.


Sukujuurihienostelu

Sukujuurihienostelussa on käsittääkseni paljolti kysymys siitä, että esivanhempien kunnioitukseen sekoittuu heijastusta omasta narsistisesta asenteesta sukujuuriin. Narsismin toinen puoli lienee se, että sukujuurista haetaan kompensaatiota itsetunnon heikkoudelle ja omalle tavallisuudelle. Kaikissa omien juuriensa tutkijoissa lienee jonkin verran narsismia. Se on siis aivan luonnollista johonkin mittaan asti, mutta usein esivanhemmista halutaan antaa vain sievistelty kuva, eikä haluta myöntää sitä rosoisuutta ja burleskisuutta, joka oli todellisuutta vielä muutama sukupolvi sitten aivan hienoimpienkin piirien tavoissa ja kielenkäytössä. Tämä asenne menee sukuselvityksissä usein aivan sievisteleväksi hupsuudeksi Molieren lentävän lauseen mukaan, kun hyvin rahvaanomaiset ihmiset yrittävät epätoivoisesti koketeerata. Se on vähän kuin kertoisi Ryysyrannan Joosepin tarinan salonkikelposesti, rokokooasussa, keikistellen valkohapsinen peruukki päässä ja kietoen silkkisen nuuskaliinan pikkurillin ympärille.

Sukujuurihienostelua on myös tapana tehostaa käyttämällä aivan vanhanaikaisimpia ruotsinkielisiä nimimuotoja ja torjumalla suomenkielisiä nimimuotoja. Toisaalta monet sukututkijat käyttävät ruotsinkielisiä nimimuotoja aivan samoin, koska ne näkyvät vanhoissa lähteissä ja koska he kokevat itsensä kovin epävarmoiksi nimien normalisoinnissa. Syynä saattaa olla se, ettei ole selvitetty itselle historiallisia kielisuhteita. Siten tästä tekstipiirteestä ei sellaisenaan voida päätellä selvityksen hienostelevuutta, vaan se tulee suhteuttaa muuhun asiayhteyteen sen arvioimiseksi.

Eräs tapa tehostaa sukujuurihienostelua on valikoida selvityksiin säätykierrossa nousseet henkilöt ja jättää taka-alalle muut, vaikka säätykierrossa nousseet ovatkin vain marginaalinen osa ja taka-alalle jätetyt lähes kaikki, mitä on, ja nimenomaan omassa esivanhempain polussa. Vaikka tilanne olisi tämä, se ei ole välttämättä hienostelua, vaan usein myös sitä, että säätyväestä on paljon valmiita selvityksiä, joita voidaan referoida, mutta koetaan liian vaikeaksi ottaa selvää taka-alalle jääneistä, vaikka heistä olisi paljonkin tietoa lähteissä. Sillehän ei mitään mahda, jos omat juuret ovat säätyläisvoittoisia, mutta yleensä hienostelun ellei peräti juurten kultauksenkin merkki on se, että sukujohdoissa ei ole luovuttu vääriksi todistetuista ja tunnustetuista yhteyksistä, jos nämä johtavat korkeasäätyisiin esivanhempiin.

Omakohtainen suhteeni sukujuurihienosteluun on, että se näyttää surkuhupaisalta. Mutta kun en voi alkuunkaan kiistää omaa narsismiani enkä hellyttävää ensivanhempien kunnioitustakaan, minun on syytä olla erityisen varovainen myös oman itseni suhteen. Pitää aina muistaa riisua silkkihansikkaat pois, kun selvitystyö alkaa, mutta vaikka sen muistaisinkin, en saa silti suhtautua toisten hienosteluun ylimielisesti.


Sukuhutkimus

Melko useat sukututkimuksen harrastajat ilmoittautuvat vapaaehtoisesti sukuhutkijoiksi. On jopa suhteellisen ansioikkaita harrastajia ja suurenmoisia työmyyriä, jotka niin tekevät. Ehkäpä se onkin heillä jonkinlaista vaatimattomuuden korostusta. Mutta on myös niitä, jotka kokevat eritasoisia allergiaoireita sukutiede -käsitteestä ja ylipäänsä säntillisyydestä. He kokevat tieteelliset kriteerit ja huolellisuuden kiristyspannaksi otsalla, joka rusentaa ohimot lyttyyn.

Sukuhutkimus -sanaa on alettu käyttää niin usein, että se kätkee monenlaisia hutkimisen muotoja. Puhtaaksikeitetyin muoto siitä saattaa olla sukutietojen umpimähkäinen kopiointi ilman minkäänlaisia tarkastuksia. Jotkut käyttävät sanontaa itsestään siksi, että käyttävät ainoastaan toisenkäden lähteitä eli valmiita sukuselvityksiä. Näitäkin lähteitä voidaan käyttää lähdekriittisesti, siis tieteellisesti, eli hutkimista on vain niiden kritiikitön käyttö. Jos valmis selvitys on aivan virheetön, "hutkimista" ei voida muuten erottaa "tieteellisestä tuotoksesta" kuin että se ei ilmoita lainkaan lähteitään. Taas jos hutkimus on tuonut kopioinnin mukana virheitä, ne erottuvat heti siitä sille, joka lukee järki päässä, sillä kaikki lyöntivirheet ja lapsuksetkin on tällöin kopioitu sellaisinaan. Niinpä jos joku henkilö on elänyt 1607-1677, mutta sukutauluun on kirjattu kuolinvuodeksi 1777 lyöntivirheen vuoksi, tämä kuolinaika 1777 näkyy kaikissa sukuhutkimuksissa, joihin se on kopioitu toinen toisiltansa.

Eräänä muotona sukuhutkimusta on pidettävä myös sitä, ettei tiedoille esitetä lähteitä. Tällöin esityksen tietoja on paha arvottaa, eli kaikki eriarvoiset tiedot näyttäytyvät aivan samanarvoisina, koska niiden arvoperuste jää esityksen kautta tuntemattomaksi. Siten siitä on mahdoton erottaa pomminvarmoja, yksikäsitteisiä, tulkittuja tai umpimähkään arvattuja tietoja toisistaan.

Oikeastaan sukuhutkimus vainoaa usein myös vakavia tutkijoita eikä kukaan aivan säästy hutkimusvirheiltä tutkimuksissaan, vaan varsinkin paljon tutkijalle sattuu joskus unohduksia tiedon tarkastamisessa. Sellainen hutkaisu saattaa johtaa pahasti harhaan, vaikka selvitys noudattaisi muilta osin ankaria tieteellisiä kriteerejä. Itsellenikin on käynyt juuri niin muutaman karvaan kerran. Paljon olen niistä virheistä oppinut, mutten niin paljoa, etteikö seuraava hutkimusvirhe väijyisi jonkin nurkan takana valmiina iskemään kimppuun juuri, kun olen aseeton.


Sukujuurihöperehtiminen

Sukujuurihöperehtimisessä on kysymys virheellisten selvitystietojen itsepäisestä myllyttämisestä. Tietoja viedään innokkaasti eteenpäin suostumatta niitä tarkistamaan, vaikka nämä virheet olisi oikaistu aikoja sitten ja osoitettu perättömiksi. Monesti perättömien tietojen levittäjä joutuu näpäytetyksi ja havahtuu tilapäisesti huomaamaan virheellisyydet, mutta pian hän unohtaa oikaisut ja käyttää jälleen halukkaasti vanhoja oikaisemattomia tietojaan luullen auttavansa niiden peräänkyselijöitä. Jatkuva virheellisten tietojen kanssa soutaminen ja huopaaminen onnistuu, koska minkään tietojen lähteitä ei merkitä ylös, jolloin hyvin perusteltuja tietoja ei osata erottaa aivan perättömistä tiedoista. Vaikka sukujuurihöperehtijä olisi väliaikaisesti omaksunutkin oikean tiedon, hän ei korjaa sitä vanhoista tiedostoistaan ja kun asia otetaan jonkin ajan kuluttua uudelleen esiin, hän hakee jakeluunsa vanhan virheellisen tietonsa, vaikka korjattukin olisi jossain tallella. Kun perättömien tietojen levittäjää muistutetaan useasti tietojen perättömyydestä ja häntä yritetään oikaista, hän ajautuu neuvottomuuteen, muttei saata luopua perättömistä tiedoista, vaan alkaa höpöttää, että tiedosta on liikkeellä kahdenlaista tulkintaa. Hän esittää mielellään virheen oikaisun kiistanalaisena tietona ja antaa ymmärtää sen olevan epäilyttävä, koska hänen kannattamansa aivan perätön tieto on olemassa. Hän on niin sitoutunut perättömään tietoon, ettei henno siitä luopua tai jos hän on oikeellisuuteen pyrkiväinen, hän käy jatkuvaa jaakopinpainia sen kanssa.


Meriitin kaappaus ja tappaminen sukututkimuksessa

Koska sukututkimusharrastajien piirissä ei harjoiteta johdonmukaisesti tiedemaailman pelisääntöjä tietojen esittämisessä, jää yleensä epäselväksi se, kenen ansiota kulloisenkin tiedon löytäminen on. Tieteellisten julkaisujen lähdeviitteillä on monia tehtäviä, ei vain edellytyksen tarjoaminen tiedon oikeellisuuden tarkastamiselle, vaan myös sen osoittaminen, mikä on lainattua tietoa ja kenelle ansio siitä kulloinkin kuuluu. Meritoiminen on olennainen motivoiva perinne tieteen tekemisessä. Kysymys ei ole vain jonkun yksilön merkityksen huomioimisesta tai oikeudenmukaisesta palkitsemisesta, vaan koko tieteenalan edistämisestä puhtailla pelisäännöillä.

Sukututkimuskin voi olla suurta vaivannäköä vaativa ja pitkäaikainen ponnistus, joka pitäisi aina noteerata. Kun kuitenkaan lähteitä omille tiedoille ei esitetä, jää näin kokonaan pois ansioituneiden nimeäminen. Jos samalla kiistetään fiksusti oma ansio, koko meriitti tavallaan tapetaan. Epäselväksi jää tällöin myös se, onko edes mitään meriittiä tiedon takana, eli onko tulos saavutettu helpolla ja nopeasti, vai sellaisten erityisen vaativien ja pitkällisten tutkimusponnistusten tuloksena, joihin vain harva pystyy. Tämä tapa myös johtaa helposti siihen luuloon, että selvityksen esittäjä on kaiken löydetyn tiedon takana, vaikka kaikki hänen esittämänsä on lainattua tietoa. Joko se on vain edellyttänyt hänen jalkautumistaan arkistoon noutamaan se, eli olemaan pelkkänä juoksupoikana; tai jos siitä jollakin on ansiota, siitä tulee kiittää ainoastaan tietojen esittäjää.

Paitsi että tieteellinen meriitti tapetaan sukututkimukselta lähteitten ilmoittamatta jättämisellä, törmätään myös aika usein tieteellisen meriitin kaappaukseen tapauksissa, joissa täysin puuttuvat edellytykset ansioitumiseen. Toisin sanoen joku, joka ei ole varsinaisesti tutkinut asiaa, on saanut löydöstä koskevan tiedon sen löytäjältä, mutta kehuu tai antaa muuten ymmärtää, että on itse kaiken ansion takana. Tämä epärehellisyys on aika yleistä juuri sen takia, ettei esitetä lähteitä, joista meritoijan voisi selvittää.


Matti Lund

Suku Forum nyt myös kännykkääsi

Suomen Sukututkimusseura seuraa aikaansa ja esittelee nyt Nokian Ovi Storessa ilmaisen sovelluksen, jolla saat Suku Forumin uusimmat keskusteluavaukset helposti matkapuhelimeesi

Klikkaa alla olevaa linkkiä - rekisteröityminen Ovi Storeen on ilmaista!







Juha Vuorela

Polttohautauksesta

Hautausmaiden täyttyminen ja erilaiset tartuntataudit saivat 1870-luvun Englannissa aikaan keskustelun polttohautauksen käyttöön ottamisesta. Erityisesti lääkärit suosittelivat tätä hautaustapaa, sillä muistissa olivat vielä muutamia vuosikymmeniä aiemmin riehuneet koleraepidemiat. Tärkeä askel otettiin 1874, kun pappi Hugh Haweis julkaisi teoksensa "Ashes to Ashes, a Cremation Prelude". Huhtikuussa saman vuonna perustettiin "Iso-Britannian ruumiinpolttoyhdistys", jonka tarkoituksena oli perustaan Englannin ensimmäinen krematorio. Tämä hanke onnistui vasta 1878, mutta seuraavana vuonna uudessa krematoriossa tuhkattiin vain yksi hevonen. Sisäasiainministeriöltä ei heltynyt lupaa ihmisten polttamiseen. Vasta 1882 tapahtui maan ensimmäinen virallinen tuhkaus kapteeni Hanhamin yksityisessä krematoriossa Dorset'n Manstonin tilalla.


Yhdysvalloissa ensimmäinen krematorio aloitti toimintansa 1876, mutta jo paria vuotta aiemmin olivat sielläkin valistuneet lääkärit ryhtyneet toimiin. Niinpä Suomessakin tiedettiin kertoa kesäkuussa 1874 New Yorkissa tapahtuneessa kokeilusta. Kaupunkiin oli perustettu ruumiinpolttoyhdistys ja ensimmäinen tuhkaus tapahtui huhtikuussa.

Tohtori Francis Opdyken poika George oli kuollut ja isä päätti polttaa hänen ruumiinsa. Herra Opdyke tilasi 6,5 jalkaa pitkän ja vajaat kolme jalkaa läpimitaltaan olevan rautakattilan. Kattilan kannessa oli reikiä höyryä varten. Kellariinsa hän muurautti uunin, joka yhdistettiin talon savupiippuun. Kaksi päivää kuolemasta tapahtui itse poltto.

Ruumis laskettiin alastomana kattilaan ja puut sytytettiin sen alle. Kattilaa kuumennettiin aivan valkohehkuiseksi puolellatoista sylillisellä puita. Seuraavana aamuna, kattilan jäähdyttyä, avattiin kansi. Sisältä löytyi vain pieni kasa valkoisenharmaata tuhkaa.

Tämän omaiset laittoivat 18 tuumaa korkeaan uurnaan, jonka laitaan oli kirjoitettu vainajan nimi ja ikä. Tomuastia sinetöitiin ja asetettiin isän työhuoneeseen.  Ruumista poltettaessa oli ollut tohtori Opdyken lisäksi muitakin henkilöitä eikä kukaan osannut sanoa paha sanaa tapahtumasta. Hajua ei havaittu ja tuhka oli läsnäolijoiden mukaan kuin puuteroitunutta sokeria. Luiden jälkiä ei huomattu lainkaan.

Suomeen saakka ajatukset uudesta hautaustavasta levisivät 1880-luvun lopulla Helsingin yliopiston ylimääräisen filosofian professorin, Wilhelm Bolinin välityksellä. Jo 1889 perustettiin Suomen Ruumiinpolttoyhdistys ja Lääkintöhallitus aloitti asian oikeuslääketieteellisen pohdinnan. Hietaniemen hautausmaalle kohosi maamme ensimmäinen krematorio kuitenkin vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1926.

Em. Ruumiinpolttoyhdistyksen perustamisen yhteydessä sanomalehdistö arveli (sinänsä täysin oikein), että polttohautauksen aika on vasta hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa. Tosin eräs nainen oli jo ehditty tuhkata Tukholmassa, jonne krematorio oli saatu hieman aiemmin. Sanomia Turusta -lehti arvioi koko asiaa seuraavasti;

"Sanottakoon mitä tahansa, mutta wastenmieliseltä meistä ainakin tuntuu tämä uusi ruumiin häwittämistapa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman kuuluu Herran oma sana ihmisestä syntiinlankeemisen jälkeen."

Samoin muistutettiin lukijaa maahan hautaamisen käytännöistä vuosituhansien mittaan sillä "olisi kyllä muinaissuomalaisilla ollut puita ja keinoja polttaa wainajainsa ruumiit, jos luonto olisi heille sellaisen wiittauksen antanut. Ei olisi ruumiin häwittämisestä ollut enemmän kulutuksia eikä waiwaa tulen kautta kuin maahan kaiwamisenkaan awulla; mutta kumma kyllä, he noudattivat ainoastaan jälkimäistä tapaa (maahan hautaamistaa)."



Juha Vuorela

Montako kuntaa Suomi tarvitsee?

Kysymys on nykypäivän toimittajien huulilla, kun he pääsevät tenttaamaan politiikkoja tai johtavia virkamiehiä. Kun itse kuljen rintamailla vahoissa loistokkaissa maalaispitäjissä, paikallisväestö kysyy: ”Ollaanko meidät jättämässä oman onnemme varaan”.

Sukutukijana asia on askarruttanut mieltäni jo vuosia, ja olen koittanut löytää sille vastausta historian sivuilta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että seurakuntien tai maallisten hallintokuntien koon tai määrän muodostumisesta on loppujen lopuksi aika vähän tutkimusta.

Periaatteessa jo sukutukijan perusteokset kertovat, että piispat perustivat uusia seurakuntia, kun vanhat seurakunnat kasvoivat suureksi. Yleensä ketju meni siten, että etäällä emäkirkosta asuvat alkoivat vaatimaan omaa kirkkoa ja kirkkoherrat vastustivat ensin kappelien perustamista ja erityisesti niiden irrottamista, koska ne pienensivät kirkkoherran tuloja.

Maallisesta näkökulmasta olen katsellut asiaa lähinnä Hämeen ja erityisesti Jämsän suhteen (kuva yllä). 1500-luvulla kunnan prototyyppi oli sellainen, että kunnassa oli neljä neljänneskuntaa, joissa kussakin neljänneskunnassa oli keskimäärin kymmenen kylää ja kussakin kylässä keskimäärin 4 taloa. Verotusmielessä yksi kylä vastasi yhtä koukkua ja esim. Jämsässä 1600-luvulla koukku muuttui kahdeksi manttaaliksi. Näillä luvuilla laskettuna kokonaisessa kunnassa oli 4 x 40 taloa =160 taloa, ja jos jokaisessa talossa oli noin 10 ihmistä, niin järkevän kokoisena kuntana pidettiin 1600 henkilön muodostamaa kokonaisuutta.

Tuohon aikaan katsottiin, että tuollaista väkimäärää kohti oli säällistä olla kirkkoherra apulaisineen, nimismies ja kourallinen erilaisia vouteja. Käräjiä pidettiin kahdesti vuodessa ja kaikenlaisesta rakentamisesta vastattiin yhteistuumin. Tuon ajan hallinnon ajatuksena oli kaiketi, että määräsuhteet olivat järkeviä esivallan ja talonpoikien välillä ja toisaalta se loi riittävän tulopohjan näiden virkamiesten ylläpidoksi.

Näillä lähtökohdilla oli Suomessa jo 1400-luvun puolivälissä noin 100 seurakuntaa ja kappelia ja 1700-luvun puolivälissä jo 350 vastaavaa. Itsenäisyyden alussa kuntia oli 532 ja nyt 342. Keskimääräisen kunnan asutusluku oli itsenäisyyden alussa 5900 ja nykyisin 15700, eli olemme noin 10-kertaisessa asukasluvussa verrattuna vanhan ajan kuntiin. Mielessä jotenkin käy, onko ongelmien syy väestöpohjan laajuudessa, vai vaatimusten mahdottomuudessa.

Pontimen tähän kirjoitukseeni sain lopulta sunnuntain Hesarista, jossa mielipideosastossa oli kirjoitus karhunkaadoista ja allekirjoittajana Pohjois-Karjalan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö. Siis koko Pohjois-Karjalassa on vain yksi poliisilaitos, jolla toki on useampia toimipisteitä. Tämä ei sinällään ole yllätys, sillä olen vieraillut tuolla alueella vuosia, ja vierailupaikkakunnalla ei ole ollut vuosiin poliisia, eikä oikeastaan mitään muutakaan valtion virkamiestä. Nyt kuulemma katoaa Kelankin toimisto mittaamattomien matkojen päähän. Kunnanmiehiä ja -naisia toki on, mutta niitäkin yksityistetään kovaa vauhtia ja en yhtään ihmettele kommentteja, joissa väestö pohtii: ”kuka meistä enää huolehtii”.

Sananlasku sanoo, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Kuitenkin vanhoissa perinteissä on ollut oma järkensä. Jotenkin omasta pienestä ja rajoittuneesta näkökulmastani näen, että yhteiskunnan pitäisi antaa peruspalvelunsa joltakin säälliseltä etäisyydeltä. Esi-isäni halusivat kirkon lähemmäksi, jottei kirkkoon olisi tarvinnut kulkea öitä myöten. Aivan samoin ajattelen, että nykypäivänä ainakin minimi peruspalvelut pitäisi olla lähellä, mutta jotenkin näyttää siltä, että kaikille on taattava samat palvelut välittämättä siitä, että ne reaalisesti katoavat monen osalta saavuttamattomien etäisyyksien taakse.

Tavan kaduntallaajana en voi mitenkään välttyä ajatukselta, että hallinnon rakentamisessa vanhan ajan piispoilla ja muulla esivallalla oli paljon suurempi järki kuin nykyajan päättäjillä. Yhteiskunnan palvelujen pitäisi olla jotenkin hierarkkisesti rakentuneita, jossa palvelujen määrä kasvaa ylöspäin mentäessä. Siis pappi ja poliisi tiettyä väkimäärä kohti juuri sillä alueella, missä ihmiset asuvat, eikä kymmenien tai satojen kilometrien päässä. Isommat laitokset, kuten sairaalat, lukiot ja vaikkapa urheiluhallit taas jotakin toista suurempaa – edellisen moni kertaa kohti jne. Jollakin tällaisella ajatustavalla ainakin peruspalvelut ja perusturvallisuus säilyisivät ihmisten lähellä.

Tällä pienellä tarinalla haluan kertoa, että sukututkimus ja historian harrastus on tuonut omaan elämääni paljon sellaisia pohdintoja ja lähestymistapoja, jotka eivät nuorempana edes juolahtanut mieleeni. Sukututkimuksen harrastaminen on siis omalta osaltani johtanut paljon muuhunkin kuin vain polveutumiskaavioiden pohtimiseen.

Muonatorpparin palkka

Yksi maamme vähävaraisimpia yhteiskuntaluokkia oli 1800-luvun loppupuolella runsaaksi kasvanut muonamiesten joukko. Nämä "vähempiarvoiset" talollisten ja rusthollareitten apuvoimat asuivat vaatimattomissa mökeissään ja puursivat omalta osaltaan yhteiskunnan parhaaksi hiljaisuudessaan. Omista esivanhemmistani Juho Ahlberg Kuusjoen Diskarlan kylässä työskenteli Haikian talossa torpparina, mutta mainitaan kuollessaan muonamieheksi. Hänen vaatimaton omaisuutensa lueteltiin perukirjassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten joulun alla.

Mutta mitä muonamies sitten täsmälleen ottaen sai palkakseen? Sopimuksia oli monenlaisia, mutta erään näkökulman avasi sanomalehti Hämäläinen kesällä 1879 udeltuaan joltain muonamieheltä tämän ansioita. Vastauksensa mies muotoili näin;

"Kuusi tynnyriä rukiita vuodessa, johon tulee vapaa asunto ja poltinpuut, laidunta lehmälle sekä yhden lehmän varalle talveksi niittua, jonka minun itse tulee korjata; yksi parmas olkia ja kolme kappaa suoloja. Tästä kaikista olen minä velvollinen tekemään kartanoon kolme päivää viikossa työtä.

Mutta minulla on valta tehdä koko viikon työtä kartanoon, suvet talvet, josta lisätyöstä maksetaan suvella 1 markka 50 penniä päivältä, ja talvella 1 markka."

Sanomalehden toimitus arvioi, ettei tuo palkka ollut mitenkään halveksittava. Sen mukaan vähäinen perhekunta tulee sillä hyvin toimeen, jos "vaimokin kerkiää ja kykenee työhön".



Juha Vuorela

Helsinkiin?

Erityisesti tänä vuonna, mutta jo pidempäänkin olemme saaneet lukea mediasta, miten kallista asuminen Helsingissä on. Vuokrat nousevat huutokauppatahtiin ja omistusasuntojen hinnat ovat pilvissä. Halukkaita ostajia ja vuokralaisia tuntuu silti löytyvän. Onkin mielestäni aiheellista lainata eräitä sanomalehtiä marraskuulta 1860. Niissä kirjoitetut varoituksen sanat ovat ilmeisesti yhä, tasan 150 vuotta myöhemmin, täysin relevantteja;


"Helsingin ruotsalaisissa sanomissa on waroitus niille jotka matkustawat Helsinkiin työtä hakemaan, etteiwät ottaisi waimojansa ja lapsiansa myötänsä siinä luulossa että siellä saisiwat runsaammat tulot kuin kotonansa.

Wiimeisinä wuosina on monta perhekuntaa sinne mennyt suureen saaliin toiwossa, mutta korkiat huoneenhyyryt, huonetten puute ja kallis ruoka owat siellä saattaneet monta perhettä suureen kurjuuteen. Kaupungin waiwaishoidalla on täysi tekeminen omista waiwaisistansa, ja yksinäisten apu ei ulotu niin monelle. Niin on usiat näistä kuleksioista täytynyt palata takasin petettyinä toiwossa ja wiheliäisimpänä kuin tullessansa.

Sen wuoksi waroitus tässä on paikallansa. Terweet ja nuoret työntekijät woiwat kyllä siellä saada elatuksensa, mutta muut tekewät parahiten jos kotonansa tytywät tiettyyn ehkä wähempäänkin waraan."


Helsingin väkiluku nelinkertaistui vuosien 1850 - 1900 välisenä aikana. Uuden vuosisadan alkaessa pääkaupungin asukasluku oli noin 60,000 henkeä. Vielä 1800-luvun alussa Helsingissä oli ollut ainoastaan nelisentuhatta asukasta. Täten vanhojen lehtien varoitukset olivat varmasti oikeutettuja, sillä asuntotuotanto ei pysynyt perässä ja tulokkaat joutuivat majoittumaan hyvinkin epämääräisiin oloihin. Toisaalta ydinkeskustan loisto ja pääkaupungin status antoivat ihmisille toivoa paremmasta elämästä. Kun Helsingistä oli tehty pääkaupunki, alkoi Vironniemellä suuri rakennusbuumi. Sen lopputuloksena syntyivät mm. Helsingin yliopiston päärakennus, Valtioneuvoston linna, Tuomiokirkko ja monet muut Senaatintoria ympäröivät kivitalot. Näiden vetovoima oli varmasti suuri, vaikka tavallisen työväen asumuksista ei voinut puhua samana päivänä.

Oman elämänsä antisankari, eli, Mitä elämä on II

Virolaisessa kansansadussa Huonosti kävi – hyvin kävi talonpoika kertoo naapurilleen myötä- ja vastoinkäymistensä ketjun. Aloitetaan hyvästä naurissadosta, jonka vuohipukki pahaksi onneksi syö. Pukista saadaan kuitenkin hyvät lihat, mutta niitä palvatessa sauna palaa. Eipä sekään haittaa, sillä tilalle nousee uusi ja entistä parempi sauna… Lopputilanteessa talonpojalla on rahaa, mutta uusi vaimo on karannut. Hullusti eivät ole miehen asiat vieläkään, ”yksin näet on lystimpi asuakseni kuin pahan emännän kanssa.” Kansansadun talonpoika taitaa olla positiivisen ajattelun airut – kaikkea tapahtuu, mutta asiat kääntyvät aina parhain päin. Vai miten tätä pitäisi ajatella?

Olen joskus tutustunut Rudolf Steinerin ajatteluun pohjautuvaan elämänkaaripsykologiaan. Saksalainen psykologi Mathias Wais kirjoittaa, että elämäkertojen lukeminen on elämänkaartaan tarkastelevalle ihmiselle hyväksi, koska elämäkerroista voi löytää esikuvia ja virikkeitä omalle henkiselle kasvulleen. Lukijan pitää kohdehenkilön elämänkulusta etsiä opiksensa sen punaista lankaa. Muistelmia tai omaelämäkertoja Wais ei yllättäen suosittele - ne sisältävät liikaa itsepuolustusta ja saattavat sitä paitsi olla haamukirjoittajan laatimia.

Voi tietysti olla että elämäkerran kirjoittaja on kohdehenkilönsä suhteen objektiivinen ja oikeudenmukainen - tosin elämäkertojenkin oikeellisuudesta ja kohtuullisuudesta eläviä ja kuolleita kohtaan keskustellaan harva se kirjasyksy. Omaa elämäänsä muisteleva on ainakin aidosti subjektiivinen. Vaikka itsensä puolustelun (ja muiden syyttelyn) vaara on ilmeinen, sattuu sellaistakin, että muistelija avoimesti tunnustaa kootut - tai ainakin valitut - syntinsä kaikelle kansalle. Varhainen tunnustaja, kirkkoisä Augustinus aloittaa pahojen tekojensa listaamisen poikavuosien päärynävarkauksista. Hänelle ja myöhemmille tunnustajille on tyypillistä, että elämänvaiheet nähdään myöhemmän käännekohdan, usein uskonnollisen heräämisen valossa. Tunnustajan elämä on johdonmukainen kertomus, jossa harha-askeleetkin johtavat kohti valaistumista. Tunnustaja on oman tarinansa kertoja ja antisankari.

Merete Mazzarella yhdistää kirjassaan Att skriva sin värld (1993) suomenruotsalaisen kirjailija Tito Collianderin (1904 - 1989) tunnustajien traditioon. Colliander kääntyi ortodoksiseen uskoon kypsässä iässä ja kirjoitti seitsenosaisen muistelmasarjan vanhuutensa kynnyksellä 1964 – 1973. Olen lukenut muistelmat monta kertaa, välittämättä kunnolla miettiä mistä riippuvuudessani on kysymys – lukematonta ja lukemisen arvoista kirjallisuuttahan riittää kauemmin kuin elämää.

Ainakin voin sanoa, että Colliander on mainio kertoja ja hänen elämänsä rikas ja täynnä dramatiikkaa: Tito selviää koulupoikana hengissä vallankumouksen ja nälänhädän Pietarista, viettää nuorena miehenä boheemielämää Helsingissä, Pariisissa ja Karjalan kannaksella. Hän ehtii 30-luvulla asua itsenäistyneessä Virossa ja vierailla kirjailijastipendiaattina natsi-Saksassa. Collianderin ajankuvaus on yksityiskohtaisen eloisaa, hän on tarkkasilmäinen aikalaistodistaja. Toki lukija voi mietiskellä, muistaako hän oikeasti vai luuleeko vain muistavansa. Tunnustajana Colliander pyrkii rehellisyyteen ja hänellä on kuvataiteilijan terävä visuaalinen muisti. Kirjailijana hän on kertomisen ammattilainen - kirjallisuustieteilijä Mazzarella tarkasteleekin Collianderin muistelmia kuin fiktiota. Ja toki Collianderin muistelmat ovat nautinnollista luettavaa, teksti on lyyristä ja aistivoimaista.

Martti Anhavan mukaan tunnustajan rehellisyyttä kiinnostavampaa on se, mitä hän paljastustensa ohessa tulee paljastaneeksi. Vaikka Colliander ei säästä itseään, hänen huonoista puolistaan kiehtovimpia taitavat olla ne, joita hän ei itse huomaa. Colliander osaa olla omahyväinen, itsekeskeinen ja katkera. Hän kirjoittaa muista ihmisistä pääsääntöisesti myötätuntoisesti, mutta silloin tällöin rivien välistä tihkuu ihkaoikeaa näreyttä. Mazzarellan mielestä Collianderilla ei ole huumorintajua. Ja niinhän se on, että kirjailija ottaa itsensä kovin vakavasti, varsinkin silloin kun ruotii nuoren minänsä tekemisiä viisaan vanhuuden perspektiivistä. Mazzarella kirjoittaa, että Collianderia lukiessa tuntuu kuin olisi juhlassa, jossa joku humalainen ahdistaa nurkkaan ja alkaa juopon sitkeydellä selittää, mitä elämä oikein on. Vaikka olen ollut melkein loukkaantunut tästä lausumasta, minuakin ärsyttää tapa, jolla tunnustaja-Colliander esittää elämänsä punaisen langan raaskimatta jättää sitä lukijan löydettäväksi.

Mutta joka tapauksessa rakastan Tito Collianderin olematonta huumorintajua! Colliander ja hänen sukulaisensa ajavat elämän tragikoomista vuoristorataa kuin sadun talonpoika. Joillakin näistä hellyttävän epätäydellisistä ihmisistä menee huonosti ja yhä vaan huonommin. Kirjailija itse erehtyy, epäonnistuu ja kärsii kauaskantoisia kohtaloniskuja: polvivamma romuttaa hänen elämänsuunnitelmansa moneen kertaan. Nuori kirjailija elättää perhettään myyskentelemällä maalattuja puulusikoita ja senttaamalla yhdentekeviä lehtijuttuja. Vaikka myös onnea ja menestystä mahtuu taipaleelle, Colliander arvostelee kitkerästi pikkuporvarillista maailmankuvaa, jossa elää myytti oman onnensa sepästä. Collianderin elämänkokemuksen mukaan onnenseppä-ajattelu on rajoittunutta ja sydämetöntä - elämässä tulee eteen niin paljon sellaista, jota ei voi hallita. Ja niin paljon sellaista, jonka syvemmän merkityksen tajuaa ja rakentaa vasta jälkikäteen, kuten muistelija tekee elämänkaartaan rekonstruoidessaan.

Ja mitenkä tämä liittyikään sukututkimukseen? Aika vähän, mutta kirjastomme toinen erikoisala onkin henkilöhistoria. Sukutietoa ja tahatonta sukututkimuksellista komiikkaa Collianderin muistelmiin kyllä sisältyy. Ensimmäisessä osassa (Bevarat - Lapsuuteni huvilat) kerrotaan kirjailijan sukuverkostosta, jossa vilisee von Schoultzeja, Tigerstedtejä, Gripenbergejä… Toinen osa (Gripen –Aarnikotka) alkaakin sitten korjauksilla ensimmäisen osan tietoihin. Tunnontarkka kirjailija toteaa häpeillen, että muutamankin musterin, fasterin ja kusiinin tekemiset ja keskinäiset suhteet ovat menneet häneltä epäjärjestykseen. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten muistelmista ja elämäkerroista ongittuun sukutietoon ei aina ole luottamista. Steinerilaisesta itsekasvatusperspektiivistä en ole Collianderin muistelmia oikein osannut tutkiskella. Toivon hurskaasti, että alitajuntani hoitaa sitä puolta ihan itsenäisesti.

********************************************

Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokannan luokkaan L on luetteloitu yli 3000 muistelmaa ja elämäkertaa, jotka ovat kirjavarastossa. Kirjojen takautuva luettelointi on loppusuoralla.

Tito Collianderin muistelmat ilmestyivät suomeksi 1967 - 1975 Weilin + Göösin kustantamina. Ruotsinkieliset alkuteokset kustansi Schildt.

Colliandereista on ilmestynyt v. 2002 laaja sukukirja Collianderin suku Suomessa – Släkten Colliander i Finland sukuyhdistyksen kustantamana.

Kansansatu Huonosti kävi – hyvin kävi sisältyy Tauno Karilaan toimittamaan Lasten aarreaitta V:een (Gummerus 1954)
Martti Anhava: Totta puhuen (Otava 2004)
Merete Mazzarella: Att skriva sin värld (Söderström 1993)
Mathias Wais: Ihmisen elämänkaari (Suomen antroposofinen liitto, 2002)

Elämäkerrallisesta kirjoittamisesta keskustellaan Turun tiedeviikolla 30.9.2010 otsikolla "Mitä elämäkerroissa saa sanoa?"

Kuva: Fortuna John Lydgaten teoksesta The hystorye sege and dystruccyon of Troy, London, 1513.

Valtion verotus 1585-2011

Sukutukijoille historiasta on säilynyt monen moisia lähteitä, joita katsellessa joskus tulee pohtineeksi, miltä kokonaisuus on näyttänyt. Verotus on yksi tällainen asia, jota kosketellaan monissa teoksissa ja esim. SAY perustuu näihin verotuslähteisiin.

Joskus katsellessani ”Oma Maa” nimistä tietokirjaa, osui silmääni taulukko, jossa verotusta oli tarkasteltu 1811 – 1920, josta mieleeni tuli täydentää sitä toisaalta hiukan historiaan ja toisaalta nykypäivään. Tällaisen kattavan monen sadan vuoden vertailun ongelmana on se, että siinä ei voi olla kovin tarkka, sillä veroilla on ollut kovin erilaisia nimiä, mutta pientä väkivaltaa tehden, sain karkean kuvan valtion verotuksen verolähteiden suhteellisista osuuksista.

Kuvaa ei mielestäni tarvitse oikeastaan selittää, sillä se on varsin selkeäpiirteinen, mutta ainakin itseni mielestä eri verolähteiden muutokset aikojen saatossa ovat jonkin verran yllättäviä. Valitettavasti kuvasta vain puuttuvat 1600- ja 1700-lukujen tiedot, jotka ehkäpä täydentäisivät kuvaa.

Iloista verojen maksajaa ei ole varmaankaan koskaan ollut, mutta jotenkin ne verot on aina pitänyt kerätä valtion pohjattomaan kassaan. Verotuksesta on varmaankin kirjoitettu läjäpäin oppikirjoja, mutta koitan ajatella ääneen, kuinka sen itse ymmärrän historiallisessa perspektiivissä.

Veroja on mielestäni kolmenlaisia: jalostuksen ja kulutuksen verotus sekä sekalaiset veroluonteiset tulot. Verottaja ei yleensä ole kerännyt veroja siemenviljasta, vaan sadosta. Tarvekaluja on aina itse saanut tehdä, mutta jos on ostanut jotakin, niin veroja on kerätty tulleina, arvonlisäveroina tai tuotekohtaisina erityisveroina. Veroluonteisia maksuja on kerätty kaikenlaisista luvista ja viranomaisten papereista kautta historian. Yleisesti ottaen verotuksen historiasta voi nähdä myös sen, että verotus on yleensä ollut lempeää vähävaraisten osalta, mutta jos tuloja on ollut, niin verovouti on varmasti ilmestynyt ovelle.

Valtionhoitajan huolet näyttävät myös aina olleen samat. Kustaa Vaasan jälkeläiset jaksoivat kerta toisensa jälkeen patistaa voudit autioiden asuttamiseen ja valvomaan sitä, ettei veromaa valunut rälssin käsiin ja veroista vapaaksi. Nykyverottaja yrittää tilkitä kaikkia verotuksen porsaanreikiä, saada tietokantoihinsa jokaisen kuluttajan euron ja vielä lopuksi on huolestunut siitä, ettei verotettava vietä liian pitkää aikaa eläkepäivillä.

Verotuksen ikeen suuruus on kautta historian ollut ensisijaisesti kiinni valtion menoista ja vähemmän siitä, mistä lähteistä veroa on kerätty. Jos ajattelen esim. rälssin verovapautta, joka ehkäpä nykyihmisestä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, niin rälssin verovapaudelle oli perusteensa. Rälssihän oli alunperin velvoitettu kuninkaan palvelukseen, josta olisi pitänyt maksaa palkkaa. Palkka korvattiin tuolloin verovapautuksilla ja oikeudella kerätä annetuista läänityksistä tuloja. Rälssin tarkastuksia ja peruutuksia käsitellään yleensä kirjallisuudessa lähinnä sitä kautta, että veropohja kapeni, mutta yhtälailla kyse oli myös kruunun kulujen eli palkkausmenojen leikkauksesta. Rälssinperuutukset ovat olleet siis voimakkaita valtionhallinnon saneerauksia, jota näkökulmaa ei yleensä tuoda esille.

Jossakin mielessä vanhat verotusmenetelmät olivat selkeitä. Verovaroja ei kierrätetty turhaan, eikä veroja kerätty varattomilta. Nykyisin veroa kerätään kaikilta oikealla kädellä ja annetaan takaisin vasemmalla. Ennen verotus kohdistui satoon, kulutukseen ja erityisverotuksissa omaisuuteen. Nykyään tuntuu siltä, että yhä enemmän veroja pyritään keräämään jo siemenistä, jolloin siitä kärsii niin köyhät kuin yrityksetkin. Köyhät sen takia, että eläminen yksinkertaisesti kallistuu, ja yritykset sen vuoksi että kilpailukykyedellytykset katoavat jo lähtöviivoilla.

Ehkä romantisoin asioita ja moni historian kirjoittaja on varmasti eri mieltä kanssani. Yleensä kuitenkin yksinkertaiset tavat ovat myös käytännössä toimivia. Tätä on vaikea havaita nykyisestä yhteiskunnasta, joka tuntuu rakastavan monimutkaisuutta ja byrokratiaa.

Itse mietin usein kaupan kassalla, montako euroa 100 euron kauppalaskustani päätyy viimekädessä verottajalle. Aivan samat ajatukset tulevat mieleen asuntojen hintoja katsellessa. Onneksi toistaiseksi vanhojen asiakirjojen katselu sukutukijalle on ainakin periaatteessa verovapaata.

24.10.2010

Antti Järvenpää

HisKi ei aina kerro kaikkea

HisKistä, Kiikan kappeliseurakunnan kastettujen luettelosta, kesäkuun kuudennen päivän kohdalta vuonna 1860 löytyy lakoninen merkintä itsellismies Antti Tallgrenin ja hänen vaimonsa, Kaisa Antintyttären saamista kuolleista kaksostytöistä. Tämä ei ollut entisaikaan ollenkaan harvinaista, sillä huonon hygienian ja vaatimattomien olosuhteiden takia vastasyntyneiden kuolleisuus oli suurta. Kaksosten kohdalla riski oli sitäkin suurempi, koska pienikokoisten vauvojen hoitamiseen ei ollut sen kummempia apuvälineitä kuin normaalikokoistenkaan.

Tällä kertaa luontoäiti saattoi järjestää erehdyksenä oma-aloitteisesti, sillä nämä tytöt olivat siamilaisia kaksosia. Sanomalehtitietojen mukaan kesäkuisena aamuna 1860 tapahtui seuraavaa;

"Täällä tapahtui eilen aamulla eriskummainen tapaus ja luojan ihme-työ kuin ittellisen Antti Tallgrenin waimo Meskalan kylästä synnytti lapsen, jolla oli yksi pää, kahdet kaswot ja neljä korwaa, yksi ruumis napaan asti, neljä kättä ja neljä jalkaa, täydet kynnet sormissa ja warpaissa.

Lapsi oli 14,5 tuumaa pitkä ja täysiaikaisen luontoinen, waikka äiti päätti sen kahta kuukautta ennen aikaansa syntyneen. Äiti oli kaksi wiikkoa sairastanut ennen, mutta synnyttämisen hetki oli tawallista helpompi, ehkä yksi jalka ensin näkywiin tuli. Lapsen synnyttyä luuliwat naapurin waimot olewan hengen sen sydämessä, jonka tähden toimittawat hätäkasteen.

Oikeemmin sanoin siinä oli kaksi olentoa eli kaksi tyttö-lasta, etupuolet navasta alkain ylöspäin yhteen juottuneet (eli kaswaneet), selät ja takapuoli päitä (joissa oli tawalliset hiukset) oli ulospäin, mutta kaswot oli kahden-puolen siwulla, joista toiset oli hiukan waillinaisemmat, ettei näkynyt silmän teriä."


Lehdissä ei puhuttu siamilaisista kaksosista, vaikka termi oli luultavasti tuttu Suomessa saakka nykyisessä Thaimaassa syntyneiden Chang ja Eng Bunkerin tultua kuuluisiksi. He olivat syntyneet 1811 rintalastat toisiinsa kiinnittyneitä. Maailman maineeseen he nousivat esiinnyttyään P.T. Barnumin sirkuksessa.

Antti Tuomaanpoika Tallgrenilla ja Kaisalla oli ennen kaksosia syntynyt kahdeksan tervettä lasta, mutta viimeisen kohdalla luonto teki kepposensa. Pelkkää HisKiä sukututkimukseensa käyttävä ei ikinä löytäisi tätä tarinaa perhettä kohdanneesta merkillisestä sattumuksesta. Kiikassa ei moista ollut aikalaisten mukaan tapahtunut koskaan ennen.


Kuva - J. Tithonus Pednaud www.thehumanmarvels.com


Juha Vuorela

Romanien kohtelusta entisaikaan

Romanien arvellaan tulleen Ruotsiin ensimmäisen kerran valtionhoitaja Sten Sturen aikaan, joskus vuosien 1513-1514 paikkeilla. Kun Suomen lehdistössä käsiteltiin prokuraattorin esitystä Suomen mustalaisasian järjestämisestä syksyllä 1864, kerrottiin Ruotsissa "kärsityn" romaneista yli sata vuotta ennen kuningatar Kristinan asettamaa lakia 1637.

Tämä nykylukijan silmissä äärimmäisen julman lain sisältö oli seuraava;

"...kun Ruotsissa löytyy suuri joukko Mustalaisia, jotka parvittain juoksentelevat maakunnissa paikasta paikkaan ja petoksellansa, valheella, varkaudella ja noituudella pettävät ja rosvovat alamaisiltamme heidän tavaransa ja omaisuutensa, harjoittain uppiniskaisesti haureutta ja muuta jumalattomuutta riettaan tapansa jälkeen, niin säädetään sen tähden että kaikki Mustalaiset, jotka valtakunnassa löytyvät, ennen seuraavan marraskuun 8. päivää välttämättä lähtisivät valtakunnasta, jonka ohessa maaherrat, valtamiehet ja nimismiehet käsketään, jos Mustalaisia sen jälkeen maasta tavattaisiin, antaa ottaa heidän kohta kiinni, riistää heiltä mitä omaisuutta heillä oli muassansa ja sitten kaikki miehet, ilman mitään muuta kysymystä ja oikeuden käymistä, hirttää ja hengiltä ottaa, sekä heidän vaimonsa ja lapsensa ajaa kihlakunnasta kihlakuntaan pois maasta".

Nämä ankarat ohjeet eivät toteuttaneet tarkoitustaan ja käsky uudistettiin kahdesti vuosina 1642 ja 1662. Vielä vuonna 1723 samaa käskyä uudistettiin siten lievitettynä, että hirttotuomio uhkasi vain niistä, jotka "tavattiin varkaudesta taikka muusta luvattomasta työstä ja teosta". Ne romanimiehet, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin, piti joka tapauksessa ajaa "läänistä lääniin ulos valtakunnasta".

Jos joku kerran karkoitettu erehtyisi tulemaan takaisin, piti hänet panettaa rautoihin ja pakkotyöhän lähimpään linnaan vedelle ja leivälle. Vähitellen kuolemanrangaistus poistui romaneita koskevista lainkohdista, mutta tilalle tulivat raippa- tai vitsarangaistukset. Vasta vuonna 1852 Suomen romaniet olivat lain puolesta tasavertaisia alkuperäisväestön kanssa.

Romaneita kohtaan osoitettu julmuus ei ollut Ruotsi-Suomessa sen kummempaa kuin muuallakaan Euroopassa. Ensimmäiset maininnat heistä ovat vuoden 1417 paikkeilta ja tuolloin sekä keisari Sigismund että paavi myönsivät heille luvan esteettömään kuljeskeluun. Halu pitää kiinni omasta kulttuurista aiheutti vähitellen välirikon läntisen maailman kanssa. Espanjan kuningas Ferdinand sääti 1499 lain, jonka mukaan ilman vakinaista asuntoa tai työtä olleiden romaneiden piti poistua maasta 90 päivän kuluessa. Samanlaisia lakeja säädettiin pian pitkin naapurimaita.

Romanit joutuivat melkein maassa kuin maassa karkoitetuksi ja heidät sai ampua kuin vesikauhuisen koiran, aivan laillisesti. Vielä 1722 antoi keisari Kaarle VI asettaa teiden vierille tauluja, joissa annettiin lupa lyödä mustalaisia kuoliaaksi ja toisaalta uhattiin rangaistuksilla niitä, jotka heitä uskalsivat puolustaa. Suomessa erässä esi-isäni sai sakkorangaistuksen 1840-luvulla "hyysättyään mustalaisia maillaan".

Lait ja asetukset eivät loppujen lopuksi koskaan toimineet niiden laatijoiden haluamalla tavalla. Niinpä useat maat joutuivat lopulta luopumaan keskiaikaisista menetelmistä. Niiden sijasta yritettiin romaneita saada sivistyksen tielle. Tämä kehitys alkoi Espanjasta, jossa kuningas Kaarle III antoi 1783 asetuksen romanien kaikinpuolisest yhtenvertaisuudesta. Tämän jälkeen useisiin maan kaupungeista kohosi erityisiä romanikaupunginosia "gitanerias".


Kuva kirjasta Romany life, experienced and observed during many years of friendly intercourse with the Gypsies - Frank Cuttris, 1915



Juha Vuorela

Viidesti armahdettu Arvid Stålarm

1590-luvulla elettiin Suomessakin sotaista aikaa. Kuningas Sigismundia kannattaneet suomalaiset aatelismiehet kävivät armotonta taistelua Kaarle-herttuan joukkoja vastaan. Tämä taisto päättyi Sigismundin kannattajien katkeraan tappioon. Turun linnan edustalla loppusyksystä 1599 annettiin tuomiot . Yrjö Koskinen kertoo Nuijasota -kirjassaan tapauksesta seuraavaa;

"Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon väkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud oli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi Mauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä ulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta, joka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat polvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi nuori Fleming rukoellen, että Hänen ruhtinaallinen armonsa ei etsisi korkeinta oikeutta. Herttua vain käski heidän ajatellaa pitkää matkaa mentäväänsä."

Kyseinen nuori Fleming oli vasta 21 -vuotias Juhana Klaunpoika, joka isänsä kuoleman jälkeen oli lähtenyt vuonna 1597 Puolaan. Sittemmin hän kävi kuningas Sigismundin kanssa Ruotsissa seuraavana vuonna ja sieltä jatkoi matkaansa Preussiin. Saman vuoden syksyllä hän palasi Danzigista Suomeen yksityisasioidensa takia. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan olivat tuolloin vankeina Ruotsissa. Juhana Fleming aikoi lähteä takaisin ulkomaille, mutta Arvid Stålarm puhui hänet jäämään Suomeen rohkaisemaan kansaa Kaarle-herttuaa vastaan.

Lopputuloksena oli molempien herrojen jääminen pahimpien vihamiestensä käsiin. Perjantaina 9. päivä marraskuuta vuonna 1599 ilmoitettiin tuomituille Sigismundin kannattajille, että heidät tultaisiin mestaamaan seuraavana päivänä. Arvid Stålarm ja Aksel Kurki saivat kuitenkin tiedon, että heidät tultaisiin kuljettamaan Ruotsin puolelle tarkempaa tutkintaa varten. Molemmat miehet olivat olleet Sigismundin vankkumattomia kannattajia.

Lauantaina 10. päivä marraskuuta kulki kuolemansaatto linnasta kaupungin puolelle. Herttuan tallimestari Antti Niilonpoika toimi päällysmiehenä tässä surullisessa näytelmässä. Väkeä kokoontui runsaasti mestausta seuraamaan ja eniten surkuteltiin nuoren Juhana Flemingin, Viikin herran kohtaloa. Tämä oli ikäänsä nähden tyyni. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, mutta Juhanan kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Juhana julisti syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Viime hetkillään hän vannotti äitiään ottamaan virallisesti pojakseen poikapuolensa Olavin, joka oli Klaus Flemingin avioton lapsi. Olavi seisoi itsekin tuomittujen joukossa ja nähdessää velipuolensa pään putoavan, juoksi hän esiin ja halusi vuodattaa verensä velipuolensa veren sekaan. Hänet palautettiin paikalleen ja vasta viidentenä tuli hänen vuoronsa.

Muut mestatut olivat Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram, Mikko Munck ja Niilo Iivarinpoika, kaikki aatelisia. Lisäksi päänsä menettivät jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika sekä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika ja monia muita. Juhana Flemingiä lukuunottamatta kaikki päät asetettiin Turun raastuvan ylle.

Yrjö Koskinen antaa näiden mestauspäivän tietojen viitteeksi eräitä Ruotsin ja Suomen Valtionarkistossa olleita käsikirjoituksia. Tarkemmin Yrjö Koskinen : Nuijasota, sivu 566, kolmas painos 1929.

Arvid Stålarm joutui siis Tukholmaan, jossa hänet ja Aksel Kurki määrättiin sitten teloitettavaksi. Kaksi kertaa lähti vankisaatto liikkeelle kohti mestauspaikkaa ja kahdesti sen matka katkesi ennen aikojaan. Ensimmäisellä kerralla Stålarm pyysi saada puhua Sten Banerin kanssa. Hän soimasi Baneria siitä, että tämä itse oli kiihottanut suomalaiset herttuaa vastaan ja hänen takiaan koko onneton sota oli tämän syytä.Toisella kertaa tuomitut olivat jo mestauspiilun juurella, kun esiin astunut herttuan avioton poika Kaarle Gyllenhjelm ilmoitti mestauksen lykkäämisestä.

Kaarle-herttua ilmeisesti aikoi käyttää Stålarmin ja Kurjen todistusta seuraavilla Linköpingin valtiopäivillä ja siihen asti heitä pidettäisiin vankeudessa. Valtiopäivien ja pitkän tutkinnon jälkeen kuolemantuomioita jaettiin jälleen laajassa mitassa. Kustaa Baner, Eerik Sparre, Sten Baner ja Tuure Bielke menettivät päänsä maaliskuun 20. päivä vuonna 1600. Heidän jälkeensä punainen vaate levitettiin Arvid Stålarmille. Mutta samassa Kaarle-herttuan käsikirjuri Eerik Tegel tuli esiin ja luki herttualta tulleen kirjeen. Siinä Stålarmin ja Kurjen henki luvattiin säästää, mikäli säädyt niin haluaisivat. Kansa, jota ympärillä seisoi, huusi täyttä kurkkua armoa; "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! armoa, armoa!". Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukolle, heittivät 10 taalaria pyövelille ja vetäytyivät syrjään. Kuitenkin vielä yksi mies sai heittää henkensä. Kuudenkymmenen ikäinen Pentti Falk mestattiin ja muut vietiin takaisin vankilaansa.

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin;
"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"


Arvid Stålarm lausui aikalaisten mukaan; "Nuo, herravainajat, valtaneuvokset, nyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule heidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua".


Arvid Erikinpoika Stålarm armahdettiin lopulta 1602 ja sai tiluksensa takaisin. Hänestä tehtiin lisäksi sotaeversti Liivin sotaan. Tuossa sodassa Ruotsi koki tappioita. Samoihin aikoihin tuli ilmi epäilyjä kirjeenvaihdosta Stålarmin ja Sigismundin välillä. Niinpä Arvid S. joutui kiiruhtamaan Tukholmaan itseään puolustamaan. Vuonna 1605 hänet säätyjen ollessa jälleen koolla tuomittiin kuolemaan 2.5.1605. Stålarm pyysi, ettei hän mestattaisi, vaan ammuttaisiin. Hän pyysi myös, että hänen ruuminsa haudattaisiin ilman silpomista ja hänen velkansa maksettaisiin perintötilojen varallisuudella. Stålarmin vaimo Elin Hermansdotter Fleming oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin ja kahdesta tyttärestä ei ole mainintoja vuoden 1598 jälkeen. Elinin muistokivi löytyy Tenholan kirkosta.

Uskomattomalla tavalla Arvid Stålarm selviytyi tästä viidennestä mestausmatkastaan. Hänet nimittäin armahdettiin mestauspaikalla ja tuomittiin sen sijaan pitkään vankeuteen. Gripsholmin linnan seinien sisällä Stålarm vietti viitisentoista pitkää vuotta, kunnes hän noin 70 vuotiaana kuoli toukokuussa 1620. Hänet haudattiin Yrjö Koskisen sanoin "sopivalla kunnioituksella". Gripsholmenin linnan tilikirjoja tutkinut tohtori Vaaras sanoo niiden osoittavan, että Stålarm kuoli toukokuun 6. ja 13. päivän välisenä aikana ja hautaus on tapahtunut saman kuun 28. päivä.




Juha Vuorela

Ikuisen nuoruuden lähde – onko sellaista?

Kun pääministeri hiihtoladultaan palattuun alkoi vaatimaan pidennettyä työuraa, heräsi mieleeni monenlaisia mietteitä. Ensimmäinen ajatus oli, oliko ihmisten elinikä dramaattisesti muuttunut niin, ettei sitä oltu osattu huomioida eläkelaskelmissa? Sukututkija minussa alkoi miettimään, voisiko historiallisista aineistoista saada jotakin sellaista irti, joka jotenkin kuvaisi, mitä vuosien saatossa on tapahtunut.

Kun olen tutkinut paljon Jämsää, oli minulla Jämsän kuolleiden tiedot vuoteen 1850 asti taulukkolaskentaohjelmassa. Ensin ajattelin, että noin 10.400 kuolinkirjauksesta oli mahdotonta saada irti mitään järkevää, koska kuolinsyyt olivat kovin sekalaisia. Aloin kuitenkin urakkaan. Ensin havaitsin, että runsaassa 2.000 tapauksessa, ennen vuotta 1755, ei ollut mitään kuolinsyytä. Nämä tapaukset saatoin siirtää sivuun. Suomenkielisen vastineen löysin 7.989 sairaudelle, ja loppujen lopuksi sairausnimikkeitä normalisoimalla listaan jäi 42 erilaista suomenkielistä sairausnimikettä seuraavasti:

- Vanhuusiän sairaudet (2.157 tapausta): vanhuus; pöhö (turvotustauti), pistos, rintapistokset, halvaus, hengenahdistus, rintakipu, syöpä (kasvaimet), kivitauti ja heikkous.

- Yleistautien ja syiden ryhmä (1.909 tapausta): kuume, keuhkotauti, lavantauti, hukkuminen, lapsivuode, näivetystauti, riutumus (mielenmasennus), kihti (luuvalo), kaatumatauti, ummetus, mätäkuume, hokka (vilutauti), keltatauti, verensyöksy ja vahinko (3 eri tyyppiä)

- Lastentaudit ryhmä (3.923 tapausta): tuntematon sairaus, isorokko, punatauti, hinkuyskä, vatsakivut, yskä, ripuli, kurkkutauti, turvotus (ajettuma), kouristus, tuhkarokko, kuristustauti, palanut, englannintauti, sammas

Jaon vanhuusiän, yleistautien ja lastentautien ryhmiin tein silmämääräisesti. Vanhuusiän sairaudet esiintyivät pääsääntöisesti vain iäkkäillä, lasten taudit vain lapsilla ja yleistaudit tasaisesti kaikissa ikäryhmissä (vakio sairastumistaajuus). Näillä periaatteilla syntyi aika kauniit, eläkeikätarkastelua varten määrältään riittävät ja sopivan selkeäpiirteiset ryhmät. Tällaiset 3 ryhmää ovat tyypillisiä tilastollisesti kaikille vika-ilmiöille. Ensin on lastentauteja, sitten on jakso, jossa vikailmiöitä ilmenee tasaisesti. Lopuksi on jakso, jolloin viat alkavat kasvamaan voimakkaasti. Näin yhteenlaskettua funktiota kutsutaan ammekäyräksi ja se ilmenee luonnontieteissä lähes kaikkialla, missä tavataan vanhenemisilmiö.

Julkisesti oli siis esitetty väite, että ihmisten keski-ikä olisi ratkaisevasti kasvanut paremman terveydenhoidon ja elintapojen kautta. Sama asia ilmaistaan usein siten, että ihmiset elävät nykyisin pidempään, terveempänä ja työkykyisinä. Tätä väitettä ajattelin testata vertaamalla Jämsän aineistoa nykypäivään. On ilmiselvää, että ennen runsas lapsikuolleisuus sekä erilaiset kulkutaudit painoivat keski-ikää voimakkaasti alaspäin. Lääketiede on onnistunut poistamaan nämä turhat kuolemat, mutta kiinnostavaa on se, mitä lääketiede ja parantunut elinympäristö on kyennyt tekemään vanhuusiän sairauksille.

Valitsin historialliseksi vertailuryhmäksi 2.157 Jämsän vanhuusiän sairauksiksi luokittelemaani tapausta ja nykypäivän aineistoksi vuonna 2008 kuolleet (49.090 tapausta). Tein asiasta 3 kuvaajaa. Kuva 1 kertoo karkealla tasolla kuolinsyyt, joihin Jämsässä kuoltiin, mikäli ei oltu kuoltu lapsena tai nuorena aikuisena. Kuvasta näkee, että luokitteluni ei ole teoreettisesti aivan puhdas. Kuva 2 - kuolleiden kertymäkäyrä - kertoo, että lasten ja kulkutaudeista puhdistetun historiallisen ryhmän keski-ikä on kasvanut noin 11 vuotta, joka esiintyy hyvin laajalla alueella ikäjakaumassa. Joku lääketieteeseen perehtynyt osaisi varmasti yksilöidä hyvinkin tarkasti, mistä seikoista tämä voisi johtua. Kadunmiehen logiikka näkee taustalla ehkäpä kirurgian ja sydänsairauksien että verenpaineen paremman hallinnan. Kuva 3 kertoo kuolleiden prosentuaalisen jakautuman eri ikäryhmissä. Kuvissa 2 ja 3 on tarkasteltu vain ja ainoastaan yli 20 vuoden iässä kuolleita (1.934 tapausta Jämsästä).

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Miten sitten pitäisi suhtautua väitteeseen, että ihmisten keski-ikä olisi ratkaisevasti kasvamassa. Ensinnäkin huomaamme, että ihmisten absoluuttisen eliniän maksimi ei ole mitenkään muuttunut 150-250 vuoden historiallisella jänteellä. Kukaan ei siis ole löytänyt ikuisen elämän lähdettä. Biologinen vanhenemisilmiö on siis säilynyt aivan samana, mutta lääkeaineilla ja kirurgialla on kyetty kasvattamaan keskimääräisen ihmisen vanhuusikää noin 11 vuodella. Taustatietona voisi mainita, että nykyisin vanhuksia asuu tuetun kotihoidon, vanhainkotien ja terveyskeskusten piirissä runsaat 57.000 tapausta. Erikoiskorvattaviin lääkkeisiin oikeutettuja on runsaat 1,24 miljoonaan henkilöä väestöstä. Tämä luku tarkoittaa keskimäärin noin 25 ikäluokkaa, noin neljännestä väestöstä tai kaikkia yli 60-vuotiaita. Näiden taustatietojen avulla voisi karkeasti ottaa kantaa siihen, elämmekö pidemmän, työkykyisemmän ja terveemmän vanhuuden. Kuvien perusteella vanhuutemme on siis selkeästi keskimääräisesti pidempi kuin aiemmilla sukupolvilla, ja mitä ilmeisemmin tämä pidennys on aikaansaatu lääkeaineilla ja kirurgialla. Luultavasti emme siis ole perusterveydeltä sen terveempiä kuin aiemmat sukupolvet, vaan meidät pidetään toimintakykyisenä pidempään. Biologisesti vanhenemme samoin kuin aiemmat sukupolvet.

Esitin tämän pienen ja suppeaan aineistoon perustuvan laskelman, osoittaakseni, että digitaalinen maailma mahdollistaa kaikenlaista. Hiukan toistakymmentä vuotta sitten Hiskii ilmestyi nettiin, jota itsekin käytin hitaan puhelinmodeemin kautta. Tämä oli hidasta ja kaiken lisäksi kallista. Aivan viime vuosina palvelinten koon kasvaessa on auennut mahdollisuus tallentaa historiallisia lähteitä skannattuna valokuvaformaatissa. Olemme saaneet kotikoneille uskomattoman määrän lähteitä, jotka aiemmin ovat olleet suuren vaivan takana. Kunnollisten sukututkimusten teko, jossa lähteitä käytetään monipuolisesti, ei pitäisi olla enää ongelma kenellekään. Sukututkimuksen edellytyksissä on siis tapahtunut huima harppaus eteenpäin, joka herättää kysymyksen, osaammeko edes käyttää näitä kaikkia lähteitä. Mielestäni tämän on myös eräänlainen haaste Suomen sukututkimusseuralle siinä mielessä, että yhä useamman jäsenen tutkimukset kohdistuvat aineistoon, josta heillä on varsin vähän kokemusta.

Sukutukijalle valtava digitaalinen aineisto on suuri aarre, jota voi käyttää tutkimustensa syventämiseen tai siihen, että tutkimuskohteista ja alueesta löydetään enemmän tietoa. Aineistoa voi käyttää myös edellä esittämälläni tavalla. Esimerkkini ei ole ainoa tilastollinen analyysi, jonka olen tehnyt, mutta valitsin sen tähän kirjoitukseen ajankohtaisuutensa vuoksi. Esim. hiukan toisenlainen havaintoni vanhasta Jämsästä on, että lapsia syntyi selkeästi enemmän kevät talvisin. Laskemalla 9 kuukautta taakse päin, havaitsee, että nämä lapset on laitettu alulle kesällä. Tulos on osittain hämmentävä, sillä hedelmällisyyden olettaisi olevan samalla tasolla läpi vuooden.

Antti Järvenpää 18.8.2010

Rahvaaseen vajonneet

Kun sukututkimusharrastus Suomessa virisi hieman toistasataa vuotta sitten, se keskittyi lähinnä aatelis- ja säätyläissukujen selvittelyyn. Näiden sukujen tietoja koottiin ja Axel Bergholm sekä Atle Wilskman julkaisivat kaikkien sukututkijoiden perusteokset "Sukukirja" ja "Släktbok I". Näistä ensin mainitun alaotsikkona oli "Suomen aatelittomia sukuja. Molemmista teoksista ilmestyi myös kakkososa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, heti viime sodan jälkeen, Olavi Wanne kumppaneineen toi markkinoilla kolmeen osaan lopulta yltäneen "Uuden Sukukirjan".


Varsinkin Bergholmin kirjassa käytettiin 1800-luvun aatemaailmaan hyvin sopinutta, mutta nykyihmiselle täysin vierasta termiä "rahvaaseen vajoaminen". Tällä tarkoitettiin mm. säätyläisen tyttären avioliittoa tavallisen talonpojan kanssa. Kun tämän pariskunnan poika sitten aikanaan ryhtyi itse talolliseksi, oli hän Bergholmin mielestä vajonnut lopullisesti rahvaaseen. Saman kohtalon kokivat käsityöläisten, torpparien ja tavallisten sotilaiden puolisoiksi joutuneet. Olen kirjoitellut pari kertaa ennenkin samasta aiheesta - löydät tarinat täältä sekä täältä.

Yllättävää kyllä, hyvin moni meistä 2010-luvun suomalaisista voi tuota Bergholmin termiä käyttääkseni sanoa olevansa rahvaaseen vajonnutta kansaa. Esimerkiksi laajoihin Sursill- ja Juusten -sukuihin kuuluu varovaisestikin laskien kymmeniä tuhansia kansalaisiamme. Tästä laajaan väkeen kuului myös Kosken Tl Koivukylän sadan vuoden takaisen myllärin, Henrik Johan Koskisen puoliso Johanna Eriksson.

Mylläri Koskinen (ent. Lönnqvist) tuli Koivukylään 1890-luvun jälkipuoliskolla mukanaan perheensä, johon vaimo Johannan lisäksi kuului kahdeksan lasta. Näistä viisi vanhinta oli syntynyt Karjalohjalla, kun taas kolme nuorinta näki päivänvalon Kosken Tl Myllykylässä. Henrik Johan oli nimittäin tullut sinne Karjalohjalta vuonna 1891. Käytännössä Koskinen perheineen muutti vain Paimionjoen ylitse, sillä kyläthän sijaitsevat vierekkäin.

Henrik Johanin tulon Suomusjärveltä Koivukylään voi ymmärtää hyvin, sillä hänen äitinsä Wilhelminan isä Elias Matinpoika Hertman oli ollut siellä myllärinä 1820-luvulta alkaen. Henrik Johanin isä, mylläri Efraim Henrikinpoika olikin sitten paljasjalkainen suomusjärveläinen eikä hänen sukujuurissaan ole ihmeellisiä yllätyksiä.

Sen sijaan Koskisen vaimon, Johanna Erikssonin esivanhempia tutkimalla päädytään lopulta toiseen alussa mainituista "koko kansan suvuista". Johanna oli syntynyt tulevan miehensä tavoin Suomusjärven Nummijärven kylässä. Hänen isänsä Erik Johan oli Eskolan talon isäntä, kun taas äiti Maria Kristina oli pitäjännahkuri Petter Sileniuksen tytär. Käsityöläisten kaikista vähäarvoisimpaan joukkoon kuuluneen Sileniuksen oli onnistunut saada vaimokseen vauraan Paavolan ratsutilallisen tytär Greta Taipalon kylästä.

Appiukko Elias Rautelinin isä Jakob oli ollut Paavolan edellisenä isäntä puolisonaan Maria Orenius. Nyt lähestymme ajallisesti 1700-luvun alkupuolta ja edelliselle vuosisadalle meidät vievät Marian isä, rusthollari Krister Orenius ja äiti Maria Thauvonius. Näistä äiti Maria oli laajaa Thauvoniusten pappissukua, joka oli saanut alkunsa Halikon kirkkoherrana 1650 kuolleesta Georg Thauvoniuksesta. Hänen vaimonsa Catarina Juusten oli kolmatta sukupolvea laskettuna suvun kantaisästä, viipurilaisesta suurliikemies Pietari Juustenista.

Vaatimattoman Myllykylän myllärin vaimo Johanna sai siis lukea kaukaisiksi serkuikseen mm. Ruotsin vallan aikaisen amiraali Bengt Gyllenloodin, taiteilija Helene Schjerfbeckin, runoilija Eino Leinon tai vaikkapa Marttilassa vaikuttaneen nimismies Fredrik Sebastian Juseliuksen, josta kirjoittelin viime vuoden puolella teemalla ”Kerrassaan paha mies”.


Juha Vuorela

Verkkokursseja

Sukuohjelmiston kehittäjä Kaarle Kaila on löytänyt oivan tavan verkko-opetukseen. Alla olevaa kuvalinkkiä klikkaamalla voit itse kokeilla, miten tämä "video-opas" sopii juuri sinulle.

Anna meille palautetta ja kerro mistä Sukuohjelmiston ominaisuuksista kaipaisit lisätietoja.






Juha Vuorela

Pohjoismaisia kuulumisia

Kesälukemiston joukkoon on kertynyt muutama pohjoismaisen sukututkimuksen julkaisu: tanskalaiset Slaegten. Forum for slaegtshistorie (heinäkuu 2010) ja Slaegt & Data 2/2010 sekä norjalainen Slekt og data 2/2010. Slaegten sisältää ennen kaikkea lyhyitä uutisia eri yhdistysten toiminnasta ja kuulumisista. Pienissä artikkeleissa pohditaan lyhyesti muun muassa sukuun kuuluvien esineiden kuten perhekorujen merkitystä ja kartoitetaan Euroopan kruunupäiden äitienpuoleisia sukulinjoja. Huomio kiinnittyy siihen, että jostakin syystä aatelisia esivanhempia ei kuitenkaan pidetä kiintoisina - kuninkaallisia niiden olla pitää. Eivätkö aateliset ja vaikkapa alempisäätyisetkin sukujuuret ole jännittäviä, sellaisten jäljittämisessäkin on isompi haaste?

Slaegt og Data puolestaan kartoittaa muun muassa iPhonen käyttökelpoisuutta sukututkimuksessa. Mobiili sukututkimus helpottuu, kun sukupuut kulkevat mukana taskussa - toisaalta ohjelmia testaillut kirjoittaja tähyää jo tulevaan iPad-hankintaansa ja sen isomman näytön antamiin mahdollisuuksiin. Toisessa tekniikkaan keskittyvässä artikkelissa taas annetaan hyödyllisiä vinkkejä asiakirjojen valokuvaamiseen arkistoissa.

Lehdessä pohditaan myös laajasti monia kiinnostavaa teemaa, miten tuoda "lihaa" sukupuun "luuston" ympärille. Jos sukututkija haluaa luoda itselleen yleismielikuvaa esivanhempiensa elinoloista, hän saattaa löytää itsensä selvittelemässä jos jonkinmoisia paikallishistoriallisia kysymyksiä junien aikatauluista paikallisessa koulussa käytettyihin oppikirjoihin. Kiintoisaa on myös lukea DIS-Danmarkin yleiskokouksen kuulumisia. Avoin keskusteluraportti antaa myönteisen kuvan aktiivisesta ja keskustelevasta yhteisöstä, jossa on meneillään paljon kehityshankkkeita.

Norjalainen Slekt og Data puolestaan keskittyy teemanumerossaan DNA-tutkimukseen. Mukaan on ehtinyt maininta uusista DNA-havainnoista, joiden mukaan neandertalinihminen ja nykyihminen ovat kuin ovatkin risteytyneet. Lehdessä on hyvä setti DNA-tutkimuksesta yleisesti ja sukujuurten tutkimisesta erityisesti.

Erilaisia testejä esittelevät artikkelit muistuttavat myös niiden rajoituksista - eri firmojen tietomäärät vaihtelevat, ja vaikka niiden tiedostoista löytyisikin samaa perimää omaavia, DNA-analyysin vertailu kirkonkirjojen tarjoamiin sukutietoihin voi olla hankalaa. Henkilöt, jotka tutkituttavat perimäänsä esimerkiksi lääketieteellisistä syistä, eivät välttämättä lämpene potentiaalisten sukulaisten yhteydenottoyrityksille. Lisäksi on muistettava, että jos omaa perimäänsä alkaa kartoittaa, on potentiaalisten sukulaisten lisäksi löytävä myös joitakin terveysriskeihin viittaavia geenitietoja, jotka saattavat tulla yllätyksenä tai jopa järkytyksenä.

Näiden teema-artikkelien lisäksi lehdessä käsitellään niin siirtolais- kuin pelastusarmeijataustaisten esivanhempien tutkimuksen haasteita. Uteliaisuutta herättää myös norjalaislehden julistama kirjoituskilpailu, jossa etsitään tutkittua tietoa George Washingtonin väitetyistä norjalaisista sukujuurista. Voittajatekstille on luvassa 5000 Norjan kruunun palkkio.

Pohjoismaiseen luettavaan voi halutessaan käydä tutustumassa esimerkiksi Sukututkimusseuran kirjastossa, kun se taas kesälomien jälkeen jatkaa toimintaansa. Ja tietysti siellä on paljon muutakin kiintoisaa luettavaa.

Slaegten. Forum for slaegtshistorie, Juli 2010.
Slaegt & Data. Medlemsblad for DIS-Danmark 2/2010.
Slekt og data. Medlemsblad for DIS-Norge 2/2010.

Suomalaista sukututkimusta 350 vuotta / Finländsk släktforskning 350 år

SUOMALAISTA SUKUTUTKIMUSTA 350 VUOTTA
Juhlaseminaari Helsingissä Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6) 10.-11.9.2010

Suomen Sukututkimusseura järjestää syyskuussa juhlaseminaarin. Järjestelyjaosto takaa, että luvassa on uusia näkökulmia ja avauksia sukututkimuksen menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Millaisia voimahahmoja löytyy suomalaisen sukututkimuksen menneisyydestä? Kuka löysi Sursillien suvun? Miten muut tieteenalat, esimerkiksi historia ja evoluutiotutkimus, toimivat yhteistyössä sukututkimuksen kanssa? Mikä on sukututkimuksen merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa - eilen, nyt ja huomenna?

Seminaarissa kuullaan molempina päivinä neljä esitelmää, joista kolme suomeksi ja yksi ruotsiksi/molemmilla kotimaisilla.
Perjantain 10.9. teemana on "Sukututkimuksen historia ja nykytilanne".
Lauantain 11.9. teemana on "Sukututkimuksen sovellukset".

Seura tarjoaa molempina päivinä kahvituksen, perjantain päivällinen ja lauantain lounas ovat omakustanteiset. Ilmoittautuminen tilaisuuteen viimeistään 6.9.2010 sähköpostitse tarja.piitulainen@genealogia.fi, puhelimitse 010 387 7901 tai yleisellä ilmoittautumislomakkeella Seuran kotisivuilla (www.genealogia.fi). Ilmoita samalla, osallistutko myös päivälliselle, jonka hinta on noin 30 e.

Tervetuloa mukaan kuuntelemaan, keskustelemaan ja juhlimaan sukututkimuksen taivalta! Tarkka ohjelma löytyy alta.

FINLÄNDSK SLÄKTFORSKNING 350 år
den 10-11.9.2010 i Vetenskapernas hus, Kyrkogatan 6, Helsingfors

Genealogiska samfundet i Finland ordnar i september ett festseminarium, som ger nya synpunkter och infallsvinklar på släktforskningens förflutna och framtid.

Hurdana eldsjälar hittar man i den finländska släktforskningens förflutna? Vem upptäckte släkten Sursill? Hurdan är släktforskningens förhållande med andra vetenskaper, tex. historia och biologi? Vilken är släktforskningens betydelse i det finländska samhället - igår, idag och imorgon?

Seminariet bjuder båda dagarna på fyra föreläsningar, varav tre på finska och en på svenska/båda inhemska språk.
Fredagen den 10.9 är temat "Släktforskningens historia och nutid".
Lördag 11.9. är temat "Släktforskningens tillämpningar".

Samfundet bjuder båda dagarna på kaffeservering, fredagens middag och lördagens lunch på egen bekostnad. Anmälan till seminariet senast den 6.9.2010 per e-post till tarja.piitulainen@genealogia.fi, per telefon 010 387 7901 eller på allmänna anmälningsblanketten på Samfundets hemsidor (www.genealogia.fi). Meddela samtidigt om ev. deltagande i middagen, vars pris är ca 30 euro.

Välkomna med att åhöra, diskutera och fira släktforskningens milstolpar!

--------

OHJELMA / PROGRAM

Perjantai 10.9.2010 Sukututkimuksen historia ja nykytilanne
/ Fredagen den 10.9.2010 Släktforskningens historia och nutid

11.00 - 12.00 FT Kari-Matti Piilahti: Sukututkimus sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen ilmentäjänä
12.00 - 13.00 FL Tiina Miettinen: Kuka löysi Sursillien suvun? Suurvaltakauden genealogia Ruotsissa ja Suomessa
13.00 - 13.30 Kahvi / Kaffe
13.30 - 14.30 Prof. emeritus Matti Klinge "Sukututkimus ja 'juuret' / Genealogisk forskning och 'rötter'" (osin suomeksi, osin ruotsiksi / delvis på finska/svenska)
14.30 - 15.30 Tutkija Pertti Vuorinen: Keitä olivat Wilskman, Finne ja Durchman? Suomen sukututkimuksen merkkihahmoja
16.30- Päivällinen (omakustanne) / middag (på egen bekostnad)

Lauantai 11.9.2010 Sukututkimuksen sovellukset
/ Lördag 11.9.2010 Släktforskningens tillämpningar

10.00 - 11.00 FT Mirkka Lahdenperä: Sukututkimus evoluutiotutkimuksen apuna
11.00 - 12.00 FT Sanna Kaisa Spoof: Sukuseuratoiminta ja sukututkimus
12.00 - 13.00 Lounas (omakustanne) / Lunch (på egen bekostnad)
13.00 - 14.00 FT Henry Nygård: Släktforskning som historikerns hjälpredskap
14.00 - 14.30 Kahvi / kaffe
14.30 - 15.30 Arkistolaitoksen pääjohtaja, FT Jussi Nuorteva: Arkistolaitoksen ja sukututkimuksen suhde nyt ja tulevaisuudessa
15.30 Toiminnanjohtaja P.T. Kuusiluoman päätössanat

Mitä elämä on?

Unkarilaisen Imre Kertészin romaanissa Tappio (alkuteos 1988) journalisti-kirjailija Köves ajautuu töihin metallitehtaaseen. Ennen reaalisosialismin koettelemuksia hän on selvinnyt keskitysleiriltä. Taitamattomasti sorvatessaan Köves pohtii todennäköisyyttä, että joutuisi jäämään tehtaaseen loppuiäkseen. Hän ajattelee, että näin ei voi elää, mutta on ehkä pakko – ja vielä pahempaa: ”eikö ihminen yleensä elä juuri niin kuin ei voi elää, ja eikö jälkeenpäin sitten käykin ilmi, että se on kuitenkin ollut hänen elämänsä?”

Kertészin sankari elää keskellä vaikeita aikoja - niinpä hän yleistää rankasti. Myös Leo Tolstoi aloittaa Anna Kareninan komealla yleistyksellä. Tolstoi väittää, että kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, kun taas onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan. Voisiko Tolstoita mukaillen ajatella, että yhden onnellisen ihmisen elämä muistuttaa toisen onnellisen elämää, mutta epäonnisen ihmisen kohtaloniskut ja töppäykset ovat mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla moninaisimpia? Eipä tietenkään, yleistäminen on niin kovin suurpiirteistä. Mutta romaania Anna Kareninasta ei olisi kannattanut kirjoittaa, jos päähenkilö olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti.

Kiehtovia kärjistyksiä voi latistaa lisää toteamalla, että useimpien elämään mahtuu sekä iloja että suruja, tai jopa niin, että aika monen nykyihmisen elämä on ”tavallista, puolivälin keskipaikkeilla” kuten tunnetun lastenkirjan koiralla. Erno Paasilinna rajasi 60-luvun satiireissaan onnen pojan onnen ja surun lapsen onnettomuuden yhteiskunnalliseen menestykseen tai sen puutteeseen. Paasilinnan surun lapsi kulkee alamäkeä väärästä valinnasta ja erehdyksestä toiseen, kunnes hänen nimeensä ”viitataan tapauksissa, jotka herättävät hymyilyä.” Onnen poika puolestaan tarttuu hanakasti tilaisuuksiin, etenee määrätietoisesti ja päätyy lopulta Kuka kukin oli –kirjaan.

Kuka kukin on –kirja tosin olisi todennäköisempi vaihtoehto, sillä toistaiseksi ainoa Kuka kukin oli on vuodelta 1961. Kuka kukin on ilmestyy nykyisin parin vuoden välein ja siihen mahtuu muutama tuhat aikalaista kerrallaan. On siis kunnia päästä mukaan tähän henkilöhistorialliseen hakuteokseen. Tosin osa kieltäytyy kunniasta kokonaan, kuten vuoden 2005 laitoksen esipuheessa valitetaan. Tyypillisesti matrikkeliin päästään, tai ennen vanhaan jouduttiin, koulutuksen, ammatin, aseman tai saavutusten vuoksi. Matrikkelien julkaisemista on viime vuosikymmeninä tyrehdyttänyt koulu-uudistus ja matrikkelin laatimisen kannalta mutkistuneeksi koettu henkilötietosuoja. Ammattimatrikkeleita ilmestyy nykyisin säännöllisimmin niistä ammattilaisista, joiden uran kannalta matrikkelitiedoilla on merkitystä – juristi- ja lääkärimatrikkeleja selaavat sekä potentiaaliset asiakkaat että kollegat. Juhliva nykykoulu julkaisee tyypillisesti historiikin tai muistelukirjan, matrikkelin saattaa julkaista perinteikäs koulu, jolla on matrikkelitraditiota jo entuudestaan.

Matrikkelissa ihmisen elämä voidaan luetteloida ja tiivistää listaksi taitekohtia ja saavutuksia. Matrikkelihenkilö on vähän kuin luuranko tai henkari, josta roikkuu prenikoita. Pienoiselämäkerran olemassaolosta ja pituudesta voi päätellä yhtä ja toista asianomaisen arvostuksesta ja menestyksestä, mutta myös siitä, mitä hän itse pitää tärkeänä ja haluaa elämästään julkisesti kertoa. Se ei ole välttämättä koko totuus. Olen kuullut koulumatrikkelin tekijästä, joka vielä 1960-luvulla kaivoi entisten oppilaiden meriitit esiin vaikka siltojen alta. Näiden koulunsa ja ansionsa aktiivisesti unohtamaan pyrkivien joukossa saattoi olla viime sodissa kunnostautuneita, mutta muuten surun lapsen tarina lienee matrikkelissa sieltä lyhyimmästä päästä. Lyhyyttään se voi kyllä sekoittua yksityisyydestään tiukasti kiinni pitävän niukkasanaisuuteen. Mikäli siis kumpikaan on ylipäätään mukana.

Voisi ajatella, että matrikkelien maailmassa kulkee onnen pojan tai tytön elonpolku, johon ei kuulu elämä sarjana erheitä, tappioita ja pettymyksiä - poikkeuksena ehkä avioero, jonka voi tarvittaessa häivyttää. Surun lapsen elontaipaleesta voi lukea lähinnä kaunokirjallisuudessa. Joskus siihen saattaa törmätä historiantutkimuksessa, elämäkerroissa tai muistelmissa. Ja joskus sukukirjoissakin. Useimmiten surun lapsi elää niissäkin rivien välissä, anekdooteissa tai sivuhenkilönä. Harvemmin hän on pääosassa, sillä henkilöhistoriaakin kirjoitetaan enimmäkseen onnen pojista ja tytöistä.

*

Suomen Sukututkimusseuran kirjasto on suku- ja henkilöhistorian erikoiskirjasto, jonka kokoelmissa on yli 2000 matrikkelia. Kaisa Kyläkoski kirjoitti kirjaston koulumatrikkelikokoelmasta Sukutieto-lehdessä 4/2008.


Imre Kertész: Tappio (suom. Outi Hassi, Otava 2005)
Leo Tolstoi: Anne Karenina (suom. Eino Kalima, WSOY 1969)
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (suom. Martti Anhava, Otava 1975)
Erno Paasilinna: Alamaisten elämää (Otava 1985)

Kuva: Ålderstrappan, Carl Hansson Winter, Danielsgården, Bingsjö 1799.

Vuokko Pärssinen-Tainio

Dorian väitöskirjakokoelmasta

Doria on tietokanta, joka sisältää suomalaisten korkeakoulujen digitaalisia kokoelmia. Tietokantaan sisältyy nyt myös melko kattava valikoima Turun akatemian väitöskirjoja vuosilta 1642-1828. Tällä hetkellä digitoituja, nettiin vietyjä sivuja on jo noin 45000 kappaletta käsittäen 1778 eri julkaisua.

Varat tähän kulttuuri-ja tiedehistoriallisesti arvokkaaseen hankkeeseen on saatu "Ilkka ja Ulla Paateron rahaston" varoilla. Lisäksi "Pelasta kirja" hankkeen avulla digitoidut Pehr Kalmin väitöskirjat löytyvät tästä projektista.

Väitöskirjat voi avata helposti pdf-dokumentteina ja sukututkijan kannattaa kiinnittää huomionsa ennen kaikkea alkusivujen mahdollisiin omistuskirjoituksiin. Ne voivat avata mukavalla tavalla väittelijän elämänpiiriä ja sitä yhteisöä, missä hän omana aikanaan vaikutti.

Väitöskirjojen painaminen Suomessa alkoi vuoden 1642 lopulla, kun kirjanpainajamestari Peder Eriksson Wald sai lopulta käyttöön Tukholmasta tilatut laitteet ja kirjasimet. Harmi kyllä kirjasimia oli niin vähän, että Wald pystyi painamaan kerralla vain puolikkaita arkkeja. Ensimmäiset valmistuneet teokset olivat historian ja valtio-opin professori Michael Wexioniuksen (aat. Gyldenstolpe, 1608/09-70) valtioviisautta käsitellyt Discursus politicus de prudentia ja luonnontieteen professori Georgius Alanuksen (1609-64) ilman olemusta tarkastellut De aere in specie.

Dorian väitöskirjojen hakusivulle pääset klikkaamalla oheista väitöskirjan kansikuvaa!


Juha Vuorela

Kahvinjuonnista

Näin lauantaina voi jo miettiä huomisen päivän kahvitarjoilua ja pohtia samalla kahvittelun historiaa omalla asuinseudulla.

Marttilan ensimmäisen kahvipannun omistajan kerrotaan olleen Simalan Tapanin talon leskiemäntä Eevan vuoden 1834 paikkeilla. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan Eeva Loviisa Lindströmiä, jonka puoliso Heikki Yrjönpoika oli kuollut 1833. Eeva Lovisa oli Purhalassa asuneen siltavouti Fredrik Lindströmin tytär. Vuonna 1835 Eeva Loviisa muutti Pöytyän Naaranojan Alatalon, jossa hänestä tuli isäntä Aleksanteri Saurenin kolmas puoliso. Eeva kuoli 1842 ja herra Saurenin ehtiessä vielä neljännenkin kerran naimisiin.

Kahvin juomisesta tuli kansan keskuudessa nopeassa tahdissa todella suosittua, mutta tätä eivät kaikki sivistyneistön edustajat hyväksyneet. Vielä 1880-luvun loppupuolella nimimerkki Kaffe halusi Kaiku -sanomalehden sivuilla kertoa muutamia sanoja kahvinjuonnin turmiollisuudesta;

Kahvinjuonti on nykyaikoina tullut tavaksi kautta koko maamme ja tuskinpa löytyy niin pientä perhettä, jolla ei ole tuota hyvää, rakasta tuttavaa kahvipannua. Monesti on tilaisuudessa näkemään sellaisia perheitä, jotka panevat ainoatkin penninsä tuohon heidän mielestään niin tarpeelliseen ja välttämättömään ostokseen, kahvinaulaan.

Usein kuulee esimerkiksi jonkun vanhan muijan, jota äkkinäisempi taudin puuska eli joku muu sattuu kohtamaan, sanovan "kyllähän se siitä asettuisi, jahka saisi kahvikupin". Sen saatuaan joskus sattuu niinkin käymään, että tauti asettuu. Tästä näyttäisi, että kahvissa olisi jotain terveellistä, tauteja vastaan vaikuttavaa voimaa, mutta minä en usko sitä sillä olevan, päinvastoin on se terveydelle ja kukkarolle sangen vahingollista.

Edellisen huomaa siitä, että oikein ankaroilla kahvimustereilla useinkin on huono rinta ja raskas hengitys, joka kaikki seurauksena ylellisestä kahvinjuonnista. Jälkimmäisen tuntenee itsekukin omassa kukkarossaan, jonka täyteläisyyttä kahvinjuonti ei suinkaan lisää. Mitä taas tulee noihin muijain pakinoihin "kyllähän se siittä asettuisi jahka saisi kahvikupin", niin luulemme, että senlaiset taudit, joihin akat tavallisesti kahvia lääkkeenään käyttävät, ovat vain lyhyitä taudin puuskia, jotka kohtaavat ihmistä äkkiä ja paranevatkin äkkiä ilman kahvikuppia tahi voivat ne myöskin olla ainoastaan luuloteltuja taudin kohtauksia.

Siis kahvi ei luulomme mukaan ole mitään lääkettä, mutta vahingollista ja yhtä suuresti vastustettavaa kuin viinakin. Paha tapa on sekin, kun lapsia opetetaan pienuudesta pitäen aamusella ylösnoustuaan ja vieläpä joskus keskipäivälläkin saamaan vanhemmiltaan kahvikuin, josta on se seuraus, että tuo tapa kasvaa aikaa voittain välttämättömäksi ja voittamattomaksi himoksi.

Esi-isämme eivät tienneet kahvinjuonnista eikä muusta ylellisyydestä mitään ja senpä tähden he ovatkin koonneet meille suuret rikkaudet. Käyttäkäämme niitä oikein hyväksemme ja heittäkäämme kaikki ylellisyys kerrassaan pois.


Juha Vuorela