tiistai 28. marraskuuta 2023

SukuHaun aineistoja: Sotilaat ja sodat

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka toimii porttina suomalaisen sukututkimuksen aineistoihin, digitoituun kirjallisuuteen sekä arkistoaineistoihin ja julkaisuihin tehtyihin hakemistoihin. Yksi SukuHaussa käytettävissä olevista aineistokokonaisuuksista käsittelee sotilaita ja sotia.
 
Sukututkija törmää tutkimuksissaan jossain vaiheessa melko varmasti sotilaisiin ja sotiin, joko omien esivanhempien kohdalla tai sukututkimuksen lähteissä. Seuran kotisivuille on koottu armeijaan, sotaväkeen ja puolustushallintoon liittyvistä arkistosta, asiakirjoista ja kirjallisuudesta oma Militaria-tietosivu. Sivuilla on linkkejä sekä verkossa että SukuHaussa oleviin teemaan liittyviin aineistoihin.

SukuHaussa sotilaisiin ja sotiin liittyvät aineistot on järjestetty kokonaisuuksiksi kronologisesti Ruotsin vallan ajan, autonomian ajan ja itsenäisyyden ajan mukaan. Aineistot käsittävät sekä digitoitua kirjallisuutta että hakemistoja painettuihin julkaisuihin ja arkistoaineistoihin. Ruotsin vallan ajan sotilaisiin liittyen SukuHausta löytyy esimerkiksi hakemistot Kaarlo Wirilanderin teoksiin Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718–1810  (1953) ja Suomen armeijan sotilasvirkamiehistö 1718–1810 (1975).

1800-luvun sotilaisiin liittyen SukuHausta löytyy muun muassa autonomian ajan värvättyjen joukkojen katselmusluettelot vuosilta 1816–1879 sekä kutsuntaluettelot Mikkelin läänistä vuosilta 1881–1883 ja Turun ja Porin läänistä vuosilta 1887–1888. Kaikkia Seurassa indeksoituja kutsuntaluetteloita ei ole vielä lisätty SukuHakuun haettaviksi. Lisäksi SukuHausta löytyy autonomian ajan sotilaisiin liittyen esimerkiksi digitoituina Hugo Schulmanin teos Finska kadettkårens elever och tjänstemän – Biografiska anteckningar 1812–1912 (1912) ja Oskar Wasastjernan teos Lifgardets Finska skarpskyttebataljons officerare och civile tjänstemän – Biografiska anteckningar (1887). 

Itsenäisyyden ajalta SukuHaussa on puolestaan muun muassa hakemistoja kadettimatrikkeleihin ja upseerien virkaikäluetteloihin sekä erilaisia muita hakemistomuotoisia aineistoja, kuten asevelvollisten etsintäluetteloita ja sisällissotaan liittyviä luetteloita sotilaskarkureista. Palvelussa on myös luettavana Seuran julkaisema teos Sankarien muisto – Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämäkertoja (1927) ja käytettävänä henkilöhakemisto Sotasurmasampo 1914–1922 -tietokantaan. SukuHaku on Seuran jäsenpalvelu ja aineistojen käyttö vaatii kirjautumisen palveluun.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

maanantai 27. marraskuuta 2023

Nykyiset sodat tuovat mieleen menneitä tapahtumia

Inkeriläisiä matkustamassa sotaa pakoon Suomi-nimisellä laivalla 1943. Museovirasto.


Maailmalla soditaan taas rajusti, ja siviiliväestöä joutuu pakenemaan kotiseuduiltaan. Kodit tuhotaan, ja kaikki muukin hävitetään maan tasalle. Paluu omalle synnyinseudulle käy vaikeaksi. Nämä tapahtumat ovat tuoneet mieleeni suomensukuisten inkeriläisten ahdingon Stalinin vainon ajoilta. Tarkastelen tässä yhtä tapausta.

Muutama vuosi sitten perehdyin yhden Neuvostoliitossa asuneen inkerinsuomalaisen neitosen elämänvaiheisiin 1940-luvulla. Maikki Tikka syntyi 10. kesäkuuta 1915 Neuvostoliitossa Spankkovan maaseurakunnan Tupitsan kylässä, joka sijaitsi Leningradista länteen. Keväällä 1943 kun toinen maailmansota ulottui inkeriläisten kotiseudulle, luterilainen ja naimaton Maikki oli käynyt kaksi luokkaa koulua. Hän toimi maataloustyöntekijänä ja oli suomen ja venäjän kielten luku- ja kirjoitustaitoinen. 

Pian Maikin ja monen muunkin inkeriläisen oli paettava kotiseudultaan, kun saksalaisten sotavoimien Wehrmachtin jo vuonna 1941 miehittämiltä alueilta pakkosiirrettiin suomensukuisia väestöryhmiä härkävaunuissa aluksi saksalaisten sotajoukkojen perustamille leireille mm. Viron Kloogaan. Karanteenileireillä olot olivat hyvin karut. Evakkomatkalla kotiseudultaan Tallinnaan noin 6 000 inkeriläistä kuoli nälkään, kidutuksiin ja eri tauteihin. Karanteenileireillä kuoli lisäksi noin 1 600 henkeä. Kloogan-leiriltä vielä hengissä olevat inkeriläiset kuljetettiin väestönsiirtojen alkuvaiheessa aamuvarhaisella suomalaisilla laivoilla Paldiskin satamasta Hankoon, ja myöhemmin yöaikaan enimmäkseen Hankoon tai Turkuun. Yhteensä ehdittiin järjestää 155 laivausta ja siirtää niissä 63 205 sotatoimialueelta evakuoitua emigranttia. Todettakoon jo tässä yhteydessä, että sodan jaloista Suomeen saapuneet tuhannet inkeriläiset tulivat evakkoon siirtolaisina, eivät pakolaisina.

Suomeen Maikki saapui emigranttien niin sanotussa toisessa siirtovaiheessa 4. marraskuuta 1943 Turkuun laivauserässä, jossa tuli 303 inkeriläistä. Miehiä heistä oli 58, naisia 163, poikia 36 ja tyttöjä 46. Miesten määrä oli vähäinen, koska monet miehet oli jo aiemmin määrätty Neuvostoliiton armeijaan sotimaan lännestä tulevaa pelottavaa vihollista vastaan. Asetelma tuo helposti mieleen nykyisen ajatustavan ja tapahtumaketjun Venäjällä, jossa vähemmistökansojen edustajia lähetetään vähin tiedoin, mutta suurin lupauksin eturintamalle sotimaan. 

Lähes kaikki inkeriläiset olivat lähteneet kotiseudultaan sotaa pakoon vain parin päivän varoitusajalla. Kotoa mukaan saadut vähät elintarvikkeet oli syöty jo ennen Suomeen tuloa, joten kova nälkä vaivasi useimpia. 

Turkuun saavuttuaan Maikki Tikka joutui heti muutamaksi päiväksi vastaanottoleirille henkilöllisyyden todentamiseksi ja sieltä edelleen karanteenileirille Loimaalle Mellilän kylään. Siellä hän joutui olemaan parisen kuukautta mm. mahdollisten kulkutautien ja vatsasairauksien kuten veriripulin leviämisen estämiseksi. Tulijoiden kerrottiin kulkevan rääsyissä ja miltei kaiken omaisuutensa menettäneinä vain ”rojuja nyyteissään”. 

Suomen kamaralle saapuneet inkeriläiset evakot jäivät kolmeen eteläiseen lääniin. Valtaosa asettui Turun ja Porin, Hämeen sekä Uudenmaan lääneihin. Enimmäkseen emigrantit kykenivät pitämään huolta itsestään omalla työllään. Osa pääsi maataloustöihin suomalaistiloille, osa tehtaisiin. Nuorehkoja toimisto- ja palvelualojen työntekijöitä koetettiin järjestää kotiapulaisiksi. 

Maikki Tikalle kävi onnekkaasti. Hän pääsi kesällä 1944 töihin Porin maalaiskunnan Viasveden kylään Hakkiluodon taloon, jossa häntä kohdeltiin hyvin. Maatilalla tehdystä työstä Maikille maksettiin myös samansuuruista palkkaa kuin suomalaisillekin. 

Hakkiluodon merenrantatilalla Maikki osallistui kaikkiin maatalon töihin. Talossa oli karjaa, mm. hevonen ja lehmiä. Pikkulapsesta asti maataloustöihin tottuneelta työt sujuivat hyvin ja vaivatta. Mutta mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Pian jatkosota loppui, ja Suomi sitoutui luovuttamaan Neuvostoliiton kansalaiset takaisin kotimaahansa. Maikki Tikka päätti kuitenkin palata vapaaehtoisesti takaisin kotiseudulleen, sillä kova koti-ikävä painoi mieltä. 

Valvontakomission neuvostoupseerit lupasivat tavallisille inkeriläisille pääsyn takaisin kotikyliinsä Inkeriin. Niinpä paluumuuttajat hakeutuivat aluksi kokoamiskeskuksiin. Evakoiden siirtokuljetuksissa Venäjälle käytettiin härkävaunuja, joiden ikkuna-aukoissa oli jopa kalterit. Tilanne oli taas samankaltainen kuin kotipaikkakunnalta evakkoon lähdettäessä. Maikkia kuljettava evakkojuna saapui itärajallemme Vainikkalan asemalle 11.12.1944 klo 12.25, ja pari tuntia myöhemmin matkustajat luovutettiin neuvostoliittolaisille vastaanottajille. Ja siihen se lysti päättyikin.

Kotiseudulleen paluumuuttajat eivät päässeet. Neuvostoviranomaiset harhauttivat pahan kerran koteihinsa palaavia inkeriläisiä, jotka kuljetettiin kauas synnyinseudultaan, ei kuitenkaan Siperiaan asti. Viranomaisten ohjeistuksen mukaan inkeriläiset tuli määränpäässään Keski-Venäjällä hyväksyä kolhoosien jäseniksi. Inkeriläisten sorto ja kurjuus jatkui vielä vuosikymmeniä.

Pian Neuvostoliiton romahduksen ja Venäjän uudelleensyntymisen jälkeen vuonna 1991, tuolloin 76-vuotias Maikki tuli tapaamaan vielä elossa olevia porilaisia nuoruudentuttaviaan 47 vuoden jälkeen. Tapaamiset olivat varsin lämminhenkisiä. 

Lähialueillamme nyt käynnissä olevien julmien sotatoimien päättymisen ja Suomen ja Venäjän kansojen yhteistyön uudelleen alkamisen ajankohtaa arvioitaessa puhutaan jopa vuosikymmenistä, joten monet meistä vanhemmista sukututkijoista eivät taida saada sitä päivää nähdä. Kokemus jäänee tuleville sukupolville.

Kari Salo

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Tietoja Suomen seurakunnista



Tietoja Suomen seurakunnista on Suomen Sukututkimusseuran ylläpitämä tietokanta, joka sisältää tietoja Suomen luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien historiasta, papistosta ja arkistoista. Tietokannan viime keväänä julkaistu uusi versio on täydennysvaiheessa ja valmistumisen jälkeen se korvaa HisKi-tietokannan yhteydessä olevan vanhan version.

Tietokanta

Tietoja Suomen seurakunnista -tietokannan kokoaminen aloitettiin Seuran edellisen toiminnanjohtajan Leif Metherin aloitteesta niin sanottuna Miniprojektina 1990-luvun lopulla. Tuolloin tavoitteeksi asetettiin lyhyiden historiatietojen ja eräitä sukututkimukselle keskeisten luetteloiden kerääminen kaikista Suomen seurakunnista ja muista väestökirjanpitäjistä. Projektissa kerätyt tiedot julkaistiin HisKi-tietokannan yhteydessä, mutta projekti jäi kesken Metherin vuonna 2005 tapahtuneen kuoleman myötä. 

Viime keväänä Seura julkaisi uuden version tietokannasta erillisenä verkkopalveluna, joka on parhaillaan täydennysvaiheessa ja vanhan tietokannan tiedot siirretään uuteen palveluun päivitettyinä ja täydennettyinä. Valmistuttuaan uusi tietokanta korvaa HisKin yhteydessä olevan version. Uudessa tietokannassa tulee olemaan tietoja yhteensä noin 600 seurakunnasta. Suomen luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien, rovastikuntien, hiippakuntien ja muiden kirkollisten toimijoiden lisäksi tietokantaan tulee mukaan myös rajaseurakuntia Pohjois-Ruotsista ja Pohjois-Norjasta sekä Inkerin luterilaiset seurakunnat.

Täydentäminen

Uuden tietokannan täydentäminen valmistunee vuoden 2023 loppuun mennessä ja uusia seurakuntia ja tietoja julkaistaan lähes viikoittain. Täydentäminen on aloitettu Suomen luterilaisista seurakunnista, mutta se ei etene tietyssä tarkassa järjestyksessä esimerkiksi aakkosittain tai maantieteellisesti. Täydennyksen etenemistä voi seurata esimerkiksi tietokannan etusivulla olevan selausnäkymän ilmoittaman seurakuntien lukumäärän perusteella. Seura tiedottaa asiasta, kun täydentäminen on saatu valmiiksi.

Tietokannassa esitetyt seurakuntien historiatiedot ja luettelot papistosta perustuvat pääasiassa piispa Otto Collianderin toimittamaan kaksiosaiseen Suomen kirkon paimenmuistoon (1910 & 1918), historiantutkija, kirkkoherra Adolf Neoviuksen Suomen evankelis-lutherilaisen kirkon matrikkeliin (1898) ja sen lisävihkoon (1908) sekä kirkkoherra Ludvig Wennerströmin Porvoon piispa Anders Hornborgin vuonna 1873 kirjoittaman matrikkelin mukaan toimittamaan teokseen Tilastollinen ja biografinen Suomen evankelis-lutherilaisen seurakuntain ja papiston matrikkeli (1885). Mainittujen teosten tietoja täydennetään esimerkiksi seurakuntien historioiden, pitäjähistorioiden ja kirkonarkistojen asiakirja-aineistojen sisältämillä tiedoilla sekä käyttäjien antamilla tiedonannoilla.

Hakeminen

Uudessa tietokannassa voi tehdä hakuja esimerkiksi seurakuntien ja paikkakuntien nimillä. Haut ovat mahdollisia myös kylien ja pappien nimillä. Lisäksi tunnisteiden avulla tietokantaa ja sen sisältöä voi selata ja rajata esimerkiksi kirkollisen hierarkian mukaan seurakunnista hiippakuntiin sekä seurakuntien maantieteellisen sijainnin mukaan maakunnittain. Tietokannassa esitetty kirkollinen hierarkia vastaa 1900-luvun alkupuolen tilannetta. Tunnisteista voi valita selattavaksi myös esimerkiksi kaikki luterilaiset tai ortodoksiset seurakunnat.

Tietokannassa jokaisesta seurakunnasta on esitetty historiatiedot, vanhat nimitiedot, kylät ja naapuriseurakunnat sekä luettelot papistosta. Pappisluettelot on linkitetty Akatemiasampoon, joka sisältää tietoja kaikista Suomessa yliopistokoulutusta saaneista henkilöistä vuosilta 1640–1899. Vanhaan tietokantaan nähden uudessa versiossa on esitetty uutena omana osiona seurakuntien arkistoihin liittyvät tiedot sekä mahdolliset suorat linkit Kansallisarkiston Astia-palveluun, Digihakemistoon, Seuran HisKi-tietokantaan ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen Digiarkistoon. Linkkien kautta pääsee suoraan tutkimaan tai hakemaan seurakunnan arkistojen aineistoja. 

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

tiistai 14. marraskuuta 2023

Katkennut akseli

Erkki Kangasniemi-Sorila vaimonsa Otiilian os. Pollari kanssa kodin portailla Tuurissa 1940-luvulla viettämässä pyhäpäivää, jolloin pajan ovet olivat kiinni. Sorilan kotialbumi.

Isoisäni asteli tiluksillaan 1800-luvun loppupuolella. Kuten ennen vanhaan monet Suomessa tekivät, hänkin otti talon nimen käyttöönsä. Onneksi isäni Uuno Heikki Sorila käytti virallista sukunimeä, sillä Kangasniemi saisi vielä enemmän solmuja englanninkielisen suuhun kuin Sorila. Isoisäni Erkki Kangasniemi (1876–1962) viljeli maata Etelä-Pohjanmaalla Tuurin kylässä. Kuitenkin parempi tuuri myötäili, kun hän perusti kyläpajan. Sepän vasara sopi paremmin hänen käteensä kuin viikate. Kun pikkupoikana katselin pajassa jättiläispalkeita, ahjoa, alasinta, kaikenkokoisia vasaroita ja pihtejä, niin tunsin olevani aarrekammiossa. Se herätti suurta kunnioitusta isoisää kohtaan, kun tämä oli omin käsin rakentanut pajan ja tehnyt itse työkalut. Kyläsepän taidoista oli kova kysyntä ja tuotanto oli monipuolista. Pajassa syntyi ropsupannuja, teräsvanteita kärrynpyöriin ja monta muuta tarvittavaa. Merkittävin työ sepän ammatissa oli kuitenkin edessä. Inhan patruuna omisti alueen suurimman sahan ja oli kipeästi avun tarpeessa. 

Tarttui kuin hukkuva 

Tuurin keskustassa, nykyisin maan suurimman kyläkaupan Veljekset Keskinen oy:n tuntumassa, Töysän joen rannalla sijaitsi jo viime vuosidadan vaihteessa Kallenkosken saha. Sirkkelin akseli, sahan elämänlanka, oli katkennut. Kaikki työt olivat pysäyksissä, tuotanto nollassa ja monilla elämisen mahdollisuus tukossa. Koko katastrofi johtui sirkkelin akselista. Voidaan sanoa, että kylän elämä pyöri sirkkelin akselin ympärillä. Akselin kunto merkitsi elämää ja sen katkeaminen kuolemaa. Inhan patruuna Juho Inha (1850–1922) vietti varmaan unettomia öitä, koska ei ollut löytänyt ketään, joka olisi osannut korjata murskautuneen akselin. Tilanne oli toivoton. Patruuna oli kuullut Erkki Kangasniemestä. Olisiko kärrynpyörän vanteita ja ropsupannuja tekevällä sepällä kuitenkaan taitoa akselin korjaamiseen, oli sahanomistajalla syytä epäillä. Inhan patruuna tarttui kuin hukkuva oljenkorteen ja kysyi, jos Kangasniemi voisi korjata akselin. Ei ollut aikaa eikä tarvetta pitkiin neuvotteluihin tai teorioitten pohtimiseen. Karu totuus oli edessä. Katkennut akseli merkitsi patruunalle konkurssia ja kyläläisille elatuksen katkoa. Ei siihen aikaan tunnettu työttömyyskorvauksia.

Takominen alkoi

Seppä asetti suurilla kämmenillään akselin palat harkituin liikkein ahjoon. Tuli puhdisti taakan alla murtuneesta teräksestä kaiken kuonan. Akselin ympärille kerätty hiekka toimi lämmön tasaajana. Kyseessä oli niin sanottu hiekkahitsaus. Ahjon kuumuus ei saanut ylittää määrättyä rajaa. Se piti olla täsmälleen oikea. Muokattavaksi sulaneen teräksen tarkka värisävy ilmoitti sepälle täsmällisesti hetken, jolloin se oli taottava. Se hetki oli koittanut. Palat siirrettiin tahkosta alasimelle ja takominen alkoi. Sepän tekemän vasaran iskut kaikuivat kyläläisten korviin asti. Ilmassa oli jännityksen värinää siitä, mitä tuleman piti. Isoisän vasara oli varmassa kädessä ja takojan mieliala täysin tyyni. Teräs vaikeroi voimakkaitten vasaran iskujen alla. Tuliset säkenet lensivät kuin hyväenteiset ilotulitukset kaaressa pajan mustalle maalattialle. 

Alasimella tapahtui ihme

Murtuneet akselin palat alkoivat sulaa toisiinsa kiinni. Molekyylit asettuivat oikeaan linjaan. Akselin alkuperäinen olotila oli pian saavutettu. Särkynyt oli jälleen ehjä, ilman saumoja. Kun akseli sai viime silauksen pajan sorvissa, se oli kuin Sheffieldin valimon paras tuote. Saha pyörähti pian käyntiin. Koko kylä riemuitsi. Kukaan ei enää epäillyt sepän taitoja. Kyläsepästä tuli yhdellä humauksella sankari ja Inhan patruuna Juho Inha hykerteli käsiään.

Kaikki Keskisen kaupassa kävijät voivat helposti nähdä puron takana kukkulalla kauniin rakennuksen. Se oli Inhan Patruunan pytinki siihen aikaan, kun sahan akseli korjattiin. Sahalaitos sijaitsi kiven heiton päässä Töysän joen varrella.

Eero Sorila

Sepän pojanpoika Eero Sorila muutti 12-vuotiaana vanhempiensa mukana Kanadaan huhtikuun 4. pv, 1957. Hänestä ei tullut kyläseppää, kuten isoisästään, mutta valmistui Montrealin ammattikoilusta levysepäksi.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Atle Wilskmanin syntymästä 140 vuotta

Atle Wilskman vuonna 1918. Atelier
Rembrandt. Museovirasto.
Atle Wilskmanin (14.11.1883–30.6.1921) syntymästä tulee tänään kuluneeksi 140 vuotta. Wilskman oli yksi suomalaisen sukututkimuksen uranuurtajista, perusteoksen Släktbok I-II toimittaja ja HisKi-tietokannan isistä. Wilskman valmistui filosofian kandidaatiksi 1906 ja työskenteli sen jälkeen Helsingin yliopistossa; yliopiston kirjastossa, konsistorin amanuenssina ja registraattorina. 1920–1921 hän työskenteli Helsingin kaupungin apulaiskirjastonhoitajana. Vuonna 1907 hän julkaisi teoksen Släkten Wilskman. Kaksi vuotta myöhemmin Wilskman sai Svenska litteratursällskapetilta tehtäväksi toimittaa aatelittomia sukuja koskevan sukukirjan, ja vuosina 1912–1920 ilmestyi Släktbok I-II -teossarja. Wilskman julkaisi myös Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa ja Kotiseutu -aikakauskirjassa joukon sukututkimuksia koskevia artikkeleita. Vuonna 1917 hän ehdotti, että kirkonkirjoja alettaisiin järjestelmällisesti kopioida tutkijoita varten. Suomen Sukututkimusseura ryhtyi toteuttamaan ehdotusta 1920-luvulta lähtien. Kopiointityön tuloksista syntyi myöhemmin HisKi- eli Historiakirjat-tietokanta.

Wilskmanin vanhemmat olivat professori Ivar Wilskman ja Mathilda Wilhelmina Roschier. Wilskman kuoli naimattomana.

Voit nyt ladata rajoitetun ajan maksutta Släkten Wilskman -teoksen Sukututkijan verkkokaupasta

Teoksia ja artikkeleita SukuHaussa

keskiviikko 8. marraskuuta 2023

Både finska och svenska – Tvåspråkiga församlingar i Finland 1721–1850

Själaklockor rings c. 1510-1522, Sankt Lars kyrka, Lojo.
Museiverket.
Det kan vara intressant för släktforskare att veta något om de språkliga förhållandena i Finland under den tid som föregås den officiella statistiken. Den första officiella statistiken över språkförhållandena i Finland kom först 1880. Jag har redan en längre tid undersökt förekomsten av svenska och finska språket i socknar och församlingar i landskapen Nyland, Egentliga Finland, Satakunta och Österbotten före 1850. 

Jag har indelat församlingarna i enspråkiga och tvåspråkiga. Kriteriet för en tvåspråkig församling är att minst 8 procent av befolkningen talar ett minoritetsspråk, alltså antingen finska eller svenska. Samma procentuella kriterium gäller för språkklassificeringen av dagens kommuner i Finland. Eftersom det inte finns någon officiell statistik före 1880 och uppgifter om språkförhållanden främst har tagits ur olika kyrkliga handlingar, så är det klart att det för vissa församlingar är svårt att med säkerhet veta om de var tvåspråkiga eller inte. 

En majoritet av socknarna och kapellförsamlingarna i de nämnda landskapen var enspråkigt finska eller svenska. De tvåspråkiga församlingarnas antal minskade betydligt från början av 1730-talet till mitten av 1800-talet i Österbotten och Egentliga Finland. I Nyland minskade de däremot inte på grund av att en del tidigare finskspråkiga församlingar blev tvåspråkiga. Vi ska nu se vilka församlingar i de olika landskapen var enspråkigt svenska eller tvåspråkiga. De församlingar som inte nämns var enspråkigt finska.

I Nyland var det väldigt få församlingar som var enspråkigt svenska under hela perioden 1721–1850. Det var endast Pernå (med Liljendal), Ingå, Karis och Tenala. Från och med slutet av 1700-talet blev även Sibbo socken enspråkigt svensk. I Kyrkslätt och Esbo socknar fanns det en stor finskspråkig minoritet under 1700-talet. Den minskade drastiskt under första hälften av 1800-talet så att dessa socknar var enspråkigt svenska i mitten av århundradet. De övriga socknarna i Nyland med svenskspråkig majoritet var tvåspråkiga under hela 1700-talet och första hälften av 1800-talet. Det var fråga om socknarna Pyttis, Strömfors, Lappträsk, Mörskom (Myrskylä), Borgå, Helsinge och Sjundeå. Alla dessa socknar hade en mycket eller ganska stor finskspråkig minoritet.

När det gäller de finskspråkiga socknarna i Nyland så var Lojo tvåspråkig under hela tidsperioden 1721–1850. I Lojo var de svenskspråkigas andel liten på 1700-talet för att öka något under senare hälften av århundrade. En verkligt kraftig ökning skedde sedan under 1800-talets första hälft. Då var antalet svenskspråkiga ca 33 procent, från att ha varit ungefär 10–15 procent på 1700-talet. 
I Vichtis, Tusby och Askola församlingar i Nyland ökade den svenskspråkiga minoriteten under 1700-talet, vilket gjorde att dessa församlingar blev tvåspråkiga. De svenskspråkigas procentuella andel ökade ytterligare under 1800-talets första hälft.

Den nyländska delen av Kisko socken blev tvåspråkig under 1800-talets första hälft. Svenskspråkiga gruvarbetare arbetade i Orijärvi koppargruva och trakten kring gruvan fick en betydande svensk befolkning, liksom även Kärkelä bruk i grannsocknen Karislojo där kopparmalmen förädlades. I Karislojo ökade de svenskspråkigas antal betydligt under 1800-talets första hälft, men eventuellt hade socknen varit tvåspråkig redan på 1700-talet.

I Egentliga Finland var alla socknar på Åland enspråkigt svenska liksom även socknarna i den åboländska skärgården. Senast efter mitten av 1700-talet var även Kimito och Pargas socknar enspråkigt svenska. Vissa finskspråkiga socknar var också tvåspråkiga fram till omkring 1750, nämligen Bjärnå och troligen också Rimito (Rymättylä), Tövsala (Taivassalo) och Gustavs (Kustavi). Sagu socken var tvåspråkig ända fram till efter mitten av 1800-talet. Det fanns också några små finskspråkiga kapellförsamlingar i Egentliga Finland som hade en stor svenskspråkig minoritet, eller t.o.m. ibland majoritet, under tidsperioden 1721–1850. Det var fråga om Finby (Särkisalo), Karuna, Kustö (Kuusisto) och Kakskerta.

I Satakunta var Sastmola (Merikarvia) församling i Satakunta tvåspråkig till långt in på 1800-talet och Vittisbofjärd (Ahlainen) ännu till efter mitten av 1800-talet.

I Österbotten var större delen av socknarna med svenskspråkig majoritet tvåspråkiga i slutet av 1720-talet. Förklaringen är att efter stora ofreden, fick många ödegårdar i de svenskspråkiga österbottniska socknarna nya finskspråkiga innehavare. De flesta av de nyinflyttade och deras ättlingar försvenskades under 1700-talets gång, och församlingarna blev enspråkigt svenska, men fortfarande var bl.a. Lappfjärd, Korsholm och Karleby församlingar tvåspråkiga i slutet av 1700-talet. Vid mitten av 1800-talet fanns det endast ett par tvåspråkiga församlingar i hela Österbotten, de övriga var enspråkigt finska eller svenska. Det kan nämnas att den finskspråkiga Kaustby församling var tvåspråkig under hela 1700-talet. I slutet av 1700-talet flyttade så många svenskspråkiga till Lochteå (Lohtaja) att socknen var tvåspråkig under några årtionden.

Det kan vara viktigt för släktforskare att känna till språkförhållandena på olika områden för att få en uppfattning vad ens släkting kan ha talat för språk. Det är dock omöjligt att med säkerhet veta om en person talade svenska eller finska. Dessutom fanns det personer som var tvåspråkiga. Släktforskarna borde dock överväga om förnamn och fadersnamn ska översättas till finska eller inte. En Magnus Andersson i Sastmola hette kanske inte Mauno Antinpoika, medan en Lars Larsson i Sjundeå kanske i själva verket hette Lauri Laurinpoika.

Christer Kuvaja

Artikeln har tidigare publicerats i Medlemsbrev Jalmaris nummer 3/2022. Du kan läsa alla medlemsbrev via SukuHaku.

torstai 2. marraskuuta 2023

Maailman digitaalisen pitkäaikaissäilyttämisen päivä



Maailman digitaalisen pitkäaikaissäilyttämisen päivää World Digital Preservation Day (WDPD) vietetään aina marraskuun ensimmäisenä torstaina. Suomessa pitkäaikaissäilyttämisellä taataan esimerkiksi kirjastojen, arkistojen, museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden, kuten Suomen Sukututkimusseuran, digitaalisten tietovarantojen säilyminen nyt ja tulevaisuudessa.
 
Pitkäaikaissäilytyksellä tarkoitetaan digitaalisen informaation säilyttämistä ymmärrettävänä ja käytettävänä useiden kymmenien ja tulevien vuosisatojen ajan. Laitteet, ohjelmistot ja tiedostomuodot vanhenevat ajan myötä, mutta näistä huolimatta sähköisten aineistojen ja tietovarantojen sisältämän informaation täytyy säilyä. Luotettava pitkäaikaissäilyttäminen edellyttää sisällöllistä, hallinnollista ja teknistä asiantuntemusta sekä sisältöjen eheyden aktiivista valvontaa ja monenlaisiin riskeihin varautumista.

Seuran verkkopalveluiden ja verkkosivustojen käyttämät palvelintilat ovat jatkuvan varmuuskopioinnin piirissä osana niiden riskienhallintaa. Seura varmistaa verkkopalveluidensa tietoaineistojen ja sille luovutettujen digitaalisten aineistojen pitkäaikaissäilyttämisen, jotta ne säilyvät käytettävinä myös tuleville sukupolville. Näin ollen Seuran palveluihin aineistoja luovuttavat ja niiden täydentämisessä mukana olevat vapaaehtoiset voivat luottaa siihen, että aineistot säilytetään ja niiden käyttö varmistetaan pitkälle tulevaisuuteen. Digitaalisen informaation säilyttämisestä Seuralla on kokemusta jo yli 25 vuoden ajalta. Suomalaisista kansallisista pitkäaikaissäilyttämisen palveluista esimerkiksi museoille ja kirjastoille voi lukea tarkemmin osoitteessa www.digitalpreservation.fi.

Yksittäisten sukututkijoiden kohdalla digitaalisten aineistojen hallinta ja säilytys on osa henkilökohtaista tiedonhallintaa ja pitkäaikaissäilytystä. Sukututkijoille tärkein toimenpide on luoda varmuuskopioita tiedostoistaan, esimerkiksi sukututkimusohjemaan syötetystä datasta. Varmuuskopioita tulisi ottaa tarpeeksi useita, mahdollisesti eri tallennusformaateille, kuten ulkoiselle kovalevylle, ja niitä tulisi säilyttää erillään omalla tietokoneella olevista alkuperäisistä tiedostoista. Sukututkimusaineistojen suositeltava tallennusformaatti on GEDCOM, joka on avoimen lähdekoodin formaatti datan tallentamiseen, säilyttämiseen ja siirtämiseen sukututkimusohjelmasta toiseen.

Sukututkijoidenkin on kuitenkin syytä muistaa, että pelkkä kertaalleen tapahtuva varmuuskopiointi ei riitä, vaan sen tulee olla jatkuvaa ja toistuvaa. Näin se on myös Seuran verkkopalveluiden tietovarantojen kohdalla. Aineistojen toimivuus on tarkistettava ja uusia varmuuskopioita on luotava säännöllisesti. Tiedostot voivat säilyä tallennusmuodosta riippuen käyttökuntoisena hyvinkin pitkään, jopa vuosikymmeniä, mutta huolimaton säilytys tai luonnollinen kuluminen saattavat tuhota digitaalisen kopionkin jo parissa vuodessa tai nopeammin. Sukututkimusdatan pitkäaikaissäilyttämisessä tulee ottaa huomioon myös vastuullinen henkilötietojen käsittely.

Mikko Kuitula

keskiviikko 1. marraskuuta 2023

Sukututkimuksesta, tarinoista ja podcastista

Radioamatööri Erkki Kaireniuksen radio 1932. Museovirasto.

Elokuussa 2023 ilmestyi eetteriin ensimmäinen jakso Sukututkijan matkassa -podcastista. Podcast on puheohjelma, joka perinteisten radioaaltojen sijaan julkaistaan internetissä. Sukututkijan matkassa on epäkaupallinen ja kaikkien kuunneltavissa oleva sukututkimusaiheinen podcast, jonka löydät muun muassa Spotifystä.

Tässä podcastissa sukututkimusta ja sukulaisuutta käsitellään hyvin monin eri tavoin sekä monista eri näkökulmista. Tarkoituksena on antaa kuulijalle uusia ajatuksia siitä, mihin kaikkeen tämän kiehtova harrastus tarjoaa mahdollisuuksia. Joulukuun loppuun mennessä ilmestyy yhteensä 20 jaksoa, joissa eri alojen rautaiset ammattilaiset tai antaumukselliset harrastajat kertovat omista lähtökohdistaan sukututkimukseen jollain tapaa liittyvistä asioista.

Ajallisesti podcast lähtee jostain varhaiskeskiajalta arkeologi Jussi Kinnusen viedessä kuulijan matkalla Laitilan Kodjalan Luukkalan pihapiirin kaivauksille. Luukkalasta paljastui tämän vuoden kesällä jopa 800 vuotta vanha kristillinen hautausmaa. Toisaalta Kansallisarkiston Tomi Ahorannan kanssa tuli puheeksi se kaikki, mitä tekoäly tuo sukututkimukseen jo nyt, tulevaisuudesta puhumattakaan. Tulet kuulemaan myös suositun Sukuni salat -ohjelman käsikirjoittajan ajatuksia siitä, miten draaman kaarta rakennetaan. Entä kiinnostaisiko tietää enemmän autismin periytymisestä tai autististen henkilön kohtaamisesta? Ehkä sinua puhuttelee vielä enemmän rintamakarkurin tarina tai suomalaisen elokuvan sekä television vaiheisiin vaikuttaneista suvuista kertova jakso. Podcast haluaa olla rakentamassa laajempaa ymmärrystä käsitteestä suku ja tuoda uusia tuulia perinteisen tutkimuksen rinnalle.

Tavoitteena on yrittää kannustaa miettimään esivanhempien ja omaa tarinaa usealta eri suunnalta. Itse olin huomaavinani, että tutkimukseni ovat lähinnä toteavia. Henkilöiden elämä on kyllä kirjattu yksityiskohtineen ylös, mutta itse persoona on jäänyt liikaa taka-alalle. Kuunneltuani nauhoituksissa monia asialleen omistautuneita henkilöitä olen kenties ymmärtämässä sukututkimusta aivan uudella tavalla, kokonaisvaltaisemmin. Tästä on hyvä jatkaa yksittäisten isoisien ja isoäitien elämän tarkastelemista uusin silmin.

Omasta puolestani kiitän kaikki asianosaisia niistä kuudesta vuodesta, jotka sain viettää Suomen Sukututkimusseuran hallituksessa. Siirryn omasta pyynnöstäni syrjään ja toivon seuralle mitä parhainta tulevaisuutta. Kaoottisen maailmantilanteen keskellä sukututkimus on mitä parhainta eskapismia eli jatketaan selvityksiä kaikessa rauhassa.

Juha Vuorela

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 10/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.