Unkarilaisen Imre Kertészin romaanissa Tappio (alkuteos 1988) journalisti-kirjailija Köves ajautuu töihin metallitehtaaseen. Ennen reaalisosialismin koettelemuksia hän on selvinnyt keskitysleiriltä. Taitamattomasti sorvatessaan Köves pohtii todennäköisyyttä, että joutuisi jäämään tehtaaseen loppuiäkseen. Hän ajattelee, että näin ei voi elää, mutta on ehkä pakko – ja vielä pahempaa: ”eikö ihminen yleensä elä juuri niin kuin ei voi elää, ja eikö jälkeenpäin sitten käykin ilmi, että se on kuitenkin ollut hänen elämänsä?”
Kertészin sankari elää keskellä vaikeita aikoja - niinpä hän yleistää rankasti. Myös Leo Tolstoi aloittaa Anna Kareninan komealla yleistyksellä. Tolstoi väittää, että kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, kun taas onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan. Voisiko Tolstoita mukaillen ajatella, että yhden onnellisen ihmisen elämä muistuttaa toisen onnellisen elämää, mutta epäonnisen ihmisen kohtaloniskut ja töppäykset ovat mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla moninaisimpia? Eipä tietenkään, yleistäminen on niin kovin suurpiirteistä. Mutta romaania Anna Kareninasta ei olisi kannattanut kirjoittaa, jos päähenkilö olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti.
Kiehtovia kärjistyksiä voi latistaa lisää toteamalla, että useimpien elämään mahtuu sekä iloja että suruja, tai jopa niin, että aika monen nykyihmisen elämä on ”tavallista, puolivälin keskipaikkeilla” kuten tunnetun lastenkirjan koiralla. Erno Paasilinna rajasi 60-luvun satiireissaan onnen pojan onnen ja surun lapsen onnettomuuden yhteiskunnalliseen menestykseen tai sen puutteeseen. Paasilinnan surun lapsi kulkee alamäkeä väärästä valinnasta ja erehdyksestä toiseen, kunnes hänen nimeensä ”viitataan tapauksissa, jotka herättävät hymyilyä.” Onnen poika puolestaan tarttuu hanakasti tilaisuuksiin, etenee määrätietoisesti ja päätyy lopulta Kuka kukin oli –kirjaan.
Kuka kukin on –kirja tosin olisi todennäköisempi vaihtoehto, sillä toistaiseksi ainoa Kuka kukin oli on vuodelta 1961. Kuka kukin on ilmestyy nykyisin parin vuoden välein ja siihen mahtuu muutama tuhat aikalaista kerrallaan. On siis kunnia päästä mukaan tähän henkilöhistorialliseen hakuteokseen. Tosin osa kieltäytyy kunniasta kokonaan, kuten vuoden 2005 laitoksen esipuheessa valitetaan. Tyypillisesti matrikkeliin päästään, tai ennen vanhaan jouduttiin, koulutuksen, ammatin, aseman tai saavutusten vuoksi. Matrikkelien julkaisemista on viime vuosikymmeninä tyrehdyttänyt koulu-uudistus ja matrikkelin laatimisen kannalta mutkistuneeksi koettu henkilötietosuoja. Ammattimatrikkeleita ilmestyy nykyisin säännöllisimmin niistä ammattilaisista, joiden uran kannalta matrikkelitiedoilla on merkitystä – juristi- ja lääkärimatrikkeleja selaavat sekä potentiaaliset asiakkaat että kollegat. Juhliva nykykoulu julkaisee tyypillisesti historiikin tai muistelukirjan, matrikkelin saattaa julkaista perinteikäs koulu, jolla on matrikkelitraditiota jo entuudestaan.
Matrikkelissa ihmisen elämä voidaan luetteloida ja tiivistää listaksi taitekohtia ja saavutuksia. Matrikkelihenkilö on vähän kuin luuranko tai henkari, josta roikkuu prenikoita. Pienoiselämäkerran olemassaolosta ja pituudesta voi päätellä yhtä ja toista asianomaisen arvostuksesta ja menestyksestä, mutta myös siitä, mitä hän itse pitää tärkeänä ja haluaa elämästään julkisesti kertoa. Se ei ole välttämättä koko totuus. Olen kuullut koulumatrikkelin tekijästä, joka vielä 1960-luvulla kaivoi entisten oppilaiden meriitit esiin vaikka siltojen alta. Näiden koulunsa ja ansionsa aktiivisesti unohtamaan pyrkivien joukossa saattoi olla viime sodissa kunnostautuneita, mutta muuten surun lapsen tarina lienee matrikkelissa sieltä lyhyimmästä päästä. Lyhyyttään se voi kyllä sekoittua yksityisyydestään tiukasti kiinni pitävän niukkasanaisuuteen. Mikäli siis kumpikaan on ylipäätään mukana.
Voisi ajatella, että matrikkelien maailmassa kulkee onnen pojan tai tytön elonpolku, johon ei kuulu elämä sarjana erheitä, tappioita ja pettymyksiä - poikkeuksena ehkä avioero, jonka voi tarvittaessa häivyttää. Surun lapsen elontaipaleesta voi lukea lähinnä kaunokirjallisuudessa. Joskus siihen saattaa törmätä historiantutkimuksessa, elämäkerroissa tai muistelmissa. Ja joskus sukukirjoissakin. Useimmiten surun lapsi elää niissäkin rivien välissä, anekdooteissa tai sivuhenkilönä. Harvemmin hän on pääosassa, sillä henkilöhistoriaakin kirjoitetaan enimmäkseen onnen pojista ja tytöistä.
*
Suomen Sukututkimusseuran kirjasto on suku- ja henkilöhistorian erikoiskirjasto, jonka kokoelmissa on yli 2000 matrikkelia. Kaisa Kyläkoski kirjoitti kirjaston koulumatrikkelikokoelmasta Sukutieto-lehdessä 4/2008.
Imre Kertész: Tappio (suom. Outi Hassi, Otava 2005)
Leo Tolstoi: Anne Karenina (suom. Eino Kalima, WSOY 1969)
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (suom. Martti Anhava, Otava 1975)
Erno Paasilinna: Alamaisten elämää (Otava 1985)
Kuva: Ålderstrappan, Carl Hansson Winter, Danielsgården, Bingsjö 1799.
Vuokko Pärssinen-Tainio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti