Prinsessapäiväkirjat

Joitakin vuosia sitten tilasin DNA-testin Family Tree DNA:n kautta. Tarkoitus oli löytää viitteitä äidin taustasta, hän kun ei tiennyt omaa isäänsä. Kantapään kautta opin genetiikasta, että asioiden varmentaminen suuntaan tai toiseen olisi tietysti vaatinut vertailunäytteen. Isoisän arvoitukseen ei siis löytynyt ratkaisua, mutta muuta mielenkiintoista löytyi sen pumpulitikun päästä, jota Reima-veljeni antaumuksella hinkkasi poskionteloissaan.

Äitini Sirkku, os Sandberg

Muutaman kuukauden päästä tuli postia Teksasista, Houstonista. Äitilinjamme DNA oli osoittautunut harvinaiseksi. Pumpulitikun päästä oli yllättäen löytynyt Z, piskuinen aasialainen haploryhmä (=ihmisen perimässä oleva alue, joka on eri ihmisillä erityyppinen.)  Haploryhmä Z on yleisimmillään Koreassa, Kiinan pohjoisosissa ja Keski-Aasiassa. Sitä tavataan myös siperialaisilla ja saamelaisilla. Jatkotesti tarkensi alahaploryhmän Z1a1a:ksi.

Vaivihkaa katselin itseäni peilistä. Näkyikö silmäluomissani pienen pienet poimut?

Me kaikki kannamme perimässämme tarkkaa, lahjomatonta ja vuosituhansien taakse ulottuvaa tietoa juuristamme. DNA-testi ei välttämättä anna nimiä tai tarkkoja vuosilukuja, mutta kertoo esimerkiksi sen, mitä kautta Saharan eteläpuolisesta Afrikasta lähteneet kaukaiset esivanhempamme Suomeen ovat vaeltaneet. Minun ja sisarusteni osalta se kertoi, että mutaatio, joka erottaa meidät muista syntyi jossakin esiäidissämme Volgan tienoilla itäisimmässä Euroopassa, aasialaisen haploryhmän  Z pohjalta – uusimpien arvioiden mukaan vain tuhatkunta vuotta sitten.

Monena talvi-iltana katselin tähtiä ajatellen, että esiäitini, nimetön nainen siellä jossain, silloin joskus on nähnyt saman taivaan. Mietin, minkä näköinen hän oli. Yritin kuvitella tapahtumia, jotka toivat hänen naispuolisen jälkeläisensä kauas Karjalaan. 

Ajatus huimasi. Mutta vielä erikoisempaa oli tulossa.

Birger Jaarlin, Mechtildin ja Erikin hautapaasi

Ruotsissa 2002 aloitetussa projektissa oli avattu ja tutkittu Birger Jaarlin (n.1200–1266) hauta Varnhemissa. Birger Jaarlin lisäksi haudasta löytyi hänen toinen vaimonsa Mechtild. Kolmas samaan hautaan laskettu oli Birger Jaarlin poika, Smoolannin herttua Eerik. Eerik oli syntynyt Jaarlin avioliitosta Ruotsin kuninkaan Eerik X:n tyttären, Ingeborg Eriksdotterin (n.1212–1254) kanssa.

Kaikille Varnhemin haudasta löytyneille tehtiin DNA-testi. 

Sitten Family Tree DNA:lta tuli sähköpostiini tieto, joka suoraan sanottuna vei mielenrauhan kohtalaisen pitkäksi ajaksi. Myös Eerikin (1250-1276) äitilinjan haploryhmä oli tuo harvinainen Z. Eikä siinä vielä kaikki - meillä täsmäsi myös sen alahaploryhmä,  Z1a1a. Täysosuma löytyi myös mitokondrion alueella HVR1. Sen enempää ei Eerikiä toistaiseksi ole tutkittukaan.

Eerikin aasialainen haploryhmä herätti ihmetystä Ruotsissa, mutta kyllä se pisti ajattelemaan Hattulassakin. Ettäkö minulla saattaisi olla geneettistä Eevaa jossain paljon lähempänä, ehkä vain tuhannen vuoden päässä, yhteinen esiäiti ruotsalaisen kuninkaallisen kanssa? Ihmissuvun iässä vain silmänräpäyksen päässä. 

Tiedän vallan hyvin, että nyt liikutaan vaarallisilla vesillä. Sukututkimuspiireissä ei mikään ole niin huvittavaa ja tuomittavaa kuin rakennella pilvilinnoja omista sukujuurista. Mutta käsi sydämelle siellä, kai asia pikkiriikkisen kiinnostaisi teitäkin, minun tilanteessani?

En yhtään häpeile tunnustaa, että minua ainakin kiinnosti. Aloin kelata Eerikin äitilinjaa taaksepäin. Kohta kasassa alkoi olla ikioma Prinsessapäiväkirjani, ei ehkä aivan Hollywood-ainesta, mutta täytti kyllä paremmin kuin hyvin oman draaman tarpeeni. Säästän teidät yksityiskohdilta. Mutta kyllä niitä sieltä löytyi, eriasteisia kruunupäitä ja ylimysnaisia ympäri Euroopan.

Äkkiseltään ajatellen viialalaisen apulämmittäjän tyttärellä ei todellakaan pitäisi olla mitään tekemistä heidän kanssaan. Kuka tietää? Tutkimattomat ovat perimän tiet. Todennäköisyys ei ole aivan pieni, sattumanvara kaiken järjen mukaan pienempi kuin yleisimmissä haploryhmissä. Ehkä etunimeni toden totta oli enne – tai pikemminkin muistuma menneisyydestä.

Tällä hetkellä Ruotsissa etsitään innokkaasti Eerikin veljen, Mauno Ladonlukon jäännöksiä. Muutama päivä sitten Dagens Nyheter kertoi, että Riddarholmin kirkon lattian alta on löydetty keskiaikainen muuri, jonka uskotaan kätkevän alleen 1290 kuolleen Mauno Ladonlukon jäännökset. Toivon, että hän löytyy ja hänen perimänsä (todennäköisesti hänkin äitilinjaltaan Z1a1a) kartoitetaan täydellisemmin kuin veljensä. Oli tulos mikä tahansa.

Mitä entistä varmemmalla ja kenties entistä läheisemmällä sukulaisuudella olisi minulle merkitystä? Ei kaiketi juuri mitään, perinnöllisessäkään mielessä. 10 sukupolvessa löytyy jo 1024 esivanhempaa. Siitä taaksepäin on helppo laskea. Sukulaisuus on pisara meressä, hauska ajatusleikki. Suuri kertomus ihmissuvun liikkeistä, perimän vuoristoradasta. Tuskin ihan heti lähtisin suistamaan Kaarle Kustaata tai Victoriaa Ruotsin valtaistuimelta.

Perinteisen sukututkimuksen ja geenisukututkimuksen suhteet puhuttavat tuon tuosta. Geenitutkimus on kiinnostava lisä perinteiselle sukututkimukselle, keino saada lisää tietoa ajasta ennen kirkonkirjoja. Saumaton yhteistyö geenitutkimusta ja sukuhistoriatutkimusta harrastavien kesken olisi hieno juttu.  En panisi hanttiin, vaikka joku tällainen poikkitieteellinen osaaja ajankulukseen yrittäisi ratkaista Erikin yhtälön.

Kaupalliset DNA-testit tulivat myyntiin internetissä 2006. Ala on nopeasti kasvava. Hyvä niin. DNA- tutkimuksen tulosten soveltaminen kun edellyttääkin mahdollisimman suurta joukkoa jo tutkittuja ihmisiä. Suomen osalta vertailupohja on vielä kohtalaisen ohut.

Entä tyytyisinkö minä pelkkään geenisukututkimukseen, onhan se tarjonnut kohtalaisen kiehtovia näköaloja menneisyyteeni? En missään nimessä. Tarvitsen nimiä, vuosilukuja, ison tarinan lisäksi niitä pienempiä tarinoita, jotka ovat perinteisen sukututkimuksen suola. Juuriimme mahtuvat kaiken kokoiset kertomukset, läheltä ja kaukaa.   

Estelle, nimimuodit ja suvun perintönimet

Oman suvun nimistöä on kiinnostavaa tutkia esimerkiksi pohtimalla, mistä esivanhempien etunimet mahdollisesti ovat peräisin. Ei ole vaikea arvata, mistä vaikkapa sellaiset nimet ja niiden suomenkieliset vastineet, kuten Gustaf Adolf, Carl Gustaf tai Dagmar, ovat lähtöisin. Näillä nimillä on pitkät perinteet myös suomalaisessa etunimistössä, vaikka ne onkin alun perin valittu ruotsalaisten tai venäläisten hallitsijasukujen antaman esimerkin mukaan.

Hallitsijaperheissä etenkin todennäköisille kruununperillisille on annettu mielellään perinnöksi aiempien hallitsijoiden etunimiä. Perintönimet ovat symboloineet suvun aseman jatkuvuutta, samoin kuin nimekkäistä henkilöistä koostuva sukupuu. Esimerkiksi ennen Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja prinssi Danielin esikoislapsen syntymää kansainvälisten vedonlyöntiyhtiöiden ylläpitämien nimiveikkausten perusteella uskottiin ainakin yhden hänen etunimistään viittaavan Bernadotte-suvun historiaan. Tällaisia sopivina pidettyjä nimiä olisivat olleet esimerkiksi “Désirée” tai “Oscar”.

Sukulaisuus selittää myös kansanihmisten tekemiä nimivalintoja, sillä heidänkin perheillään oli omat nimiperinteensä, jotka niin ikään perustuivat suvun perintönimien antamiseen lapsille. Niinpä esimerkiksi nimistöntutkimuksessa genealogisen menetelmän hyödyntäminen voi kertoa sellaisista perintönimiin liitetyistä arvoista ja merkityksistä, joista ei muuten saataisi tietoa käytettävissä olevien lähteiden avulla. Pitkään kirjoitustaidottomana pysynyt väestön enemmistö kun ei yleensä jättänyt jälkeensä omaelämäkerrallisia lähteitä (kuten päiväkirjoja tai kirjeitä), joissa lasten nimivalintoja olisi perusteltu tarkemmin.

Nimenvalinta ei ollut mitenkään sattumanvaraista, vaan valintoja harkittiin tarkasti. Ne osoittavat, miten lasten vanhemmat suhtautuivat tulevaisuuteen ja millaista nimivalintaa he pitivät sen kannalta tärkeänä. Etunimillä voitiin viitata joko suvun perinteisiin tai sitten vaikkapa ajankohtaisiin (muoti)ilmiöihin. Maaseudulla tärkein ja pitkäkestoisin nimiperinne oli antaa lapsille suvussa periytyneitä etunimiä. Se oli myös hallitsijaperheiden kaimuutta merkittävämpää.

Hallitsijaperheiden nimien valitseminen lasten ristimänimiksi kertoo paitsi esivanhempien halusta seurata aikansa nimimuoteja ja antaa lapselle loistelias, kuninkaallisen tai keisarillisen esimerkin mukainen nimi, myös luottamuksesta ja kunnioituksesta hallitsijasukua kohtaan. Pohjoismaisessa yhteiskunnassa monarkin henkilö symboloi vuosisatojen ajan alamaisille laillista esivaltaa ja edusti koko valtakuntaa. Perinteinen talonpoikainen vapaus rakentui sen varaan, että alamaiset saattoivat luottaa hallitsijan oikeudenmukaisuuteen, mutta se edellytti toisaalta heidän olevan tottelevaisia hallitsijaansa kohtaan. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, miksi myös entisten hallitsijoiden etunimet säilyivät kauan aikaa lasten niminä Suomessa. Pitkään jatkunut kiinnostus hallitsijaperheiden etunimiä kohtaan osoittaa, että nimivalintoihin vaikuttaneet ajattelutavat muuttuivat hyvin hitaassa tahdissa.

Perintönimet muodostavat erityisesti hallitsijasuvuissa useamman sukupolven yli ulottuvia vertauskuvien ketjuja, joten uudenlaisten nimien valinta voi olla haastava tehtävä, sillä se altistaa vanhemmat helposti yhteisöllisen kritiikin kohteiksi. Esimerkiksi Ruotsin tulevan kruununperillisen, helmikuussa 2012 syntyneen prinsessa Estelle Silvia Ewa Maryn nimeä ehätti välittömästi kommentoimaan ruotsalainen toimittaja ja populaarien historiateosten kirjoittaja Herman Lindqvist. Hänen mukaansa nimivalinta oli sopimaton tulevalle kuningattarelle. Hänestä ensimmäinen etunimi (eli todennäköinen tuleva hallitsijanimi), jonka esikuvana on kreivi Folke Bernadotten amerikkalainen puoliso, on valittu vastoin kuninkaallista perinnettä. Lindqvistin mielestä myöskään Ewa ei oikeastaan ole kuninkaallinen nimi ja Mary-nimi tulisi kirjoittaa ruotsalaisemmassa asussa ”Maria”.

Pienen prinsessan nimivalinnassa on kuitenkin myös jotakin hyvin perinteistä, sillä hän sai perintönimen molemmilta isoäideiltään. Lisäksi hän sai todennäköisen kummitätinsä eli Tanskan kruununprinsessa Maryn kaimanimen. Myös nimellä Estelle on oma historiansa Bernadotte-suvun piirissä, vaikkakin hallitsijanimenä se on uusi.

Kuka sitten lopulta määrittelee sen, mitkä etunimet kuuluvat kunkin suvun perinteeseen, mitkä taas eivät? Parhaimmillaan suvun nimiperintö uudistuu sukupolvittain nimenvalitsijoiden ja muun yhteisön tai yhteiskunnan vuorovaikutuksen tuloksena. Mukaan tulee aina avioliittojen kautta toisten sukujen etunimistöä, ja muutenkin tietyn suvun nimistö saa vaikutteita esimerkiksi ajankohtaisista nimimuodeista oman lähipiirin ulkopuolelta. Aina välillä osa vanhoista ja harvinaisiksi käyneistä nimistä ”löydetään uudestaan”, ja ne tulevat taas muotiin.

Päätellen kaikesta siitä mediahuomiosta, jonka Ruotsin uuden kruununperillisen syntymä sai myös Suomessa, on varsin todennäköistä, että Estelle-nimen suosio kasvaa myös suomalaisissa lapsiperheissä, kuten varmasti kaikkialla Pohjoismaissa. Niinpä yhä 2000-luvulla Ruotsin hovi näyttäisi olevan tärkeä nimimuodin suunnannäyttäjä, kuten edellisinäkin vuosisatoina.


Sofia Kotilainen

Yhteiskunta, juristit ja sukututkijat

Ei ole montaa vuotta siitä, kun juristeilla ei voinut olla ammattinsa puolesta mitään sanottavaa sukututkimuksesta eikä edes mistään erityisistä seikoista sukututkimusten julkaisemisessa, mitkä saattaisivat erottaa sukututkimuksen tulosten julkaisemisen kaikenlaisten muunlaisten tutkimusten tulosten julkaisemisesta.

Sellaiseen ei ollut tarvetta. Sukututkijat saattoivat kaikessa rauhassa harjoittaa tutkimuksiaan ja pyrkiä vapaasti julkaisemaan tuloksiaan kenenkään erityisesti sitä estämättä. Suurta yleisöä heidän julkaisunsa eivät juurikaan liikuttaneet.

Tyhjästä on toki aina osattu luoda tarpeita, nimenomaan juristinkin tarpeita, mutta sellaisia asiakkaita kuin sukututkijoita varten juristin tuotteita ei ole ennen vanhaan kyetty markkinoimaan. Nyt yritetään kovasti tehdä sukututkijoistakin juristien kuluttajia.


Kiistämättä suuren yleisön tietoisuus ja kiinnostus sukututkimuksia kohtaan on tarkoittamieni hyvien aikojen jälkeen jonkin verran lisääntynyt.


Tästä vapaasta asiantilasta ei kuitenkaan ollut aikaisemmin kenellekään terveelle ihmiselle mitään käytännöllistä ongelmaa, jota olisi pitänyt ryhtyä lailla ehkäisemään ja kansalaisia suojelemaan ongelman ehkäisemiseksi. Mitään tutkijoitten aiheuttamaa yhteisöllistä ongelmaa tuskin edes kyettiin silloin kuvittelemaan.

Voi olla, vaikka en sitä tiedäkään, että jostakin muusta syystä on ollut aiheellista suojella kansalaisia joitakin muita ongelmallisia tahoja vastaan, mutta jos niin perustellun lain kärki on osunut ainoastaan sukututkijoihin ja sen päällimmäisimmäksi käytännön vaikutukseksi on jäänyt haitanteko sukututkijoita kohtaan, pikemminkin kansalaisten oikeusturva on paennut tällaisen väärän varoventtiilin kautta alemmille tasoille!



Aina on tietysti ollut neurootikkoja, jotka näkevät elämän ongelmattomuuksissa ongelmia ja ovat sangen taipuvaisia kehittelemään niitä omaksi mielipahakseen. Valitettavasti häiriökäyttäytymistä esiintyy paljon. Paras apu sellaisen ongelman akuutiksi hillitsemiseksi ovat lääkärit ja rauhoittavat lääkkeet, ja kummatkin käyvät erinomaisen hyvin kaupaksi. Tietysti yksilöitten yliherkkää arkuutta voidaan hoitaa myös terapialla, muttei jurismilla. Terapian tarvetta on nyt selvästi alettu korvaamaan jurismilla, koska sangen repaleinen ja epäjohdonmukainen laki suo sellaisen dysfunktion kansalaisille purkaa omia turhaumiaan.

Tässä tilanteessa sukututkijat ovat joutuneet täysin aiheettomasti sijaiskärsijän rooliin.


Sukututkimus saattaa tietysti tahattomasti paljastaa elämän valheita. Mutta kansalaisten valheellisen elämän valheitten peittelyyn ei tarvita lakia. Jos jonkin lain varjolla voidaan harjoittaa tehokkaammin sellaista peittelyä, laki olisi pikaisesti korjattava tai kumottava kokonaan, koska ennemminkin laittomuuksien harjoittajat kuin lainkuuliaiset kansalaiset pyrkivät hyötymään sellaisesta asiantilasta.


Jos lailla pitää ennalta estää sukututkijan pääsy haastattelemaan jotain henkilöä, koska se mahdollisesti loukkaisi hänen yksityisyyttään, tasapuolisuuden nimissä pitäisi lailla myös kieltää Suomen Gallup ja kaikki senkaltaiset toimijat, jotka pyrkivät kääntymään yksityisten kansalaisten puoleen saadakseen näiltä jotain kaipaamaansa tietoa. Jos näin ei menetellä, mielestäni laki on eksynyt pyrkimyksestään kohtuullisuuteen ja tasavertaisuuteen. Parasta siis olisi, ettei olisi olemassa lainkaan sellaista lakia, jolla pystytään ahdistamaan ja diskriminoimaan jotain toimijaa, mutta muista toimijoista ei välitetä lainkaan, vaikka ne käyttäytyvät aivan samalla tavalla tai osoittaisivat jopa ahdistelua ja leppymättömyyttä tietoja kalastellessaan.


Näistä jälkimmäisistä minulla on kuten monilla muillakin omia kokemuksia, siis näyttöä, mutta ei se minua häiritse, tai häiritse niin paljoa, että alkaisin toivoa, että se kiellettäisiin lailla. Aivan riittävän vähällä siitä pääsee eroon, jos sitä ei satu kannattaamaan, kieltäytymällä jyrkästi sellaisista haastatteluista ja kuluttajatutkimuksista.


On vaikea kuvitella yhteiskuntaa, joka voisi toimia hyvin ilman juristeja. Mutta toisaalta yhteiskunnan tarpeissa joutua käyttämään juristeja asioitten hoitamiseen on myös suurta järjettömyyttä, joka aiheuttaa elämässä pelkkää kitkaa ja mutkittelua, kun suoremminkin voisi toimia. Monissa tapauksissa jurismi aiheuttaa kansalaisille täysin tarpeetonta turhautumista turvaamatta mitään etuja, parantamatta tippaakaan elämän toimintoja tai elämän laatua.


Jurismin tarve tulee oikeastaan ennen muuta lakien vioista ja joskus ehkä hieman myös elämän monimutkaisuudesta. Lakien viat johtunevat ennen muuta siitä, että laeilla pyritään toisaalta tasavertaisuuteen ja kohtuullisuuteen elämän toiminnoissa, mutta on aina sellaisia itseään etuoikeutettuina pitäviä, jotka kokevat sellaisen tasavertaisuuden omia toimintamahdollisuuksiaan kaventavina ja heillä on aina lahjottuja edustajia lainsäätäjien joukossa, jotka puolustavat näitten toimintamahdollisuuksien vapautta sorvaamalla lakeihin niille sopivia ja edullisia porsaanreikiä niin, että juristerian avulla voidaan saavuttaa huomattavaa epätasavertaisuutta ja kohtuuttomuutta samoista resursseista kilpaileviin heikompiin osapuoliin nähden lain edessä!


Lisäksi on viime aikoina alettu laatia toimintaa rajoittavia lakeja, joita ei asiallisesti ottaen edes tarvita, koska normit ja vakiintuneet pelisääännöt ajavat paremmin saman asian ja vapauttavat toimijat tarpeettomien lakien kitkavaikutuksilta ja ylimääräisiltä kustannuksilta kuten juristien palkkaamiselta. Osa näistä tarpeettomista laeista on aivan sisäsyntyisiä eikä niitä voida laittaa sellaisen ulkopuolisen ohjauksen piikkiin kuin on esimerkiksi EU -lainsäädäntö, vaikka sekin on tarpeettomasti ja ilmiselvästi sotkuistanut ja harhaannuttanut suomalaista lainsäädäntöä.


On sanomattakin selvää, että tämä uusi lainsäädäntö häiritsee nykyään aivan tarpeettomasti sukututkijan toimintaympäristöä.


Entä sitten - asettaakseni kysymyksen Björn Wahlrosin tapaan: pyytääkö pääni äänestämään jalkojani ja menemään suoraan juristin pakeille, jotta kokisin selviytyväni sukututkimuksen "vaaroista" ja sen julkaisemisesta uudessa toimintaympäristössä?

Tottakai päädymme lähes kaikilla elämänalueilla lähes aina valintatilanteisiin, joissa me emme voi välttää niin sanotusti jaloilla äänestämistä, eli radikaalia valintaa puoleen tai toiseen jollain eteentulleella valintalinjalla, josta vain voidaan päästä eteenpäin. Nyt on vain niin, että itse pidän niin häiritsevänä harjoittaa tutkimusta ja yrittää samalla huolehtia sen juridiikasta, että jos se koituu tutkimuksen voimavarojen kannalta fataaliksi velvollisuudeksi, jalkani pakottavat minut äänestämään sellaisesta tutkimuksesta pois johonkin, joka paremmin vastaa taipumuksiani. Koska en kuitenkaan enää osaa luopua tästä tutkimuksesta ja koska siinä käyttämilleni taipumuksille ei ole mitään korvaavaakaan toimintaa, toisin sanoen, kun en nyt ikään kuin kykene siirtämään ja sijoittamaan henkisen kapitaalini osakekantaa sukututkimuksesta aivan jokin toisen yrityksen hyväksi, vaan olen aivan juuttunut sen pauloihin, niin jää jäljelle ainoa vaihtoehto, jolla yritän olla edes joksikin hyväksi edistämällä tutkimusteni mielekkyyttä ja niiden tulosten julkaisemisen menestystä: kääntää selkäni juristeille ja juridiikalle muun joutavanpäiväisyyden ohella ja äänestää itseni väsymättömillä jaloillani mm. eroon pykäläviidakon maailmasta, kun on kysymys tutkimustoiminnastani.


Turvaudun omalta osaltani edelleenkin niihin jo opiskeluaikoinani omaksumiini valistuneisiin tutkimuksen ja julkaisemisen normeihin, näihin parhaiksi koettuihin käytäntöihin, jotka eivät mielestäni koskaan, eivät ainakaan omana elinaikanani vanhene, joilla olen tullut tähänkin asti toimeen ennen näitä ulkopuolisia häiriötekijöitä, koska näiden normien noudattaminen on tähän asti taannut myös tutkimustulosteni täydellisen harmittomuuden yhteiskunnan kannalta.

Periaatteessa täysin välinpitämättömäksi en ryhdy, mutta keskityn omaan osaamiseeni ja jätän eli "ulkoistan" juridisten kysymysten ajamisen täysin SSS:lle ja muille tutkimusalan parhaaksi toimiville intressenteille ja yritän luottaa siihen, että ne kykenevät vaikuttamaan ja ohjaamaan ympäristöä pois haitanteosta järkiperäiseen suuntaan.


Korostan lopuksi, että tämä on täysin yksityinen mielipiteeni, jolla ei ole ollut mitään keskusteluyhteyttä kehenkään muuhun henkilöön tai mihinkään yhteisöön, vaikkakin katson sen johtuvan siitä ilmiselvästä loukkauksesta, jonka kohteeksi tutkimusympäristömme on uuden lainsäädännön lieveilmiönä joutunut. En myöskään halua ketään yllyttää tällä mihinkään, vaan katson, että muille on suotava aivan sama vapaus kuin itselleni yrittää miettiä tätä kulkumme tielle asettunutta yhteiskunnallista tilannetta omista näkökulmistaan ja omilla edellytyksillään!

Matti Lund

Sukututkimuksen käyttö juoppouden tutkimuksessa

Vuonna 1903 julkaistiin sanomalehdissämme tietoja erään amerikkalaisen lääkärin selvityksistä, joissa hän oli käyttänyt sukututkimusta hyvin poleemisella tavalla.

Tutkijamme selvitti erään hollantilaisen, vuonna 1740 Amerikkaan tulleen siirtolaisen jälkeläisiä aina seitsemänteen sukupolveen saakka sekä mies- että naislinjojen osalta. Yhteensä henkilöitä sukutauluihin kertyi 540. Tutkijan merkittävin havainto oli se, että suurin osa jälkeläisistä oli langennut juoppouteen perheen kantaäidin tavoin. Tämä koski kumpaakin sukupuolta.

Mainittu lääkäri, Richard Louis Dugdale kiinnostui tapauksesta, kun hän huomasi eräässä vankilassa kuuden tuomiotaan suorittavan henkilön olevan samaa sukua.


Naisista peräti 174 oli prostitoitua eli sukupolvesta riippuen 40-70% prosenttia oli harjoittanut tätä maailman vanhimmaksi sanottua ammattia.

Miehistä 18 oli omistanut porttolan, 77 tehnyt murhan tahi muun törkeän rikoksen ja 236 oli joutunut turvautumaan vaivaisapuun. Viimeksi mainituista 64 oli kuollut köyhäintalossa ja 35 hospitaalissa. Vain 120 henkeä oli elättänyt itsensä rehellisellä työllä ja näistäkin 10 oli oppinut ammattinsa vankilassa. Kaikkiaan oli suku tullut maksamaan yhteiskunnalle 197 vuoden aikana vähintään miljoona dollaria.

Tutkija löysi tästä hollantilaista juurta olevasta sukuryppäästä vain yhden ainoan valopilkun; se kuoli sukupuuttoon 1800-luvulla! Herra Dugdalen tutkimuksen voi lukea kokonaisuudessaan täällä.


Tämä hieman kyseenalainen tutkimus tuli esille, kun professori Wallis piti syksyllä 1903 esitelmää tukholmalaisille lääkäreille. Hänen omien tutkimustensa mukaan alkoholi oli suora syypää sille, että jälkipolvien yhteiskunnallinen asema heikkeni vuosi vuodelta. Ruotsissa oli tuossa vaiheessa tehty jo lähes 20 vuoden ajan selvityksiä vankeinhoitohallituksen virallisista tilastoista. Niiden mukaan yli 70 prosenttia vankeusrangaistukseen tuomituista miehistä oli tehnyt rötöksensä humalassa tai he olivat alkoholisteja.

Edelleen Walls vetosi unkarilaisiin tutkimuksiin, joiden mukaan tylsämielisten ja idioottien jälkeläisten määrä korreloi alkoholin kulutukseen.


Jukes -perheen sukupuun löydät tästä alta.


Juha Vuorela

Veli ja sen sisko

Muistan joskus lukeneeni pohdinnan, minkälainen olisi ollut Shakespearen siskon kirjailijakohtalo. Sellaista on oikeastaan tarpeetonta yrittää kuvitella.  Se on jo tiedossa, meillä Suomessa. 

Meillä kun on ollut ikioma Shakespearemme ja hänellä kirjoittava sisko.

Alun perin ruotsalaisen, Suomessa 1700-luvulta saakka vaikuttaneen sivistyssuvun vesa, Johan Ludvig Runeberg oli aikansa suurin julkkis. Silloin -  niin kuin edelleenkin - hän seisoo tukevasti kansakunnan kaapin päällä, jostain omituisesta syystä papinkaapu päällään, käsi napoleonmaisesti taskussa. 

On jotain surullista ja nurinkurista, että makeannälkäisen kansallisrunoilijamme rakastama sylinterinmuotoinen leivonnainen on meille tutumpi kuin hänen sisarensa, runoilija Carolina Runeberg (1808–1891.) Kansallisrunoilijan varjoon jäi toki myös hänen vaimonsa Fredrika. Kuitenkin - Fredrikaan verrattuna Carolinan kohtaloksi kirjallisella taivaalla on tullut lähes täydellinen auringonpimennys.  

Alku oli lupaava. Ulrika Carolina Runeberg oli uranuurtaja, ensimmäinen nainen Suomessa, joka julkaisi kirjan omalla nimellään. Ennen sitä kaikki naisten julkaisemat runoteokset olivat ilmestyneet nimimerkillä tai nimettöminä. Emme tiedä, halusiko Carolina hyötyä veljensä maineesta vai avata tietä tuleville naiskirjailijoille. Itse kyllä uskon jälkimmäiseen.  

Vuonna 1855 julkaistu runokokoelma kertoo joko kirjailijan tai kustantajan lievästä epäuskosta Carolinan kykyihin – tai sitten nimi on ilkamoiva. Sekin kyllä sopisi hyvin Carolinan humoristiseen ja satiiriseen tyyliin. Små diktförsök (Pieniä runoyritelmiä) oli 64 sivuinen ja sisälsi 25 runoa.

Carolina taisi tietää, mitä oli tulossa. Arkisen humoristiset runot eivät vaikuttaneet miespuolisia kriitikoita, niin kuin eivät oikein lukijoitakaan. Kokoelman päätösrunossa Till mina recensenter (Arvostelijoilleni) Carolina hymähtelee jo valmiiksi vastaanotolle, jonka arvaa olevan penseä. 

"Elämässähän naisen osana on
Vain kodin maailmaan vaikuttaa,
Mutta jos hän esiintyy julkisesti,
Arvostelu näpäyttää häntä.

Minäkin ajattelin pelkästään
Vaeltaa naisen hiljaista polkua,
Mutta poikkean nyt hämilläni
Ihan vähän syrjään tieltä."
(Suom. Kirsti Manninen)

Suurta suosiota ei Små diktförsök saavuttanut, mutta siitä kuitenkin julkaistiin toinen painos Örebrossa 1856. Velipojan menestys oli jo siihen mennessä aivan toista luokkaa. Vänrikki Stoolin tarinat olivat ilmestyneet 1848 ja Runebergia tituleerattiin jo yleisesti Suomen kansalliskirjailijaksi. Myös naapurimaissa, varsinkin suvun vanhassa kotimaassa Ruotsissa, J.L.Runebergin maine oli suuri.

Johan Ludvig oli suurehkon perheen esikoinen, Carolina hänestä seuraava. Runeberg-suvun suomalaisen haaran kantaisä oli heidän isoisänsä, maanmittari Ludvig Anton Runeberg (1725-1803.) Johanin ja Carolinan isä Lorens Ulrik oli merikapteeni, heidän äitinsä Anna Maria Malm tuli varakkaasta kauppiassuvusta. Molemmat vanhemmat lukivat paljon. He myös ymmärsivät koulutuksen merkityksen, tyttärienkin kohdalla. Carolina oli opiskellut Pietarsaaren pedagogiakoulussa ja tekikin sittemmin pitkän elämäntyön opettajana.  

Omia kirjoja ei Carolina runoyritelmiensä jälkeen enää julkaissut. Hänen runojaan ja kertomuksiaan ilmestyi kuitenkin erilaisissa yhteisjulkaisuissa, sanomalehdissä ja lastenkalentereissa.

On paljon mahdollista, että J.L.Runeberg oli siskoaan monin verroin lahjakkaampi kirjailija. Ainakin se on selvää, että 1800-luvulla yhteiskunta oli paljon valmiimpi vastaanottamaan Johan Ludvigin kuin Carolinan. Heräävä kansakunta tarvitsi veljen edustamaa isänmaallista paatosta, sillä ei niinkään ollut käyttöä siskon humorismille ja satiirille. Tyylillisesti Carolina oli paljon edellä aikaansa. Olen varma, että nykypäivänä hänen tyylinsä olisi löytänyt paljon kiitollisia lukijoita. Veljelle olisi voitu, no - hieman tirskahdella.

Suuren veljen varjossa naisen hiljaista polkua vaeltanut Carolina toimi opettajana melkein 80-vuotiaaksi. Carolina Runeberg kuoli Helsingissä 1891. Turun Lehden nekrologissa häntä muistettiin näin: 

”Vainaja palveli pitkät ajat kansakoulunopettajattarena pääkaupungissa, kunnes vanhuuden heikkoudesta muutamia vuosia takaperin otti eron virastaan. Hän on myös esiintynyt vaatimattomana kirjailijana: julkaisi aikanaan pienen vihkosen runoelmia.”

Ei meidän suvusta löydy kuin juoppoja, huoria ja varkaita

Otsikon raflaavan väittämän lisäksi lapsuudenkodissani harrastettiin toistakin lentävää lausetta. Olimme juurettomia. En tiedä mistä tämä pähkähullu toteamus oli peräisin. Nyt kun olen parin vuoden verran rakennellut sukupuutani, huomaan, että omistan täsmälleen yhtä paljon juuria kuin kaikki muutkin ihmiset. En myöskään koskaan ole ymmärtänyt hehkutusta vanhoista suvuista. Minun nähdäkseni kaikki suvut ovat yhtä vanhoja. Ei tänne kukaan tyhjästä tule, vaikka syystä jos toisesta joitakin sukuja onkin dokumentoitu muita paremmin.   

Synnyin 1962 Pirkanmaalla, Viialassa. Vielä vuosikymmeniä sitten Viiala oli vireä tehdaspaikkakunta, jossa oli muun muassa Aaltosen nahkatehdas, viilatehdas, Montrealin jääkiekkomailatehdas, joskus historian hämärissä lasitehdaskin. Mutta ennen kaikkea siellä oli Schaumannin vaneritehdas, jonka takia vanhempani sodan jälkeen muuttivat Mikkelistä Tampereen lähelle. Isän juuret olivat Alavieskassa, äidin Viipurissa.  

Täsmälleen näin paljon tiesin sukuni lähtökohdista. Jo aika varhain ymmärsin, että kodissamme vallinnut omituinen juurettomuuden tunne syntyi siitä että vanhempani olivat kulkeutuneet hengenpitimikseen seudulle, jonne he eivät koskaan oikein tunteneet kuuluvansa. Isä kaipasi ikänsä rieskaa ja värjäsi harmaantuneet hiuksensa tummiksi lähtiessään käymään Keski-Pohjanmaalla, jossa hän oli ikuisesti nuori ja komea. Äiti teki itsepäisesti jouluaattoisin karjalanpaistia. Meitä oli 9 lasta ja kodinhoidossa oli auttamassa äidinäiti, Heinjoella 1899 syntynyt Helmi-mummu, omaa sukuaan Sandberg. Vaikka olin alle kouluikäinen mummun kuollessa, osaan vieläkin puhua karjalan murretta kohtalaisen sujuvasti. Se vain soljuu jostain tiedostamattoman takaa, juurettoman äidinkieli. 

Pirkanmaalaisia meistä ei kai koskaan oikein tullut, kenestäkään.  

Koko äidinpuoleinen sukuni tulee – ellei oteta huomioon yhtä hyppäystä ruotsinkieliselle Karjaalle ja Sandbergereihin - Karjalasta. Tästä minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan ennen kuin sukututkimuskärpänen muutama vuosi sitten nirhaisi. Siihen asti sukuni oli päättynyt Helmi-mummun äitiin, joka ruumiillistui pelottavan näköisessä ylivalottuneessa valokuvassa.  Kun joskus lapsena sanoin äidille vielä joskus selvittäväni sukuamme, hän huitaisi kädellään ja tokaisi, ettei kannattanut. Ei sieltä löytyisi kuin juoppoja, huoria ja varkaita.

Luuliko hän tosiaan, että moinen sammuttaisi kiinnostukseni?  

Mahdollistahan on, että äiti heidän avioliittonsa siinä vaiheessa jo tarkoittikin isän puoleista sukua. Siinä vaiheessa se puolestaan päättyi Otto-pappaan, joka kulki pohjoisessa savotoilla ja häipyi maisemista opetettuaan jälkipolville tuppi-nimistä korttipeliä. Otto-pappa sairastui ja meni kuolemaan paikkaan, jonnekin. Perheen legenda kertoi papasta, joka lähti jänkään kuolemaan. Vasta jokin aika sitten sain tietää, että hänet joskus 1900-luvun puolivälissä haudattiin Kemissä yhteishautaan, jota ei enää ole olemassakaan.  

Oudoista sukujuuristani huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia) valmistuin 1986 yliopistosta ja menin Yleen toimittajanhommiin. Perustin perheen ja elin ruuhkavuosia. Suurin tavoite oli selvitä hengissä paitsi seuraavaan viikonloppuun, ennen kaikkea seuraavaan lomaan. Elävissä oli täysi työ, kuolleet saivat odottaa. Kiinnostus sukututkimukseen muhi kuitenkin koko ajan pinnan alla. Sen verran tyhmä tietenkin olin, etten missään vaiheessa mennyt ja haastatellut vielä tuolloin elossa olleita tätejä.

Jokaisella sukupolvellahan on oikeus hassata arvokkaat tiedonjyväset haluamallaan tavalla.

Keski-ikäisenä sitä joko alkaa pelata golfia tai tutkia sukuaan. Molempiin harvoin riittää aikaa. Kummassakin maisemat vaihtuvat ja huteja tulee, Hole in oneja harvemmin. Niin golfiin kuin sukututkimukseenkin saa aikaa sutraantumaan ihan mukavasti. Ne vievät mukanaan. Ehkä Sukututkimusseuran sivuille pitäisi laittaa samanlainen varoitus kuin tupakka-askien kansiin? Juurien tutkiminen aiheuttaa nimittäin vähintäänkin yhtä vakavaa riippuvuutta kuin nikotiini. 

Viisissäkymmenissä aikaa vapautui ja erinäisistä syistä tarpeeni tietää kasvoi yhä suuremmaksi. Kun kylpyhuoneen peilistä alkoi katsella äiti tai äidinäiti, sitä tajusi entistä selvemmin olevansa osa tutkimisen arvoista ketjua. Ettei sitä ollutkaan keskiö, vaan osa jostakin, joka oli alkanut paljon ennen sinua ja joka - niin uskomatonta kuin se olikin  - myös jatkuisi isommin häiriintymättä, vaikka sinua ei enää olisikaan. 

Aloin rakentaa sukupuuta netistä löytämälläni ohjelmalla. Monta kertaa havahduin  joskus aamuyön tunteina ja yllätin itseni seurustelemasta Hiskin kanssa, joka ei nimestään huolimatta ollut lihaa ja verta oleva kavaljeeri. Ja seuraavana yönä virtuaalisten kirkonkirjojen lehdet rapisivat jälleen. Ja sitä seuraavana. 

Olin koukussa kuolleisiin ihmisiin.

Olosuhteiden pakosta (asun tällä hetkellä Etelä-Afrikassa) työ on sujunut pääosin tietokoneen avulla. Äidin puolelta olen päässyt 1600-loppuun ja isän puolelta melkein yhtä pitkälle. Hutejakin on tullut enkä tiedä milloin pääsen alkuperäislähteiden kimppuun, jos koskaan. Ja jos pääsen, saanko ylipäänsä selvää niistä musteläikkäisistä kiemuroista, joilla eilisen papit sukututkijoita kiusaavat.  

Esi-isieni viinanhimon asteesta en tiedä, varkaita en toistaiseksi ole löytänyt. Salassa toivon, että esi-äideilläni olisi ollut sänkykammareissaan mahdollisimman hauskaa, oli saatu maine mikä tahansa. Juuret ovat löytyneet ja mielikuvissani ne ovat muhkeat ja komeat kuin kamferipuulla. Kuolleet ovat muuttuneet eläviksi.