perjantai 10. helmikuuta 2017

Mikä on isälinjainen haplopuu?

Hallituksen ääni - Marja Pirttivaara


Geneettisen sukututkimuksen peruskäsiteitä on haplopuu ja haploryhmä. Koska haplopuu on vaikea käsite, selitän tässä perusperiaatteet.

Jokaisella miehellä on Y-kromosomi. Y-kromosomi periytyy biologiselta isältä pojalle. Naisilla ei ole Y-kromosomia.

-Jos miehelle on tullut Y-kromosomiin perimän kopiointivirhe eli mutaatio, se mutaatio periytyy siitä eteenpäin kaikille hänen miespuolisille miesjälkeläisilleen. Y-kromosomin mutaatiot kertovat siis omalla ainutlaatuisella tavallaan miehen biologisesta isälinjasta, historiassa taaksepäin aina ihmiskunnan alkuun saakka.

Jokainen nykyään elävä mies - ja myös muinaislöytöjen miehet - ovat "samasta puusta". Kun lähdetään kenestä tahansa miehestä taaksepäin biologista isälinjaa, päädytään yhteen ja samaan "alku-Adamiin". Kaikki nyt elävät miehet ovat siis mieslinjaisesti yhden ja ihmiskunnan alkuhämärissä eläneen miehen mieslinjaisia jälkeläisiä. Näistä kaikista mieslinjoista voidaan rakentaa mieslinjainen sukupuu, haplopuu.

Kaikki miehet, nyt elävät ja menneiden sukupolvien miehet, on siis periaatteessa asetettavissa tässä pelkästään miesten sukupuussa täysin yksikäsitteisesti yhteen kohtaan. Jos ajatellaan ketä tahansa miestä, hänestä taaksepäin on täysin yksikäsitteinen linja isä-isä-isälinja - kohti juuria - ja hänen mieslinjaiset miesjälkeläisensä eli nuoremmat sukupolvet taas ovat haarautuva oksisto.

Jokaisella miehellä on oma täysin yksikäsitteinen paikkansa - yksi ja vain yksi paikka - tässä ikiaikaisessa miesten omassa sukupuussa. Ketään miestä ei voida asettaa kahteen oksaan.

Tutkijat haluavat tietenkin ymmärtää tätä miesten ikiaikaista sukupuuta. Y-kromosomi ja sen mutaatiot ovat avain ymmärtämiseen. Tutkijat kuvaavat miesten mieslinjaista sukupuuta, haplopuuta, Y-kromosomin pistemutaatioiden avulla (SNP, snippi, single nucleotide polymorphism, yhden nukleotidin monimuotoisuus), ei esim. miesten nimien avulla.

Tätä snipeillä kuvattavaa miesten mieslinjaista sukupuuta kutsutaan siis haplopuuksi. Haaroille on annettu erilaisia kirjain-nimiä ja snipeille myös on omat kirjaustapansa. Nämä kirjaimet ovat sitten niitä kuuluisia haploryhmiä. Esimerkiksi Suomessa on hyvin tyypillinen N-haploryhmä, noin 60 % suomalaismiehistä kuuluu N-haploryhmään.

Kunkin miehen Y-kromosomi, Y-DNA, kertoo miehen henkilökohtaisen ja yksikäsitteisen biologisen isälinjan tarinan. Kun lukuisien miesten DNA- ja snippitietoja vertaillaan, saadaan käsitystä mutaatioiden syntymisjärjestyksestä. Ne mutaatiot (snipit) laitetaan sitten haplopuuhun aikajärjestyksessä. Tämä snippien järjestäminen ei ole mikään helppo homma. Se on aikamoinen palapeli, jossa snippejä välillä lipsahtaa vääriin paikkoihin. Jatkuvaa työtä ja yhteistyötä, jossa kuva miesten haplopuusta tarkkenee koko ajan.

 
Kaikista maailman miehistä on siis rakennettavissa yksi ikiaikainen sukupuu eli haplopuu. Kunkin haaran päässä on se viimeinen määrittävä snippi. Haarottuminen jatkuu, miehille syntyy poikia ja heillä voi olla mutaatioita. Haplopuu siis sekä tihenee että vieläpä kasvaa koko ajan, sitä mukaa kun tulee uutta tietoa. Ja sitä tietoa tosiaan tulee, paljolti kiitos aktiivisten geneettisen sukututkimuksen harrastajien.

Vaikka periaatteessa on olemasas yksi ja vain yksi miesten haplopuu, löydätte erilaisia Y-DNA-haplopuita, on ISOGG, YFull, Family Tree DNAn (FTDNA) oma, sitten on pieniä osapuita kuten Dunkelin puu jne. Niissä puissa on eroja, sillä ihmisten tieto ei ole täydellistä, kuva täydentyy koko ajan. On myös erilaisia graafisia tapoja esittää haplopuu. Yhdestä ja samasta haplopuusta on kuitenkin kyse.

Jos ja kun haplopuissa on eroja, se johtuu yksinkertaisesti vajavaisista tiedoista ja myös virheistä. Koko ajan kuva tarkentuu ja virheitä ja puutteita korjataan, mennään kohti yhtä ainoaa haplopuuta.

Tällä hetkellä luotettavin haplopuu snippien järjestyksen osalta on YFull haplopuu. YFull haplopuun tärkein vahvuus on snippien suhteellisen hyvä järjestys ja myös se, että snippijärjestystä täydennetään ja korjataan jatkuvasti.

Haplopuihin liitetään usein myös aika-arvioita. Olkaa aika-arvioiden kanssa varovaisia ja kriittisiä. Aika-arvioiden teko eli haplopuun snippien ajoittaminen, on haastavaa. Siinä käytetään kiinnekohtina muinaisnäytteiden radiohiiliajoituksia jne, tehdään kovan luokan Monte Carlo simulaatioita jne. Esimerkiksi YFullin haplopuun aika-arviot eivät ole mikään viimeinen totuus.

Vain miehillä - kaikilla -miehillä - on siis Y-DNA haploryhmä, paikka haplopuussa, toki kaikkia ole testattu. Miesten haplotietoa voidaan käyttää hyväksi esimerkiksi kadonneiden ja karanneiden isien metsästyksessä, eri sukuhaarojen ja sukunimen esiintymisien yhteyksien selvittämisessä, isälinjaisen sukulaisuuden varmistamisessa tai kumoamisessa. DNA voi auttaa myös löytämään tiilimuurin taakse.

Tämän blogin myötä  toivotan teille kaikille mielenkiintoisia seikkailuretkiä geneettisen sukututkimuksen ja isälinjojen parissa. Sopiva aloitustesti isälinjan tutkimukseen on miehelle tehtävä Y-DNA 67 testi, joka kertoo perushaploryhmän ja antaa useimmiten myös ihka eläviä isälinjaisia sukulaisia, joiden kanssa voi tehdä mielenkiintoista sukututkimusyhteistyötä.

Tervetuloa mukaan Suomi DNA Facebook-ryhmään, oppimaan lisää yhdessä muiden kanssa. Suomen Sukututkimusseura järjestää myös geneettisen sukututkimuksen kursseja sekä genomitiedon iltakoulu -tilaisuuksia.

Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

lauantai 28. tammikuuta 2017

Susivoutien aikaan

Viime aikoina on erityisesti Hämeen Rengossa kohistu susista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin on Etelä-Hämeessä nyt pysyvä susilauma. Vajaan kymmenen suden lauma on liikkunut Rengon kirkonkylän liepeillä. Viime vuonna laumaan syntyi pentuja.   
Nyt on Rengon laumasta ammuttu poikkeusluvin kaksi urossutta. Metsästäjien mielestä metsän riista kuuluu metsästäjille, ei susille.  
Susikeskustelu Suomessa on sen verran kiihkeää, etten pitkällä kepilläkään suostu ottamaan kantaa siihen, onko susia nyt Suomessa liikaa tai liian vähän. Historiakirjoja selatessa ei kuitenkaan voi olla tekemättä sitä huomiota, että vielä vaikkapa 1800-luvulla susiin liittyvät luvut olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä.  1800-luvun aikana  arvioidaan suden tappaneen 77 ihmistä. Vuoden 1882 jälkeen ei susi tiettävästi ole ihmistä tappanut tai vahingoittanut. Sukua tutkiessa en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka olisi onnettomin seurauksin joutunut nokakkain hukan kanssa.  Tapauksia tietenkin on. Talvisin sudet liikkuivat suurissa parinkymmenenkin yksilön laumoissa, nuuskivat salomökkien nurkkia, söivät koiria ja ahdistelivat matkamiehiä.
Jos nykypäivänä surraan peuran, hirven ja muiden pienpetojen päätymistä suden suuhun metsästäjien pakastimien sijaan, olivat hukan 1800-luvulla kotieläimille tuottamat vahingot vielä melkoiset.
”Metsissä väijyi karhu ja susi karjaa, ja sen vuoksi usein naapuritalot tai kyläkunta palkkasi yhteisen paimenen. Monille seuduilla emäntä teki tehoisia taikoja karjaa laitumelle laskettaessa, jotta pedot eivät siihen pystyisi, mutta silti niiden saaliiksi joutui paljon elukoita. "  (K.V. Kaukovalta, Hämeen läänin historia 1, 1931)
Vuosina 1845-47 Hämeen läänissä joutui petojen (karhujen ja susien) saaliiksi 100 hevosta, 150 lehmää , yli 100 nuorta karjaa, yli 850 lammasta, 120 sikaa ja lähes 100 vuohta. Lähellä Hämeenlinnaa, Hattelmalan kylässä, vuonna 1860 sudet raatelivat 19 kotieläintä ja samana vuonna Längelmäellä 42 lehmää sekä ”hevosia ja pikku karjaa.” Vuosina 1851-55 sudet ja karhut surmasivat neljässä vuodessa lähes 1500 lammasta ja melkein 700 lehmää.
Petoeläinten aiheuttamat vahingot olivat tuntuvia. Ei siis ihme, että joka pitäjässä oli susivouti, jonka tehtävänä oli pitää petoeläimet kurissa. Erityinen sudenajojen asiantuntija oli Pusulan nimismies Jaakko Johan Malmstedt. Syyskuussa 1838 pidettiin Hämeenlinnan lähellä Hakalan torpan luona suuri yleisharjoitus, jonne maaherra oli komentanut kaikki läänit susivoudit. Siellä itse nimismies Malmstedt kahden susi-ja karhuverkon avulla demonstroi, kuinka niitä petojahdissa parhaiten hyödynnettiin.  

Susivoudit eivät saaneet aikaan toivottuja tuloksia. Vielä 1860 sudet eivät olleet Hämeen läänissä edes vähenemässä, vaikka vuosina 1856-60 niitä tapettiin lähes 400. Seuraavina viitenä vuotena tapettujen susien määrä oli noussut yli 500:n.  

Lain mukaan tuli joka manttaalin ylläpitää yhteistä susiverkkoa. Joka miehen oli pitäjittäin tai kihlakunnittain lähdettävä sudenajoon, jos susivouti lähetti viestikapulan talosta taloon kiertämään. Kylät oli myös 1734 peräisin olevalla lailla velvoitettu pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia. Susia pyydystettiin myös esimerkiksi myrkyin ja raudoin.
Yritystä siis oli, vaikka susivoutien toimintaa ei pidettykään kovin tuloksekkaana. Totta puhuen, susijahteja oli monenlaisia. ”Hämäläisen” kirjeenvaihtaja kuvaili Hattulassa vuonna 1860 järjestettyä sudenajoa seuraavasti:

”Nykyisin pidettiin täällä suden ajo, joka kumminkin kävi niin onnellisesti että usiat ihmiset näkivät suden, joka aivan verkan ja levollisesti kenenkään häiritsemättä käveli ajahain ohitse; sillä useimmilla ajajoista ei ollut pyssyjä eikä muita aseita. Ilman mitään järjestystä kuljeskeltiin pitkin polkuja mihin kukin luuli parhaiten sopivan. Matkailivat kaikessa hiljaisuudessa pitkin maantietä nähdäksensä tätä kummitusta, mutta väsyivät pian ja poikkesivat sisään hyväntahtoisen  pitäjäläisen luo, jossa panivat toimeen virvoituksia. Tässä hupaisessa seurassa oli nähtävänä, että krouvarit ovat suuremmassa arvossa kuin sudet.”



perjantai 20. tammikuuta 2017

Kukin naikoon säädystään....

Suomalainen pappissääty oli melkoisen sisäänpäin lämpiävää väkeä. Hyvänä esimerkkinä tästä on Auran kappalaisen apulaisena ja kappalaisena 1700-luvun puolivälin tienoilla toiminut Johan Zelonius. Hän oli turkulaisen kellonsoittajan, Henrik Köppilän poika, joka oli opiskellut Turun katedraalikoulussa 1720-luvulla ja tullut ylioppilaaksi 1773 noin 22 vuoden iässä.


Ensimmäinen merkki säädyn mukaisesti käytöksestä oli puolison valinta. Johan vihittiin 1739 Marttilan kirkkoherran tyttären, Maria Rimanin kanssa. Tästä avioliitosta syntyi Auran Järvenojalla neljä lasta, jotka kaikki olivat tyttöjä.. Valitettavasti äiti Maria menehtyi noin vuosi nuorimman lapsensa syntymän jälkeen. Samana vuonna eli 1749 kuoli myös Johan Zeloniuksen iäkäs äiti Brita Bertilsdotter. Äidin kuolinsyyksi merkittiin kova kuume, kun taas Maria Rimanin vei jonkinlainen halvaus.

Koska Johanille jäi iso lapsikatras, oli uuden puolison löytäminen tärkeää. Niinpä jo 1750 hänet vihittiin Margareta Kristina Keckoniuksen kanssa, jonka isä oli pataljoonansaarnaaja Anders Keckonius. Andersin oma isä taasen oli ollut Huittisten kirkkoherra Johan Keckonius. Itseasiassa myös isoisä ja isoisän isä olivat kirkkoherroja, joten kirkonmiehet olivat tässäkin avioliitossa vahvasti mukana.

Lapsia ei tästä aviosta syntynyt ja Margareta Kristina menehtyi hänkin halvaukseen tammikuussa 1768. Taas ehti kulua vain vuosi ja Johan Zelonius oli jälleen naimakaupoilla. Kolmanneksi puolisoksi tuli luutnantti Karl Pihlin tytär Anna Stina. Tässäkin liitossa oli välähdys pappissäätyä, sillä Karl Pihlin äidinisä oli Perniön kirkkoherra Gabriel Thauvonius. Anna Stinan veli oli puolestaan ruukinsaarnaaja Länsi-Uudenmaan Antskogissa. Yhä lisää pappissäätyä saadaan Anna Stinan ensimmäisestä puolisosta, vuonna 1766 kuolleesta Kaarinan lukkarista, Johan Åhmanista. Johan Zelonius kuoli toukokuussa 1773 ja leski Anna Stina Pihl 1795. Tästäkään avioliitosta ei ollut lapsia.
Pelkästään Zeloniuksen puolisoiden suvuista saadaan siis kokoon huomattava määrä pappismiehiä Länsi-Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta. Lisää on kuitenkin luvassa, sillä Zeloniuksen ja Rimanin kahdeksasta tyttärestä peräti kolmella oli akateeminen puoliso.

Margareta Zeloniuksen (1743-1816) puoliso oli Pöytyän Jalkalasta kotoisin ollut Tomas Pedelius, josta lopulta tuli apulaispappi synnyinpitäjäänsä. Tomaksen ja Margaretan vävy oli Petäjäveden ent. kappalainen Erik Johan Westling. Maria Zeloniuksen (1745-1774) mies oli Vahdon pitäjänapulaisena lopulta työskennellyt Johan Angell, joka oli kirvesmiehen poika Turusta.

Kristina Zelonius (1748-1819) oli kolmas perheen tyttäristä, jonka vei vihille papiksi vihitty mies. Samuel Montin toimi Aurassa appensa apulaisena kohoten vähitellen varapastoriksi. Samuelin ja Kristinan vävy oli Tarvasjoen saarnaaja Johan Ulrik Brungström, josta olen kirjoitellut jo aiemmissa sukanvarsissa. Heidän poikansa Samuel Fredrik Montin oli kappalaisena Pielisjärvellä.
Johan Zeloniuksen poikapuoleksi tuli kolmannen avioliiton myötä Inkoon kirkkoherrana uransa huipentanut Johan Åhman. Ennen Inkoota Åhman työskenteli Tenholassa ja Bromarvissa kappalaisena sekä kirkkoherran apulaisena.

Tämä tarina on mennyt lähes pelkäksi nimien luetteloimiseksi, mutta sen tarkoituksena on korostaa yhteiskunnan säätyjakoa. Pappismies tai hänen jälkeläisensä etsi puolisonsa mielellään oman säädyn parista. Kolmen viimeksi mainitun Zelonius-sisaruksen isosisko Hedvig Zelonian (kuten sukunimen femiinimuoto kuuluu) nai turkulainen pellavankutojamestari Aron Herlin. Hän oli Johan Zeloniuksen neljästä vävystä ainoa ei-akateemisesti koulutettu, vaikka mestari olikin.


Kannattaa myös pistää merkille, että Zeloniuksen neljästä lapsesta kaikki selvisivät aikuisikään. Tämä oli tuiki harvinaista tuohon aikaan.

Juha Vuorela