Seuran uudet sivut

Suomen Sukututkimusseura on avannut uuden verkkosivustonsa osoitteessa www.genealogia.fi/index.html. Uuden sivuston rinnalla toimii ensi vuoden alkuun saakka vanha sivusto, jota ei enää ylläpidetä. Vanhalle sivustolle pääsee uudelta sivustolta.

Uusi sivusto on vielä keskeneräinen, mutta rakennustyö jatkuu. Sivuja käännetään paraikaa ruotsiksi ja englanniksi. Jäsensivujen kirjautumisjärjestelmä otetaan käyttöön marras-joulukuun vaihteessa, jolloin julkaistaan ne sivut, jotka on tarkoitettu ainoastaan jäsenille. Pitemmällä aikavälillä kaikki kahden aikaisemman sivuston aineisto muunnetaan uudelle sivustolle sopivaksi.

Uuden sivuston etusivulla Seura tiedottaa omaan toimintaansa ja koko sukututkimuskenttään liittyvistä ajankohtaisista asioista. Siellä kerrotaan myös kaikista sivustolla tapahtuneista muutoksista ja lisäyksistä.

Seuran jäsenillä on nyt mahdollisuus osallistua uuden verkkosivuston kehittämiseen. Ehdotukset sivujen sisällöstä ja uusista sivuista tulee lähettää suoraan toiminnanjohtajalle osoitteella pt.kuusiluoma*genealogia.fi. Myös tarjoukset osallistua sivuston rakentamiseen otetaan mielihyvin vastaan.

Suku Forumilla uusi alaforumi jäsenille

Suomen Sukututkimusseuran Suku Forumille avautui hetki sitten uusi, pelkästään jäsenille tarkoitettu alaforumi. Toivottavasti mahdollisimman moni seuran toiminnasta tosissaan kiinnostunut keskustelija jaksaisi jakaa ajatuksiaan yhteisen hyvän tekemisestä!

Lisätietoja tästä!

Kuvia merten takaa

Seuralle tulee välillä yksittäisiä viestejä Atlantin takaa. Joskus ne ovat pieniä kyselyitä tietyistä henkilöistä, kun taas tällä kertaa Mrs. K.J. Kiefer Washingtonin Bellinghamista ilahduttaa meitä kaikkia kolmella valokuvalla. Rouva Kiefer kertoo kuvista seuraavaa;

Here are a few pictures of my Great-Grandpa, Bill Johnson (born Jaako Wilhelm Juhanpoika Krootila) He came from Kortesjarvi, Finland, around 1906 or so, when he was a small boy. Our family settled in King County, Washington, and Bill logged in Lester, Washington with his brothers.

The first photograph was taken around 1940, and is of Bill and his sons, Keith and Bill Jr. (left to right.) The second photograph is of Bill and Eino Johnson, and I'm not sure when it was taken...the last photo is of Bill and his brother Elmer with their logging truck.  The picture was taken in Kent, Washington.

Juha Vuorela

Polkupyörän tulo Suomeen

Kyläkirjaston Kuvalehti no 5 1.5.1899

Polkupyörä tai pikemminkin sen edeltäjä "pikajalka" rantautui Suomen lehdistöön keväällä 1869. Tuolloin Uusi Suometar uutisoi mm. sorvari F. Paulinin welocipedistä, jota tämä oli esitellyt Helsingin Seurahuoneella huhtikuussa. Etupyörä oli tässä laitteessa noin puolentoista kyynärän korkuinen ja takapyörä vastaavasti hieman matalampi. Paulin oli tehnyt laitteella muutamia pieniä matkoja, jotka eivät "vielä juuri ole onnistuneet, mutta ei kukaan seppä syntyessään".

Polkupyörän edeltäjä oli eräänlainen ratsastuskone, jonka vapaaherra von Drais esitteli vuonna 1816 tai 1817. Vapaaherran nimi jäi elämään rautateillä resiinana, joka aikaisemmin kirjoitettiin muodossa dresina. Varsinaisen polkupyörän katsotaan saaneen alkunsa, kun ranskalainen Michaux asensi etupyörän napaan polkimet. Vähitellen tulivat mukaan ketjuvälitykset polkuvoiman siirtyessä takapyörään. Samoihin aikoihin pyöristä tuli samankokoisia, joka teki ajamisen helpommaksi. Kun John Boyd Dunlop vielä ehti keksiä ilmatäytteisen renkaan 1888, oli nykyaikainen pyörä suurin piirtein valmis.

Joskus 1820-luvulla Euroopassa järjesttiin herrasväelle erityisiä polku- tai pikemminkin potkupyöräkouluja. Edellä mainittu ratsastuskone nimittäin kulki eteenpäin ajajan potkiessa jaloillaan vauhtia aivan kuten potkulautailija tekee nykyään.

Polkupyörät levisivät Ranskasta ensin Englantiin, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja mm. Ruotsiin. Suomeen näitä laitteita oli tulossa keväällä 1869 enemmänkin, kunhan "vaan jäät lähtevät ja meri tulee höyrylaivakululle avoimeksi". Pyörien osuudesta paikalliseen historiaan voit lukea parin vuoden takaisesta tarinastani!


Juha Vuorela

Leppävirran ikäkirja 1715

Leppävirran vanhin rippikirja (ja yksi Savon vanhimmista) aloitettiin painetun nimiölehden mukaan varapastori Erik Wirilanderin toimesta vuonna 1699, ja merkintöjä siihen tehtiin kymmenisen vuotta (joissakin tapauksissa myöhemminkin). Itse rippikirjanide vaikuttaa kuitenkin koostuvan kolmesta osasta. Alussa on varsinainen rippikirja, joka jatkuu sivulle 256. Sitä seuraa lisälehtiä (till ökningz blad), jotka näyttävät heijastelevan 1710-luvun tilannetta. Tähän ryhmään kuuluu lisäksi kolme sivua, jotka seuraavat ns. ikäkirjaa. Vuoden 1715 tietämillä ts. isonvihan myllerrysten keskellä laadittiin kylittäin etenevä selonteko pitäjäläisistä niin, että myös aivan pienet lapset otettiin lukuun. Valitettavasti luettelo säilyneessä muodossaan ei käsitä koko pitäjää, vaan kylistä ainakin Haapamäki, Huovilansalmi, Kartansalo, Kurjalanranta, Leppämäki, Moninmäki, Niinimäki, Paukarlahti, Soinilansalmi, Tuppurinmäki ja Unnukansalo puuttuvat tyystin sekä Reinikkala osittain. Kirjan tarkoituksena näyttäisi olevan erityisesti selvittää perheiden kokoonpano ruton ja venäläishävityksen jälkeen. Luetteloon kirjattiinkin myös pitäjäläisten ikävuodet, vaikka erityisesti miesten tapauksessa iät vaikuttavat arvioidun kohtuuttoman korkeiksi. Toisaalta vaikuttaa siltä, että lasten tapauksessa ikävuodet ovat varsin tarkkoja. Missään kohden asiakirjaa ei mainita, koska se on täsmälleen laadittu tai minkä vuoden mukaan ikätiedot on kirjattu, mutta vertailu myöhempiin rippikirjoihin osoittaa, että vuosi on  melko todennäköisesti 1715. En myöskään uskalla arvioida, kuinka kattavasti kirkollinen esivalta onnistui saamaan käsiinsä kylien todelliset asukkaat, mutta kattavuudessaan ikäkirja ei missään tapauksessa vedä vertoja varsinaisille rippikirjoille. Se on kuitenkin ainoa avain sukututkijalle, joka mielii pureutua ajanjaksoon, jolta puuttuvat muut kirkonkirjat, henkikirjat ja tuomiokirjat.

Puhtaaksikirjoitusperusteista: Olen normalisoinut kaikki nimet, rahvaan nimet suomenkielisiin ja säätyläisnimet ruotsinkielisiin muotoihin yksinomaan helpottamaan hakemista. Jos en ole kyennyt varmasti tunnistamaan nimeä, olen tapauksesta riippuen toistanut mielestäni asiakirjassa olevan muodon kursivoituna tai sitten varustanut mielestäni todennäköisimmän tulkinnan (tai tulkinnat) kysymysmerkillä. Olen voinut laittaa lisäksi hakasulkeisiin mahdollisen ehdotuksen standardimuodoksi. Olen ottanut mukaan alkuperäisasiakirjassa olevat huomautukset, joskus hivenen lyhentäen. Epävarmat tai lukukelvottomat ammattinimikkeet olen korvannut paremman puutteessa merkillä #. Muut lukukelvottomat kohdat on merkitty (...). Nimien normalisoinnissa olen pyrkinyt johdonmukaisuuteen alkuperäisen nimivarianssin kustannuksella. Erityisesti tämä näkyy kahdessa nimessä, jotka olivat tuolloin kovasti suosittuja Leppävirralla, mutta nyt käyneet kovasti harvinaiseksi. Toinen on Apollonia / Aplo / Apluuna, jonka olen normalisoinut aina Apluunaksi, toinen puolestaan Cecilia/Siisa/Sitsa/Sisla/Seikka, jonka olen yhdenmukaisuuden vuoksi kirjannut anakronistisesti Siljaksi. Jokainen voi tarkastaa alkuperäisasiakirjasta, mitä muotoa hänen esiäidistään on kenties käytetty.



Voit ladata pdf-muodossa olevan tiedoston tästä!

Otan mielelläni vastaan oikaisuja: jens.nilsson@helsinki.fi


Jens Nilsson

Malja muistelijoille

Median parjaaminen on muodikasta. Ellei nyt ihan kaikki, niin ainakin kamalan monet asiat tuntuvat olevan pielessä median takia. Ehkä ovat, ehkä eivät. Mutta totta lienee se, että media muokkaa kovasti sekä maailmankuvaamme että tapaamme ajatella. Sillä on oikeasti väliä, mitä lehdissä kirjoitetaan ja kuka televisiossa esiintyy, varmaan paljon enemmän väliä kuin pystymme yhtäkkiä hahmottamaankaan.

Niinpä haluaisin vaihteeksi nostaa maljan medialle ja sen hyville töille. Ai että mille hyville töille? No ainakin Hesarin keväällä lanseeraamalle Muistot-palvelulle. Käytännössä kyse on siitä, että lehti siirsi muistokirjoituksensa sähköiseen muotoon. Ja kappas, kokonaisuudesta muodostui kokonainen tietopankki! Palvelussa julkaistaan kaikki lehteen lähetetyt muistokirjoitukset. Tällä hetkellä niitä näyttäisi olevan ainakin nelisentuhatta.

On helppo ymmärtää, että koko palvelun syntymisen keskeisenä syynä on – raha. Jos ajattelee rumasti, niin näin siivotaan tuntemattomien ja siten vähän lukijoita saavien muistokirjoitukset pois lehdestä viemästä tilaa tuottoisemmalta tavaralta. Mutta miksi aina ajatella rumasti? Sillä oli syy mikä tahansa, kyseessä on iso palvelus niin sukututkijoille kuin muillekin henkilöhistoriasta kiinnostuneille. Hakutoiminnot antavat mahdollisuuden etsiä vaikka kotipaikkakunnan ihmisiä.

Hesarin Muistot-palvelu on minusta kulttuuriteko. Siinäkin mielessä, että se todistaa omalta osaltaan, että kulttuuritekoihin ei aina tarvita suuria euroja, ei tonnikaupalla paperia eikä kymmentä komiteaa. Oikeasti, joskus raha ja kulttuuri kumartavat samaan suuntaan!

Hesari lupasi lisätä uusien kirjoitusten lisäksi palveluun myös varhaisempien suomalaisten merkkihenkilöiden muistokirjoituksia. Aika mielenkiintoista on katsoa, ketä Hesari laskee merkkihenkilöiksi ja ketä ei!

Merkkihenkilöitä mietiskellessä kannattaa silti muistaa, että jokainen ihminen on muistokirjoituksen arvoinen. Muistojen ja muistelemisen arvoinen. Ja ne muistot voi käydä vaikka saman tien kirjaamassa muidenkin luettaviksi: http://muistot.hs.fi

Teppo Ylitalo

On niitä muitakin Julineja

Julinien hauta kuvattuna 17.8.2011

Luultavasti lähes kaikille tulee sukunimestä Julin mieleen vähintäänkin säätyläinen ellei jopa aatelinen henkilö. Fiskarsin ruukin kukoistukseen nostanut Johan Jacob von Julin, joka oli alunperin turkulainen apteekkari ja lopulta vuorineuvos, on ollut hyvin vahva hahmo suomalaisessa teollisuushistoriassa.

Aivan kaikki Julinit eivät kuitenkaan olleet aatelisia tai vuorineuvoksia, mutta omalla alallaan yhtä kaikki erittäin arvostettuja henkilöitä.

Tammikuun 10. päivänä vuonna 1892 kuoli Turussa heistä yksi, kelloseppämestari Johan Gustaf Adolf Julin, joka oli syntynyt samassa kaupungissa huhtikuun 1830 puusepänkisälli Gustaf Julinille ja Anna Kaisa Kurlingille.

Johan Gustaf Adolf muutti 1847 Poriin tulleen oppiin kelloseppä Bröckerille. Hänen oppilaanaan ja kisällinä Julin työskenteli aina vuoteen 1856. Tuolloin hän saattoi täysin oppineena perustaa oman verstaan. Samoihin aikoihin hän meni naimisiin Raisiossa Wilhelmina Nikulinin (1826-1889) kanssa. Poriin tuore kelloseppä rakensi talon numero 155, jossa vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä sijaitsi paikallinen postikonttori.

Turkuun Julin palasi 1870 avaten siellä menestyksekkään ja suuren kellosepänpuodin. Luonteeltaan mestariksi lopulta ylennetty miehemme oli hiljainen ja herttainen. Kaikki, joiden kanssa hän oli tekemisissä, mielistyivät aikalaiskertomusten mukaan Juliniin helposti tämän luonteen ja rehellisyyden vuoksi. Niinpä ei ollut ihme, että hän myös hoiti lukuisia luottamustoimia pitkän uransa aikana.

Johan Gustaf Adolfilla ja Wilhelminalla oli ainoastaan yksi lapsi, tytär Mimmi. Hän muisti isäänsä kuolinilmoituksessa 11.1.1892 seuraavalla värssyllä;

"Sof fader godt i grafvens stilla gömmä. Jag aldrig här i tiden dig kan glömmä. Du gått ifrån mig till ett bättre land. Din själ du gifvit har i Jesu milda hand."

Julin ja hänen vaimonsa Nikulin on haudattu Turun Uudelle hautausmaalle, aivan vanhan ykköstien vierustalle.


Teksti ja kuva Juha Vuorela 2011

Suon mutaa ja rumia naamoja

Lomalla työtä vieroksuessa tulee luettua kaikenlaista turhaa ja vieläkin turhempaa. Mitä ankarammin työmaan pyrkii unohtamaan, sitä todennäköisemmin se tulee vastaan. Sukututkijoita on kaikkialla, englantilaisessa kaunokirjallisuudessakin.

Varoitus: Seuraavat tekstinäytteet sisältävät voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa outoja väristyksiä.

Aloitetaan laatukirjallisuudesta. Ian McEwanin hieno romaani Sovitus tunnetaan elokuvanakin. Tarinan alussa eletään 1930-lukua. Nuori Cecilia Tallis on ”puolivakavissaan” tutkiskellut sukua pääsemättä isoisän aikoja syvemmälle. Isoisä loi perheen omaisuuden lukko- ja rautakalualalla, mutta ”esivanhemmat sitä edeltävältä ajalta olivat kuin suon mutaa, maaseudun pieneläjiä joiden miesväen sukunimet vaihtuivat hämmentävällä tavalla ja epäilyttävän usein eikä avioliittoja löytynyt kirkonkirjoista”.

Ruth Rendellin astetta viihteellisemmässä trillerissä Nokikolarin poika kuuluisan kirjailijan tytär kirjoittaa elämäkertaa kuolleesta isästään. Sukututkimus alkaa klassisesti puhelinluettelosta, sillä enää ei ole käytettävissä isoäitiä, joka oli aikoinaan yrittänyt esitellä perheen vanhoja valokuva-albumeja silloiselle teinille. Suuri kirjailija ei kannustanut lapsiaan sukututkimusharrastukseen: ”Te ette ole jalosukuista syntyperää. Isänne on työläisperheestä ja äitinne isovanhemmat olivat työläisiä. Heitä ennen esivanhempanne olivat kurjia palvelijoita, maatyöläisiä tai tehtaan työläisiä niin kuin useimpien ihmisten esivanhemmat. Mitä ihmeen järkeä on tietää keitä he olivat ja panna muistiin mikä nimi kuuluu millekin rumalle naamalle?”

Mikä näitä fiktiivisiä brittejä vaivaa – luokkayhteiskuntako? Niin, luokkayhteiskunta, ns. luokkaretki, identiteetti ja perhesalaisuudet. Juonipaljastuksista en alussa varoittanut, joten eipä enempää meheviä yksityiskohtia.

Satunnaisiin löytöihin perustuvalla välttelymenetelmällä ei kertynyt tämän piristävämpää otosta sukututkimuksesta kaunokirjallisuudessa. Takavuosina olen kyllä kirjannut muistiin viehättävän ajatuksen suvun merkityksestä. Kirjailija on entisessä Rhodesiassa syntynyt skotti Alexander McCall Smith ja kyseessä on Mma Ramotswe tutkii –sarjan leppoisa dekkari Kirahvin kyyneleet. Kun Rendellin kuuluisa kirjailija ei koskaan kertonut tyttärelleen ikävystyttävistä sukulaisistaan - niitähän ”ei saanut valita itse, ne vain tulla tupsahtivat itsestään, ja parasta oli heittää ne menemään saman tien” – on McCall Smithin botswanalaiselle sankarittarelle tärkeää pystyä tarvittaessa koputtamaan kaukaisimmankin sukulaisen ovea. Mma Ramotswe ihmettelee ihmisiä, jotka elävät omasta tahdostaan ilman sukulaisia. Heillähän on vain oma itsensä. He ovat ”kuin astronautteja kaukana avaruudessa, leijumassa yksin pimeässä, ja vieläpä ilman hopeista, kiemuraista nuoraa, joka yhdistää astronautin hapen ja lämmön täyttämään metallikohtuun”.

**************************************************

Blogin opetus on, että Suomen Sukututkimusseuran kirjasto ei kerää kaunokirjallisuutta.

McEwan, Ian: Sovitus, suom. Juhani Lindholm (Otava 2002)
Rendell, Ruth: Nokikolarin poika, suom. Marja Luoma (Gummerus 2005)
McCall Smith, Alexander: Kirahvin kyyneleet, suom. Jaakko Kankaanpää (Otava 2004)

Kuvassa englantilaisen perheen eleganssi hämmentää pariisilaisia. (Kustantaja Martinet, 1802)

Miksi Elias Lönnrot on Elias?

Suomalaisuuden perikuva, Elias Lönnrot syntyi huhtikuun yhdeksäntenä päivänä Sammatin Haarjärven kylässä räätäli Fredrik Johan L:n ja Ulrika Wahlbergin perheen neljäntenä lapsena. Kahta päivää myöhemmin lapsi kastettiin Karjalohjalla, mutta kiireisen isän sijasta pienokaista lähti viemään naapuritorpan vaimo. Kevät oli myöhäisessä tuona vuonna, sillä perimätiedon mukaan koko matkan ajan tuiskusi lunta ja lapsikin itki jatkuvasti.

Kun naapuri sitten pääsi lapsen kanssa perille Sammatin kappalaisena 1794-1825 toimineen Gabriel Procopaeuksen kotiin, oli hän unohtanut kokonaan pojan kotona sovitun etunimen. Näin ollen todistajina paikalla olleet lukkari Stenholm, talollisen poika Johan Michelsson, vaimo Greta Jacobsdotter ja talollisen tytär Stina Johansdotter joutuivat hyväksymään nimen Elias. Tätä ehdotti kappalainen itse ja tähän Lönnrothien perheen oli tyytyminen. Vaikka kaste ja nimen antaminen ovatkin kaksi eri asiaa, sai kansallissankarimme siis etunimensä Procopaeukselta.


Juha Vuorela

Ainutlaatuinen "kuolinilmoitus"

Uusi Aura 21.11.1909

Marraskuun 21. päivänä vuonna 1909 ilmestyi Uusi Aura -lehdessä Suomen oloissa lähet ainutlaatuinen "kuolinilmoitus". Takasivun mainosviestien joukossa oli nimittäin tilanomistaja Ruskmanin allekirjoittama viesti, joka alkoi tekstillä "Sanomattomalla ilolla saan ilmoittaa, että entinen lastenopettaja ja ent. elinkautinen kuritushuonevanki herra P. O. Baernefeldt kuoli t.k. 15 p. Maariassa".  Tämän pöyristyttävän ilmoituksen kohteena oli Yläneen lukkarina vuosikausia toimineen Petter Baernedeldtin ainoa poika, Petter Oskar B. Hän oli syntynyt vuonna 1844 Merikarvialla ja tullut Yläneen Kirkonkylään vanhempiensa mukana 1859.

Aikuisiällä hänestä tuli kiertävä kansakoulunopettaja, joka kaitsi lapsia mm. Raisiossa. Hänen pedagoginen uransa ei suinkaan ollut se, josta aikalaiset hänet em. tavoin muistivat. Vaikka lukkari-isä oli ollut varmaankin syvästä uskonnollinen periaatteen mies, tuli Petter Oskarista "seudun suurimpia pettureita ja rettelelöitsijöitä, joka vapaalla jalalla ollessaan oli paikkakunnan kauhuna konnankoukkujensa tähden".

Näitä rikoksia hän ehti tehdä pitkin Varsinais-Suomea siihen tahtiin, että Baernefeldt tuomittiin elämänsä aikana peräti kolme kertaa elinkautiseen vankeuteen. Varsinaista moukantuuria osoitti se, että tästä huolimatta oli kuollessaan vapaalla jalalla. Keisariperheen juhlistaessa merkkitapahtumiaan, oli annettu myös yleisiä armahduksia vankiloissa virunneille.  Uskomatonta kyllä, Baernefeldt tienasi leipäänsä opettajan toimen ohella asianajajana. Tässä työssä hän saattoi helposti huijata oppimattomia ihmisiä, joille lakikiemurat olivat liian vaikeita. Hän erikoistui niihin tapauksiin, joihin oppineemmat lakimiehet eivät suostuneet koskemaan. Oikeudessa Petter Oskar esiintyi "suurella advokaattimaneerille" hankkien tarvittaessa vääriä todistajia asiakkaiden rahoilla, joista osan hän luonnollisesti ehti siirtää hyvissä ajoin omiin taskuihinsa.

Esimerkiksi keväällä 1899 tuli tunnetuksi tapaus, jossa Baernefeldt otti muitta mutkitta suoraan asiakkaan lompakosta "vaivanpalkkansa". Siepatussa setelinipussa oli noin 140-150 markkaa. Tässä tapauksessa oli kyse eräästä maatilankaupasta, johon liittyi väärennetty kuitti ja joka oli ylipäätänsä hyvin sekava vyyhti. Baernefeldtiä em. asiakas luonnehti harmaapartaiseksi herrasmieheksi, jonka hän oli tavannut eräässä anniskeluyhtiön myymälässä Turussa, Venäjänkirkkokadun varrella. Huijari ilmeisesti ymmärsi täysin, mistä kohteista uhreja kannatti hakea. Tässä tapauksessa onni ei ollut pidemmän päälle myötä, sillä Baernefeldt ja joukko muita tapaukseen sekaantuneita lähetettiin lääninvankilaan tarkempia tutkimuksia varten.

Saman vuoden heinäkuussa saattoi lehdistä lukea, miten elinkautisvanki B:n alamainen anomus tuomion lievennyksestä oli hylätty senaatissa.  Aikalaiset, jotka kutsuivat miestä "Päärnefeltiksi", arvioivat hänen tehneen rötöksensä harvinaisella innolla ja lämmöllä. Sen seurauksena "häntä nyt seuraavat hautaan kaikkien kunnon ihmisten jyrisevät kiroukset ja sydämen pohjasta pulppuavat sadatukset". Pisimmälle meni nimimerkki Tiitus Turun Sanomissa, joka totesi, että "B tuskin tarvitsee turkkia uudessa olinpaikassaan".


Juha Vuorela

Naisetko pitkäikäisiä?

Naiset elävät nykyisin keskimäärin lähes 10 vuotta vanhemmiksi kuin miehet. Fysiologista syytä tähän ei kaiketi pitäisi olla, joten syy on jossakin muualla. Vastausta tähän en pysty antamaan, mutta vanhojen kirkonkirjojen avulla voitaisiin ehkäpä tutkia, onko miesten ja naisten kuolleisuus ollut erilaista historiassa.

Olen aiemmissa kirjoituksissani käyttänyt esimerkkinä Jämsän aineistoa, johon nytkin tukeudun. Kuolleiden mikrofilmillä tavataan Jämsässä lähes 10.000 kuollutta vuosien 1700-1850 välillä, joihin tietoihin olen itse lisännyt sukupuolen. Kun aineistosta puhdistaa lapsi- ja kasvuikäkuolleisuuden, kuolee annetulla jaksolla hiukan runsaat 4100 yli 20-vuotiasta, jota käytän aineistona.

Aineiston voisi esittää monella tavoin, mutta yksinkertaisuuden vuoksi olen piirtänyt yllä olevaan kuvaan yli 20-vuotiaiden kuolleisuuden kertymäfunktiot molemmista sukupuolista. Nämä käyrät menevät hämmästyttävän samankaltaisesti. Kuvan mukaan mainitulla ajanjaksolla 20-vuotiaaksi eläneiden keski-ikä asettuu jotakuinkin tarkasti 60 vuoteen sekä miehillä että naisilla. Jos sama kuva piirrettäisiin nykypäivän tilanteesta, niin naisten käyrä menee 50 % kohdalla lähes 10 vuotta oikealla miesten käyrään verrattuna.

Näyttäisi siis siltä, että historiallisessa maatalousyhteiskunnassa aikuisikään eläneet miehet ja naiset elivät keskimäärin yhtä pitkän elämän ja kuolleisuuskäyrissä ei näyttäisi olevan missään iässä erityistä eroavaisuutta. Kun naiset nykyisin tuntuvat elävän terveempinä ja pidempään, näyttäisi teollinen yhteiskunta suosivan naisia. Kun ero ei näyttäisi johtuvan fysiologisista seikoista, selityksen pitänee olla jossakin muualla - elämäntavoissa tai työelämässä.

Ne tilastot, jotka meillä on nykypäivän ikäluokista, heijastavat yhteiskuntaa, jossa muutettiin suurin joukoin maalta kaupunkiin. Miehet menivät töihin tehtaisiin, kuten myös osa naisista, joskin merkittävä osa nykypäivän ikänaisista on elänyt kotirouvan elämää ainakin osan ajastaan. Kun nykyisin työelämässä olevissa ikäluokissa ei ole kovinkaan suurta ero naisten ja miesten työllisten osuudessa, voisi kuvitella, että tulevaisuudessa naisten ja miesten keskimääräiset eliniät alkaisivat taasen lähestyä toisiaan. Toinen syy voisi olla se, että raskaat ja työhygienisesti alkeelliset työolosuhteet alkavat olla historiaa.

Aika näyttää, tuleeko miesten keski-ikä kasvamaan ja naisten hiipumaan, mutta joka tapauksessa olettaisin, että ne tulevat lähentymään toisiaan.

Toukokuu 2010 Antti Järvenpää

Kauniilla hautausmaalla viihdytään

Public Lotin hiljaista porukkaa

Tämä teksti Ylen nettisivuilla jäi aikoinaan kovasti paljon mietityttämään. Varsinkin tekstin loppuosa: "kauniilla hautausmaalla viihdytään". Kauneus on usein vain katsojan silmässä. Myös kulttuuri ja perinteet tekevät oman tepposensa. Kateus ja toisten tonttien kyttääminen näyttävät valitettavasti kuuluvan suomalaiseen kauneutta arvostavaan hautausmaakulttuuriin.

New Yorkin Brooklynissa sijaitseva The Geen-Wood Cemetary on elävä, kaunis hautausmaa. Sinne edelleenkin haudataan vainajia. Arkkupaikkoja ei ole enää kuin pariksi vuodeksi, mutta uurnille kyllä riittää tilaa. Uudet haudat on ripoteltu vanhojen lomaan sinne tänne, vanhoja kiviä ei ole viety pois, "hoidettiin" niitä tai ei. Siellä ne ovat vain vierekkäin, 2000-luvulla haudattu uutuuttaan kiiltelevän kivensä kanssa, vieruskaverinaan 1800-luvulla haudattu haljenneen ja sammaloituneen kivensä kanssa. Minusta siinä on jotain hyvin herkkää.

Hautausmaana toimimisen lisäksi The Green-Wood on myös suuri ulkoilmamuseo, joka esittelee erilaisten ihmisten historiaa ja elämää aina 1800-luvulta lähtien. Sen kumpuilevaa maastoa ei ole tasoitettu pellon tasaiseksi, sen eri osat näyttävät erilaisilta riippuen hauta-alueista, siellä makaa niin köyhä kuin rikas, ilman että kiviä siirretään, valikoidaan, murskataan ja haudataan minnekään uusien hautapaikkojen saamiseksi. Myös tavallisen ihmisen historia hautausmaalla on kulttuurihistoriallisesti tärkeä. Monesti jopa tärkeämpikin; tavallisista ihmisistä ei yleensä kirjoja kirjoitella tai esitelmiä pidetä.

The Green-Wood on kuitenkin hyvin hoidettu hautausmaa, ilman, että jokaisen haudan edessä on oma kasvimaansa tai kukkamerensä, jonka kuntoa naapurihaudan "omistajat" valvovat. The Green-Woodissa ei julkisivulautakunta määrää mitään. Public Lottien kauneus tulee erilaisista kivistä, ja niiden alla lepäävien ihmisten historiasta. Eletystä elämästä. Tunnelmasta. Ilmapiiristä. Hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei pelkästään kukista, hammasharjalla kiillotetuista kivistä tai suorittamisesta.

Hautakivet ovat kuin ihmisen elämä: jokainen kallellaan vähän eri suuntaan, toiset kaatuneina, toiset suoraryhtisinä, toiset kulkien rivissä, toiset omia teitään. Toisia muistetaan ja käydään katsomassa, toiset unohtuvat ja jäävät yksin vuosikymmeniksi. Niin kauan kun on ihmisiä, jotka muistavat vainajan, ei periaatteessa hautakiviä edes tarvittaisi. Mutta sitten kun kukaan ei enää muutoin muista, kivi voi olla ainoa muistuttaja ja ajankuvan antaja.

Tuli jotenkin surullinen olo tuosta Ylen nettisivuilla olevasta kirjoituksesta:

"Suurin syy hoitamattomien hautojen palauttamiseen seurakunnalle on hautausmaan arvokkuuden säilyttäminen. Yksittäiset hoitamattomat haudat eivät vielä kokonaisuutta haittaa, mutta esimerkiksi Vehmersalmen hautausmaan useat sadat hoitamattomat haudat vaikuttavat jo yleisilmeeseen.

Myös haudalla kävijöille hautausmaan yleisilme on tärkeä. Hoitomattomien hautojen palautuminen uudelleen käytettäväksi koettiin myös hyväksi asiaksi.

- Kyllä se on tärkeää, että hautoja hoidetaan ja että ne ovat hyvännäköisiä. Jos on ihan laittamaton hauta vieressä niin eihän se hyvältä näytä. Vuosi on kyllä riittävä aika siihen, että jos hautoja ei laiteta kuntoon, niin ne voidaan palauttaa seurakunnalle. Jos kuka haluaa, niin siinä ajassa kyllä ehtii laittaa asiat kuntoon."

Minä olen luullut, että hautausmaan arvokkuus tulee ihan jostain muusta kuin hautojen "hyvännäköisyydestä ja laittamisesta".


TerhiL.

Luentomateriaaleja lisätty seuran kotisivuille

Suomen Sukututkimusseuran internet-sivuille on nyt lisätty Kari Rantalaisen Porin Valtakunnallisilla Sukututkimuspäivillä 2011 pitämä esitelmä "Isojako Ruotsi-Suomessa".


Löytyy etusivun ylälaidan linkistä "Tutkimustyö" -> "Luentomateriaaleja" -> "Isojako Ruotsi-Suomessa".


Antoisia lukuhetkiä




Juha Vuorela

Mietteitä sukukirjoista ja Vuoden sukukirja -kilpailusta

Vuoden 2010 sukukirja -kilpailun tulokset julkistettiin Porin valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä maaliskuun alussa. Vuoden sukukirja, Erkki Alhopuron 450 vuotta Äijälän ratsutilan historiaa on poikkeuksellinen – sukukirja ilman perinteisiä sukutauluja. Lohjalaisen ratsutilan historiassa on mukana 22 sukulaistilan sukuverkosto ja aimo annos paikallishistoriaa. Kunniamaininnan saanut Perttu Peitsaran ja Mikko Strangin Kerimäen Makkosia 1600-luvulta näihin päiviin on perinteisempi sukukirja. Makkostenkin kirjassa on persoonallista ”sukunäköä”, sillä suvun historiaan kytkeytyy pohjoissavolaisen sahateollisuuden historia, jolla on teoksessa huomattava osuus.

Molemmat palkitut kirjat ovat ulkoasultaan tyylikkäitä, kumpikin omalla tavallaan. Sukukirjojen ulkoasu onkin keskimäärin kohentunut sitten 1990-luvun alun, jolloin palkintoa alettiin jakaa. Yksi kilpailun tavoitteista on sukukirjojen tason kohottaminen. Voi huoletta sanoa, että palkitsemisen arvoisessa sukukirjassa näyttävä ulkoasu on bonusta. Tärkeintä on huolellisesti tehty tutkimus, jonka tulokset on esitetty selkeästi, monipuolinen lähteiden käyttö, hyvät lähdeviitteet ja henkilöhakemisto. Tämä yhteenvetona raatien lausunnoista vuosien varrella. Se, mitä sukukirjalla ylipäätään tarkoitetaan, lienee tänään hankalammin rajattavissa kuin parikymmentä vuotta sitten. Vuoden 2002 kilpailussa kunniamaininnan sai Kirsti Kuutin Ennen koti Karjalassa, joka on alanimekkeensä mukaisesti kyläkirja. Vuoden 2008 kilpailussa kunniamaininnan sai Seppo Palanderin Palanderit, joka kartoittaa sukunimen Palander kantajia Suomessa. Erilaisia rajatapauksia, esimerkiksi mummun merkkipäiväksi laadittuja pienen perhepiirin sukumuisteluita, ilmestyy vuosi vuodelta enemmän. Raadin työskentelyn kannalta on katsottu tärkeäksi esitellä tuomareille sukukirjojen koko kirjo, eikä rajata valikoimaa liikaa etukäteen.

En ole koskaan osallistunut sukukirja-kilpailun raadin työskentelyyn. Olen pitänyt etuoikeutena sitä, että olen saanut vastaanottaa kirjat ja toimittaa ne raadin käyttöön. Jos kirjan mukana on ollut saateteksti tai tekijä tai sukuseuran edustaja on itse saapunut paikalle sukukirjaa tuomaan, on ollut mielenkiintoista kuulla kirjan sisällöstä ja tekovaiheista. Olen tavannut monenlaisten ja monentasoisten kirjojen iloisia ja ylpeitä tekijöitä ja julkaisijoita. Usein monen vuoden työn valmistumiseen liittyy helpotusta – Äijälän kirjan tekijä kertoi urakoineensa aineistonsa parissa kymmenen vuotta. Olen vilpittömän tyytyväinen siihen, ettei minun ole kirjalahjoituksen äärellä tarvinnut aloittaa kriittistä pohdiskelua, josko kirjasta olisi ainesta voittajaksi tai pitää huolta siitä, ettei sympaattinen tekijä puhu minua pyörryksiin. Puolueeton raati ei onneksi ole tarvinnut mielipiteitäni – niitä voi toki olla, mutta olen saanut pitää ne ja voittajaveikkaukset itselläni. Kun kilpailukirjoja on vuosittain 60-80, kilpailumenestykseen pettyneitä tekijöitä on tietysti joka kerran enemmän kuin onnellisia voittajia. Voittaja on löytynyt yhtä vuotta lukuun ottamatta joka kerran, vuoden 1997 raati päätyi jakamaan neljä kunniamainintaa.

Matkan varrella olen tavannut monia turhankin vaatimattomia kirjantekijöitä. Joidenkin mielestä saattaa olla melkein noloa “joutua” sukukirjakilpailuun, varsinkin jos sukuselvitys on suppea tai kirja rakentuu lähisuvun muistoihin. Monena vuonna kirjastoon onkin saapunut rypäs kirjoja ja kirjasia visusti kilpailuajan jälkeen. Hyvä niinkin. Olen yrittänyt kertoa tekijöille, että kilpailussa on aina ollut mukana monenlaisia kirjoja ja kyse on myös siitä, että tuoreet sukujulkaisut saavat sukututkimuspäivillä ja kirjastossa huomiota. Sukukirjojen tunnetuksi tekeminen on toinen kilpailun tavoitteista. Suppeakin sukuselvitys tai ison sukukirjan pieni täydennysosa voi olla tärkeä sukututkijoille. Kirjoitin syksyllä blogin Tito Collianderin muistelmista ja mainitsin siinä yhteydessä Collianderien v. 2002 ilmestyneen sukukirjan. Tämän vuoden kilpailussa oli mukana 69-sivuinen täydennysosa, johon on lisätty ja korjattu edellisen tietoja. Yhden sukuhaaran osuus (Ernst Collianderin s. 1865 jälkeläiset) on kokonaan uusittu. Kyllä minusta olisi ollut sääli, jos kirjanen ei olisi ollut mukana kilpailukirjojen joukossa, vaikka onkin epäoikeudenmukaista verrata sitä voittajiin. Voittajakirjoja esitellään kirjastossa esimerkkinä siitä, millainen hyvä sukukirja voi olla, mutta monet muut kirjat ja kirjaset voivat toimia esimerkkinä siitä, millainen sukukirja voi myös olla.

Joskus tekijän vaatimattomuus voi johtua siitä, että uunituore kirja on osoittautunut tavalla tai toisella pettymykseksi. Valmis kirja lienee harvoin kaikinpuolinen toiveiden täyttymys. Olen kuullut monenlaisia tarinoita. Yhteistyö painon kanssa tai työryhmän kesken ei ole sujunut, kustannuksissa on pitänyt säästää, aineistoa on jäänyt pois ja virheitä paljastunut, kun kirja on jo mennyt painoon. Jos aikataulu pettää ennen julkistamistilaisuutta, viime hetken kiireessä tapahtuu kaikenlaista – vaikkapa hosumista kuvankäsittelyssä tai oikoluvussa… Odotuksetkin ovat voineet olla ristiriitaisia ja korkealentoisia. Lopulta on ehkä käynyt kuin kansansadun hiiriräätälille - ei tullutkaan kissalle takkia, vaan pelkät liivit, ja kun ei sitten liivejäkään, niin sentään lakki. Vai eikö tullut edes lakkia ja kissa söi hiiren? Jos mikään ei kelpaa edes itselle ja aiottua kirjaa ei koskaan synny, on sukututkimuksen tekemisen kannalta monella lailla hyödyllinen perfektionismi tainnut mennä liian pitkälle. Tällä en siis tarkoita, että sukukirjan kirjoittaminen olisi ainoa järkevä tapa tallentaa ja esittää kerättyä sukutietoa.

Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja, historiantutkija Anu Lahtinen on ollut mukana kilpailun tuomaristossa kaksi kertaa. Hän toteaa kolumnissaan Sukutieto-lehdessä 3-4/2009, että Suomessa tehdään paljon hyvää sukututkimusta ja esittää vetoomuksen, että mahdollisimman moni sukututkija toimittaisi kirjansa Seuran kirjastoon, jossa niitä säilytetään nykyisiä ja tulevia sukututkijoita varten. ”Ja jotta tulevat sukupolvet voisivat tarvittaessa löytää alkuperäiset lähteet, toivon, että sukukirjojen tekijät painostavat jatkossakin siihen, että tiedoille löytyy myös arkisto- ja kirjallisuusviitteet. Kerran tehty huolellinen työ kantaa hedelmää vuosikymmenien, jopa vuosisatojen päähän.”

Vuonna 2011 julkaistuja sukukirjoja voi lähettää kilpailuun, ja samalla siis kirjastoon, vuoden 2012 tammikuun loppuun asti.

---------------------------------------------------------------------------

Erkki Alhopuro: 450 vuotta Äijälän ratsutilan historiaa (Lomahiisi 2010) - Sisältyy sarjaan Lisiä Lohjan pitäjänkertomukseen ; 92.
ISBN 978-952-92-7580-9 (sid.)

Collianderin suku Suomessa – Släkten Colliander i Finland II. Lisiä ja täydennyksiä – Tillägg och kompletteringar / toim. Jarmo Paikkala (Sukuyhdistys Colliander. Suomen osasto 2010).
978-952-92-7511-3 (nid.)

Kerimäen Makkosia 1600-luvulta näihin päiviin : Henrik Antinpoika Makkosen juuret ja suku / toim. Perttu Peitsara ja Mikko Strang ; julk. Sukuseura Henrik ja Maria Makkosen jälkeläiset (Minerva, 2010)
ISBN 978-952-492-489-4 (sid.)

Satu Hiiri kissalla räätälinä sisältyy mm. Martti Haavion Iloiseen eläinkirjaan (12. p., WSOY 1990)

Marketta Kännö kuvasi vuoden 2010 sukukirja-kilpailun raadin toimessansa. Vasemmalta Marja Kaski (pj.), Rauni Paakkunainen, Jukka Partanen ja Matti Heiniemi.

Sukututkimuksen puolustus

Tiedotusvälineissä on viime aikoina uutisoitu, että sukututkijat vaarantavat tietosuojan, kun tutkivat kirkonkirjoja. Taustalla on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jossa todettiin, että sukututkijalla oli oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin. Alkuperäislähteissä katsottiin olevan arkaluontoista aineistoa, jota oli varjeltava sukututkijan katseilta.

Sukututkijatkin ovat tähän asti saaneet tutkia alle 100 vuotta nuorempia, kun ovat antaneet kirjallisen sitoumuksen, että eivät käytä väärin löytämiään tietoja. Nyt tulevaisuus näyttää epäselvältä, ja viimeaikaiset ratkaisut saattavat avata tietä vieläkin tiukemmille rajoituksille, aiemmin käytössä olleiden aineistojen sulkeutumiselle.

Näppituntumalta voisi sanoa, että sukututkimuskoulutuksessa teroitetaan tietosuojakysymyksiä tiukemminkin kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoille ja aloitteleville tutkijoille. Siinä mielessä sukututkijoiden nostaminen silmätikuksi tuntuu kohtuuttomalta.

Vaikka sukututkijalla säilyy oikeus pyytää tietoja, jotka seurakunnan edustaja sitten hakee, tämä menettely vaikuttaa hankalalta. Sen voi ajatella ruuhkauttavan selvitystyötä, ja alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.

Suomen sukututkimusseura on perustanut Sukututkijat itse kirkonkirjojen äärelle -hankkeen, jonka tavoitteena on tukea sukututkijoiden tasaveroista kohtelua ja mahdollisuuksia käyttää myös 100 vuotta nuorempaa aineistoa kriittiseen, vastuulliseen tutkimustyöhön. Toivottavasti voimmekin toimia hyvässä hengessä ja saada asian ratkaistuksi tavalla, joka auttaa sukututkijoita työssään.

-------

Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla (se tex. Kyrkopressen 27.1.2011). Domstolen ansåg att det kan finnas för känsliga uppgifter i kyrkböckerna och menade att skyddet av privatlivet går före offentlighetsprincipen. Medan det i och för sig är viktigt att skydda en persons privatliv, måste det dock påpekas att mig veterligen har släktforskarna inte gjort sig skyldiga till missbruk av information de hittat.

Forskningen lider om släktforskarna är tvungna att be om uppgifter av församlingsanställda. Också eventuella misstag blir svårare att kolla eller korrigera - att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Genealogiska samfundet arbetar aktivt för att förbättra situationen så att släktforskarna inte skulle förlora möjligheten att själv studera kyrkböcker.

Emigranttiperheen arvoitus

Viime sunnuntain Hesarissa uutisoitiin vuosikymmeniä vanhan kirjekuoren arvoituksesta. Kyseinen kirjekuori, täynnä vanhoja ruplia, oli lojunut erään asianajotoimiston kassakaapissa, päällä salaperäinen maininta "Tillhöra L. Nemirowski".

Oikeushistorioitsija Mia Korpiola luki kirjekuoresta asianajotoimiston historiateoksesta ja yhdisti kuoressa mainitun nimen erääseen samannimiseen kirjailijaan ja onnistunut jäljittämään tiedot emigranttiperheestä, joka pakeni Venäjän vallankumousta Suomen kautta kauemmas Eurooppaan. Hesarissa kerrottiin sekä emigranttiperheestä että jäljitystyöstä.

Joskus kuulin keskiajan tutkijoita palkatun tiedustelupalvelun tehtäviin, molemmissa hommissa kun tarvitaan valpasta johtolankojen ja tiedonhäivien yhdistelyä ja tulkintaa. Mainiosti ratkaistu salapoliisitehtävä, tuttua myös monille omien sukujuuriensa selvittelijöille.

Muuta teema sivuavaa: Erään toisen emigranttiperheen nostalgiatuntoja tuoreessa tieteellisessä verkkoartikkelissa "O Petersburg!"

Talonhaltijaluettelot sukututkimuksessa

Suku Forumilla kaivattiin talonhaltijaluetteloita.
Toivottavasti tästä Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa nro 43 vuodelta 1993 löytyvästä artikkelista on iloa.



Juha Vuorela

Syytingistä ja kilokaloreista

Sukututkimus tuottaa kaikenlaista oheistietoa, jolla voi syventää omaa historiantuntemustaan. Yksi mielenkiintoinen aihe on ravinto, sillä nykyaika koittaa opettaa meille kovasti oikeita ruokailutottumuksia.

Esimerkiksi linnantilit sisältävät kovinkin yksityiskohtaista tietoa ravinnosta ja henkilömääristä, jotka kyseisellä ravinnolla on ruokittu. Sota-ajalta löytyy puolustusvoimien ja kansanhuollon papereita ravintosuosituksista. Syytinkisopimukset kertovat, miten esi-isämme varautuivat eläkepäiviinsä.

Tämän kirjoituksen pontimena on isän-isän-isäni syytinkisopimus, jossa talo oli luovutettu jälkeläisille ravintoa, villoja ja energiaa vastaan siten, että syytinkisopimus saatettiin siirtää kolmannelle osapuolelle.

Ensimmäinen mielenkiintoni oli se, kuinka järkevä tämä esi-isäni Kallen tekemä sopimus oli. Periaatteessa Kalle oli sopinut ravinnosta, asunnosta, lämmöstä ja vaatetuksesta villojen muodossa. Villat ja asunnon unohdan selvyytenä, mutta muutin kaiken ravinnon kilokaloreiksi ja halot kilowattitunneiksi, joita nykyihminen osaa käsitellä paremmin.

Kun Kallen syytingin ravinto muutetaan kilokaloreiksi, oli hän tullut sopineeksi 1400 kcal päiväannokset itselleen ja vaimolleen. Määrä on sellainen, että ihminen pysyy sillä elossa, mutta nälkiintyneenä. Käytännön kannalta tällä ei ollut merkitystä, sillä talon ruuissa niitä kaloreita ei laitettu omaan pinoonsa. Joka tapauksessa tältä osin sopimus oli varsin kitsas. Halkojen osalta syytinki sopimus tarkoitti noin 12.000 kWh energiaa, jolla luultavasti piti pystyuunin lämpöisenä. Nykyajan mittapuun mukaan luku olisi aika korkea yhden kammarin lämmittämiseen, mutta tuo määrä energiaa menee nykyisin eläkeläispariskunnalta, mutta Kallen luvussa ei ollut saunan, pesuvesien ja ruuanlaittoon tarvittavaa energiaa, vaan ainoastaan kammarin lämmitys.

Jos lukuja verrataan nykykäsityksiin ihmisen energian tarpeesta, niin sota-aikana siviilivirkamiehen korttiannos oli mitoitettu 1800 kcal. Itse olen kuluttanut tunturivaelluksilla 30 kg rinkka selässä noin 2500 kcal ja nykyinen hieno vaakani kertoo, että kulutan 1700 kcal vaikka vain olisin selkäpiilläni.

Kun nykyisin puhutaan ravintokolmioista ja mallilautasista, on mielenkiintoista verrata, millaisia ravintojakaumia eri aikakausilla on esiintynyt. Esim. viljan osuus ravinnossa oli eräässä nihtisopimuksessa 1500-luvulla 77%, Kallella se on 47 %, sota-ajan virkamiehellä 47 % ja itselläni lapin kairassa 46 %. Näin katsoen ei liene liioiteltu sanoa, että leipä se miehen tiellä pitää. Lihan osalta Kalle tyytyi 3 %, samoin kuin sota-ajan virkamies, mutta nihdillä sitä oli 19 % ja itsellä vaelluksilla 14 %. Vihanneksien ja maidon yhdistelmää ei esiinny 1500-luvulla, mutta Kallella näitä oli 47 %, sota-aikana 37 % ja itselläni lapissa 27 %.

Kun katselen Kallen syytinkisopimusta, tuntuu se ensin perin vanhanaikaiselta, mutta kun alan verrata sitä omaan eläketurvaani, niin se ei välttämättä ole hullumpi. Kalle on sopimuksilla taannut itselle asunnon, lämmön, villoja ja niukan ravinnon. Itselläni on nippu lupauksia rahassa, mutta ei suoranaisesti mitään takeita, että sillä rahasummalla saisi, katon pään päälle, lämpöä, vaatteita ja riittävästi ruokaa.

Antti Järvenpää

12.1.2011

Hiihtäjäsankarit vuosisadan takaa

Alkuvuodesta 1901 pidettiin Tukholmassa suuret talviurheilukilpailut. Mukana oli luonnollisesti myös suomalaisia hiihtäjiä eivätkä he mitenkään huonosti maatamme edustaneetkaan. Edes norjalaiset eivät tuolla kertaa pärjänneet "uljaille pohjan pojille".

Otto Hepoaho vei voiton 60 kilometrin matkalla. Hän oli talollisen poika Piippolasta, joka ammatikseen työskenteli tukinuiton päällysmiehenä. Hän oli voittanut ja tuli voittamaan useita kotiseutunsa kisoja vuosien mittaan.

Toiseksi tässä raskaassa Tukholman kisassa tuli tukkimies Asari Autio Keuruulta, joka oli Ähtärin lisäksi Keski-Suomen johtavia hiihtopitäjiä vuosisadan vaihteessa. Tiettävästi Autio oli ensimmäinen keskisuomalainen hiihtäjä Suomen ulkopuolella pidetyissä kisoissa. Paria vuotta aiemmin hän oli voittanut Vaasassa kaikki muut Pohjoismaiden ykkösnimet 15 kilometrin matkalla. Samana vuonna Tukholman kisojen aikaan voitti Autio Oulun hiihtokisojen 30  kilometrin matkan ajalla 1.45.15. Normaalisti tuon ajan suksimiehillä meni matkaan yli kaksi tuntia, joten tulos on todella kova. Vuonna 1902 Asari Autio lähti Amerikkaan, jossa hän jatkoi loistavia esityksiään. Hänet julistettiin "maailmanmestariksi" 1907 Minnesotassa käydyssä kilpailussa, jossa 23:sta matkaan lähteneestä suksijasta perille tuli vain seitsemän.

Tukholmassa 1901 hiihdetyn 30 kilometrin matkan voiton vei Kalle Jussila, joka oli kotoisin Yli-Iin Jakkukylästä. Jussila oli ammatiltaan maanviljelijä ja innokas metsästäjä. Hän myös suunnitteli ns. Iin suksimalli, jolla hän sivakoi metsällä sellaisella vauhdilla vielä yli 60-vuotiaana, etteivät hänen poikansa meinanneet pysyä perässä.

Kalle Jussila oli melko pienikokoinen, mutta itse hän kommentoi tätä asiaa kilpatovereilleen seuraavasti; "Minä en oo häävi, vaan hiihampa". Huolestuneelle lääkärille Jussila tokaisi; "Olen minä kilpaillut ennenkin. Jos rupeaa väsyttämään, niin minä herkiän".



Juha Vuorela