Mietteitä sukukirjoista ja Vuoden sukukirja -kilpailusta

Vuoden 2010 sukukirja -kilpailun tulokset julkistettiin Porin valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä maaliskuun alussa. Vuoden sukukirja, Erkki Alhopuron 450 vuotta Äijälän ratsutilan historiaa on poikkeuksellinen – sukukirja ilman perinteisiä sukutauluja. Lohjalaisen ratsutilan historiassa on mukana 22 sukulaistilan sukuverkosto ja aimo annos paikallishistoriaa. Kunniamaininnan saanut Perttu Peitsaran ja Mikko Strangin Kerimäen Makkosia 1600-luvulta näihin päiviin on perinteisempi sukukirja. Makkostenkin kirjassa on persoonallista ”sukunäköä”, sillä suvun historiaan kytkeytyy pohjoissavolaisen sahateollisuuden historia, jolla on teoksessa huomattava osuus.

Molemmat palkitut kirjat ovat ulkoasultaan tyylikkäitä, kumpikin omalla tavallaan. Sukukirjojen ulkoasu onkin keskimäärin kohentunut sitten 1990-luvun alun, jolloin palkintoa alettiin jakaa. Yksi kilpailun tavoitteista on sukukirjojen tason kohottaminen. Voi huoletta sanoa, että palkitsemisen arvoisessa sukukirjassa näyttävä ulkoasu on bonusta. Tärkeintä on huolellisesti tehty tutkimus, jonka tulokset on esitetty selkeästi, monipuolinen lähteiden käyttö, hyvät lähdeviitteet ja henkilöhakemisto. Tämä yhteenvetona raatien lausunnoista vuosien varrella. Se, mitä sukukirjalla ylipäätään tarkoitetaan, lienee tänään hankalammin rajattavissa kuin parikymmentä vuotta sitten. Vuoden 2002 kilpailussa kunniamaininnan sai Kirsti Kuutin Ennen koti Karjalassa, joka on alanimekkeensä mukaisesti kyläkirja. Vuoden 2008 kilpailussa kunniamaininnan sai Seppo Palanderin Palanderit, joka kartoittaa sukunimen Palander kantajia Suomessa. Erilaisia rajatapauksia, esimerkiksi mummun merkkipäiväksi laadittuja pienen perhepiirin sukumuisteluita, ilmestyy vuosi vuodelta enemmän. Raadin työskentelyn kannalta on katsottu tärkeäksi esitellä tuomareille sukukirjojen koko kirjo, eikä rajata valikoimaa liikaa etukäteen.

En ole koskaan osallistunut sukukirja-kilpailun raadin työskentelyyn. Olen pitänyt etuoikeutena sitä, että olen saanut vastaanottaa kirjat ja toimittaa ne raadin käyttöön. Jos kirjan mukana on ollut saateteksti tai tekijä tai sukuseuran edustaja on itse saapunut paikalle sukukirjaa tuomaan, on ollut mielenkiintoista kuulla kirjan sisällöstä ja tekovaiheista. Olen tavannut monenlaisten ja monentasoisten kirjojen iloisia ja ylpeitä tekijöitä ja julkaisijoita. Usein monen vuoden työn valmistumiseen liittyy helpotusta – Äijälän kirjan tekijä kertoi urakoineensa aineistonsa parissa kymmenen vuotta. Olen vilpittömän tyytyväinen siihen, ettei minun ole kirjalahjoituksen äärellä tarvinnut aloittaa kriittistä pohdiskelua, josko kirjasta olisi ainesta voittajaksi tai pitää huolta siitä, ettei sympaattinen tekijä puhu minua pyörryksiin. Puolueeton raati ei onneksi ole tarvinnut mielipiteitäni – niitä voi toki olla, mutta olen saanut pitää ne ja voittajaveikkaukset itselläni. Kun kilpailukirjoja on vuosittain 60-80, kilpailumenestykseen pettyneitä tekijöitä on tietysti joka kerran enemmän kuin onnellisia voittajia. Voittaja on löytynyt yhtä vuotta lukuun ottamatta joka kerran, vuoden 1997 raati päätyi jakamaan neljä kunniamainintaa.

Matkan varrella olen tavannut monia turhankin vaatimattomia kirjantekijöitä. Joidenkin mielestä saattaa olla melkein noloa “joutua” sukukirjakilpailuun, varsinkin jos sukuselvitys on suppea tai kirja rakentuu lähisuvun muistoihin. Monena vuonna kirjastoon onkin saapunut rypäs kirjoja ja kirjasia visusti kilpailuajan jälkeen. Hyvä niinkin. Olen yrittänyt kertoa tekijöille, että kilpailussa on aina ollut mukana monenlaisia kirjoja ja kyse on myös siitä, että tuoreet sukujulkaisut saavat sukututkimuspäivillä ja kirjastossa huomiota. Sukukirjojen tunnetuksi tekeminen on toinen kilpailun tavoitteista. Suppeakin sukuselvitys tai ison sukukirjan pieni täydennysosa voi olla tärkeä sukututkijoille. Kirjoitin syksyllä blogin Tito Collianderin muistelmista ja mainitsin siinä yhteydessä Collianderien v. 2002 ilmestyneen sukukirjan. Tämän vuoden kilpailussa oli mukana 69-sivuinen täydennysosa, johon on lisätty ja korjattu edellisen tietoja. Yhden sukuhaaran osuus (Ernst Collianderin s. 1865 jälkeläiset) on kokonaan uusittu. Kyllä minusta olisi ollut sääli, jos kirjanen ei olisi ollut mukana kilpailukirjojen joukossa, vaikka onkin epäoikeudenmukaista verrata sitä voittajiin. Voittajakirjoja esitellään kirjastossa esimerkkinä siitä, millainen hyvä sukukirja voi olla, mutta monet muut kirjat ja kirjaset voivat toimia esimerkkinä siitä, millainen sukukirja voi myös olla.

Joskus tekijän vaatimattomuus voi johtua siitä, että uunituore kirja on osoittautunut tavalla tai toisella pettymykseksi. Valmis kirja lienee harvoin kaikinpuolinen toiveiden täyttymys. Olen kuullut monenlaisia tarinoita. Yhteistyö painon kanssa tai työryhmän kesken ei ole sujunut, kustannuksissa on pitänyt säästää, aineistoa on jäänyt pois ja virheitä paljastunut, kun kirja on jo mennyt painoon. Jos aikataulu pettää ennen julkistamistilaisuutta, viime hetken kiireessä tapahtuu kaikenlaista – vaikkapa hosumista kuvankäsittelyssä tai oikoluvussa… Odotuksetkin ovat voineet olla ristiriitaisia ja korkealentoisia. Lopulta on ehkä käynyt kuin kansansadun hiiriräätälille - ei tullutkaan kissalle takkia, vaan pelkät liivit, ja kun ei sitten liivejäkään, niin sentään lakki. Vai eikö tullut edes lakkia ja kissa söi hiiren? Jos mikään ei kelpaa edes itselle ja aiottua kirjaa ei koskaan synny, on sukututkimuksen tekemisen kannalta monella lailla hyödyllinen perfektionismi tainnut mennä liian pitkälle. Tällä en siis tarkoita, että sukukirjan kirjoittaminen olisi ainoa järkevä tapa tallentaa ja esittää kerättyä sukutietoa.

Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja, historiantutkija Anu Lahtinen on ollut mukana kilpailun tuomaristossa kaksi kertaa. Hän toteaa kolumnissaan Sukutieto-lehdessä 3-4/2009, että Suomessa tehdään paljon hyvää sukututkimusta ja esittää vetoomuksen, että mahdollisimman moni sukututkija toimittaisi kirjansa Seuran kirjastoon, jossa niitä säilytetään nykyisiä ja tulevia sukututkijoita varten. ”Ja jotta tulevat sukupolvet voisivat tarvittaessa löytää alkuperäiset lähteet, toivon, että sukukirjojen tekijät painostavat jatkossakin siihen, että tiedoille löytyy myös arkisto- ja kirjallisuusviitteet. Kerran tehty huolellinen työ kantaa hedelmää vuosikymmenien, jopa vuosisatojen päähän.”

Vuonna 2011 julkaistuja sukukirjoja voi lähettää kilpailuun, ja samalla siis kirjastoon, vuoden 2012 tammikuun loppuun asti.

---------------------------------------------------------------------------

Erkki Alhopuro: 450 vuotta Äijälän ratsutilan historiaa (Lomahiisi 2010) - Sisältyy sarjaan Lisiä Lohjan pitäjänkertomukseen ; 92.
ISBN 978-952-92-7580-9 (sid.)

Collianderin suku Suomessa – Släkten Colliander i Finland II. Lisiä ja täydennyksiä – Tillägg och kompletteringar / toim. Jarmo Paikkala (Sukuyhdistys Colliander. Suomen osasto 2010).
978-952-92-7511-3 (nid.)

Kerimäen Makkosia 1600-luvulta näihin päiviin : Henrik Antinpoika Makkosen juuret ja suku / toim. Perttu Peitsara ja Mikko Strang ; julk. Sukuseura Henrik ja Maria Makkosen jälkeläiset (Minerva, 2010)
ISBN 978-952-492-489-4 (sid.)

Satu Hiiri kissalla räätälinä sisältyy mm. Martti Haavion Iloiseen eläinkirjaan (12. p., WSOY 1990)

Marketta Kännö kuvasi vuoden 2010 sukukirja-kilpailun raadin toimessansa. Vasemmalta Marja Kaski (pj.), Rauni Paakkunainen, Jukka Partanen ja Matti Heiniemi.