keskiviikko 26. elokuuta 2020

Ei oppi ojaan kaada

Vielä 2000-luvun alussa sukututkijat tapasivat toisia sukututkijoita arkistojen tutkijasaleissa mikrofilmien äärellä. Toiselta saattoi kysyä tulkinta-apua epäselvän sanan kanssa tai muuten vain vaihtaa kuulumisia. Peruslähdeaineistojen lisäksi sukututkijoiden kohtaamisetkin ovat nykyään siirtyneet verkkoon. 


Nuoriso on ehkä kadonnut Facebookista, mutta sukututkimus elää ja voi siellä hyvin kymmenissä sukututkimukseen liittyvissä ryhmissä. Keskustelu on välillä vilkasta, kun sukututkijat kertovat löydöistään, ajatuksistaan ja ongelmistaan tai jakavat toisille vinkkejä esimerkiksi erilaisista hakutietokannoista. Moni myös pyytää apua, kun ei saa selvää vanhasta käsialasta tai ei onnistu löytämään etsimiään henkilöitä kirkonkirjoista. Vastaus tulee parhaimmillaan minuuteissa, sillä sukututkijat ovat yleensä auliita auttamaan toisiaan. 


Auttamisketjuja lukiessani olen kiinnittänyt huomiota kahteen seikkaan. Ensinnäkin hyvää tarkoittavat sukututkijat neuvovat välillä helposti ”liikaa”. Kysymykseen ”Mistä etsisin henkilöä seuraavaksi?” ei vastata vain opastaen oikean lähteen äärelle tai yhdellä suoralla linkillä vaan useammalla, jotka selvittävät valmiiksi henkilön, hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa syntymiset, kuolemiset ja asumiset. Ystävällinen teko vai karhunpalvelus? Minusta näissä ylineuvovissa tapauksissa viedään kysyjältä itse tutkimisen ja itse löytämisen ilo. 


Toinen havaintoni on, että samat ihmiset tuntuvat kysyvän ryhmissä jatkuvasti samoja asioita. Ehkä tämä on seurausta edellä mainitusta. Asiat jäisivät mieleen paremmin, jos niihin liittyisi itse oivaltamisen kokemus. Valmiiksi annetusta vastauksesta ei synny samanlaista muistijälkeä. 


Sukututkimusta oppii parhaiten tekemällä. Mutta ensin pitää tietää, mitä tekee. Tässä auttaa, jos on oppinut sukututkimuksen perusteet. Helpoimmin tämä onnistuu osallistumalla jollekin kymmenistä ympäri Suomea järjestettävistä sukututkimuksen peruskursseista. Kursseja järjestävät niin kansalaisopistot kuin paikallisyhdistyksetkin. 


Peruskurssien lisäksi tarjolla on jatkokursseja, vanhojen käsialojen kursseja, sukutarina- ja sukukirjakursseja sekä esimerkiksi eri lähdeaineistoihin tai ammatteihin liittyviä erikoiskursseja. Kursseille osallistuakseen ei välttämättä tarvitse edes poistua kotoaan: sukututkimuksen tekemistä voi opiskella myös webinaareissa eli verkkokursseilla. 


Moni sukututkimusta harrastava kertoo tulleensa kurssille siksi, ettei tiedä mihin tietoon internetissä voi luottaa. Sukututkimuskurssien tärkein anti onkin mielestäni lähdekriittisyys, joka on avain laadukkaaseen tutkimukseen. Oikeat menetelmät opittuaan voi luottaa itseensä ja siihen, että tutkii oikeita henkilöitä. Kursseille osallistuessaan sukututkija tekee itselleen palveluksen. 


Vanhaa kiinalaista sananlaskua mukaillen: ”Anna ihmiselle vastaus ja hän on tyytyväinen päivän. Opeta hänet tutkimaan sukua itse ja annat hänelle tekemistä loppuelämäksi.” 



Mervi Lampi 

Kirjoittaja on sukututkimuskouluttaja ja Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

torstai 20. elokuuta 2020

Korona vaikuttaa Seuran toimintaan sekä hyvässä että pahassa


Toiminnanjohtaja tuumailuja



Seuran toiminta käynnistyy jälleen kesätauon jälkeen vilkkaana koronaepidemiasta huolimatta, mutta kaikkea muuta kuin perinteiseen tapaan. Seura on toteuttanut koulutuspalvelujen digiloikan ja uudistanut huomattavasti koulutustilaisuuksiaan. Seuran koulutustarjonnassa on mukana kaksi uutta koulutusmuotoa, etäkoulutuspäivät ja etäluennot.

Uudet koulutusmuodot tarjotaan etäyhteydellä, tarkemmin sanottuna webinaaritekniikalla, jossa käytetään Zoom-nimistä ohjelmistoa. Lähiopetuksena tapahtuva koulutuspäivä tai työpaja koostuu viidestä tunnista opetusta yhtenä lauantaipäivänä. Etäkoulutuspäivä puolestaan pidetään kahtena arki-iltana peräkkäisinä viikkoina kolmen tunnin jaksossa kerrallaan, jolloin tauot poisluettuna opetusta on yhteensä viisi tuntia. Etäkoulutuspäivissä toteutuu kouluttajan ja osallistujien välinen vuorovaikutus, mutta etäluennot pidetään ilman yleisöä.

Seuran tulevan syyskauden koulutusohjelma koostuu 11 etäkoulutuspäivästä ja neljästä etäluennosta. Mukana on aloittaville sukututkijoille suunnattu etäkoulutuspäivä kirkonkirjojen käyttämisestä sukututkimuksen lähteenä sekä vanhojen käsialojen kurssi. Lisäksi tarjolla on etäkoulutuspäivä sukututkimuksen jatkamisesta kirkonkirjojen jälkeen. Digitaalisen sukututkimuksen lähteistä on kaksi eri koulutuspäivää sekä lisäksi etäkoulutuspäivä Omat Juuret -verkkopalvelun käyttämisestä.

Syyskauden koulutusohjelmassa tarkastellaan kolmen eri etäkoulutuspäivän näkökulmasta sitä, mitä hyötyä DNA-kartoituksesta on sukututkimukselle. Ohjelmassa on myös kaksi eri koulutuspäivää DNA-kartoituksen perusasioista ja testeistä. Syksyn kaikki etäkoulutuspäivät löytyvät täältä. Niihin osallistuminen on maksutonta, sillä Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto ja Kymenlaakson rahasto tukevat niiden toteuttamista.

Seura tuntee vastuuta jäsentensä ja henkilökuntansa terveydestä ja sen vuoksi syksyn koulutuspalveluista on jouduttu peruuttamaan useita tilaisuuksia. Helsingissä lokakuussa pidettäväksi suunniteltu Teemalauantai jää ohjelmasta pois samoin kuin Genomitiedon iltakoulu Turussa ja Tampereella. Myöskään pääkaupunkiseudun paikallisohjelmaan kuuluvia Torstaikerhon kokoontumisia ja tutustumiskäyntejä ei järjestetä. Joulukuulle suunniteltu Geneettisen sukututkimuksen teemapäivä on toistaiseksi suunnitelmissa ja epidemiatilanne näyttää, voidaanko se toteuttaa.

Valitettavasti Seura joutuu syyskaudella karsimaan myös kirjastopalveluitaan. Kirjasto on avoinna vain yhtenä päivänä kuukaudessa kirjojen lainaamista ja palauttamista varten. Kirjastoon voi tulla kerrallaan ainoastaan neljä asiakasta ja sisäänpääsyn ehtona on maskin käyttäminen. Viranomaissuositusten mukaisista turvaväleistä huolehtimisen vuoksi kirjaston lukusali ei ole käytettävissä. Koska ilmanvaihto ei ole tehokas, on suositeltavaa asioida kirjastossa pikaisesti.

Seuran hallitus päätti maaliskuussa, että kevätkokous pidetään syyskokouksen yhteydessä lauantaina 21.11.2020. Nämä tilaisuudet tullaan pitämään ja kokouskutsut julkaistaan Aikakauskirja Genoksen numerossa 3/2020.

Sukutarinakilpailu 2020 on käynnissä vielä runsaan kuukauden verran ja tarinoita voi lähettää Seuraan osoitteella sukutarinakilpailu@genealogia.fi 30.9.2020 asti. Sen jälkeen raati valitsee kymmenkunta tarinaa semifinaaliin ja yleisö äänestyksellä voittajat. Palkintojenjako on syyskokouksessa, jossa myös julkistetaan viimevuotiseen kilpailuun osallistuneista tarinoista koostettu Sukutarinat 2019 -antologia.


P. T. Kuusiluoma
Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Bergholmin Sukukirja: Mainettaan parempi


Axel Bergholmin toimittamasta teoksesta Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja (1901) on muodostunut sukututkijoiden keskuudessa yleinen naureskelun ja pilkan kohde. Väitteiden mukaan kirjassa toistuu tiheästi merkintä ”vaipuneet rahvaaseen” ja että tästä syystä kirjasta puuttuu kokonaisia sukuhaaroja. 
Itsekin olen tähän puheeseen joskus syyllistynyt, enkä sitä kiellä. Mutta onko väitteissä oikeasti perää? Keskittyykö Sukukirja vain hyväosaisiin säätyläishaaroihin ja jättää pois rahvaan? Kyseessä on kuitenkin eräänlainen sukututkijoiden urbaani legenda, sillä teos on mainettaan parempi. 

Omasta suvustaan tietoja etsivä voi hermostua Sukukirjan virheisiin ja puutteisiin. Puutteet ja virheet ovat kuitenkin ymmärrettäviä, sillä 1870- ja 1880-luvuilla ei ollut hiskiä, digitoituja kirkonkirjoja tai edes mikrofilmejä. Sukuaan tutkiva kanslisti tai pankkivirkailija ei pystynyt irrottautumaan viikoiksi työstään ja kiertelemään vuokravaunuilla ympäri Suomen pappiloita etsimässä sukunsa esi- ja jälkipolvia. Sukututkimuksen teko kirjeenvaihdolla oli hidasta eikä papeilla ollut aikaa kaivella tietoja ja vastailla. Jokainen tämän päivän sukututkija tietää, että tilattomien ja talonpoikien seuraaminen kirkonkirjoista on työlästä puuhaa. Toista sataa vuotta sitten se oli käytännössä jopa mahdotonta. Sukututkimuksen vaikeudet käyvät ilmi vaikkapa Ganander-suvun esittelytekstistä: ”Suku, jonka tämän johdosta suotavaa selvitystä aina on vaikeuttanut m. m. varattomain jäsenten hajaantuminen oudoille poluille.” 

Näissä olosuhteissa Bergholmin Sukukirja on puutteineenkin melkoinen saavutus. Lehti-ilmoituksen perusteella kirjaa varten lähetettiin valtavasti sukutietoja, joista lehtori Axel Bergholm toimitti kirjan, jonka Suomen Muinaismuistoyhdistus kustansi. Se on siis monien sukututkijoiden ja perheiden yhteinen ponnistus. Toimittaminen merkitsi lähinnä sitä, että Bergholm yhtenäisti kootut tiedot sukutauluiksi ja kaavioiksi. Hän ei katsonut tarpeelliseksi muutella tekstejä, joten termit ja kielenkäyttö vaihtelevat – ja myös muuttuvat – koska julkaisua tehtiin 1870-luvulta aina 1890-luvun lopulle asti. 

Sukujen esittelyissä voidaan mainita, että sukuhaara on pysynyt ”virkamiessäädyssä”, kauppiasäädyssä” tai ”pappissäädyssä”. Eräästä Argillanderien suvun perhetaulusta löytyy maininta: ”heidän lapsensa palasivat takaisin talonpoikaissäätyyn ja ottivat sukunimen Kauhanen”. Paldaniusten kohdalla taas todetaan, että ”säätyläissukuna näkyy se olevan miltei sammumaisillaan, mutta talonpoikaissäädyssä se vielä versoo”. Saman suvun eri sukuhaarat edustivat yhteiskunnan eri säätyjä. Siinä ei ole mitään halveksittavaa, sillä säätyjako oli 1870- ja 1880-luvuilla itsestäänselvyys, joskin sen arveltiin olevan tiensä päässä. Vuoden 1901 esipuheessa J. R. Aspelin toteaakin teoksen kertovan jo menneestä maailmasta. 

Muutos kohti tasa-arvoisempaan yhteiskuntaa näkyykin Sukukirjan vaihtelevassa kielenkäytössä. Sana talonpoika korvautuu joissain esittelyteksteissä sanalla ”maanviljelijä” ja säädyt esimerkiksi sanoilla laki- ja kauppa-ala. Joskus suvun haarojen kerrotaan suuntautuneen ”käytännöllisiin toimiin”, mikä näyttää pitäneen sisällään ammatteja käsityöläisistä alempiin virkamiehiin. 

Se, että suvut ymmärrettiin vain mieslinjaisina, josta naisten jälkeläiset rajattiin pois, oli ajan yleinen tapa. Siitä huolimatta Bergholmin Sukukirjassa tapahtuu naisten näyttävä esiinmarssi yksilöinä eikä vain tyttärinä tai vaimoina. Naiset ovat saaneet ensi kertaa elämänkertatietoja. Alina Maria Neoviuksen (s. 1857) mainitaan ennen avioitumistaan suorittaneen yliopistossa matematiikan tutkinnon kandidaattiarvoa varten, toimineen opettajana Haminan reaalilyseossa ja Raahen kauppakoulussa algebrassa, geometriassa ja ranskan kielessä. Välskäri Matias Caloniuksen (s. 1775) puoliso palvelijatar Johanna Lovisa Hultgren (s. 1800) toimi kätilönä, johon hän oli saanut lupakirjan 1.3.1823. 

Kirjasta löytyy myös suuri määrä tavallisia piikoja ja palvelijattaria. Esimerkiksi Juliana Neovius (s. 1747) oli ”piikana Pielavedellä. Synnytti aviottoman tytön Julianan, joka naitiin torppari Paavo Suutariselle.” Eikä hän suinkaan ole ainoa aviottoman lapsen äiti, joka on saanut sekä omansa että lapsensa tiedot Sukukirjaan: Elisabet Bergh (s. 1728) ”muutti Maaningan kappeliin, HalolanTavast-suvunomistamaanhoviin emännöitsijäksi ja synnytti siellä tyttären Annan, s. 1760, luultavasti nuorena kuollut ja pojan Karl Fredrikin s. 23.11.1763”. 

Aviottomien lasten äitien kohdalla ei ole kertaakaan halveksuntaan viittaavia nimityksiä: Sanaa ”äpärä” ei käytetä koskaan, eikä äitejä leimata huonomaineisiksi naikkosiksi tai syyllistetä. Aviottomien lasten nimet ja syntymäajatkin mainitaan, joten heidätkin on katsottu osaksi sukua. Toki osa sukutietoja lähettäneistä henkilöistä on varmasti sensuroinut aviottomuutta samoin kuin psyykkisiä sairauksia, vammoja, itsemurhia ja rikoksia, mutta yllättävän paljon niistä on silti mainintoja. 

Sukukirjasta löytyy runsaasti meheviä luon- nehdintoja eri henkilöistä, mikä tekee lukukokemuksesta nautittavan. Tavinsalmen 1600-luvun kappalaisen Paulus Laurentii Kauhasen (Skopa) puoliso oli ”Valborg Olavintytär, jota äkäluontoisuutensa tähden sanottiin Villi-Vapuksi”. Porvari Henrik Rivell (s. 1723) ”oli väkeväin juomain nauttimisesta ja tappelusta tunnettu”. Gabriel Procopaeuksen (m. 1690) kohdalla on maininta ”kivulloinen ja aivan huolimaton”, kun taas Johan Palmroth (s. 1693) taas ”oli perkioppinut mies, mutta niin hajamielinen, ettei tunnistanut omaa palvelusväkeään”. Karl Aejmelaeus (s. 1734) oli ”lapsuudessa raajarikko imettäjän huolimattomuudesta, jotta kävi kahdella kainalosauvalla, siksikun joi terveysvettä Turussa 1755; sen jälkeen tuli toimeen vaan yhdellä kepillä”. Originelleja tyyppejä eri suvuissa tuntui riittävän. 

Traagisia ovat merkinnät kuten mielipuoli, vähämielinen, heikkomielinen tai hourupäinen. Nimitykset ovat nykyihmisen silmissä loukkaavia, mutta aikakauden kielenkäytössä neutraalimpia. Merkinnät psyykkisistä sairauksista olisi voitu jättää pois, mutta yllättävää kyllä, niin ei ole tehty. Mielen sairaudetkin katsottiin osaksi suvun tarinaa, samoin kuin halvaantuminen, raajarikkoisuus tai kivulloisuus. Vararikkoja, väärennöksiä, holhouksenalaisia ja velkaantumisia tuodaan avoimesti esiin, samoin kuin tehtyjä murhia ja itsemurhia. Toki on mahdollista, että teoksen ilmestymisen jälkeen sukujen piirissä saattoi kohdistua närkästystä sitä henkilöä kohtaan, joka oli toimittanut Muinaismuistoyhdistykselle tiedon vaikkapa isoisän mielisairaudesta tai virasta erottamisesta. 

Sanalla ”rahvas” siis tarkoitettiin talonpoikia ja tilatonta väestöä. Sitä Sukukirjassa esitellään kuitenkin runsaasti. Rein–Reinius-suvun kohdalla selvitetään laajasti suvun talonpojat ja torpparit sekä tuodaan esiin heidän ansionsa kytöviljelyn edistäjinä. Gadd-suvun torpparihaarakin on päässyt mukaan. Lukuisista sukutauluista löytyy piikoja, renkejä, räätäleitä, liinakankureita, valureita, nahkureita, merimiehiä ja työmiehiä. Nordman suvun piirissä on solmittu avioliitto vuonna 1880 ”työmies Johan Erik Nordmanin” ja ”torpparintytär Edla Maria Vallvikin” välillä. Mitä muuta kaikki edelliset ovat kuin rahvasta? 

No, entäpä sitten se paljon toisteltu sanapari ”rahvaaseen vajonnut”, jonka siis pitäisi löytyä useasta eri kohdasta? Esiteltyjä sukuja on kirjassa 241. Mainita ”rahvaaseen vajoamisesta” löytyy vain kahden suvun kohdalta: Rothoviusten ja Ingmanien. Ingmanien esittelyssä todetaan, että ”Uudeltamaalta on suvun kantajoukko meidän aikoina rahvaaseen vajonneena tiettävästi hävinnyt”. 

Maininnasta huolimatta kyseistä sukuhaaraa on yllättävän tunnollisesti pyritty selvittämään. Krookien suvusta löytyy hivenen lievempi ilmaus: ”talonpoikaissäätyyn vajonnut haaraus”. Maininnat rahvaaseen vajoamisesta ovat siis Bergholmin Sukukirjassa harvinainen poikkeus, ei sääntö. 

Rothoviusten kohdalla maininta on huomionarvoinen: ”...mutta eräästä piispan veljestä polveutui täällä pappissuku, joka vieläkin elää, vaikka rahvaaseen vajonneena”. Lukijan ensioletus on, että rahvaaseen vajonneista ei löydy tietoja. Väärin, sillä he löytyvät sukutauluista! Huomio kohdistuu yhteen perhetauluun: ”Frans Henrik Rothovius, s. 1855. Tyhjäntoimittaja. Puoliso: Wilhelmiina hankkii perheen elatuksen kerjäämällä.” Syntyy väistämättä vaikutelma, että kyseessä on sukutiedot koonneen ja lähettäneen henkilökohtainen kiukunpurkaus. Merkintä ”vajoamisesta rahvaaseen” yhdistettynä tylyyn nimitykseen ”tyhjäntoimittaja” tuntuvat solvaukselta, joka on osoitettu epäsovinnaista elämää viettäneeseen 1880-luvulla elossa olevaan perheeseen eikä se siten varsinaisesti kuvaa sukuhaaran asemaa. 

Bergholmin Sukukirjaan on talletettu paljon 1800-luvun lopulla tunnettua muistitietoa, joka ei ole säilynyt välttämättä missään muualla. Ne ovat kirjan rikkaus. Perimätietoihin tulee tietenkin suhtautua suurella varauksella. Sukukirja on oman aikakautensa tuote, mutta silti yllättävän raikas. Kun kirjaa lukee, niin eteen avautuu uskomattoman värikäs kavalkadi suomalaista elämänmenoa ja ihmiskohtaloita 1600-luvulta 1800-luvun lopulle. Lukuisat tarinat sekä liikuttavat että naurattavat. Jollette usko, niin lukekaa Sukukirja


Tiina Miettinen


Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran tutkijajäsen