Nykyiset sodat tuovat mieleen menneitä tapahtumia

Inkeriläisiä matkustamassa sotaa pakoon Suomi-nimisellä laivalla 1943. Museovirasto.

Maailmalla soditaan taas rajusti, ja siviiliväestöä joutuu pakenemaan kotiseuduiltaan. Kodit tuhotaan, ja kaikki muukin hävitetään maan tasalle. Paluu omalle synnyinseudulle käy vaikeaksi. Nämä tapahtumat ovat tuoneet mieleeni suomensukuisten inkeriläisten ahdingon Stalinin vainon ajoilta. Tarkastelen tässä yhtä tapausta.

Muutama vuosi sitten perehdyin yhden Neuvostoliitossa asuneen inkerinsuomalaisen neitosen elämänvaiheisiin 1940-luvulla. Maikki Tikka syntyi 10. kesäkuuta 1915 Neuvostoliitossa Spankkovan maaseurakunnan Tupitsan kylässä, joka sijaitsi Leningradista länteen. Keväällä 1943 kun toinen maailmansota ulottui inkeriläisten kotiseudulle, luterilainen ja naimaton Maikki oli käynyt kaksi luokkaa koulua. Hän toimi maataloustyöntekijänä ja oli suomen ja venäjän kielten luku- ja kirjoitustaitoinen. 

Pian Maikin ja monen muunkin inkeriläisen oli paettava kotiseudultaan, kun saksalaisten sotavoimien Wehrmachtin jo vuonna 1941 miehittämiltä alueilta pakkosiirrettiin suomensukuisia väestöryhmiä härkävaunuissa aluksi saksalaisten sotajoukkojen perustamille leireille mm. Viron Kloogaan. Karanteenileireillä olot olivat hyvin karut. Evakkomatkalla kotiseudultaan Tallinnaan noin 6 000 inkeriläistä kuoli nälkään, kidutuksiin ja eri tauteihin. Karanteenileireillä kuoli lisäksi noin 1 600 henkeä. Kloogan-leiriltä vielä hengissä olevat inkeriläiset kuljetettiin väestönsiirtojen alkuvaiheessa aamuvarhaisella suomalaisilla laivoilla Paldiskin satamasta Hankoon, ja myöhemmin yöaikaan enimmäkseen Hankoon tai Turkuun. Yhteensä ehdittiin järjestää 155 laivausta ja siirtää niissä 63 205 sotatoimialueelta evakuoitua emigranttia. Todettakoon jo tässä yhteydessä, että sodan jaloista Suomeen saapuneet tuhannet inkeriläiset tulivat evakkoon siirtolaisina, eivät pakolaisina.

Suomeen Maikki saapui emigranttien niin sanotussa toisessa siirtovaiheessa 4. marraskuuta 1943 Turkuun laivauserässä, jossa tuli 303 inkeriläistä. Miehiä heistä oli 58, naisia 163, poikia 36 ja tyttöjä 46. Miesten määrä oli vähäinen, koska monet miehet oli jo aiemmin määrätty Neuvostoliiton armeijaan sotimaan lännestä tulevaa pelottavaa vihollista vastaan. Asetelma tuo helposti mieleen nykyisen ajatustavan ja tapahtumaketjun Venäjällä, jossa vähemmistökansojen edustajia lähetetään vähin tiedoin, mutta suurin lupauksin eturintamalle sotimaan. 

Lähes kaikki inkeriläiset olivat lähteneet kotiseudultaan sotaa pakoon vain parin päivän varoitusajalla. Kotoa mukaan saadut vähät elintarvikkeet oli syöty jo ennen Suomeen tuloa, joten kova nälkä vaivasi useimpia. 

Turkuun saavuttuaan Maikki Tikka joutui heti muutamaksi päiväksi vastaanottoleirille henkilöllisyyden todentamiseksi ja sieltä edelleen karanteenileirille Loimaalle Mellilän kylään. Siellä hän joutui olemaan parisen kuukautta mm. mahdollisten kulkutautien ja vatsasairauksien kuten veriripulin leviämisen estämiseksi. Tulijoiden kerrottiin kulkevan rääsyissä ja miltei kaiken omaisuutensa menettäneinä vain ”rojuja nyyteissään”. 

Suomen kamaralle saapuneet inkeriläiset evakot jäivät kolmeen eteläiseen lääniin. Valtaosa asettui Turun ja Porin, Hämeen sekä Uudenmaan lääneihin. Enimmäkseen emigrantit kykenivät pitämään huolta itsestään omalla työllään. Osa pääsi maataloustöihin suomalaistiloille, osa tehtaisiin. Nuorehkoja toimisto- ja palvelualojen työntekijöitä koetettiin järjestää kotiapulaisiksi. 

Maikki Tikalle kävi onnekkaasti. Hän pääsi kesällä 1944 töihin Porin maalaiskunnan Viasveden kylään Hakkiluodon taloon, jossa häntä kohdeltiin hyvin. Maatilalla tehdystä työstä Maikille maksettiin myös samansuuruista palkkaa kuin suomalaisillekin. 

Hakkiluodon merenrantatilalla Maikki osallistui kaikkiin maatalon töihin. Talossa oli karjaa, mm. hevonen ja lehmiä. Pikkulapsesta asti maataloustöihin tottuneelta työt sujuivat hyvin ja vaivatta. Mutta mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Pian jatkosota loppui, ja Suomi sitoutui luovuttamaan Neuvostoliiton kansalaiset takaisin kotimaahansa. Maikki Tikka päätti kuitenkin palata vapaaehtoisesti takaisin kotiseudulleen, sillä kova koti-ikävä painoi mieltä. 

Valvontakomission neuvostoupseerit lupasivat tavallisille inkeriläisille pääsyn takaisin kotikyliinsä Inkeriin. Niinpä paluumuuttajat hakeutuivat aluksi kokoamiskeskuksiin. Evakoiden siirtokuljetuksissa Venäjälle käytettiin härkävaunuja, joiden ikkuna-aukoissa oli jopa kalterit. Tilanne oli taas samankaltainen kuin kotipaikkakunnalta evakkoon lähdettäessä. Maikkia kuljettava evakkojuna saapui itärajallemme Vainikkalan asemalle 11.12.1944 klo 12.25, ja pari tuntia myöhemmin matkustajat luovutettiin neuvostoliittolaisille vastaanottajille. Ja siihen se lysti päättyikin.

Kotiseudulleen paluumuuttajat eivät päässeet. Neuvostoviranomaiset harhauttivat pahan kerran koteihinsa palaavia inkeriläisiä, jotka kuljetettiin kauas synnyinseudultaan, ei kuitenkaan Siperiaan asti. Viranomaisten ohjeistuksen mukaan inkeriläiset tuli määränpäässään Keski-Venäjällä hyväksyä kolhoosien jäseniksi. Inkeriläisten sorto ja kurjuus jatkui vielä vuosikymmeniä.

Pian Neuvostoliiton romahduksen ja Venäjän uudelleensyntymisen jälkeen vuonna 1991, tuolloin 76-vuotias Maikki tuli tapaamaan vielä elossa olevia porilaisia nuoruudentuttaviaan 47 vuoden jälkeen. Tapaamiset olivat varsin lämminhenkisiä. 

Lähialueillamme nyt käynnissä olevien julmien sotatoimien päättymisen ja Suomen ja Venäjän kansojen yhteistyön uudelleen alkamisen ajankohtaa arvioitaessa puhutaan jopa vuosikymmenistä, joten monet meistä vanhemmista sukututkijoista eivät taida saada sitä päivää nähdä. Kokemus jäänee tuleville sukupolville.

Kari Salo

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.