Sukutukijoille historiasta on säilynyt monen moisia lähteitä, joita katsellessa joskus tulee pohtineeksi, miltä kokonaisuus on näyttänyt. Verotus on yksi tällainen asia, jota kosketellaan monissa teoksissa ja esim. SAY perustuu näihin verotuslähteisiin.
Joskus katsellessani ”Oma Maa” nimistä tietokirjaa, osui silmääni taulukko, jossa verotusta oli tarkasteltu 1811 – 1920, josta mieleeni tuli täydentää sitä toisaalta hiukan historiaan ja toisaalta nykypäivään. Tällaisen kattavan monen sadan vuoden vertailun ongelmana on se, että siinä ei voi olla kovin tarkka, sillä veroilla on ollut kovin erilaisia nimiä, mutta pientä väkivaltaa tehden, sain karkean kuvan valtion verotuksen verolähteiden suhteellisista osuuksista.
Kuvaa ei mielestäni tarvitse oikeastaan selittää, sillä se on varsin selkeäpiirteinen, mutta ainakin itseni mielestä eri verolähteiden muutokset aikojen saatossa ovat jonkin verran yllättäviä. Valitettavasti kuvasta vain puuttuvat 1600- ja 1700-lukujen tiedot, jotka ehkäpä täydentäisivät kuvaa.
Iloista verojen maksajaa ei ole varmaankaan koskaan ollut, mutta jotenkin ne verot on aina pitänyt kerätä valtion pohjattomaan kassaan. Verotuksesta on varmaankin kirjoitettu läjäpäin oppikirjoja, mutta koitan ajatella ääneen, kuinka sen itse ymmärrän historiallisessa perspektiivissä.
Veroja on mielestäni kolmenlaisia: jalostuksen ja kulutuksen verotus sekä sekalaiset veroluonteiset tulot. Verottaja ei yleensä ole kerännyt veroja siemenviljasta, vaan sadosta. Tarvekaluja on aina itse saanut tehdä, mutta jos on ostanut jotakin, niin veroja on kerätty tulleina, arvonlisäveroina tai tuotekohtaisina erityisveroina. Veroluonteisia maksuja on kerätty kaikenlaisista luvista ja viranomaisten papereista kautta historian. Yleisesti ottaen verotuksen historiasta voi nähdä myös sen, että verotus on yleensä ollut lempeää vähävaraisten osalta, mutta jos tuloja on ollut, niin verovouti on varmasti ilmestynyt ovelle.
Valtionhoitajan huolet näyttävät myös aina olleen samat. Kustaa Vaasan jälkeläiset jaksoivat kerta toisensa jälkeen patistaa voudit autioiden asuttamiseen ja valvomaan sitä, ettei veromaa valunut rälssin käsiin ja veroista vapaaksi. Nykyverottaja yrittää tilkitä kaikkia verotuksen porsaanreikiä, saada tietokantoihinsa jokaisen kuluttajan euron ja vielä lopuksi on huolestunut siitä, ettei verotettava vietä liian pitkää aikaa eläkepäivillä.
Verotuksen ikeen suuruus on kautta historian ollut ensisijaisesti kiinni valtion menoista ja vähemmän siitä, mistä lähteistä veroa on kerätty. Jos ajattelen esim. rälssin verovapautta, joka ehkäpä nykyihmisestä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, niin rälssin verovapaudelle oli perusteensa. Rälssihän oli alunperin velvoitettu kuninkaan palvelukseen, josta olisi pitänyt maksaa palkkaa. Palkka korvattiin tuolloin verovapautuksilla ja oikeudella kerätä annetuista läänityksistä tuloja. Rälssin tarkastuksia ja peruutuksia käsitellään yleensä kirjallisuudessa lähinnä sitä kautta, että veropohja kapeni, mutta yhtälailla kyse oli myös kruunun kulujen eli palkkausmenojen leikkauksesta. Rälssinperuutukset ovat olleet siis voimakkaita valtionhallinnon saneerauksia, jota näkökulmaa ei yleensä tuoda esille.
Jossakin mielessä vanhat verotusmenetelmät olivat selkeitä. Verovaroja ei kierrätetty turhaan, eikä veroja kerätty varattomilta. Nykyisin veroa kerätään kaikilta oikealla kädellä ja annetaan takaisin vasemmalla. Ennen verotus kohdistui satoon, kulutukseen ja erityisverotuksissa omaisuuteen. Nykyään tuntuu siltä, että yhä enemmän veroja pyritään keräämään jo siemenistä, jolloin siitä kärsii niin köyhät kuin yrityksetkin. Köyhät sen takia, että eläminen yksinkertaisesti kallistuu, ja yritykset sen vuoksi että kilpailukykyedellytykset katoavat jo lähtöviivoilla.
Ehkä romantisoin asioita ja moni historian kirjoittaja on varmasti eri mieltä kanssani. Yleensä kuitenkin yksinkertaiset tavat ovat myös käytännössä toimivia. Tätä on vaikea havaita nykyisestä yhteiskunnasta, joka tuntuu rakastavan monimutkaisuutta ja byrokratiaa.
Itse mietin usein kaupan kassalla, montako euroa 100 euron kauppalaskustani päätyy viimekädessä verottajalle. Aivan samat ajatukset tulevat mieleen asuntojen hintoja katsellessa. Onneksi toistaiseksi vanhojen asiakirjojen katselu sukutukijalle on ainakin periaatteessa verovapaata.
24.10.2010
Antti Järvenpää
Suvianna Seppälä on väitöskirjassaan kirjoittanut 1500-luvun ja 1600-luvun alun tilanteesta "On myös todettava, että maaverotus perustui pääsääntöisesti vallitseviin olosuhteisiin, talonpojan resursseihin, mutta ei siis vuoden todellisiin tuloihin: sadon onnistumiseen tai katoon. Ainoa edes periaatteessa satoon perustuva vero oli kymmenysvero." Ja kuten tunnettua sekin siirtyi kylvöperusteiseksi.
VastaaPoistaOn valitettavaa, ettei 1600-luvun ja 1700-luvun verotuksesta ole yleisesitystä. Erityisesti ylellisyysveroista liikkuu hyvin erikoisia käsityksiä.