Ei meidän suvusta löydy kuin juoppoja, huoria ja varkaita

Otsikon raflaavan väittämän lisäksi lapsuudenkodissani harrastettiin toistakin lentävää lausetta. Olimme juurettomia. En tiedä mistä tämä pähkähullu toteamus oli peräisin. Nyt kun olen parin vuoden verran rakennellut sukupuutani, huomaan, että omistan täsmälleen yhtä paljon juuria kuin kaikki muutkin ihmiset. En myöskään koskaan ole ymmärtänyt hehkutusta vanhoista suvuista. Minun nähdäkseni kaikki suvut ovat yhtä vanhoja. Ei tänne kukaan tyhjästä tule, vaikka syystä jos toisesta joitakin sukuja onkin dokumentoitu muita paremmin.   

Synnyin 1962 Pirkanmaalla, Viialassa. Vielä vuosikymmeniä sitten Viiala oli vireä tehdaspaikkakunta, jossa oli muun muassa Aaltosen nahkatehdas, viilatehdas, Montrealin jääkiekkomailatehdas, joskus historian hämärissä lasitehdaskin. Mutta ennen kaikkea siellä oli Schaumannin vaneritehdas, jonka takia vanhempani sodan jälkeen muuttivat Mikkelistä Tampereen lähelle. Isän juuret olivat Alavieskassa, äidin Viipurissa.  

Täsmälleen näin paljon tiesin sukuni lähtökohdista. Jo aika varhain ymmärsin, että kodissamme vallinnut omituinen juurettomuuden tunne syntyi siitä että vanhempani olivat kulkeutuneet hengenpitimikseen seudulle, jonne he eivät koskaan oikein tunteneet kuuluvansa. Isä kaipasi ikänsä rieskaa ja värjäsi harmaantuneet hiuksensa tummiksi lähtiessään käymään Keski-Pohjanmaalla, jossa hän oli ikuisesti nuori ja komea. Äiti teki itsepäisesti jouluaattoisin karjalanpaistia. Meitä oli 9 lasta ja kodinhoidossa oli auttamassa äidinäiti, Heinjoella 1899 syntynyt Helmi-mummu, omaa sukuaan Sandberg. Vaikka olin alle kouluikäinen mummun kuollessa, osaan vieläkin puhua karjalan murretta kohtalaisen sujuvasti. Se vain soljuu jostain tiedostamattoman takaa, juurettoman äidinkieli. 

Pirkanmaalaisia meistä ei kai koskaan oikein tullut, kenestäkään.  

Koko äidinpuoleinen sukuni tulee – ellei oteta huomioon yhtä hyppäystä ruotsinkieliselle Karjaalle ja Sandbergereihin - Karjalasta. Tästä minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan ennen kuin sukututkimuskärpänen muutama vuosi sitten nirhaisi. Siihen asti sukuni oli päättynyt Helmi-mummun äitiin, joka ruumiillistui pelottavan näköisessä ylivalottuneessa valokuvassa.  Kun joskus lapsena sanoin äidille vielä joskus selvittäväni sukuamme, hän huitaisi kädellään ja tokaisi, ettei kannattanut. Ei sieltä löytyisi kuin juoppoja, huoria ja varkaita.

Luuliko hän tosiaan, että moinen sammuttaisi kiinnostukseni?  

Mahdollistahan on, että äiti heidän avioliittonsa siinä vaiheessa jo tarkoittikin isän puoleista sukua. Siinä vaiheessa se puolestaan päättyi Otto-pappaan, joka kulki pohjoisessa savotoilla ja häipyi maisemista opetettuaan jälkipolville tuppi-nimistä korttipeliä. Otto-pappa sairastui ja meni kuolemaan paikkaan, jonnekin. Perheen legenda kertoi papasta, joka lähti jänkään kuolemaan. Vasta jokin aika sitten sain tietää, että hänet joskus 1900-luvun puolivälissä haudattiin Kemissä yhteishautaan, jota ei enää ole olemassakaan.  

Oudoista sukujuuristani huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia) valmistuin 1986 yliopistosta ja menin Yleen toimittajanhommiin. Perustin perheen ja elin ruuhkavuosia. Suurin tavoite oli selvitä hengissä paitsi seuraavaan viikonloppuun, ennen kaikkea seuraavaan lomaan. Elävissä oli täysi työ, kuolleet saivat odottaa. Kiinnostus sukututkimukseen muhi kuitenkin koko ajan pinnan alla. Sen verran tyhmä tietenkin olin, etten missään vaiheessa mennyt ja haastatellut vielä tuolloin elossa olleita tätejä.

Jokaisella sukupolvellahan on oikeus hassata arvokkaat tiedonjyväset haluamallaan tavalla.

Keski-ikäisenä sitä joko alkaa pelata golfia tai tutkia sukuaan. Molempiin harvoin riittää aikaa. Kummassakin maisemat vaihtuvat ja huteja tulee, Hole in oneja harvemmin. Niin golfiin kuin sukututkimukseenkin saa aikaa sutraantumaan ihan mukavasti. Ne vievät mukanaan. Ehkä Sukututkimusseuran sivuille pitäisi laittaa samanlainen varoitus kuin tupakka-askien kansiin? Juurien tutkiminen aiheuttaa nimittäin vähintäänkin yhtä vakavaa riippuvuutta kuin nikotiini. 

Viisissäkymmenissä aikaa vapautui ja erinäisistä syistä tarpeeni tietää kasvoi yhä suuremmaksi. Kun kylpyhuoneen peilistä alkoi katsella äiti tai äidinäiti, sitä tajusi entistä selvemmin olevansa osa tutkimisen arvoista ketjua. Ettei sitä ollutkaan keskiö, vaan osa jostakin, joka oli alkanut paljon ennen sinua ja joka - niin uskomatonta kuin se olikin  - myös jatkuisi isommin häiriintymättä, vaikka sinua ei enää olisikaan. 

Aloin rakentaa sukupuuta netistä löytämälläni ohjelmalla. Monta kertaa havahduin  joskus aamuyön tunteina ja yllätin itseni seurustelemasta Hiskin kanssa, joka ei nimestään huolimatta ollut lihaa ja verta oleva kavaljeeri. Ja seuraavana yönä virtuaalisten kirkonkirjojen lehdet rapisivat jälleen. Ja sitä seuraavana. 

Olin koukussa kuolleisiin ihmisiin.

Olosuhteiden pakosta (asun tällä hetkellä Etelä-Afrikassa) työ on sujunut pääosin tietokoneen avulla. Äidin puolelta olen päässyt 1600-loppuun ja isän puolelta melkein yhtä pitkälle. Hutejakin on tullut enkä tiedä milloin pääsen alkuperäislähteiden kimppuun, jos koskaan. Ja jos pääsen, saanko ylipäänsä selvää niistä musteläikkäisistä kiemuroista, joilla eilisen papit sukututkijoita kiusaavat.  

Esi-isieni viinanhimon asteesta en tiedä, varkaita en toistaiseksi ole löytänyt. Salassa toivon, että esi-äideilläni olisi ollut sänkykammareissaan mahdollisimman hauskaa, oli saatu maine mikä tahansa. Juuret ovat löytyneet ja mielikuvissani ne ovat muhkeat ja komeat kuin kamferipuulla. Kuolleet ovat muuttuneet eläviksi.