maanantai 25. toukokuuta 2020

Sukutarinakilpailu on taas käynnissä

Toiminnanjohtajan tuumailuja

Suomen Sukututkimusseuran täytti vuonna 2017 100 vuotta ja juhlavuoden teemana oli ”Jokaisella on tarina”. Juhlavuoden ohjelmaan kuului kirjoituskilpailu, Sukutarinakilpailu, jonka tarkoituksena oli rohkaista sukututkijoita jalostamaan sukutietoa lyhytproosan avulla lukijaystävällisempään muotoon. 

Sukutarinakilpailuun osallistui kiitettävä joukko sukututkimukseen perustuvia kertomuksia ja ne julkaistiin Sukutarinat 2017 -nimisenä antologiana. Kilpailu herätti siinä määrin kiinnostusta, että Seura päätti järjestää sen uudelleen vuonna 2018 ja jälleen 2019. Myös Sukutarinat 2018 -antologia julkaistiin ja Sukutarinat 2019 on tekeillä.

Nykypäivänä puhututaan paljon tarinallistamisesta. Sillä tarkoitetaan erilaisten organisaatioiden viestinnässä muotoiltuja ydintarinoita, joilla tuotetaan asiakasta osallistavaa markkinointia. Yritykselle siis tarkoituksellisesti luodaan tarina, jota käytetään välineenä asiakaskokemuksen ja elämyksellisyyden kehittämisessä.

Markkinoijien maailmassa tarina ja tarinankerronta ovat jotakin muuta kuin sukututkimuksessa. Organisaation markkinointiviestinnässä välitetään tarinallistamisen tuloksena syntynyttä ydintarinaa mitä erilaisimmissa muodoissa eikä tarinan tarvitse olla totta. Pääasia on, että asiakas kiinnostuu tarinasta ja siksi markkinoijien tarinat usein pohjautuvat todellisuuteen, esimerkiksi organisaation historiaan.

Sukutarinakilpailussa ei ole kyse tarinallistamisen tuloksena syntyneistä tarinoista, vaan sukututkimuksen narratiivisuudesta eli kerronnallisuudesta. Toisin sanoen siitä, että sukututkimuksen menetelmin hankittu tieto esitetään perinteisen sukutaulujärjestelmän sijaan proosamuotoisena kertomuksena. 

Yleensä sukututkijan kirjoittama kertomus koostuu sukuun ja henkilöihin liittyvän tiedon lisäksi historiallisesta kontekstista eli historiantutkimuksen tuottamasta tiedosta, joka koskee sitä aikaa ja paikkaa, jossa kertomuksen henkilöt elivät. Kertomus saattaa sisältää fiktiivisiä aineksia kuten henkilöiden välistä keskustelua tai näiden toiminnan motiivien arviointia, mutta tavallisesti lukija kykenee asiayhteydestä päättelemään faktan ja fiktion rajan.

Silloin kun sukua käsittelevä kertomus on kokonaan tai pääosin luovan kirjoittamisen tulosta, siitä olisi hyvä tavalla tai toisella kertoa lukijalle. Jos kyse on romaanista, asia käy jo lajityypistä ilmi, mutta lyhytproosassa voi fiktiivisen kertomuksen tunnistaminen ilman kirjoittajan antamaa apua olla joskus vaikeaa.

Suvun historiaa käsittelevä kertomus on tekstin pituuden ja sisällön puolesta lähellä sukuartikkelia, jolla yleensä tarkoitetaan tieteellisen kirjoittamisen tuloksena syntynyttä raporttia sukututkimuksen tuloksista. Ilman lähdeviitteitäkin kirjoitettua tekstiä voidaan kutsua sukuartikkeliksi, jolloin eräs eronteon kriteeri voi olla se, missä määrin tekstissä on kontekstitietoa. Koska sukuartikkeli on raporttityyppinen kertomus, rajoittuu kontekstin kuvailu siinä tulosten kannalta kaikkein välttämättömimpään.  

On siis selvää, että Sukututkimusseuran Sukutarinakilpailuun osallistuu kertomusten lisäksi sukuartikkeleita, mutta sillä ei ole mitään käytännön merkitystä. Tärkeintä on, että kertomuksia kerrotaan, kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan. Suvun kertomusten kautta oman historia avautuu paitsi kirjoittajalle, myös suvun jäsenille aivan eri tavalla kuin perinteisessä sukukirjassa, joka pohjaa laajaan sukudataan.

Kertomuksen kirjoittamisen suurin ongelma on liikkeelle lähteminen. Tarkastelemalla pelkästään omia kirkonkirjoihin perustuvia tutkimuksiaan havaitsee monenlaisia seikkoja, joiden varaan kertomuksen voi rakentaa. Esimerkiksi runsas pienten lasten kuolleisuus tiettyyn aikaan voi johdattaa selvittämään, rieuhuiko paikkakunnalla kentien jokin kulkutautiepidemia. Ruotusotilasesi-isän vaiheista löytyy aina jotakin kiinnostavaa kerrottavaa varsinkin, jos tutkii myös sotilasrullia. 

Kertomusten aiheita on helppo löytää eikä ensimmäisten tarvitse olla pitkiä. Mutta kun alkuun pääsee, huomaa kertomusten kirjoittamisen palkitsevaksi ja taito kasvaa kerta kerralta. Suosittelen lämpimästi pohtimaan ajatusta, että se sukukirja, joka monen sukutkijan mielessä häämöttää, koostuisikin monesta omaa sukutaustaa käsittelevästä kertomuksesta.

Sukutariankilpailu 2020 on käynnissä. Kilpailulla etsitään asiakirja-aineistoon, muistitietoon tai omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia kertomuksia, jotka kertovat henkilöiden ja perheiden vaiheista. Kertomuksissa voi olla myös fiktiivisiä piirteitä, vaikka ne kertovat historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista. Kirjoittaja voi itse valita tarinansa näkökulman, tyylin ja luonteen. Kertomukset voi kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi.

Sukutarinakilpailu on kaikille avoin. Kirjoittaja voi lähettää kilpailuun enintään kolme kertomusta. 
Kertomuksen enimmäispituus on 15 000 merkkiä välilyönteineen. Kertomus lähetetään sähköpostiviestin liitteenä jossaki tekstitiedoformaatissa. Lisäksi voi lähettää sellaista kuva-aineistoa, johon kirjoittajalla on käyttöoikeus. Jokaisen kuvan on oltava erillinen tiedosto, ts. kuvia ei saa ympätä tekstitiedostoon.

Kilpailuun osallistuvat kertomukset läheteään 30.9.2020 mennessä osoitteella sukutarinakilpailu@genealogia.fi. Sähköpostiviestissä on ilmoitettava kirjoittajan nimi, yhteystiedot ja nimimerkki. 

Sukutarinakilpailun esiraati valitsee loppukilpailuun  7–10 kertomusta, jotka julkaistaan Suomen Sukututkimusseuran verkkosivustolla. Yleisö valitsee äänestämällä voittajan raadin asettamista ehdokkaista. Äänestysaika on 1.–31.10.2020. Kolme eniten ääniä saanutta sukutarinaa ja niiden kirjoittajat julkistetaan Sukututkimusseuran syyskokouksessa marraskuussa 2020.

Suomen Sukututkimusseura julkaisee Sukutarinakilpailuun lähetetyistä kertomuksista kokoelman Sukutarinat 2020. Lähettämällä tarinan kilpailuun kirjoittajat antavat Sukututkimusseuralle luvan mahdolliseen julkaisemiseen verkkosivustolla ja julkaisussa. Kaikki kilpailuun lähetetyt kertomukset tallennetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, missä ne ovat määräajan kuluttua tutkijoiden käytettävissä. 


P. T. Kuusiluoma

Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseura toiminnanjohtaja

maanantai 18. toukokuuta 2020

Daniel Nyblinin lasinegatiivikokoelma

Toiminnanjohtajan tuumailuja



Vuonna 1931 kirjailija Jalmari Finne lahjoitti Suomen Sukututkimusseuralle Atelier Nyblinin laajan lasinegatiivikokoelman vuosilta 1877–1922. Lahjoitukseen kuului myös piispa O. I. Collianderin teostaan Suomen kirkon paimenmuisto 19:n vuosisadan alusta nykyaikaan varten keräämä pappismiesten valokuvakokoelma. 

Seura talletti nämä kokoelmat seuraavana vuonna Kansallismuseon Muinaistieteelliselle toimikunnalle, josta aikanaan kehkeytyi nykyinen Museovirasto. Tänä päivänä kokoelma kuuluu Museoviraston Kuvakokoelmiin. 

Vuoden 2015 lopulla Seuran hallitus päätti luopua talletuksesta ja lahjoittaa kokoelman Museovirastolle, joka oli siitä jo yli 80 vuoden ajan huolehtinut. Kokoelman negatiivit ovat märkä- ja kuivalevynegatiiveja lasilevyillä ja ne ovat kooltaan noin 9 x 12 cm ja 13 x 18 cm. Negatiivilaatikot vievät 270 hyllymetriä ja yksittäisiä negatiiveja on kaikkiaan noin 110.000 kappaletta. 

Kokoelmaan on tehty laaja henkilökortisto, joten sen käyttö Museoviraston Kuvakokoelmissa on helppoa. Kortistossa on tietoja 1910-luvun alkuun asti, minkä jälkeinen aika on selvitettävä kuvauspäiväkirjoista ja negatiiveistä. 

Nyblinin kokoelma on alkuperäisessä kunnossaan eikä se ole häävi. Kuntotarkoituksen perusteella kokoelmasta noin 70 on edes tyydyttävässä tai välttävässä kunnossa. Kokoelma kaipaisi pikaisia konservointitoimenpiteitä. Kokoelmasta on toistaiseksi digitoitu vain pieniä otoksia. 

Alkuaan norjalainen Carl Petter Daniel Dyrendahl Nyblin (1856–1923), paremmin tunnettu nimellä Daniel Nyblin, avasi vuonna 1877 valokuvaamon Helsingissä osoitteessa Fabianinkatu 27. Avuksi valokuvaamoon tuli veli Holger Nyblin (1864–1910) Norjasta. Jo vuoden 1878 aikana valokuvaamossa tehtiin yli 2 000 kuvausta ja se kilpaili pian kaupungin johtavan valokuvaamon asemasta. 

Nyblinin valokuvaamoja ja haaraliikkeitä toimi lopulta myös Viipurissa, Turussa, Porissa ja Vaasassa. Nyblinin ateljeen toiminta painottui henkilökuvauksiin, mutta tarjolla oli kuvia myös julkisuuden henkilöistä, maisemista ja kaupunkinäkymistä sekä jäljennöksiä taideteoksista. 

Atelier Nyblinin lasinegatiivikokoelma 1877–1922 on merkittävä suomalainen valokuvakokoelma. Se sisältää noin 120.000 kuvaa, joista vain pieni osa on digitoitu. O. I. Collianderin valokuvakokoelmassa on 2.888 valokuvaa.


Seuran jäsenille alennusta kuvista 

Suomen Sukututkimusseuran jäsenet saavat Museovirastosta alennuksen Atelier Nyblinin lasinegatiivikokoelmasta sekä O. I. Collianderin pappiskuvien kokoelmista. Jäsen saa omaan käyttöönsä tilattavan ilman Museoviraston hinnaston mukaisia käyttömaksuja. Maksettavaksi jää ainoastaan hinnaston mukainen kuvamaksu. Jos kuva on digitoitu, saa Seuran jäsen sen puoleen hintaan. 

Henkilö- ja yhdistysjäsenten omalla käytöllä tarkoitetaan henkilökohtaista käyttöä sekä julkaisemista verkkosivustolla tai printti- ja digitaalisissa julkaisuissa sekä vähäisessä määrin tapahtuvaa myyntituotekäyttöä. Jäsenetu ei koske muuta markkinointi-, mainos- ja kaupallista myyntituotekäyttöä.

Saadakseen jäsenedun jäsenen tulee tehdä valokuvatilaus Museoviraston normaalin käytännön mukaisesti ja tässä yhteydessä ilmoittaa olevansa Suomen Sukututkimusseuran jäsen. 
Suomen Sukututkimusseuran jäsenillä on uusi merkittävä jäsenetu. Seuran henkilö- ja yhdistysjäsenet saavat alennuksen Museoviraston kuva-arkistossa säilytettävästä Atelier Nyblinin lasinegatiivikokoelmaan 1877–1922 kuuluvista kuvista sekä O. I. Collianderin pappiskuvien kokoelmasta.


P. T. Kuusiluoma


Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja

torstai 14. toukokuuta 2020

Talo joka upposi



Turussa on savimaan vyöryminen Aurajokeen muodostanut enti- saikoina ongelman erityisesti Multavierun kaupunginosassa, josta johtuu alueen nimikin. Jo 1700-luvulla kaupungin keskustan jokirantoja paalutettiin, mutta kokonaan eivät paalut kyenneet sortumia estämään. Tuhoisin ja tunnetuin maanvyörymistä tapahtui 10. toukokuuta 1830, jolloin osa Richterin talosta sortui Aurajokeen. Onnettomuus vaati yhden ihmishengen. 

Multavieru tunnettiin nahkurien kaupunginosana. Turun nimekkäin nahkurisuku oli Richter, jonka suomalainen kantaisä saapui Saksasta Turkuun 1600-luvun puolivälissä. Hänen jälkeläisensä toimivat Turussa nahkureina ja karvareina seitsemän sukupolven ajan. Parkittu nahka ja eläinten raadot haisivat – lievästi sanottuna – pahalle, mutta niillä Richterit vaurastuivat jopa siinä määrin, että 1800-luvun alussa nahkurimestari Jakob Kristian Richter (1745–1812) oli Turun rikkain porvari. Hänen poikansa Kristoffer Richter (1778–1831) kutsuikin itseään jo tehtailijaksi. Hänellä oli vaimonsa Agata Karolina Hjeltin (1789–1864) kanssa kymmenen lasta. 

6. kaupunginosan 9. korttelin tonteilla 1 ja 2 (entinen Pohjoiskortteli 39) sijainnut Richterin talo oli rakennettu aivan joen rantatörmälle. Talo laajeni aikojen saatossa ja lopulta siinä oli 24 huonetta kolmessa kerroksessa. Se oli silloisen Turun suurin yksityinen kivitalo. Tontilla oli muitakin rakennuksia, joita vuokrattiin ulkopuolisille. Eräs vuokralaisista oli Suomen hallituskonselji (sittemmin senaatti), joka kokoontui vuosina 1809–1819 Richterin talossa. Hallituskonseljin kokoushuoneeseen siirrettiin Porvoon valtiopäivillä käytössä ollut keisarin valtaistuin. Aleksanteri I istui siinä vierailessaan Turussa vuonna 1812. 

Turku paloi suurelta osin 4.–5. syyskuuta 1827, jonka jälkeen Richterin talostakin oli jäljellä vain mustuneet kiviseinät. Kristoffer Richter ei tästä lannistunut, vaan päätti rakentaa talonsa uudelleen. Talokokonaisuuden, joka käsitti neljä toisissaan kiinni olevaa rakennusta, suunnitteli amatööriarkkitehti Kristian Fredrik Bäck. Hän suunnitteli paljon taloja Turkuun palon jälkeen. Richterin talot valmistuivat nopeasti, ehkä jo vuonna 1828. 

Terävänä liikemiehenä Richter oivalsi, että kaupungissa tarvitaan pikaisesti uusia viljavarastoja tulen tuhoamien tilalle. Hän kunnostuttikin yhden uudisrakennuksistaan viljamakasiiniksi. Kruunu vuokrasi rakennuksen, johon ahdettiin yli 17 000 tynnyriä viljaa. Se oli liikaa Multavierun savipohjalle ja viljamakasiini sortui kovalla ryskeellä Aurajokeen maanantaina 10. toukokuuta 1830 kello 10 aamupäivällä. 

Estääkseen maan liikkumisen Jakob Kristian Richter oli teettänyt rakennuksen alapuolelle kivisen rantapenkereen eli bollverkin. Sortuessaan rakennus kuitenkin painoi saven rantapenkereen alta jokeen, jolloin joen pohja puolestaan nousi ylös. Sen seurauksena joenuoman keskelle muodostui 66 kyynärää pitkä, 27 kyynärää leveä ja 4 kyynärää korkea saareke. Aikojen kuluessa se vähitellen hävisi, mutta veden ollessa matalalla saattavat veneet joskus vieläkin tömähtää savikarikoihin. 

Viljavaraston lisäksi jokeen päätyivät samassa rakennuksessa sijainneet toimisto, myymälä ja eteinen. Rakennuksessa sisällä ollut aatelisnuorukainen August Wilhelm von Konow ei ehtinyt ulos, vaan jäi sortuvan talon raunioihin. Hänen ruumiinsa saatiin nostettua ylös iltapäivällä. Kuolinsyyksi on Turun ruotsalaisen seurakunnan kuolleitten luetteloon merkitty murskaantuminen (krossad). 

August Wilhelm von Konow syntyi rippikirjassa olevan tiedon mukaan Pernajassa (ei löydy Pernajan syntyneistä) 13. syyskuuta 1804, joten hän oli kuollessaan 25 vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. August Wilhelmin vanhemmat olivat luutnantti, kruununnimismies Berndt Fredrik von Konow (1772–1822) Espoon Mäkkylästä ja hänen ensimmäinen puolisonsa (vuodesta 1796) Kristina Elisabeth Witting (1776–1819). 

Von Konow oli muuttanut Espoosta Turkuun vasta kolmisen kuukautta ennen onnettomuut- ta, tammikuun lopulla 1830. Hän toimi Richterin palveluksessa sekä kymmenpäisen lapsikatraan kotiopettajana että kirjurina. Rippikirjaan von Konow on merkitty jalosukuiseksi herraksi ja konttorikirjuriksi (välborne herr, skrifvare å contoiret). Hän oli naimaton. 

Tarinan mukaan von Konow oli juuri pitämässä lukutuntia Richterin kahdelle tyttärelle ja paikalla oli myös rouva Richter, kun talo alkoi äkkiä huojua voimakkaasti. Rouva tyttärineen ehti ulos viime hetkellä, mutta kainalosauvojen avulla liikkunut von Konow vajosi talon mukana jokeen. Tarina tuntuu väritetyltä, sillä olisiko Richterin lapsille pidetty lukutunteja viljavaraston yhteydessä sijainneessa myymälässä tai toimistossa? Rouva Richteriä ja hänen tyttäriään ei mainita esimerkiksi Åbo Tidningarissa 16. kesäkuuta 1830 julkaistussa onnettomuuden selonteossa. 

Richterin taloa kohdannutta harvinaista onnettomuutta muistellaan Turussa vieläkin silloin tällöin. Jäljelle jääneet rakennukset olivat pystyssä vuoteen 1960, jolloin ne purettiin uusien kerrostalojen tieltä. Suojelupyynnöt kaikuivat kuuroille korville, kuten Turussa valitettavan usein tapahtuu. 


Pirjo Terho