Synnin palkka

Hämeenlinnassa on muuan kirpputori, joka tekee bibliofiilin iloiseksi. Tämän kirjataivaan ansiosta olen tutustunut niin Lempi Jääskeläisen, Ingrid Qvarnströmin kuin Verner von Heidenstaminkin historiallisiin romaaneihin. Tiedätte kyllä kirjatyypin. Kaunis sidonta, kellertävät, paksut sivut, joita nuuhkaisemalla on hetkessä 1900-luvun alun salongissa, jonka nurkassa on viuhkamainen palmu. Monien kirjojen kohdalla olen tuntenut itseni suorastaan hengenpelastajaksi. Kyllä vain, kirjoillakin on henki.

Viimeisin löytöni oli Eero Ojasen vuonna 1999 ilmestynyt Hattulan seurakunnan historia, "Ristin tiellä, 750 vuotta." Nautiskelin kirjasta rauhassa ja hyvällä tuulella, kunnes tulin Ison vihan aikaan.

Venäläiset tunkeutuivat Etelä-Suomeen kesällä 1713. Hattulaan miehittäjät ehtivät saman vuoden syys-lokakuun vaihteessa. Terrori ja kaikinpuolinen sekasorto vallitsi.  Tarkkoja tietoja tapahtumista ei ole, mutta seurakunnan ainut säilynyt dokumentti, tilikirja kertoo haudattujen määrän kasvaneen suorastaan räjähdysmäisesti nimenomaan vuoden 1714 maalis-ja huhtikuussa.
Kuolleiden joukossa olivat myös kaikki vielä paikkakunnalla olleet kirkon työntekijät: vanha kappalainen Matti Favorinus,  apulaispappi Martti Stichelius, lukkari Samuli Hannunpoika sekä kirkkoväärti Matti Sipilä Hurttalasta.
Kirkkoherra Emanuel Reuther perheineen oli paennut Ruotsiin heti vuonna 1713. Pakolaiskomission luettelo kertoo hänen saaneen avustusta ainakin vuosina 1715 ja 1716.

Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721, pölyn sopivasti laskeuduttua, Reuther palasi virkaansa Hattulaan. Rauhaa seuranneessa kirkonkokouksessa kirkkoherralla oli seurakuntalaisilleen asiaa. Reutherin mukaan Ison vihan aikana koetut kauhut olivat suoraan ja selkeästi johtuneet seurakuntalaisten synneistä. Ne olivat palkka ja rangaistus seurakuntalaisten huonosta, syntisestä elämästä.

Tässä kohtaa laskin kirjan vatsalleni ja mietin, mahtaisiko uni tulla koko yönä. Menneiden vuosisatojen ihmisissä on se vika, ettei heitä oikeasti pääse haastamaan. Olisin kovin mielelläni keskustellut aiheesta kirkkoherra Reutherin kanssa.
Että mies kehtasi! Ehkä hän oli kaikki nuo rauhan vuodet yltäkylläisessä Ruotsissa hionut saarnaansa, jotta sai siihen juuri oikean hengen?

Emanuel Reutherissa oli epäilemättä paljon hyvääkin - sanotaan, että hän esimerkiksi innolla edisti seurakuntalaisten lukutaitoa - mutta sydän ja myötätunto oli kyllä tässä vaiheessa pahasti kadoksissa.

Kansallisarkiston strategia kehittää sukututkijoiden digitaalisia palveluja

Kansallisarkisto julkisti 12.2.2016 vuoteen 2020 ulottuvan uuden strategiansa, jolla se pyrkii omalta osaltaan edistämään yhtä hallitusohjelman keihäänkärkeä eli digitalisaatiota. Tähän tavoitteeseen pyrittäessä suku- ja henkilöhistorian harrastajat eivät jää osattomiksi, vaan strategiassa on useita kohtia, jotka toteutuessaan edistävät sukututkimuksen digitaalisten aineistojen käytettävyyttä.

Strategia korostaa ajasta ja paikasta riippumattoman sähköisen asiakaspalvelun asemaa Kansallisarkiston tärkeimpänä palvelukanavana, jota strategiakaudella edelleen uudistetaan vastaamaan paremmin eri asiakasryhmien vaatimuksia. Sähköisiä palveluja kehitetään entistä helppokäyttöisemmiksi yhteistyössä asiakkaitten ja muiden kulttuuriperintökentän toimijoiden kanssa. Vastaavasti myös itsepalvelu korostuu asiakaspalvelussa, kun tiedon tarvitsijat voivat hakea julkiset tiedot itse.

Sähköisten palvelujen kehittäminen on käytännössä mm. sitä, että Kansallisarkisto tarjoaa asiakkaiden käyttöön joukkoistamisalustoja, joilla tuotetaan yhteisöllistä metatietoa ja korjataan koneellisesti tunnistettuja tekstisisältöjä, ts. indeksoidaan digitoituja asiakirjoja ja korjataan niiden OCR-dataa. Strategiassa todetaankin, että Kansallisarkisto hyödyntää joukkoistamista ennakkoluulottomasti digitaalisten asiakirjatietojen käytettävyyden ja uudelleenkäytön edistämisessä. 

Kansallisarkisto kehittää sähköistä asiakaspalvelua myös uudistamalla ja yksinkertaistamalla käyttölupamenettelyjä. Käyttörajoitetun tiedon haku ja uudelleen käyttö edellyttävät edelleenkin vahvaa tunnistautumista ja lupamenettelyä, mutta niissä hyödynnetään julkisen hallinnon yhteisiä ratkaisuja. Kansallisarkiston verkkopalvelut toimivat kanavana myös analogisten aineistojen tilaamiseen ja käyttöön.

Kansallisarkisto on strategiassaan linjannut, että sen aineistojen ensisijaisena asiakasliittymänä toimii arkistoaineiston käytön tarpeisiin kehitetty kansallisen digitaalisen kirjaston (KDK) asiakasliittymä Finna. Strategiakaudella arkistoaineistojen käyttöä Finnan kautta parannetaan asiakaslähtöisesti.

Kansallisarkisto ennakoi strategiassaan arkistolainsäädännön kokonaisuudistuksen toteutumista. Laki Kansallisarkistosta ja arkistolain muutos on esitetty tulevaksi voimaan tänä vuonna ja yksityisarkistolaki ensi vuonna. Näiden lainsäädännöllisten uudistusten myötä maakunta-arkistoista tulisi Kansallisarkiston alueellisia toimipaikkoja. Toistaiseksi keskusteluissa ei ole väläytelty sitä mahdollisuutta, että alueellisten toimipaikkojen määrä vähenisi.

Suku- ja henkilöhistorian harrastajien näkökulmasta arkistolainsäädännön uudistuksen merkittävimmät vaikutukukset kohdistuvat yksityisten asiakirjojen vastaanottamiseen ja säilyttämiseen. Yksityisarkistolaki tehostaisi Kansallisarkiston ja valtionapua saavien arkistojen yhteistoimintaa tällä aluella mm. selkeyttämällä tehtäväjakoa, kehittämällä yhteisiä palveluita ja ennen kaikkea luomalla yhteisen, lakiin perustuvan hankintapolitiikan.

Strategian mukaan Kansallisarkisto valmistelee yhdessä muiden yksityisarkistoja vastaanottavien toimijoiden kanssa kansallisen toimintamallin digitaalisten yksityisarkistojen tallentamiseen ja pysyvään sähköiseen säilyttämiseen.

Sukututkijat voivat siis toivoa, että yksityisarkistolain myötä Kansallisarkisto kehittää sähköisessä muodossa olevaa sukututkimusaineistoa (sukututkimusrekistereitä) varten paitsi selkeän aineiston vastaanottopolitiikan, myös pitkäaikaistallentamisen ja hallittun käyttön mahdollistavat tietotekniset ratkaisut.

Kansallisarkiston strategisen yhteistyökumppanin roolissa Suomen Sukututkimusseuralle on strategiassa merkityksellistä se, että sen toteuttamiskeinoihin kuuluu mm. aktiivinen, innovatiivinen ja monipuolinen yhteistyö strategisten kumppanien kanssa.

P. T. Kuusiluoma

Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja

Arkistolaitoksen neuvottelukunnan jäsen

Orpana on huippu lehti

Pari viikkoa sitten pidettiin Tampereen seudun sukututkimusseuran järjestämä vuotuinen Sampolan sukututkimuspäivä. Järjestävän yhdistyksen esittelyosastolla oli myynnissä mm. jäsenlehti Orpanan numeroita, joita eräs henkilö kiinnostuneena selaili. Vieressä seissyt — puheen intonaatiosta päätellen vahvasti tamperelainen — sukututkija pani tämän merkille ja huudahti spontaanisti: ”Siinon meinaan huippu lehti!”

Jäsenlehti Orpanan tämän vuoden ensimmäinen numero löytyi postilaatikosta viime perjantaina. Se on viime aikoina totuttuun tapaan taitettu väljän tyylikkäästi ja isoja kuvia hienosti hyödyntäen. Mutta sivumäärältään ykkösnumero oli edelliseen 60-sivuiseen numeroon nähden huomattavasti hoikistunut.

Ehkä sivumäärä ennakoi sitä, mikä lehden palstoilta oli luettavissa; muutoksen tuulet puhaltavat Tampereen seudun sukututkimusseurassa. Pääkirjoituksessa vuodesta 2006 yhdistystä puheenjohtajana luotsannut Raine Raitio ilmoitti 10 vuoden tingin tulleen täyteen ja kehotti jäseniä saapumaan vuosikokoukseen valitsemaan uutta puheenjohtajaa. 

Toisaalla lehdessä kuulutetaan Orpanalle uutta päätoimittajaa, sillä käsillä oleva numero on päätoimittaja Johanna Kurelan tällä erää viimeinen lehti. Johanna onkin peräti 17 vuotta kestäneen toimittajapestinsä aikana tehnyt todella mittavan työn paitsi tamperelaisen sukututkimustoiminnan, myös Tampereen seudun sukututkimusseuran hyväksi. 

Johanna Kurela.

Näin rivijäsenen näkökulmasta Johanna ja Raine ovat varmasti toimineet ”erityisen ansiokkaasti yhdistyksen ja sen tarkoitusperien hyväksi”, mikä säännöissä mainitaan kunniajäseneksi kutsumisen kriteeriksi. 

Johanna Kurelan pitkän päätoimittajakauden aikana Orpanasta on kehkeytynyt valtakunnallisestikin varteenotettava sukututkimusjulkaisu, joka niin sisältönsä kuin ulkoasunsakin puolesta nousee tavanomaista paikallisyhdistystasoa huomattavasti korkeammalle. Orpanan laadukkuutta osoittaa myös sen menestyminen alansa kilpailuissa. Sukuviesti-lehti järjestää vuosittain Sukulehtikilpailun, jossa on oma sarja sukututkimusyhdistysten lehdille. Orpana on osallistunut kilpailuun kahdesti, vuosina 2003 ja 2015 ja voittanut sen omassa sarjassaan kumpanakin vuonna.

Orpana ja sen kunniakirja.

Lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa on Johanna Kurelan artikkeli ”Orpana kautta aikojen”, jossa muutamin vedoin kuvataan lehden 35-vuotinen historia. Siellä on mm. luettelo päätoimittajista, josta löytyy myös oma nimeni. Toimin noin vuoden verran Orpanan päätoimittajana ennen kuin syksyllä 1985 lähdin opiskelemaan. Niin Orpanan kuin Tampereen seudun sukututkimusseurankin alkuajat liittyvät läheisesti omaan sukututkijahistoriaani.

Tampereen seudun sukututkimusseuran kaltaisilla aktiivisilla paikallisilla sukututkimusyhdistyksillä on koko toimintansa ajan ollut suuri ansio sukututkijoiden kouluttajina ja näköalojen avartajina. Tarve paikallisyhdistysten toiminnalle on viime vuosina pikemmin kasvanut kuin vähentynyt, kun sukututkijat eivät juurikaan enää tapaa toisiaan tutkimustyön yhteydessä.

Ammattitaitoisesti toimitettu jäsenlehti on merkittävä tekijä hyvin johdetun paikallisyhdistyksen toiminnassa ja tästä Orpana ja Tampereen seudun sukututkimusseura ovat erinomainen esimerkki. Paitsi sukututkijoiden tietotaidon kasvattajana, jäsenlehti avaa jäsenille arvokkaan tilaisuuden saattaa artikkeleitaan julkisuuteen. 

Tämä on monelle sukututkijalle parasta, mitä paikallinen sukututkimusyhdistys voi jäsenilleen tarjota ja siksi jäsenlehden merkitystä kannattaa tarkastella muustakin kuin yksinomaan tilinpäätöksen näkökulmasta.

P. T. Kuusiluoma

Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja

Seura 99 vuotta

Suomen Sukututkimusseura täytti viime lauantaina 99 vuotta. Sen perustava kokous pidettiin 30.1.1917 Helsingissä.

Uuden yhdistyksen alkuvaiheiheet lähtivät liikkeelle keväällä 1916, kun porilainen lehtori Eeli Granit-Ilmoniemi (1866–1945) kävi Helsingissä ja keskusteli muutamien sen aikaisten nimekkäiden sukututkimuksen harrastajien kanssa sukututkijoiden oman valtakunnallisen yhdistyksen perustamisesta. Granit-Ilmoniemi ryhtyi laatimaan perustettavalle yhdistykselle sääntöjen luonnosta.

Lehtori Granit-Ilmoniemi palasi Helsinkiin kesällä ja 9.6.1916 pidettiin kokous, jossa 42 henkilöä päätti anoa senaatilta lupaa perustaa yhdistys. Hakemus ja yhdistyksen säännöt saapuivat senaatin kirkollisasian toimikunnan käsiteltäväksi kuukautta myöhemmin. Vähän ennen joulua senaatti antoi luvan yhdistyksen perustamiselle ja hyväksyi ehdotetut säännöt.

Lehtori Eeli Granit-Ilmoniemi.

Seuraavan vuoden puolella Helsingissä järjestettiin varsinainen perustava kokous. Tieteellisten Seurain Taloon Kasarminkatu 24:ään kokoontui 30.1.1917 noin 70 henkilöä, jotka päättivät perustaa yhdistyksen nimeltä Suomen Sukututkimusseuran — Genealogiska Samfundet i Finland.

Uuden yhdistyksen jo hyväksyttyjen sääntöjen ensimmäisessä pykälässä todetaan sen tehtävä ja tarkoitus:

Suomen Sukututkimusseuran tarkoituksena on hankkia, niin hyvin historiallisia kuin biologisia näkökohtia silmällä pitäen, mahdollisimman täydellisiä ja luotettavia tietoja sukujen ja yksilöiden alkuperästä ynnä sukulaisuussuhteista, ominaisuuksista, elämästä ja toiminnasta, koota valokuvia, vaakunajäljennöksiä, sinettejä, käsialanäytteitä y. m. sekä levittää mitä laajimpiin piireihin julkaisujen, aikakaus- ja sanomalehtien, lehtokirjasten ja keskustelujen kautta sukututkimuksen ja sen tulosten tuntemista.

Filosofian kandidaatti Eeli Granit-Ilmoniemi jätti vuonna 1917 saksan ja ranskan vanhemman lehtorin virkansa Porin lyseossa ja jäi jo 50-vuotiaana eläkkeelle. Varhaiseläkkeelle jääminen lienee ollut tarpeellista, sillä tuskin porilainen lehtori olisi niin aktiivisesti seuraavien vuosikymmien aikana ehtinyt vaikuttaa suomalaisessa sukututkimuskentässä kuin eläkeläinen Granit-Ilmoniemi.

Granit-Ilmoniemen kaukokatseisuutta on pakko ihailla, sillä hän jo 100 vuotta sitten kaavaili sukututkijoiden oman yhdistyksen toimintaan myös biologista sukututkimusta historiallisen sukututkimuksen ohella. Ja melkein 100 vuotta kuluikin ennen kuin Suomen Sukututkimusseura aiheeseen lämpeni. Ei tosin aivan Granit-Ilmoniemen ja kumppaneiden tarkoittamalla tavalla, mutta luonnontieteiden näkökulmasta kuitenkin.

Toivotan paljon onnea 99-vuotiaalle Suomen Sukututkimusseuralle ja erityisesti sen jäsenille. Onneakin järjestötyössä näinä maailmanaikoina tarvitaan. 

P. T. Kuusiluoma

Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja