SukuHaku ja lääninhallitusten anomusdiaarit

Hämeen lääninhallituksen henkilökuntaa 1906–1910, seisomassa Ernst Mesterton, etummaisen pöydän ääressä Anna Idestam ja takana Lisi Nyman. Kuva: Museovirasto

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelun sisältämien hakemistorivien määrä ylitti 4 miljoonan tietueen rajan, ja digitoitujen kirjojen sivujakin palvelusta löytyy jo yli 175 000 kappaletta. Laajin vastikään palveluun lisätyistä aineistoita on yli 62 000 tietuetta sisältävä Oulun läänin lääninkonttorin vuosien 1850–1910 anomusdiaarien hakemisto. Mutta mikä on diaari, mitä olivat anomusasiat, ja mihin tätä hakemistoa voi käyttää?

Kansallisarkiston eri toimipisteissä säilytettävän lääninhallitusten arkistot sisältävät runsaasti erilaista asiakirjamateriaalia. Aineisto koostuu esimerkiksi erilaisista diaareista, luetteloista, pöytäkirjoista, toisteista, saapuneista asiakirjoista, päätöksistä ja tiliasiakirjoista. Vanhimmista 1600-luvun osista lääninhallitusten arkistoja on säilynyt vain rippeitä, mutta 1700-luvulta alkaen arkistomateriaalia on säilynyt jo huomattavasti kattavammin.

Lääninhallitusten arkistojen aineistojen asiakirjat ovat tärkeä lähteitä varsinkin tutkittaessa hallintohistoriaa tai alue- ja paikallishistoriaa, mutta myös sukututkijoille sekä talous- ja oikeushistoriasta kiinnostuneille. Arkistojen avulla voi löytää tietoja mitä erilaisimmista asioista, sillä lääninhallitukset toimivat yleishallintoviranomaisina ja niiden tehtävät olivat hyvin moninaisia. Niinpä lääninhallitusten arkistoista voi löytää esimeriksi henkilöiden tekemistä valituksia, tieto metsistä, teistä, villieläimistä ja elinkeinoista, passiluetteloita tai vaikkapa kestikievareiden päiväkirjoja.

Lääninhallitus jakautui lääninkansliaan ja lääninkonttoriin, joista jälkimmäinen hoiti talousasioita ja edellinen muut asiat, kuten luvat ja nimitykset. Läänin johdossa oli maaherra, jota keisariaikana vuosina 1837–1917 kutsuttiin kuvernööriksi.

Lääninhallitusten arkistot ovat hyvin laajoja ja niitä voi hyödyntää useammalla eri tavalla, joten sukututkijankin on syytä perehtyä tarkemmin lääninhallitusten toimenkuvaan ja historiaan arkistojen sisältöjen ymmärtämiseksi. Sukututkijalle diaarit eli luettelot saapuneista ja sieltä lähteneistä asiakirjoista ovat avain asemassa löytöjen tekemiseen lääninhallitusten arkistoista. Diaarit muodostavat ikään kuin hakemiston kaikkiin lääninhallituksen asioihin ja asiakirjoihin.

Aina 1900-luvun alkupuolelle saakka lääninhallituksessa käytetty kirjeenvaihdon diariointijärjestelmä noudatti samoja periaatteita kuin Senaatissa. Tämän järjestelmän mukaisesti lääninhallituksissa rekisteröitiin kirjeenvaihto joko kirjediaareihin tai anomusdiaareihin sen mukaan, oliko kyseessä valtion viranomaisten tai yksityisten kanssa hoidettu asia. Yksityisiksi tahoiksi luettiin henkilöiden lisäksi myös kunnat ja seurakunnat.

SukuHausta löytyvä Oulun läänin lääninkonttorin vuosien 1850–1910 anomusdiaarien hakemisto kattaa siis yksityisten tahojen tekemät anomukset ja valitukset mainituilta vuosilta. Hakemistoon voi tehdä hakuja esimeriksi sukunimen, talon tai pitäjän mukaan, riippuen omasta tutkimuskohteesta, mikä helpottaa huomattavasti tutkimusta. Maantieteellisesti hakemisto kattaa koko Oulun läänin, johon keisariaikana kuului myös Lappi.

Lääninhallituksen arkistossa päätöksiin liittyvät kirjelmät ja selvitykset on koottu niitä käsitteleviin akteihin, jotka ovat samaa asiaa koskevien asiakirjojen muodostamia asiakirjavihkoja. Näitä akteja eli varsinaisia anomusasiakirjoja ei kuitenkaan ole ainakaan vielä digitoitu, vaan esimerkiksi Oulun läänin osalta niitä säilytetään Kansallisarkiston Oulun toimipisteessä ja ne löytyvät Oulun läänin lääninkonttorin arkiston Eb-sarjasta. Anomusasiakirjoja voi tutkia joko paikan päällä tutkijasalissa tai niistä voi tilata kopiot käyttämällä SukuHausta saatavaa viitettä asiakirjoihin.

Oulun läänin lääninkonttorin anomusdiaarien lisäksi SukuHausta löytyy hakemistona myös Turun ja Porin läänin vastaavat anomusdiaarit vuosilta 1755–1902. Viimeksi mainittu hakemisto ei ole täydellinen, sillä siitä puuttuvat hajavuodet 1756–1759, 1787, 1793, 1795, 1827, 1829, 1883, 1893 ja 1895. Myöhemmin SukuHakuun on tulossa hakemistona Turun ja Porin läänin osalta myös lääninkanslian anomusdiaarit vuosilta 1773–1902. Päivittyvän listan SukuHakuun tallennetusta uusimmasta aineistosta löydät palvelun etusivulta.

Mikko Kuitula

Kaksi totuutta

Vilho ja Wilhelmina Koskimäki perheineen 

Viipurissa vuonna 1901. Lapset takana vasemmalta 

Toivo, Valto ja Saima. VPT:n kuvakokoelmat.

Toivo-sedälle ilmoitettiin joulukuussa 1911, että hänen olisi paettava, sillä ohrana tulisi noutamaan häntä seuraavana yönä Siperiaan karkotettavaksi hänen osallistuttuaan Voimaliiton toimintaan. Toivo pakeni ja jätti perheelleen kirjeen, jossa ilmoitti hukuttautuvansa Tammerkoskeen. Kirjeen tarkoituksena oli suojella perhettä noutajilta.

Perhe tiesi hänen paenneen Ruotsiin ja hänen vanhempansa antoivat myöhemmin julistaa hänet kuolleeksi kirjeen perusteella. Tämä on pääpiirteissään se kertomus, joka perheessä säilyi sukupolvesta toiseen. Kului tasan 60 vuotta, ennen kuin perhe sai tietää hänen kohtalostaan ulkomailla. Mutta onko tarina totta? Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto antaa siihen toisen sävyn.

Suomen sanomalehdet uutisoivat 13.–14.12.1911 laajasti viipurilaisen liikemies Toivo Dominikus Koskimäen katoamisesta. Hänen kerrottiin” luikkineen tiehensä” selvittämättömien taloudellisten asioiden vuoksi. Hänen omistamansa Viipurin vesijohtoliikkeen arveltiin olevan konkurssikuntoisen. Seuraavina päivinä lehdet korjasivat tietojaan hänen taloudellisesta asemastaan ja ilmoittivat sen olleen paremman kuin ensin oli oletettu. Perheen ilmoitettiin jatkavan liikkeen toimintaa keskeytymättä.

Sanomalehdet kertoivat liikemiehen kadonneen 29. lokakuuta, kun hän nousi Viipurista länteen lähteneeseen junaan. Ulkomaanpassia hänellä ei ollut mukanaan. Veljelleen hän oli jättänyt kirjeessä hyvästit ja ilmoittanut hukuttautuvansa Tammerkoskeen.

Toivo oli syntynyt 21.7.1885 Helsingissä Vilho ja Wilhelmina Koskimäen perheeseen. Isä aloitti uransa viilarina Helsingin kaasulaitoksella ja eteni Viipurin kaupungin kaasumestariksi. Vuonna 1906 hän perusti Viipuriin Kolikkoinmäen Korjauspaja- ja Vesijohtoliikkeen. Toivon valmistuttua insinööriksi hän tuli mukaan liikkeeseen ja sen nimi muuttui Viipurin vesijohtoliikkeeksi.

Toivon paettua hänen veljensä Valto otti liikkeen hoitaakseen. Opiskellessaan Polyteknillisessä opistossa Toivo osallistui aktiivisesti insinööriopiskelijoiden toimintaan. Hän joutui yhdessä muiden nimenkirjoittajien kanssa oikomaan Urheiluliitto Voiman toiminnasta esitettyjä konspiratiivisia väitteitä sanomalehdissä vuonna 1909. He olivat hankkineet John Grafton -kivääreitä tarkkuusammuntaan, mutta tässä nähtiin kapinan juuri.

Suomen Virallinen Lehti ilmoitti Toivon julistetun kuolleeksi 31.12.1921 lähtien. Hän jatkoi kuitenkin elämäänsä nimellä Toivo Forsberg ja muutti vuonna 1913 Ruotsista Skotlannin Glasgowhun. Hän osallistui ensimmäiseen maailmansotaan ja toimi 70-vuotiaaksi laivanrakennusinsinöörinä Clydebankin telakalla. Yhden tyttäristään hän nimesi viisivuotiaana kuolleen sisarensa mukaan Mary Lempiksi. Toivo kuoli 13.5.1970 Glasgowssa.

Ennen kuolemaansa hän kaipasi kovin sisartaan Saimaa Suomessa. Perhe oli luullut kaiken aikaa kuolleen Lempin olleen hänen ainoa sisarensa. Toivo ei ollut uskaltanut ottaa yhteyttä perheeseensä pelätessään rautaesirippua. Onnellisen veikkausvoiton myötä Toivon poika Anthony ja tytär Flora saattoivat matkustaa seuraavana kesänä tapaamaan tätiään isältä saatuun osoitteeseen. Saima oli kuitenkin kuollut 5.4.1970 samaan aikaan kun Toivo itki hänen peräänsä.

Muistan, kun minut herätettiin päiväunilta outojen ihmisten saavuttua mummilaani. Leikin pihalla Floran tyttären Patrician kanssa. Perheen tarina yhdistyy Toivon tyttärentyttären tyttäressä Saima Mollyssa, joka sai hänen sisarensa ja tyttärensä nimet. Mary Lempiä kun kutsuttiin Mollyksi.

Veli Pekka Toropainen

Pyhän Henrikin jäljillä

Puupiirros ensimmäisestä Suomea varten julkaistusta kirjasta Missale Aboense secundum ordinem fratrum praedicatorum vuodelta 1488. Piispojen keskellä on Pyhä Henrik Lalli jalkojensa juurella sekä piispa Konrad Bitzin vaakuna. Piispa itse oikealla tuomiokirkon vaakuna kädessä. Vasemmalla tuomiorovasti Maunu Särkilahti omine sukuvaakunoineen. Ylhäällä vasemmalla kirjanpainaja Bartholomeus Ghotan vaakuna ja nimikirjaimet. Kuva: Museovirasto.

Suomen keskiajan historia aloitetaan usein kertomalla Ruotsin kuningas Eerik Jedvardinpojan (sittemmin Pyhä) ja Uppsalan piispa Henrikin (sittemmin niin ikään Pyhä) Varsinais-Suomeen tekemästä ristiretkestä. Nykyisin koko retki kyseenalaistetaan, muttei sentään täysin kiistetä. 
Perimätiedon mukaan piispa Henrik kastoi suomalaisia kristinuskoon Turun Kupittaan lähteellä 1150-luvun puolivälissä. Kupittaalla ehkä siksi, että siellä on sijainnut muinainen pakanallinen uhripaikka. Kansanperinteen vaalijat paheksuvat sitä, että Kupittaan lähde on nykyisin lintulammikkona. Heidän mielestään se on pyhä paikka, joka pitäisi palauttaa luonnontilaan. On kuitenkin vähintään epävarmaa, onko nykyinen lintulammikko sama lähde, joka muinoin toimi kastealtaana. Kupittaalla oli keskiajalla monta lähdettä, sillä koko laaja alue oli soista ja vetistä.

Eerikin ja Henrikin tekemän ns. ensimmäisen ristiretken historiallista totuusarvoa laskee se, että tiedot siitä ovat peräisin toistasataa vuotta tapahtuman jälkeen syntyneistä legendoista: Pyhän Eerikin legendasta 1270-luvun lopulta ja Pyhän Henrikin legendasta noin vuodelta 1300. Henrikistä kertoo lisäksi Piispa Henrikin surmavirsi, joka sekin on laadittu yli sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen. 

Legendojen mukaan kuningas Eerik palasi Ruotsiin ristiretken päätyttyä. Hän hallitsi vain lyhyen ajan, todennäköisesti noin 1156–1160. Eerikin surmasi tanskalainen prinssi, vallantavoittelija Magnus Henrikinpoika Uppsalan kirkossa tai sen edustalla 18. toukokuuta 1160. Piispa Henrik jäi Suomeen tekemään lähetystyötä. Hänet murhasi talonpoika Lalli 20. tammikuuta 1156 Köyliönjärven jäällä. Henrikiä ei mainita missään 1100-luvun lähteessä, minkä vuoksi hänen historiallisuutensa on kyseenalaistettu.

Mielenkiintoisen ja uudenlaisen näkemyksen aiheesta esittää FT, kielitieteilijä Mikko K. Heikkilä palkitussa tutkimuksessaan Kuka oli herra Heinäricki? Piispa Henrikin arvoitus (Tampere University Press, 2016, luettavissa myös netissä). Heikkilän teorian mukaan henkilöissä on tapahtunut sekaannusta ja kahtia jakautuminen. Hän uskoo, että Uppsalan piispa Henrik ja kuningas Eerik ovat yksi ja sama henkilö, joka on kirkkopoliittisista syistä jaettu kahdeksi pyhimyspersoonaksi. 

Suomalaisia kristinuskoon kastaessaan Henrik oli vielä piispa, mutta valittiin pian Ruotsiin paluunsa jälkeen kuninkaaksi. Jälkimaailma tuntee hänet nimellä Eerik. Nimet Eerik ja Henrik (Ericus/Henricus) muistuttavat suuresti toisiaan sekä kirjoitettuina että äännettyinä, mikä osaltaan on saanut aikaan käsityksen kahdesta eri henkilöstä.

Heikkilän mukaan Köyliönjärven jäällä surmattu kirkonmies ei ollut Uppsalan piispa Henrik, vaan herra Heinärikki eli saksalaissyntyinen sisterssiläinen pappismunkki Heinrich, joka vaikutti Suomessa noin 25 vuotta Uppsalan piispa Henrikiä aikaisemmin. Heinrich saapui Pohjolaan vuoden 1123 vaiheilla Hampuri-Bremenin arkkipiispan lähettämänä toimien ensin Tanskan Lundissa, jonka jälkeen Ruotsissa Linköpingin hiippakunnassa.

Heinrich siirtyi lähetyspiispaksi Varsinais-Suomeen 1130-luvun alussa, jolloin hänen nimensä vääntyi suomalaisittain muotoon Heinärikki. Hän toimi Nousiaisten ja Mynämäen seudulla. Talvella 1132 Heinrich seurueineen lähti lähetysmatkalle sisämaahan, mutta ei päässyt Köyliötä pitemmälle. Heinrichin matkakumppanit kuljettivat hänen ruumiinsa haudattavaksi Nousiaisiin, josta alkoi Heinrichin tie Suomen kansallispyhimykseksi.

Pirjo Terho