Kysymys on nykypäivän toimittajien huulilla, kun he pääsevät tenttaamaan politiikkoja tai johtavia virkamiehiä. Kun itse kuljen rintamailla vahoissa loistokkaissa maalaispitäjissä, paikallisväestö kysyy: ”Ollaanko meidät jättämässä oman onnemme varaan”.
Sukutukijana asia on askarruttanut mieltäni jo vuosia, ja olen koittanut löytää sille vastausta historian sivuilta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että seurakuntien tai maallisten hallintokuntien koon tai määrän muodostumisesta on loppujen lopuksi aika vähän tutkimusta.
Periaatteessa jo sukutukijan perusteokset kertovat, että piispat perustivat uusia seurakuntia, kun vanhat seurakunnat kasvoivat suureksi. Yleensä ketju meni siten, että etäällä emäkirkosta asuvat alkoivat vaatimaan omaa kirkkoa ja kirkkoherrat vastustivat ensin kappelien perustamista ja erityisesti niiden irrottamista, koska ne pienensivät kirkkoherran tuloja.
Maallisesta näkökulmasta olen katsellut asiaa lähinnä Hämeen ja erityisesti Jämsän suhteen (kuva yllä). 1500-luvulla kunnan prototyyppi oli sellainen, että kunnassa oli neljä neljänneskuntaa, joissa kussakin neljänneskunnassa oli keskimäärin kymmenen kylää ja kussakin kylässä keskimäärin 4 taloa. Verotusmielessä yksi kylä vastasi yhtä koukkua ja esim. Jämsässä 1600-luvulla koukku muuttui kahdeksi manttaaliksi. Näillä luvuilla laskettuna kokonaisessa kunnassa oli 4 x 40 taloa =160 taloa, ja jos jokaisessa talossa oli noin 10 ihmistä, niin järkevän kokoisena kuntana pidettiin 1600 henkilön muodostamaa kokonaisuutta.
Tuohon aikaan katsottiin, että tuollaista väkimäärää kohti oli säällistä olla kirkkoherra apulaisineen, nimismies ja kourallinen erilaisia vouteja. Käräjiä pidettiin kahdesti vuodessa ja kaikenlaisesta rakentamisesta vastattiin yhteistuumin. Tuon ajan hallinnon ajatuksena oli kaiketi, että määräsuhteet olivat järkeviä esivallan ja talonpoikien välillä ja toisaalta se loi riittävän tulopohjan näiden virkamiesten ylläpidoksi.
Näillä lähtökohdilla oli Suomessa jo 1400-luvun puolivälissä noin 100 seurakuntaa ja kappelia ja 1700-luvun puolivälissä jo 350 vastaavaa. Itsenäisyyden alussa kuntia oli 532 ja nyt 342. Keskimääräisen kunnan asutusluku oli itsenäisyyden alussa 5900 ja nykyisin 15700, eli olemme noin 10-kertaisessa asukasluvussa verrattuna vanhan ajan kuntiin. Mielessä jotenkin käy, onko ongelmien syy väestöpohjan laajuudessa, vai vaatimusten mahdottomuudessa.
Pontimen tähän kirjoitukseeni sain lopulta sunnuntain Hesarista, jossa mielipideosastossa oli kirjoitus karhunkaadoista ja allekirjoittajana Pohjois-Karjalan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö. Siis koko Pohjois-Karjalassa on vain yksi poliisilaitos, jolla toki on useampia toimipisteitä. Tämä ei sinällään ole yllätys, sillä olen vieraillut tuolla alueella vuosia, ja vierailupaikkakunnalla ei ole ollut vuosiin poliisia, eikä oikeastaan mitään muutakaan valtion virkamiestä. Nyt kuulemma katoaa Kelankin toimisto mittaamattomien matkojen päähän. Kunnanmiehiä ja -naisia toki on, mutta niitäkin yksityistetään kovaa vauhtia ja en yhtään ihmettele kommentteja, joissa väestö pohtii: ”kuka meistä enää huolehtii”.
Sananlasku sanoo, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Kuitenkin vanhoissa perinteissä on ollut oma järkensä. Jotenkin omasta pienestä ja rajoittuneesta näkökulmastani näen, että yhteiskunnan pitäisi antaa peruspalvelunsa joltakin säälliseltä etäisyydeltä. Esi-isäni halusivat kirkon lähemmäksi, jottei kirkkoon olisi tarvinnut kulkea öitä myöten. Aivan samoin ajattelen, että nykypäivänä ainakin minimi peruspalvelut pitäisi olla lähellä, mutta jotenkin näyttää siltä, että kaikille on taattava samat palvelut välittämättä siitä, että ne reaalisesti katoavat monen osalta saavuttamattomien etäisyyksien taakse.
Tavan kaduntallaajana en voi mitenkään välttyä ajatukselta, että hallinnon rakentamisessa vanhan ajan piispoilla ja muulla esivallalla oli paljon suurempi järki kuin nykyajan päättäjillä. Yhteiskunnan palvelujen pitäisi olla jotenkin hierarkkisesti rakentuneita, jossa palvelujen määrä kasvaa ylöspäin mentäessä. Siis pappi ja poliisi tiettyä väkimäärä kohti juuri sillä alueella, missä ihmiset asuvat, eikä kymmenien tai satojen kilometrien päässä. Isommat laitokset, kuten sairaalat, lukiot ja vaikkapa urheiluhallit taas jotakin toista suurempaa – edellisen moni kertaa kohti jne. Jollakin tällaisella ajatustavalla ainakin peruspalvelut ja perusturvallisuus säilyisivät ihmisten lähellä.
Tällä pienellä tarinalla haluan kertoa, että sukututkimus ja historian harrastus on tuonut omaan elämääni paljon sellaisia pohdintoja ja lähestymistapoja, jotka eivät nuorempana edes juolahtanut mieleeni. Sukututkimuksen harrastaminen on siis omalta osaltani johtanut paljon muuhunkin kuin vain polveutumiskaavioiden pohtimiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti