Oman elämänsä antisankari, eli, Mitä elämä on II

Virolaisessa kansansadussa Huonosti kävi – hyvin kävi talonpoika kertoo naapurilleen myötä- ja vastoinkäymistensä ketjun. Aloitetaan hyvästä naurissadosta, jonka vuohipukki pahaksi onneksi syö. Pukista saadaan kuitenkin hyvät lihat, mutta niitä palvatessa sauna palaa. Eipä sekään haittaa, sillä tilalle nousee uusi ja entistä parempi sauna… Lopputilanteessa talonpojalla on rahaa, mutta uusi vaimo on karannut. Hullusti eivät ole miehen asiat vieläkään, ”yksin näet on lystimpi asuakseni kuin pahan emännän kanssa.” Kansansadun talonpoika taitaa olla positiivisen ajattelun airut – kaikkea tapahtuu, mutta asiat kääntyvät aina parhain päin. Vai miten tätä pitäisi ajatella?

Olen joskus tutustunut Rudolf Steinerin ajatteluun pohjautuvaan elämänkaaripsykologiaan. Saksalainen psykologi Mathias Wais kirjoittaa, että elämäkertojen lukeminen on elämänkaartaan tarkastelevalle ihmiselle hyväksi, koska elämäkerroista voi löytää esikuvia ja virikkeitä omalle henkiselle kasvulleen. Lukijan pitää kohdehenkilön elämänkulusta etsiä opiksensa sen punaista lankaa. Muistelmia tai omaelämäkertoja Wais ei yllättäen suosittele - ne sisältävät liikaa itsepuolustusta ja saattavat sitä paitsi olla haamukirjoittajan laatimia.

Voi tietysti olla että elämäkerran kirjoittaja on kohdehenkilönsä suhteen objektiivinen ja oikeudenmukainen - tosin elämäkertojenkin oikeellisuudesta ja kohtuullisuudesta eläviä ja kuolleita kohtaan keskustellaan harva se kirjasyksy. Omaa elämäänsä muisteleva on ainakin aidosti subjektiivinen. Vaikka itsensä puolustelun (ja muiden syyttelyn) vaara on ilmeinen, sattuu sellaistakin, että muistelija avoimesti tunnustaa kootut - tai ainakin valitut - syntinsä kaikelle kansalle. Varhainen tunnustaja, kirkkoisä Augustinus aloittaa pahojen tekojensa listaamisen poikavuosien päärynävarkauksista. Hänelle ja myöhemmille tunnustajille on tyypillistä, että elämänvaiheet nähdään myöhemmän käännekohdan, usein uskonnollisen heräämisen valossa. Tunnustajan elämä on johdonmukainen kertomus, jossa harha-askeleetkin johtavat kohti valaistumista. Tunnustaja on oman tarinansa kertoja ja antisankari.

Merete Mazzarella yhdistää kirjassaan Att skriva sin värld (1993) suomenruotsalaisen kirjailija Tito Collianderin (1904 - 1989) tunnustajien traditioon. Colliander kääntyi ortodoksiseen uskoon kypsässä iässä ja kirjoitti seitsenosaisen muistelmasarjan vanhuutensa kynnyksellä 1964 – 1973. Olen lukenut muistelmat monta kertaa, välittämättä kunnolla miettiä mistä riippuvuudessani on kysymys – lukematonta ja lukemisen arvoista kirjallisuuttahan riittää kauemmin kuin elämää.

Ainakin voin sanoa, että Colliander on mainio kertoja ja hänen elämänsä rikas ja täynnä dramatiikkaa: Tito selviää koulupoikana hengissä vallankumouksen ja nälänhädän Pietarista, viettää nuorena miehenä boheemielämää Helsingissä, Pariisissa ja Karjalan kannaksella. Hän ehtii 30-luvulla asua itsenäistyneessä Virossa ja vierailla kirjailijastipendiaattina natsi-Saksassa. Collianderin ajankuvaus on yksityiskohtaisen eloisaa, hän on tarkkasilmäinen aikalaistodistaja. Toki lukija voi mietiskellä, muistaako hän oikeasti vai luuleeko vain muistavansa. Tunnustajana Colliander pyrkii rehellisyyteen ja hänellä on kuvataiteilijan terävä visuaalinen muisti. Kirjailijana hän on kertomisen ammattilainen - kirjallisuustieteilijä Mazzarella tarkasteleekin Collianderin muistelmia kuin fiktiota. Ja toki Collianderin muistelmat ovat nautinnollista luettavaa, teksti on lyyristä ja aistivoimaista.

Martti Anhavan mukaan tunnustajan rehellisyyttä kiinnostavampaa on se, mitä hän paljastustensa ohessa tulee paljastaneeksi. Vaikka Colliander ei säästä itseään, hänen huonoista puolistaan kiehtovimpia taitavat olla ne, joita hän ei itse huomaa. Colliander osaa olla omahyväinen, itsekeskeinen ja katkera. Hän kirjoittaa muista ihmisistä pääsääntöisesti myötätuntoisesti, mutta silloin tällöin rivien välistä tihkuu ihkaoikeaa näreyttä. Mazzarellan mielestä Collianderilla ei ole huumorintajua. Ja niinhän se on, että kirjailija ottaa itsensä kovin vakavasti, varsinkin silloin kun ruotii nuoren minänsä tekemisiä viisaan vanhuuden perspektiivistä. Mazzarella kirjoittaa, että Collianderia lukiessa tuntuu kuin olisi juhlassa, jossa joku humalainen ahdistaa nurkkaan ja alkaa juopon sitkeydellä selittää, mitä elämä oikein on. Vaikka olen ollut melkein loukkaantunut tästä lausumasta, minuakin ärsyttää tapa, jolla tunnustaja-Colliander esittää elämänsä punaisen langan raaskimatta jättää sitä lukijan löydettäväksi.

Mutta joka tapauksessa rakastan Tito Collianderin olematonta huumorintajua! Colliander ja hänen sukulaisensa ajavat elämän tragikoomista vuoristorataa kuin sadun talonpoika. Joillakin näistä hellyttävän epätäydellisistä ihmisistä menee huonosti ja yhä vaan huonommin. Kirjailija itse erehtyy, epäonnistuu ja kärsii kauaskantoisia kohtaloniskuja: polvivamma romuttaa hänen elämänsuunnitelmansa moneen kertaan. Nuori kirjailija elättää perhettään myyskentelemällä maalattuja puulusikoita ja senttaamalla yhdentekeviä lehtijuttuja. Vaikka myös onnea ja menestystä mahtuu taipaleelle, Colliander arvostelee kitkerästi pikkuporvarillista maailmankuvaa, jossa elää myytti oman onnensa sepästä. Collianderin elämänkokemuksen mukaan onnenseppä-ajattelu on rajoittunutta ja sydämetöntä - elämässä tulee eteen niin paljon sellaista, jota ei voi hallita. Ja niin paljon sellaista, jonka syvemmän merkityksen tajuaa ja rakentaa vasta jälkikäteen, kuten muistelija tekee elämänkaartaan rekonstruoidessaan.

Ja mitenkä tämä liittyikään sukututkimukseen? Aika vähän, mutta kirjastomme toinen erikoisala onkin henkilöhistoria. Sukutietoa ja tahatonta sukututkimuksellista komiikkaa Collianderin muistelmiin kyllä sisältyy. Ensimmäisessä osassa (Bevarat - Lapsuuteni huvilat) kerrotaan kirjailijan sukuverkostosta, jossa vilisee von Schoultzeja, Tigerstedtejä, Gripenbergejä… Toinen osa (Gripen –Aarnikotka) alkaakin sitten korjauksilla ensimmäisen osan tietoihin. Tunnontarkka kirjailija toteaa häpeillen, että muutamankin musterin, fasterin ja kusiinin tekemiset ja keskinäiset suhteet ovat menneet häneltä epäjärjestykseen. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten muistelmista ja elämäkerroista ongittuun sukutietoon ei aina ole luottamista. Steinerilaisesta itsekasvatusperspektiivistä en ole Collianderin muistelmia oikein osannut tutkiskella. Toivon hurskaasti, että alitajuntani hoitaa sitä puolta ihan itsenäisesti.

********************************************

Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokannan luokkaan L on luetteloitu yli 3000 muistelmaa ja elämäkertaa, jotka ovat kirjavarastossa. Kirjojen takautuva luettelointi on loppusuoralla.

Tito Collianderin muistelmat ilmestyivät suomeksi 1967 - 1975 Weilin + Göösin kustantamina. Ruotsinkieliset alkuteokset kustansi Schildt.

Colliandereista on ilmestynyt v. 2002 laaja sukukirja Collianderin suku Suomessa – Släkten Colliander i Finland sukuyhdistyksen kustantamana.

Kansansatu Huonosti kävi – hyvin kävi sisältyy Tauno Karilaan toimittamaan Lasten aarreaitta V:een (Gummerus 1954)
Martti Anhava: Totta puhuen (Otava 2004)
Merete Mazzarella: Att skriva sin värld (Söderström 1993)
Mathias Wais: Ihmisen elämänkaari (Suomen antroposofinen liitto, 2002)

Elämäkerrallisesta kirjoittamisesta keskustellaan Turun tiedeviikolla 30.9.2010 otsikolla "Mitä elämäkerroissa saa sanoa?"

Kuva: Fortuna John Lydgaten teoksesta The hystorye sege and dystruccyon of Troy, London, 1513.