Vastaus vaikeaan kysymykseen

Asiakirjoja Viron kansallisarkistossa Tartossa.
Kuva: Laura Aho

Kun kerron harrastaneeni sukututkimusta yli 30 vuotta, minulta kysytään usein kaksi kysymystä. Sukututkimuskurssilaiset haluavat tietää, kuinka kauas olen tutkimuksissani päässyt. Tähän vastaan yleensä ajallisesti enkä maantieteellisesti: osassa sukuhaaroista olen päässyt 1600-luvulla syntyneisiin esivanhempiin.

Toinen kysymys on huomattavasti hankalampi: mikä on hienointa, mitä olet löytänyt? Tätä utelevat yleensä ne, jotka eivät itse harrasta sukututkimusta. Toimittajat, tuttavat, työkaverit. En ole tähän päivään mennessä keksinyt nasevaa ja kaikenkattavaa vastausta. Yleensä huomaan selittäväni heille ensin, mitä en ole löytänyt. En kuninkaallisia tai aatelisia tai kuuluisuuksia tai merirosvoja.

Jos ensi kerralla kertoisinkin mieleenpainuvimmista löydöistäni, olisikohan vastaus se, jonka kysyjä odottaa kuulevansa.

Kun olin imatralaisten sukututkijoiden kanssa elämäni ensimmäistä kertaa käymässä Mikkelin maakunta-arkistossa ja löysin isänäitini kastemerkinnän Raudun syntyneiden ja kastettujen luettelosta. Mummoni, jota en koskaan saanut tuntea, koska hän kuoli 19 vuotta ennen syntymääni.

Kun tuntikausien etsinnän jälkeen edessäni oli yhden esi-isäni kuolemansyyntutkintaa koskevat asiakirjat, mukaan lukien yksityiskohtainen ruumiinavauspöytäkirja vuodelta 1830.

Kun oivalsin vanhanapiikana kuolleen, yhden aviottoman lapsen synnyttäneen esiäitini eläneen sellaista elämää kuin hän oli itse halunnut eikä sellaista, johon yhteiskunta yritti hänet pakottaa.

Kun pikkuserkkuni lähetti minulle Saksasta isotätimme vanhan keittokirjan, jonka sivuilta löysin isotädin omakätisesti kirjoittaman miniomaelämäkerran. Kun saan lukea hänen elämänsä pienistä iloista ja suurista suruista.

Kun huomasin vanhoista valokuvista, keneltä esivanhemmistani olen perinyt punastuvat posket, korkean otsan, leveät hartiat ja suuret pottuvarpaat. Kun näen äidinäitini lapsuudenkuvassa oman äitini, itseni ja tyttäreni.

Kun Stalinin vainoihin kadonneen isosetäni kohtalo viimein selvisi ja kun sain kertoa sen sukulaisilleni.

Kun isotätini kertoi siitä, miten hän 16-vuotiaana karkasi kotoa liittyäkseen isoveljensä tavoin punaisiin joutuakseen valkoisten vangiksi. Kuinka hän sai syödäkseen silakkaa ja kun kuuli pääsevänsä vapaaksi ja kotiin, jossa odotti huolestunut ja vihainen äiti.

Kun vuosia vaivanneen sukuhaaran arvoitus ratkesi arkistosta löytämääni, pienelle paperinpalalle kirjoitetun muuttokirjan avulla ja pääsin jatkamaan tutkimusta – ja löysin lisää arvoituksia.

Kun DNA-testitulosten perusteella pystyin kertomaan äidilleni, että 87 prosentin todennäköisyydellä hänen äitinsä isä oli se sama mies, joka suvussa kulkeneessa perimätiedossa mainittiin.

Kun eteläsavon murteella kirjoitetusta perukirjasta selvisi esiäitini kutsumanimi. Kun oivalsin samalla, miksi suomenkielisessä perheessäni isoisäni oli pappa eikä vaari.

Kun löysin kantakortin liitteistä käsinkirjoitetun ruutupaperin, jolla isotätini antoi alaikäiselle esikoispojalleen luvan liittyä vapaaehtoisena isänmaan palvelukseen, sotaan, josta poika ei tullut takaisin.

Minusta kaikki nämä ovat yhtä tärkeitä löytöjä. Kuten itse asiassa jokainen tiedonmurunen, jonka olen onnistunut liittämään sukuni tarinaan. Sitähän minä itse asiassa tutkin, sukuni vaiheita ja tarinoita. En kerää hienoja löytöjä. Kun vielä muistaisin tämän vastauksen seuraavan kerran, kun joku sitä minulta taas kysyy.

Mervi Lampi

Lapsenmurha

Asetus lasten murhasta vuodelta 1681. Kuva: Veli Pekka Toropainen,
Kansalliskirjasto.

Turussa tapahtui 1600-luvulla lapsenmurhia lähes joka vuosi. Lapsensa surmanneet äidit ilmoittivat syyksi tekoonsa mielenhäiriön, raskasmielisyyden, raskaan syntitaakkansa ja Jumalaa vastaan rikkomisen, kauhunsa ikuisen autuuden menettämisestä, raskaan ja kestämättömän häpeänsä, päähänpiston ja ymmärtämättömyytensä. Tekonsa he tekivät kenenkään neuvomatta. Jotkin äideistä käyttäytyivät oikeudessa täysin kylmästi ja katselivat eteensä tuotua lapsen ruumista ilmeenkään värähtämättä. Lapsenmurha näyttää olleen usein nopea ja harkitsematon päätös, mutta joissakin tapauksissa voidaan epäillä ns. suisidaali-itsemurhaa, jossa kuolemaa kaipaava äiti vältti helvetin, kun hän murhasi lapsensa itsensä sijaan. Itsemurhaajalle kun ei ollut tiedossa anteeksiantoa.

Erik Kopparin vaimo Brita oli oikeudessa toukokuussa 1623 tekemänsä lapsenmurhan vuoksi. Lapsen isäksi hän ilmoitti kysyttäessä erään kirjurin Pohjanmaalta. Lapsi syntyi hänen mukaansa kuolleena ja hän laittoi sen arkkuunsa viideksi päiväksi. Sen jälkeen hän hautasi sen saunan katon alle. Hän sanoi lapsen syntyneen kuolleena, koska hän oli kaatunut yötuvan portaissa. Grels Piimäsen vaimo, jonka luona hän asui huonevaimona, sanoi, ettei hän ollut ymmärtänyt tämän olevan raskaana. Piimäsen huonemies Lars Nilsson kertoi, että kun hän tuli eräänä päivänä kotiin, pyysi hänen vaimonsa ottamaan selvää, mikä pudotti välikatosta hiekkaa silmiin. Mies tutki välikaton hiekkaa ja löysi sieltä rääsyn. Hän haki naapurit paikalle ja he ottivat rääsyn ylös ja löysivät siitä puoliksi mädäntyneen lapsen ruumiin. 

Brita Koppar kertoi lapsen olleen yhdeksän kuukauden ikäinen. Britaa kuulusteltiin ankarasti 6.-7. marraskuuta, mutta mikään ei auttanut, hän ei tunnustanut lapsen syntyneen elävänä, vaikka se oli täysiaikainen. Britasta oli juoruiltu aikaisemminkin. Puheiden mukaan hänellä olisi ollut tekemistä Nicolaus Petrin ja Lars Larsson Tacken kanssa, mutta nämä olivat puhdistaneet maineensa oikeudessa. Britan mieskään ei halunnut rukoilla hänen puolestaan, vaan hänet tuomittiin kuolemaan.

Grels Piimäsen piikaa Gertrud Jakobsdotteria kuulusteltiin syyskuussa 1649 lapsenmurhasta. Oikeus kysyi Gertrudilta, eikö hän pitänyt itseään syyllisenä lapsensa kuolemaan Jumalan silmissä? Hän synnytti yksin, vaikka hänen olisi pitänyt kertoa asiasta muille ja pyytää vaimoja auttamaan synnytyksessä. Lisäksi häneltä kysyttiin, eikö hän pitänyt tekoaan pahana. Hän ei vastannut ensin mitään ja sanoi sitten, ettei ymmärtänyt kysymystä. Kun se toistettiin, sanoi Gertrud lopulta, ettei hänen tekonsa voinut olla muuta kuin paha. Vaikka oikeus kuinka kuulusteli häntä, ei hän vastannut enää mitään. Oikeus kävi tuomiolle ja katsoi, että teko oli toteennäytetty. Gertrud mestattiin lapsenmurhasta kirveellä ja hänen ruumiinsa poltettiin sen jälkeen roviolla.

Aina ei voitu olla varmoja siitä, oliko kyseessä todella murha vai vahinko. Kun vauvat nukkuivat samassa vuoteessa äitiensä kanssa, sattui toisinaan onnettomuuksia. Esimerkiksi Lisbeta Simonsdotter kertoi huhtikuussa 1697 tukehduttaneensa lapsensa tietämättään nukkuessaan. Hän vetosi siihen, että hän kantoi lasta käsillään, eikä siten ollut aikonut surmata sitä. Todistajana hän halusi kuultavan emäntäänsä räätäli Matts Mängin leskeä Juliana Simonsdotteria. Leski todisti, ettei hän huomannut mistään, että Lisbeta haluaisi murhata lapsensa. Päinvastoin, hän piti sitä hyvin rakkaana. Lapsen kuoltua Lisbeta kertoi siitä heti itkien Julianalle. Lääketieteen professori Laurentius Bruchs tutki lapsen ruumiin oikeuden pyynnöstä ja totesi, että se kuoli äidin kuvaamalla tavalla.

Veli Pekka Toropainen

Onnettomuuden talo

G. W. Finnberg, Turun jäännöksiä, vesiväreillä väritetty litografia, 1827.

Pohjoismaiden suurin kaupunkipalo, Turun palo 4.–5. syyskuuta 1827, alkoi Aninkaistenmäeltä kauppias Hellmanin talosta. Kauppias itse oli työmatkalla, mutta rouva Kristina Hellman (1786–1867) oli kotona. Juuri hän tunsi ensimmäisenä nenässään savun hajua hieman ennen kello yhdeksää illalla ja riensi pihalle. Tallista tuprusi savua, mutta kun paikalle hälytetty talon renki yritti mennä sinne, hän sai vastaansa tulenlieskan.

Carl Gustaf Hellman syntyi Turussa 14. lokakuuta 1785 kaupunginpalvelija Gabriel Hellmanin ja Botilda Vallenbergin perheeseen. Carl Gustaf aikoi ensin räätäliksi, mutta vuonna 1807 hän toimi Sauvon jahtivoutina ja vuodesta 1808 hän oli Paimion siltavouti. Hellmanilla oli elämänsä aikana monta ammattia, jahti- ja siltavoudin lisäksi laivuri, kapakoitsija, porvari ja ruokatavarakauppias.

Carl Gustaf Hellman avioitui Sauvossa 6. marraskuuta 1808 Kristina Gröndahlin kanssa, jonka vanhemmat olivat Sauvon siltavouti Isak Gröndahl ja Ulrika Timenius. Parille syntyi yhdeksän lasta, joista viisi eli aikuiseksi. Viimeistään vuodesta 1815 perhe asui Turun Luostarikorttelin numerossa 143.

Hellman vaihtoi 6. helmikuuta 1816 Luostarikorttelin talonsa kauppias Matts Tujulinin kanssa kolmeen pieneen taloon, jotka sijaitsivat Pohjoiskorttelin tonteilla 125, 126 ja 127. Näistä muodostui talokokonaisuus, jota sittemmin kutsuttiin Hellmanin taloksi. Koko Aninkaistenmäki oli ahtaasti rakennettu ja siellä asui paljon köyhälistöä, johon kauppias Hellman ei tosin kuulunut. Mainittujen kolmen tontin lisäksi hän omisti Pohjoiskorttelin tontin 129 ja edelleen samassa korttelissa lähellä Aninkaistentullia sijainneen tontin 95½. Hänellä oli myös maatila Maariassa ja pelto Ruohonpäässä.

Turun kartta vuodelta 1808, johon vuonna 1827 palanut alue on merkitty harmaana. Maanmittaushallituksen kaupunkikartat, Kansallisarkisto.

Hellman vei tuotteita omilla purjealuksillaan, sluupeilla, Tukholmaan asti. Tällaisella matkalla hän oli myös 4. syyskuuta 1827 palaten takaisin vasta 11. syyskuuta. Näky, jonka hän palatessaan kohtasi oli perin toisenlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt lähtiessään. Hellman kuitenkin tiesi mitä odottaa, sillä tieto kauheasta Turkua kohdanneesta onnettomuudesta oli kulkeutunut nopeasti myös Tukholmaan.

Hellmanit asuivat palon jälkeiset kuukaudet maatilallaan Maarian Koskennurmen Alitalossa. He olivat paremmassa asemassa kuin valtaosa turkulaisista, joiden oli tultava toimeen raunioiden keskellä. Suuria menetyksiä tosin koki myös kauppias Hellman, sillä hän menetti kotinsa lisäksi kauppansa, aittansa ja tavaravarastonsa.

Kaupungin rauniot olivat tuskin lakanneet savuamasta, kun alkoi syyllisten etsintä. Selvää on, että syyttävä sormi osoitti alusta asti sinne, mistä palo oli saanut alkunsa. Välittömästi palon jälkeen kaupungissa kiersi monenlaisia huhuja palon alkusyystä. Suosituin tarina kertoi palon syttyneen Hellmanin talon piian varomattomasta tulenkäsittelystä hänen valaessaan kynttilöitä. Erään huhun mukaan palo oli saanut alkunsa ”salaperäisistä tynnyreistä”, joita talossa säilytettiin. Mielikuvituksellisin tarina kertoi Hellmanin piiasta, jolla oli suhde erään kreivin kanssa. Pariskunnan kiihkeän lemmenhetken tuoksinassa kynttilä kaatui ja tuli tarttui verhoihin.

Kämnerioikeuden suorittamassa, useita päiviä kestäneessä tutkinnassa ei syyllistä voitu osoittaa. Kämnerioikeuden päätöksessä 6. lokakuuta 1827 todettiin, ettei se ollut saanut ”pienintäkään selkoa siitä, kuinka tai kenen tuottamuksesta tuli oli päässyt irti”. Lähes koko ikänsä vuoden 1827 paloa tutkinut Svante Dahlström oli sitä mieltä, että rouva Hellmanin käsitys palon syttymissyystä oli oikea. Rouvan mukaan tuuli lennätti läheisen talon savupiipusta kipinöitä Hellmanin tallin ylisille sytyttäen heinät ja oljet.

Carl Gustaf Hellman kuoli keuhkotautiin vain puoli vuotta palon jälkeen, 30. maaliskuuta 1828. Rouva Hellman eli pitkän elämän saavuttaen 80 vuoden iän. Hän jatkoi miehensä kauppaliikettä, kunnes isänsä kuollessa 17-vuotias Carl August oli valmis astumaan hänen tilalleen. Rouva Hellman sai todennäköisesti koko loppuelämänsä ajan kuulla epäilyjä ja vihjailuja palon todellisesta syttymissyystä. Turkulaisten oli vaikea uskoa, että niin valtava roihu oli saanut alkunsa muutamasta kipinästä.

Pirjo Terho

HisKi-tallentajan kokemuksia

Tutustuin HisKi-projektiin ensimmäisen kerran 1990-luvun puolivälin jälkeen, sukuhistoriasta kiinnostuneena alakoululaisena. Tuolloin tallennus aineistolainauksineen jäi haaveen tasolle (ehkä kaikkien onneksi), mutta vuosien mittaan sukututkimus vakiintui harrastuksekseni ja seuraavan kerran törmäsin HisKi-tallennukseen vajaa pari vuotta sitten, jolloin tallennus jo oli ilokseni muuttunut suoraan verkossa tapahtuvaksi. 

Päiväkoti-ikäisten lasten vanhempana en tällä hetkellä ehdi tehdä pitkäjänteistä tai tavoitteellista sukututkimusta, mutta sukututkimusharrastuksen pariin pääsen HisKi-tallennuksessa vaikka vain lyhyeksikin hetkeksi. Lapsien mentyä nukkumaan valmista voi jonain iltana tulla vain sivu, joskus kolme tai enemmän, mutta kaikki on yhtä kaikki eteenpäin tallennusprojektissa ja vapaaehtoistyö tuo hyvän mielen itsellekin.

 
Yhden kirjan puuduttaessa ja vaihtelua kaivatessani olen välillä vaihtanut kirjaa tai jopa seurakuntaa. Välillä olen myös auttanut korjaamaan auditoinnista palautuneita sivuja hieman itselleni tuntemattomammassa seurakunnassa – mutta kuitenkin pysytellen itselleni tutuilla Savo-Karjalan ja Kainuun alueilla, josta omani ja mieheni suvut ovat lähtöisin. Siellä sekä paikkojen että ihmisten nimet ovat entuudestaan suurelta osin tuttuja, jolloin joskus paikoin epäselvän kirjoituksen lukeminen on helpompaa. Tuttuihin nimiin törmätessäni saatan toki eksyä tutkimaan asiaa rippi- ja lastenkirjoista ja harhautua kauaskin jotain mielenkiintoista asiaa selvittämään, mutta mikäs sen mukavampaa, kuin tehdä uusia löytöjä. 

Tallennusta jonkin aikaa tehtyäni löysin itselleni sopivan tallennustekniikan, joka sujuvoitti ja nopeutti tallennusta. Rohkaisisinkin muitakin tallentajia miettimään omaa tapaansa tallentaa ja vaikkapa lukemaan muiden tallentajien niksejä HisKi-tallentajien Facebook-ryhmästä – nyt puhun siis siitä tekniikasta, miten kukakin näppäimistöä ja hiirtä käyttää ja miten etenee sivua tallentaessaan, sillä tallennusohjeet ovat toki kaikille samat ja ne tulee tallentajien lukea ennen aloittamista muutamaankin kertaan. FB-ryhmästä voi myös sujuvasti kysyä apua erilaisissa ongelma- ja tulkintatilanteissa. 

Hanna-Leena Happonen (os. Kääriäinen)

Aviottomat lapset

Leluhevonen. Turun museokeskus.

Vaikka raskaus ja syntynyt lapsi olivat lähes aina syynä siihen, että naimattomat naiset ja heidän makaajansa päätyivät käräjille, mainitaan lapsia vain harvoin muuten kuin suhteen tuloksina. Toisinaan tuomioon liitettiin lain mukainen määräys siitä, millainen kummankin vanhemman elatusvelvollisuus oli. Sen sijaan lapsen sukupuoli ja nimi ei ollut mainitsemisen arvoinen tutkimissani sadoissa oikeusjutuissa. Joissakin harvoissa oikeusjutuissa selviteltiin lapsen kohtaloa.

Jos aviottoman lapsen äiti kuoli, siirtyi elatusvastuu ensisijaisesti isälle, halusi tämä sitä tai ei. Vaimo Margareta Mattsdotter syytti kesäkuussa 1661 Matts Eriksson Kampparia, hänen vaimoaan Ursula Nilsdotteria ja heidän poikaansa ratsumies Matts Mattssonia pojan aviottoman tyttölapsen kuoleman aiheuttajiksi. Margareta kertoi kantaneensa Anna Jöransdotterin kanssa edesmenneen Karin Mattsdotterin Mattsille synnyttämät kaksoset, pojan ja tytön, Kampparin taloon. Pojan vanhemmat eivät halunneet ottaa lapsia vastaan ja lasten isä kävi vaimojen päälle miekan kanssa vanhempien retuuttaessa heitä olkapäistä niin, että tyttö putosi katukiveykselle. Kampparin väki tietysti kielsi teon, eivätkä todistajatkaan tukeneet käsitystä pahoinpitelystä. Joka tapauksessa vaimot halusivat jättää poikalapsen jonkun muun kuin Kampparien huoleksi. 

Joidenkin oikeusjuttujen mukaan naiset pyrkivät salaamaan aviottoman lapsen alkuperän. Aviottomia äitejä ei suinkaan jätetty yksin, vaan lapsen kummit, sukulaiset ja naapurit auttoivat heitä. Kappalainen Josef Laurentiita huijattiin vuonna 1666, kun tullimies Jöran Karan vaimon Brita Brusiusdotter meni varhain eräänä aamuna kello neljä hänen luokseen ja sanoi, että hänelle lähetettiin illalla Marttilasta hänen sukulaismiehensä avioton lapsi, joka oli melko heikko ja kastamaton. Kastamisen jälkeen selvisi, että lapsi kuului piika Barbara Johansdotterilla, joka oli paennut Tukholmaan. Brita kertoi lapsen olleen luonaan kaksi viikkoa, minkä jälkeen eräs vaununtekijän vaimo vei sen Tukholmaan. Näin lapsi saatiin kastettua ilman enempiä asian selvittelyjä.

Toisinaan naiset käyttivät väitettyä raskauttaan kiristyskeinona, jolla he yrittivät pakottaa heidät maanneen miehen avioliittoon. Brita Grelsdotteria väitti marraskuussa 1668 sikiönsä tulleen kesken. Sen siitti edellisen joulun aikaan ylioppilas Henrik Pistorius vanhempiensa leipuri Anders von Mindenin ja tämän vaimon talossa. Laskiaisen aikaan Brita meni puuseppä Markus Jöranssonin taloon, jossa Henrik tapasi joskus käydä. Brita jäi taloon yöksi ja seuraavana aamuna emäntä Margareta Grelsdotter heitti hänen päälleen vettä hänen hävyttömyytensä ja näpistyksen vuoksi. Kun Brita lähti talosta, tuli lapsi kesken kadulla. Kun Britaa kovisteltiin kertomaan totuus, hän myönsi valehdelleensa. Hän ei ollut raskaana ja yritti tempullaan saada Pistoriuksen naimaan hänet, sillä hän oli maannut hänet aiemmin.

Lapsen huoltajuudesta voitiin myös riidellä. Seppämestarin hyvin itsenäisesti oikeudessa esiintynyt tytär Maria Natter vaati marraskuussa 1666, että hänen aviottoman lapsensa isä nahkurimestari Jöran Arckenholt antaisi takaisin hänelle luokseen ottamansa lapsen, sillä sitä ei kohdeltu äidin mukaa kuten kuului. Maria halusi Jöranin maksavan lapsen elatuksen suoraan hänelle. Jöran sanoi kuitenkin lapsen olevan kolmevuotiaan ja kuuluvan lain mukaan hänen hoidettavakseen. Jöranin mielestä lasta hoidettiin parhaalla mahdollisella tavalla hänen luonaan. Maria halusi silti lapsen luokseen ja sanoi, että mikäli niin ei tapahtuisi, saisi pyöveli joko hänestä tai Jöranista kirveenruokaa. Maria lisäsi, ettei hän saanut oikeutta, ja että Jumala kostaisi sen.

Veli Pekka Toropainen