Yhteiskunta, juristit ja sukututkijat

Ei ole montaa vuotta siitä, kun juristeilla ei voinut olla ammattinsa puolesta mitään sanottavaa sukututkimuksesta eikä edes mistään erityisistä seikoista sukututkimusten julkaisemisessa, mitkä saattaisivat erottaa sukututkimuksen tulosten julkaisemisen kaikenlaisten muunlaisten tutkimusten tulosten julkaisemisesta.

Sellaiseen ei ollut tarvetta. Sukututkijat saattoivat kaikessa rauhassa harjoittaa tutkimuksiaan ja pyrkiä vapaasti julkaisemaan tuloksiaan kenenkään erityisesti sitä estämättä. Suurta yleisöä heidän julkaisunsa eivät juurikaan liikuttaneet.

Tyhjästä on toki aina osattu luoda tarpeita, nimenomaan juristinkin tarpeita, mutta sellaisia asiakkaita kuin sukututkijoita varten juristin tuotteita ei ole ennen vanhaan kyetty markkinoimaan. Nyt yritetään kovasti tehdä sukututkijoistakin juristien kuluttajia.


Kiistämättä suuren yleisön tietoisuus ja kiinnostus sukututkimuksia kohtaan on tarkoittamieni hyvien aikojen jälkeen jonkin verran lisääntynyt.


Tästä vapaasta asiantilasta ei kuitenkaan ollut aikaisemmin kenellekään terveelle ihmiselle mitään käytännöllistä ongelmaa, jota olisi pitänyt ryhtyä lailla ehkäisemään ja kansalaisia suojelemaan ongelman ehkäisemiseksi. Mitään tutkijoitten aiheuttamaa yhteisöllistä ongelmaa tuskin edes kyettiin silloin kuvittelemaan.

Voi olla, vaikka en sitä tiedäkään, että jostakin muusta syystä on ollut aiheellista suojella kansalaisia joitakin muita ongelmallisia tahoja vastaan, mutta jos niin perustellun lain kärki on osunut ainoastaan sukututkijoihin ja sen päällimmäisimmäksi käytännön vaikutukseksi on jäänyt haitanteko sukututkijoita kohtaan, pikemminkin kansalaisten oikeusturva on paennut tällaisen väärän varoventtiilin kautta alemmille tasoille!



Aina on tietysti ollut neurootikkoja, jotka näkevät elämän ongelmattomuuksissa ongelmia ja ovat sangen taipuvaisia kehittelemään niitä omaksi mielipahakseen. Valitettavasti häiriökäyttäytymistä esiintyy paljon. Paras apu sellaisen ongelman akuutiksi hillitsemiseksi ovat lääkärit ja rauhoittavat lääkkeet, ja kummatkin käyvät erinomaisen hyvin kaupaksi. Tietysti yksilöitten yliherkkää arkuutta voidaan hoitaa myös terapialla, muttei jurismilla. Terapian tarvetta on nyt selvästi alettu korvaamaan jurismilla, koska sangen repaleinen ja epäjohdonmukainen laki suo sellaisen dysfunktion kansalaisille purkaa omia turhaumiaan.

Tässä tilanteessa sukututkijat ovat joutuneet täysin aiheettomasti sijaiskärsijän rooliin.


Sukututkimus saattaa tietysti tahattomasti paljastaa elämän valheita. Mutta kansalaisten valheellisen elämän valheitten peittelyyn ei tarvita lakia. Jos jonkin lain varjolla voidaan harjoittaa tehokkaammin sellaista peittelyä, laki olisi pikaisesti korjattava tai kumottava kokonaan, koska ennemminkin laittomuuksien harjoittajat kuin lainkuuliaiset kansalaiset pyrkivät hyötymään sellaisesta asiantilasta.


Jos lailla pitää ennalta estää sukututkijan pääsy haastattelemaan jotain henkilöä, koska se mahdollisesti loukkaisi hänen yksityisyyttään, tasapuolisuuden nimissä pitäisi lailla myös kieltää Suomen Gallup ja kaikki senkaltaiset toimijat, jotka pyrkivät kääntymään yksityisten kansalaisten puoleen saadakseen näiltä jotain kaipaamaansa tietoa. Jos näin ei menetellä, mielestäni laki on eksynyt pyrkimyksestään kohtuullisuuteen ja tasavertaisuuteen. Parasta siis olisi, ettei olisi olemassa lainkaan sellaista lakia, jolla pystytään ahdistamaan ja diskriminoimaan jotain toimijaa, mutta muista toimijoista ei välitetä lainkaan, vaikka ne käyttäytyvät aivan samalla tavalla tai osoittaisivat jopa ahdistelua ja leppymättömyyttä tietoja kalastellessaan.


Näistä jälkimmäisistä minulla on kuten monilla muillakin omia kokemuksia, siis näyttöä, mutta ei se minua häiritse, tai häiritse niin paljoa, että alkaisin toivoa, että se kiellettäisiin lailla. Aivan riittävän vähällä siitä pääsee eroon, jos sitä ei satu kannattaamaan, kieltäytymällä jyrkästi sellaisista haastatteluista ja kuluttajatutkimuksista.


On vaikea kuvitella yhteiskuntaa, joka voisi toimia hyvin ilman juristeja. Mutta toisaalta yhteiskunnan tarpeissa joutua käyttämään juristeja asioitten hoitamiseen on myös suurta järjettömyyttä, joka aiheuttaa elämässä pelkkää kitkaa ja mutkittelua, kun suoremminkin voisi toimia. Monissa tapauksissa jurismi aiheuttaa kansalaisille täysin tarpeetonta turhautumista turvaamatta mitään etuja, parantamatta tippaakaan elämän toimintoja tai elämän laatua.


Jurismin tarve tulee oikeastaan ennen muuta lakien vioista ja joskus ehkä hieman myös elämän monimutkaisuudesta. Lakien viat johtunevat ennen muuta siitä, että laeilla pyritään toisaalta tasavertaisuuteen ja kohtuullisuuteen elämän toiminnoissa, mutta on aina sellaisia itseään etuoikeutettuina pitäviä, jotka kokevat sellaisen tasavertaisuuden omia toimintamahdollisuuksiaan kaventavina ja heillä on aina lahjottuja edustajia lainsäätäjien joukossa, jotka puolustavat näitten toimintamahdollisuuksien vapautta sorvaamalla lakeihin niille sopivia ja edullisia porsaanreikiä niin, että juristerian avulla voidaan saavuttaa huomattavaa epätasavertaisuutta ja kohtuuttomuutta samoista resursseista kilpaileviin heikompiin osapuoliin nähden lain edessä!


Lisäksi on viime aikoina alettu laatia toimintaa rajoittavia lakeja, joita ei asiallisesti ottaen edes tarvita, koska normit ja vakiintuneet pelisääännöt ajavat paremmin saman asian ja vapauttavat toimijat tarpeettomien lakien kitkavaikutuksilta ja ylimääräisiltä kustannuksilta kuten juristien palkkaamiselta. Osa näistä tarpeettomista laeista on aivan sisäsyntyisiä eikä niitä voida laittaa sellaisen ulkopuolisen ohjauksen piikkiin kuin on esimerkiksi EU -lainsäädäntö, vaikka sekin on tarpeettomasti ja ilmiselvästi sotkuistanut ja harhaannuttanut suomalaista lainsäädäntöä.


On sanomattakin selvää, että tämä uusi lainsäädäntö häiritsee nykyään aivan tarpeettomasti sukututkijan toimintaympäristöä.


Entä sitten - asettaakseni kysymyksen Björn Wahlrosin tapaan: pyytääkö pääni äänestämään jalkojani ja menemään suoraan juristin pakeille, jotta kokisin selviytyväni sukututkimuksen "vaaroista" ja sen julkaisemisesta uudessa toimintaympäristössä?

Tottakai päädymme lähes kaikilla elämänalueilla lähes aina valintatilanteisiin, joissa me emme voi välttää niin sanotusti jaloilla äänestämistä, eli radikaalia valintaa puoleen tai toiseen jollain eteentulleella valintalinjalla, josta vain voidaan päästä eteenpäin. Nyt on vain niin, että itse pidän niin häiritsevänä harjoittaa tutkimusta ja yrittää samalla huolehtia sen juridiikasta, että jos se koituu tutkimuksen voimavarojen kannalta fataaliksi velvollisuudeksi, jalkani pakottavat minut äänestämään sellaisesta tutkimuksesta pois johonkin, joka paremmin vastaa taipumuksiani. Koska en kuitenkaan enää osaa luopua tästä tutkimuksesta ja koska siinä käyttämilleni taipumuksille ei ole mitään korvaavaakaan toimintaa, toisin sanoen, kun en nyt ikään kuin kykene siirtämään ja sijoittamaan henkisen kapitaalini osakekantaa sukututkimuksesta aivan jokin toisen yrityksen hyväksi, vaan olen aivan juuttunut sen pauloihin, niin jää jäljelle ainoa vaihtoehto, jolla yritän olla edes joksikin hyväksi edistämällä tutkimusteni mielekkyyttä ja niiden tulosten julkaisemisen menestystä: kääntää selkäni juristeille ja juridiikalle muun joutavanpäiväisyyden ohella ja äänestää itseni väsymättömillä jaloillani mm. eroon pykäläviidakon maailmasta, kun on kysymys tutkimustoiminnastani.


Turvaudun omalta osaltani edelleenkin niihin jo opiskeluaikoinani omaksumiini valistuneisiin tutkimuksen ja julkaisemisen normeihin, näihin parhaiksi koettuihin käytäntöihin, jotka eivät mielestäni koskaan, eivät ainakaan omana elinaikanani vanhene, joilla olen tullut tähänkin asti toimeen ennen näitä ulkopuolisia häiriötekijöitä, koska näiden normien noudattaminen on tähän asti taannut myös tutkimustulosteni täydellisen harmittomuuden yhteiskunnan kannalta.

Periaatteessa täysin välinpitämättömäksi en ryhdy, mutta keskityn omaan osaamiseeni ja jätän eli "ulkoistan" juridisten kysymysten ajamisen täysin SSS:lle ja muille tutkimusalan parhaaksi toimiville intressenteille ja yritän luottaa siihen, että ne kykenevät vaikuttamaan ja ohjaamaan ympäristöä pois haitanteosta järkiperäiseen suuntaan.


Korostan lopuksi, että tämä on täysin yksityinen mielipiteeni, jolla ei ole ollut mitään keskusteluyhteyttä kehenkään muuhun henkilöön tai mihinkään yhteisöön, vaikkakin katson sen johtuvan siitä ilmiselvästä loukkauksesta, jonka kohteeksi tutkimusympäristömme on uuden lainsäädännön lieveilmiönä joutunut. En myöskään halua ketään yllyttää tällä mihinkään, vaan katson, että muille on suotava aivan sama vapaus kuin itselleni yrittää miettiä tätä kulkumme tielle asettunutta yhteiskunnallista tilannetta omista näkökulmistaan ja omilla edellytyksillään!

Matti Lund