maanantai 15. toukokuuta 2017

Miten otat yhteyttä DNA-sukulaisiin?

Hallituksen ääni - Marja Pirttivaara

Geneettinen sukututkimus on poikkeuksellisen yhteisöllinen harrastus. Kaiken A ja O on aktiivinen yhteistyö, vertailu, tietojen vaihtaminen ja yhdessä selvittäminen. Mutta miten ottaa yhteys uppo-outoihin ihmisiin ja aloittaa heidän kanssaan sukututkimusyhteistyö?

Ensinnäkin, ennen yhteydenottoa tee "kotityöt", mieti mitä tiedät suvustasi ja mitä haluat tietää. Tavoitteenasi voi olla esimerkiksi tehdyn sukututkimuksen tarkistaminen ja laajentaminen, sukuseuran historiikin kirjoitaminen tai vaikkapa kadonneen tai karanneen esi-isän löytäminen. Tai haluat tutustua uusiin sukulaisiin, saada uusia ystäviä ja oppia uusia asioita.

Geneettisessä sukututkimuksessa testien perusteella löytyneisiin uusiin sukulaisiin otetaan yleensä yhteyttä sähköpostilla.
Vinkkejä:
  1. Kirjoita henkilökohtainen ja ystävällinen viesti, sellainen, jonka itse haluaisit saada. Tervehdi vastaanottajaa viestin alussa nimeltä, vaikkapa "Hi Martha". Laita jo otsikkoon napakka viittaus DNA-sukututkimukseen. Älä lähetä massaviestejä.
  2. Esittele itsesi - tai testattu henkilö, josta on kyse - lyhyesti. Mainitse myös, kenen kanssa olet "match" ja mistä testistä on kyse (Y-DNA, mtDNA, Family Finder, 23andMe jne). Monet harrastajat hallinnoivat useiden sukulaisten testituloksia. "Ollaan sukua, mitähän kautta" ei yleensä riitä.
  3. Mieti, millä kielellä kirjoitat viestisi. Jos et ole varma vastaanottajan kielestä, voit kirjoittaa viestin kahdella kielellä, suomeksi ja vaikka englanniksi tai ruotsiksi. Yhteisen kielen puuttumista ei kannata pelätä. Esimerkiksi englanti-venäjä sukututkimuskeskustelu sujuu oikein rattoisasti. Älä kuitenkaan tee kirjoittamastasi tekstistä Google Translate -konekäännöstä, jätä konekäännöksen käyttö lukijan tehtäväksi.
  4. Kerro, mitä itse päättelet sukulaisuudesta, mitä kautta voisitte olla sukua. Kirjoita kohteliaasti ja selkeästi. Esitä asiasi johdonmukaisesti ja lyhyesti. Jo parin sivun sukupuu (pdf) viestin liitteenä voi saada ihmeitä aikaan. Laita itsestäsi tietoa MyFTDNA-sivuillesi, esimerkiksi vanhimman tunnetun isälinjaisen esi-isäsi ja äitilinjaisen esiäitisi nimi ja paikkakunta sekä sukupuutietoa ja suvun sukunimiä.
  5. Jos etsit adoptoidun henkilön biologisia vanhempia - tai vaikka huomaat epäselvyyksiä sukuseuran isälinjoissa, ole hienotunteinen. Kaikki ihmiset eivät ole valmiita keskustelemaan suvun salaisuuksista ainakaan ihan ensimmäisessä viesteissä.
  6. Tarkista aina sekä antamasi että saamasi tiedot historiallisista lähteistä. Kirjaa itsellesi, kenen kanssa olet yhteydessä ja mitä saat selville. Pidä sukupuusi ja lähdeluettelo ajantasalla. Ole tarkkana tulkintojen kanssa.
  7. Valmistaudu siihen, että geneettinen sukututkimus voi tuoda yllätyksiä. Muista yksityisyys ja etiikka.
  8. Opiskele jatkuvasti, se kannattaa. Liity Suomi DNA projektiin, ja Suomi DNA Facebook-ryhmään, tapaat siellä DNA-sukulaisia. 
Yhdysvaltalainen geneettisen sukututkimuksen konkari Roberta Estes antaa blogissaan "Tips and Tricks for Contact Success" ja "Saying Hello in the DNA World" hyviä vinkkejä, miten saada yhteys etäserkkuihin. Myös Melvin J Collierin blogi 20 Do's and Don'ts in DNA on hyödyllistä luettavaa.
 
Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

Kuva: "Pikkupoika kirjoittaa kirjoituskoneella", kuvaaja Väinö Kannisto, 1950, Helsingin Kaupunginmuseo (CC BY 4.0)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tarinoiden kertoja

Kiskon Lapin kylän koululaisia 1910-luvulla
Aloittaessani esivanhempieni selvittämistä joskus 1980-luvun loppupuolella lähdin liikenteeseen helpointa tietä. Kokosin suuren määrän henkilöiden nimiä, paikkakuntia ja vuosilukuja. Näitä koostin tietokoneen avustuksella sukutaulustoiksi ja olin erittäin tyytyväinen, kun tulosteideni sivumäärä nousi jatkuvasti.  Rippikirjoista katsoin pikaisesti nuo em. tiedot ja jätin tyystin huomioimatta sivujen oikeassa laidassa näkyneet ”pienet präntit”. Ajattelin palaavani niihin sitten joskus.
Vähitellen aloin kuitenkin ihmetellä, mitä hyötyä näistä loputtomista luetteloista oikein oli. Tiesin, että eräs esi-isäni oli ollut Karjalohjalla seppänä ja toinen samoihin aikoihin klarinetin soittajana sotaväessä. Yksi esiäitini kuoli vain 27 vuoden iässä, kun taas toinen oli kuollessaan 89 -vuotias. Tähän faktat loppuivatkin eikä minulla ollut mitään käsitystä näiden henkilöiden arkipäivän elämästä. Luetteloni eivät myöskään olleet ulkopuolisten nähden kovin mielenkiintoisia. Toki on mukavaa tietää edes esivanhempiensa nimet, mutta loppujen lopuksi se ei ole kovin tärkeä asia. En osannut kertoa heidän arkisesta elämästään mitään.

Löysin sitten itseni lukemasta jatkuvasti erilaisia pitäjähistoriikkeja, elämänkertoja, Suomen historiasta kertovia kirjoja ja ylipäätänsä kaikkea menneisyyteemme liittyvää. Olin tätä tosin tehnyt aina ennenkin, mutta nyt näkökulmani muuttui. Aloin pohtia, mitä kaikkea sodat, katovuodet, "kreivin ajat" ja muut historian käännekohdat ovat tarkoittaneet omille sukulaisilleni. Samoin muistin nuo rippikirjojen sivuhuomautukset, joissa kirkkoherra on luterilaisella huolellisuudella muistanut mainita erityisesti ihmisten epäonnistumiset seurakunnan silmissä. Muutaman rivin ja jopa sanan lakoniset kommentit saattoivat avata kokonaisia Pandoran -lippaita, joiden sisään oli kätketty inhimillisen elämän koko kirjo.

Tätä kautta sain laajennettua omaa näkemystäni koko sukututkimuksesta ja vajaat viisitoista vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran kirjoittamaan hieman laajempia tarinoita sukulaisteni elämästä. Näiden proosatekstieni pohja perustuu tiukasti faktoihin, mutta olen pyrkinyt elävöittämään niitä ottamalla huomioon kulloinkin vallinneet olosuhteet.

Onko tarinoiden kirjoittaminen tutkittujen henkilöiden ympärille sitten helppoa? Omasta mielestäni on, kun taas eräät tuttavani ovat arvelleet tekstieni vaativan mahdottoman suuria työmääriä. Helppouden takana onkin ollut lujasti töitä, mutta ei suinkaan sukututkimusta. Tärkeintä on ollut lukeminen. On mahdotonta kirjoittaa itse ellei ensin ole lukenut runsaasti. Suora kopioiminen toisen tekstistä ei luonnollisesti tule kysymykseen, vaan lukemisen tarkoituksena on antaa ymmärrystä ja rohkeutta oman tekstin tuottamiseen. Olen huomannut pikkuhiljaa, miten artikkeli on parasta rakentaa. Jos aloitan sen yksityiskohdilla, on näitä detaljeja viljeltävä jatkossakin. Kun taas käsittelen laajempaa kaarta, voin unohtaa syntymäpäivät ja vuodet, sillä niillä ei ole tällöin merkitystä. Oleellisinta on pitää lukija tarinan ytimessä ja kehittää jonkinlaista kaarta, jossa on sekä alku että loppu.

Sukututkijan on oikeastaan melko helppoa kirjoittaa henkilöhistoriikkia tai laajempaa kuvausta. Hänellä on varsinaisen tutkimustyön jäljiltä käsissään runsaasti nippelitietoa, joka sitten vain tarvitsee yhdistää esimerkiksi historiikkiteoksista opittuihin laajempiin kokonaisuuksiin. Luovuus astuu kuvaan siinä, kun miettii mistä näkökulmasta tekstin kulloinkin tekee.

Voin tarkastella henkilöä hänen työelämänsä kautta tai miettiä suurilapsisen perheen äidin loputtomia velvollisuuksia. Elämän loppupuolella saatan tutustua erilaisiin kansanuskomuksiin sairauksien parantamisessa ja viime hetkien tullessa kirjoitan juttuni pitäjän omaleimaisista hautajaistavoista. Ei sovi myöskään unohtaa jonkun esivanhemman serkkujen muodostamaa sukupiiriä. Serkkujoukosta voit löytää vanhan ajan sääty-yhteiskunnan kaikki tasot. Opiskelun, työteliäisyyden, avioliittojen tai onnenpotkujen kautta jotkut ovat edenneet elämässään alkulähtökohdistaan pitkälle. Jotkut toiset ovat eri syistä joutuneet tai halunneet jäädä samoille sijoilleen tai astuneet elämän sivupoluille. Näitä pohtiessa lähtee ajatus lentoon kuin itsestään.

Jos kirjoittamisen aloittaminen tuntuu silti kovin vaikealta, pyri kuvittelemaan itsesi samaan tilanteeseen. Arvioi, miten sinä olisit toiminut, kun viidestä ensimmäisestä perheesi lapsesta neljä kuolee lavantautiin tai "rupuliin". Mieti, mistä kaikesta hankkisit elantosi, jos omistaisit suurin piirtein vain sen, mitä olet pukenut päällesi. Täysin samalla tavalla voit kuvitella oman perheesi 1880-luvun säätyläisperheen ruokapöytään syömään päivällistä. Olisiko isäntä lukenut ruokarukouksen, olisivatko lapset temmeltäneet ruoka suussa ympäri salia vai olisiko ankara kasvatus pitänyt heidät tiukasti korkeaselkäisissä tuoleissa. Voit kirjoittaa ymmärryksellä laitapuolen kulkijoista tai tuomita heidät omien moraalikäsityksiesi mukaisesti. Toisaalta meidän aikamme moraalikäsitykset ja oikeudentaju eroavat melkoisesti siitä, mitä se oli maassamme vaikkapa 200 vuotta sitten. Onkin hyvä käsitellä tätä näkökohtaa siten, että lukijasi ymmärtää mikä on sinun tulkintaasi ja mitä todellisuudessa tapahtui. Kumpikaan käsittelytapa ei ole väärä, mutta lukijaa kohtaan pitää olla reilu. Fiktion kirjoittamiseen pätevät eri säännöt, mutta niiden pohtiminen ei ehkä kuulu Sukutietolehden aihepiireihin.

Anna mielikuvituksesi lentää ja lue kirjoittamasi tarinat läpi päivää paria myöhemmin. Tuolloin voit vetää punakynällä yli pahimmat ylilyönnit, mutta älä missään tapauksessa ole liian ankara itsellesi. Lukijalla olisi mahdottoman tylsää, mikäli kaikki kirjat, artikkelit ja lehtijutut olisivat samanlaisia. Ole oma itsesi kirjoittaessasi, sillä on juuri sinä olet oikea henkilö kertomaan tarinasi. Tiedosta myös se tosiasia, että kukaan muu tässä maailmassa ei välttämättä tiedä käsittelemästäsi asiasta yhtään mitään. Meille muille jokainen tarinasi on uusi kokemus ja osaamme varmasti arvostaa vaivannäköäsi. Omista tutkimuskohteista kirjoittaminen on mitä arvokkainta kulttuurityötä. Jokainen talteen merkitty sukutarina on meidän suomalaisten yhteistä perintöä, joka kertoo maamme menneisyydestä. Historia ei ole pelkästään kuninkaitten, kreivien, sotaherrojen ja pappien tekemää. Jokainen joskus elänyt ihminen on omalta osaltaan muokannut meidät siksi, mitä tällä hetkellä olemme ja edustamme.

Anna jutullesi kaikin mokomin luonteenpiirteesi, mutta pidä toisaalta huoli tekstin sujuvuudesta. Pidä virkkeet melko lyhyinä, tiivistä asia mahdollisimman kompaktiin muotoon ja käytä rikasta kieltämme monipuolisesti. Voit myös aivan hyvin kirjoittaa omaa murrettasi. Sillä saat kirjoitukseesi täysin uuden ulottuvuuden ja puhuttelet erityisesti kotiseutusi lukijoita. Netin kautta ja kirjastosta löydät opaskirjoja kieliopista, mutta älä turhaan takerru yksityiskohtiin. Oleellisinta on päästä kirjoittamisen alkuun. Tunnet varmasti sanonnan työ tekijäänsä opettaa.


Alussa kirjoittaminen voi tuntua hankalalta ja hitaalta, mutta mitä enemmän annat näppäimistösi tai kynäsi  sauhuta, sitä luontevammin tekstisi alkavat muodostua. Ei kirjoittaminen ole sen kummempaa kuin vaikka hölkkääminen; mitä useammin sitä harrastat, sitä helpommalta se tuntuu.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Parikkalalaiset Pietaria nuohoamassa

Pietarin suomalaiset olivat suurimmaksi osaksi käsityöläisiä, joista varsinkin kultasepät ja nuohoojat olivat meikäläisiä. Hämäläinen, Nokelainen, Saukkonen, Siitonen, Silvennoinen, Tiainen, Valkeapää...Pietarissa työskenneitä suomalaisia nuohoojia oli monta ja yllättävän moni heistä tuli Parikkalasta.

Jo keisari Paavalin aikana suomalaiset olivat saaneet vahvistuksen nuohousprivilegiolleen.  Pietarin miljoonakaupunki lämpisi puilla ja sutareille riitti töitä. Suomalaisten lisäksi Pietarissa nuohosivat saksalaiset ja virolaiset. Vuonna 1869 laskettiin, että alalla oli 176 suomalaista nuohoojaa, yli 60% kaikista nuohoojista.

Ensimmäisiä suomalaisia nuohoojamestareita Pietarissa oli parikkalalainen Juho Iisakinpoika Tiainen (1814-1885.) 23-vuotiaana nuohoojankisällinä hän perusti Pietariin Nuohousliike Tiaisen vuonna 1837. Hänen hoteissaan sai ammattioppinsa moni suomalainen.
Nuohoojamestareilta vaadittiin - paitsi uskallusta kiipeillä korkealla - myös hyvää organisointikykyä sekä luku-ja kirjoitustaitoa. Nuohoojien ansiot olivat hyvät ja he asuivat moderneissa ja suurissa huoneistoissa. Heidän oli myös mahdollista kouluttaa lapsensa. Homma ei siis ollut hullumpaa ja jos hyvin kävi, keikan saattoi saada Tsarskoje seloon ja siellä olleeseen Nikolai II:n palatsiin, Pietarhoviin ja Pähkinälinnaan.

Köyhästä Parikkalasta oltiin valmiita lähtemään paremman tulevaisuuden perään, sanottiinhan Viipurin läänin varattomuuden kulminoituvan juuri siellä. Melkein puolet Parikkalan nuohoojista tuli Savikummusta, Tyrjältä, Melkoniemeltä ja Järvenpäästä. Useinkaan ammatti ei kuitenkaan periytynyt isältä pojalle, vaan saman nimisten nuohoojien sukulaisuus on kaukaisempaa. Esimerkiksi mestari Pekka Rekonpoika Siitonen (1812-1882) Melkoniemen Timperinmäeltä otti oppiin kolme veljenpoikaa. 

Jaana Juvonen on ansiokkaassa Parikkalan historiassa luetellut vuonna vuonna 1880 Pietarissa olleet parikkalalaiset nuohoojamestarit:

-Pekka Siitonen (s.1812) Melkoniemi
-Juho Siitonen (s.1854) Melkoniemi
-Juho Tiainen (s.1814) Saari
-Aleksanteri Tiainen (s.1849) Saari
-Juho Siitonen (s. 1817) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1840) Melkoniemi
-Aleksanteri Siitonen (s. 1849)
-Leitzinger (s.1829) Änkilä
-Nikolai Leitzinger (s.1857) Tarnala
-Heikki Pulkkinen (s. 1827) Joukio
-Kalle Siitonen (s. 1825)  Melkoniemi
-Olli Jantunen (s. 1835)  Savikumpu
-Paavo Naukkarinen (s. 1841)  Savikumpu
-Matti Saukkonen (s. 1827)  Mikkolanniemi  
-Aleksanteri Saukkonen (s.1858) Mikkolanniemi
-Juho Siitonen (s. 1833) Melkoniemi
-Mikko Siitonen (s. 1826) Melkoniemi
-Lauri Pirhonen (s.1847) Rautalahti  


Nuohoojien lisäksi parikkalalaiset olivat hyvin edustettuina myös eräässä toisessa ammattikunnassa, hevosten kuohitsijoissa. Mutta siitä ehkä joku toinen kerta.