torstai 5. tammikuuta 2017

Pappilan neitejä

Aurinkokello Marttilan kirkkomaalta
Pappilat antoivat entisaikaan asuinsijan mm. säätyläisperheiden naimattomille tyttärille tai leskille. Heidän ei ollut soveliasta asua yksinään, joten pappilat olivat säädyllisiä paikkoja säätyläisille – ihan kirjaimellisesti. Marttilan pappilassakin näitä ”mademoiselleja” asui ajan mittaan muutamia. Osa heistä meni aikanaan naimisiin, mutta muutamat jäivät naimattomiksi koko iäkseen.

Näitä neitejä oli Marttilan Pappilassa 1820-luvulla mm. Kemiössä 1781 syntynyt Anna Fredrika Weman, jonka isä Carl Gustaf oli ollut tyttärensä syntymän aikaan pitäjän kirkkoherrana. Anna Fredrikan äiti taasen oli Anna Brita Stahre.  Anna Brita jätti jälkensä historiaan olemalla maamme ensimmäisiä ”rokonistuttajia”. 

Vuonna 1800 tiesi ruotsalainen sanomalehti Inrikes Tidningar kertoa  papin rouva Stahren ”istuttaneen rokkoa” lähes 60 hengelle. Anna Fredrikan äiti selittää myös sen, miksi vuonna 1823 Tukholmasta muutti Marttilaan neiti Maria Stahre. Hän oli nimittäin Anna Britan Stahren veljentytär, syntynyt 1803 Tukholmassa.  Täti Anna Brita oli hänkin kotoisin Ruotsista ja syntynyt Tukholmassa 1755.

Anna Maria Stahre ei kauaa ehtinyt Marttilan maisemia katsella, sillä elokuussa 1825 hänet vei vihille Turun kaupungin kasööri Carl Daniel Mesterton. Tämä oli skotlantilaista juurta olevaa sukua. Turussa syntyi seuraavana vuonna heidän ainoa lapsensa, Carl Benedict Mesterton. Carl Benedict muutti Ruotsin puolelle 1843 ja lähti opiskelemaan Uppsalaan. Hänestä tuli yksi ruotsalaisen kirurgian merkittävimmistä hahmoista ja opettajista. Kuollessaan 1889 hän työskenteli kirurgian professorina Uppsalan yliopistossa.

Seuraavalla vuosikymmenellä Marttilan Pappilassa asui edelleen Ruotsissa syntynyt neiti-ihminen, Gustava Charlotta Bylander. Kirkkoherrana oli vuodesta 1832 lähtien Carl Åström, joka tuli Marttilaan Nauvosta. Hänellä oli Seilissä syntyneen vaimonsa Christina Cavoniuksen kanssa omiakin lapsia, mutta perheeseen kuului myös ottotytär Christina Lovisa Hedengren.  Väkeä lähti ja tuli, sillä 1840-luvun alussa näihin yksinäisiin naisiin voidaan liittää leskirouva Christina Fredrica von Köhler.  Hän puolisonsa oli ollut turkulainen varatuomari Henric Vörlund. Tämä oli kuollut jo 1810, mutta leski von Köhler tuli Marttilaan vasta 1839 menehtyen sitten paria vuotta myöhemmin.  1880-luvun alussa kirkkoherra Hildenin aikaan Pappilassa vietti vanhuuden päiviään kirkkoherran leski Katarina Charlotta Aejmeleus. Hänen edesmennyt miehensä Matias Laurillius oli ollut pitäjän kirkkoherrana 1868-1874. Hilden ehti nähdä toisenkin  lesken talossaan, sillä Nummen kirkkoherran Viktor Emil Ahlstedtin puoliso Anna Ahlstedt asusti Pappilassa vuodesta 1898 lähtien eli miehensä kuoleman jälkeen.

Tähän pieneen listaan voidaan vielä lisätä muutamia henkilöitä, ensimmäisenä  ranskalaisen visiitin Marttilassa tehnyt neitokainen Albertina Sandbäck, joka tuli Pappilaan Tyrväältä 1819. Hän oli kirjanpitäjä Thomas Sanbäckin ja Charlotta Federleyn tytär Tyrvään Soukolta.  Marttilan rippikirjoissa sekä muuttotodistuksessakin Albertinan syntymävuotena on 1805, mutta tosiasiassa hän oli syntynyt jo kahta vuotta aiemmin.  Tukholmassa tuli Marttilaan 1810 Maria Elisabeth Kunkel, jonka muut elämänvaiheet ovat selvittämättä. Samana vuonna Raisiosta tuli Margareta Helena Holmberg, joka tosin jatkoi matkaa jo 1811 Kemiöön.

Hän palasikin tuolloin kotikonnuilleen, sinä Margaretan isä oli ollut Kemiön kappalaisena tyttärensä syntymän aikaan 1750. Neiti Holmbergin läsnäolon Pappilassa ymmärtää heti paremmin, kun tietää Marttilan tuolloisen kirkkoherran, Gustaf Johan Hossleniuksen aloitelleen uraansa kappalaisen apulaisena juuri Kemiössä. Tuo kappalainen olikin sitten jo edellä mainittu Margaretan isä, Erik Holmberg.


JP Vuorela



maanantai 26. joulukuuta 2016

Sirpaleita keskiajalta

Vanhin Suomessa säilynyt keskiaikainen asiakirja on 700 vuoden ikään ehtinyt kuningas Birger Magnuksenpojan (1290-1319) Karjalan naisille antama turvakirja. Asiakirja tunnetaan Karjalan naisrauhana ja se oli kirjoitettu latinaksi pergamentille. Karjalan naisrauha on monille tuttu jo kouluajoilta.
Suurin piirtein siihen ja muutamiin liturgisiin teksteihin ajattelinkin Suomen keskiajan kirjallisen kulttuurin jäävän. Sitten löysin SKS:n julkaiseman ja Tuomas Heikkilän toimittaman teoksen ”Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa.” 2007-2010 Heikkilä johti saman nimistä tutkimushanketta. Se antoi ensi kertaa yksityiskohtaisen kokonaiskuvan maamme vanhimmasta kirjallisesta kulttuurista.
Sitä löytyikin hätkähdyttävän paljon.
Lähdeaineisto osoittautui suorastaan massiiviseksi. Arkeologisia löytöjä, kymmeniä inkubaaleja, satoja kirjallisia teoksia, tuhansia asiakirjoja, kymmeniä tuhansia käsikirjoitussivuja. Suurin osa Suomen vanhimmasta kirjakulttuurista kätkeytyy yksittäisille pergamenttisivuille, Kansalliskirjaston fragmenttikokoelmaan. Kansalliskirjastossa säilytettävä Fragmenta membranea- kokoelma on itse asiassa maailman toiseksi suurin pergamenttifragmenttien, keskiaikaisten kirjanlehtien aarrearkku.
Heikkilän hankkeen sivutuotteena luetteloitiin myös aiemman tuntematon osa tästä pääasiassa latinan, ruotsin ja alasaksankielisestä materiaalista. Tutkimuksissa fragmenttikokoelmaa on käytetty harmittavan vähän, ehkä sen ”lannistavan laajuuden” takia, kuten Heikkilä kirjoittaa. Keskiaikaisia pergamenttisia kirjanlehtiä on yli 9000 kappaletta.  
Fragmenttikokoelman taustalla on 1520-luvulla alkanut uskonpuhdistus. Suurin osa esimerkiksi Turun hiippakunnissa olevista kirjoista liittyi katoliseen liturgiaan. Uuden opin mukaisesti latinankielisistä uskonnollisista teksteistä piti luopua ja vaihtaa ne kansankielisiin. Koska kirjat olivat kuitenkin arvokkaita, kestävästä nahasta valmistettua pergamenttia, kierrätettiin niiden lehdet uuteen käyttöön. Suuri osa kirkkojen, luostarien ja konventtien omistamista kirjoista takavarikoitiin kruunulle ja niiden sidokset hajotettiin. Näin saatiin irtonaisia kaksoislehtiä, joista useimmat päätyivät 1530-1630-luvuilla erilaisten tilikirjojen kansiksi. Yhden keskiaikaisen messukirjan lehti päätyi esimerkiksi Maskun ja Vehmaan kihlakuntien voudintilien kanneksi. Kokoelmasta löytyy myös esimerkiksi voudin tai jonkun muun virkamiehen merkintä vuodelta 1561; Niels Ingesons Rekenskap på Liuxela Gårdh pro anno 1561. Fragmentit antavat tietoa myös esimerkiksi Nicolaus Rengonpojan ja hänen perheensä vuotuisista sielunmessuista Räntämäen kirkossa. 

Kansituksia tehtiin niin Tukholmassa, Turussa kuin Viipurissakin. Uusine kansineen tilikirjat päätyivät aluksi  keskushallinnolle Tukholmaan. Haminan rauhan yhteydessä Suomea koskevaa asiakirjamateriaalia palautui takaisin kotimaahan.  
Koko Fragmenta membranea-kokoelma on myös digitoitu ja se löytyy Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistosta osoitteesta http://fragmenta.kansalliskirjasto.fi/

Ellei sellaista onnenpotkua eteen osuisikaan, että kokoelmasta löytyisi mainintoja omista esivanhemmista, tarjoaa kokoelma ainakin kaunista visuaalisuutta suoraan keskiajalta. 

lauantai 24. joulukuuta 2016

Sukututkijan Joulukalenteri 24.12.2016


Nyt ollaan kotona, tuntureilla! Hienoa! Mahtava reissu! Arabialainen ratsumme herättää suurta iloa tonttujen parissa. Ja matkalla karannut hepokin on kotona. Menin heti laittamaan saunan lämpiämään. Siinä sitten samalla vielä mietin asioita liittyen kotoisaan jouluun.

Joulu ja pukki

Minkähän takia suomalaisilla on joulupukki? Ei Santa Claus tai Joulu-ukko, vaan pukki - ihan siis pukki, urosvuohi. Varsin merkillistä, koska joulupukkihan on punanuttuinen valkopartainen mies. Voiko siihen silti luottaa? Entisajan nuuttipukit olivat varsin pelottavia otuksia: turkki ja sarvet kuin shamaanilla ikään. Heitä piti hyvitellä ja pelätä. Aika kaukana tuosta herttaisesta lahjoja tuovasta kaverista.

Vuohi oli muinaisille germaaneille ja viikingeille tärkeä eläin. Viljankorjuun viimeiset oljet säästettiin ja niistä rakennettiin ”joulupukki”. Pukki ja vuohi liittyivät oleellisesti aasojen ja Thorin palvontaan. Arvellaan, että joulun aikaan oli ehkä muinaisina aikoina tapana teurastaa vuohi. Suomessa nimitys ”joulupukki” on säilynyt toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä on tullut jultomte, julgubbe (joulu-ukko) tai pelkkä tomte (tonttu). Harvoin tätä tulee ajatelleeksi, mutta aika outo tyyppi tämä meidän joulupukkimme kyllä on...

Johan Bauer piirsi sananmukaisesti joulupukin
Ylijumala Odinin nimityksiä ovat olleet myös Julfader tai Julner eli Jólnir. Häntä kuvattiin valkopartaisena vanhana miehenä. Odiniin on liitetty myös arvaamattomia shamanistisia piirteitä. Odinin poika oli Thor, ukkosen jumala. Thorin vaunuja veti kaksi pukkia, joiden nimet olivat Tanngrisnir ja Tanngnjóstr. Thoria jopa nimitettiin joskus ”vuohipukkien herraksi”. Kun Thor leiriytyi illaksi, hän surmasi vuohet ja teki niistä ruokaa, mutta talletti luut, eikä rikkonut niitä. Aamulla pukit ovat jälleen elossa ja valmiina vetämään vaunuja.

Thor, Loki, Thjalfi ja Röskvan pukkikyydissä
Kerran matkalla Jotunheimiin pysähdytttiin erään talonpojan luona. Hänen pieni poikansa Thjálfi halkaisi aterian päätteeksi yhden luun kaivaakseen esiin ytimen. Seuraavana aamuna toinen pukki oli jalastaan rampa. Pojan ja tämän sisaren Röskvan oli jäätävä Thorin palvelukseen korvatakseen tehdyn vahingon.

Tontut liittyivät Suomessa ja Ruotsissa kiinteästi sukuun ja esivanhempiin. Ne olivat osa täkäläistä esi-isien palvontaa. Ruotsin tonttua tarkoittava sana ”Nisse” voikin tulla sanasta niðsi, joka tarkoittaa rakasta sukulaista. Joidenkin tarinoiden mukaan tonttu olisi talon ensimmäisen isännän sielu. Hänen, joka oli tontin ottanut haltuunsa, siis tontti = tonttu (ruotsiksi tomt = tomte). Tontun koti oli hautakummussa tai kalmistossa, joita usein oli talojen ja kylien lähettyvillä. Varsin luontevaa.

Tonttu suojeli taloa, sen asukkaita ja karjaa. Häntä piti hyvitellä eikä missään tapauksessa saanut loukata. Jouluyönä puurovati piti kotitontun tyytyväisenä. Mauri Kunnaksen satukirjassa ”Joulupukki” varsin nokkelasti kerrotaan, että uusi aika ajoi tontut kylistä ja taloista asumaan Korvatunturille Joulupukin pajaan. Miten mahtaa olla...

Joulupukin lisäys:

Kuules nyt Lussi, laputa siitä jo saunaa vahtimaan äläkä nimittele minua, kilttiä Joulupukkia, vuoheksi. Siitä ei nimittäin hyvä seuraa, ei ainakaan lahjoja. Liika arkistotutkimus minun tapauksessani on vain pahasta. Sitten illalla saunan jälkeen puurolla kerrot mitä kaikkea näit maailmalla ja montako tarinaa löysit.


Hauskaa Joulua ja sukututkimusrikasta Juhlavuotta 2017! Meillä kaikilla on tarinamme! 

Toivoo Lussi Arkistopeikko, Vuorenpeikkojen suvusta