Hämeenlinnassa on muuan kirpputori, joka tekee bibliofiilin iloiseksi. Tämän kirjataivaan ansiosta olen tutustunut niin Lempi Jääskeläisen, Ingrid Qvarnströmin kuin Verner von Heidenstaminkin historiallisiin romaaneihin. Tiedätte kyllä kirjatyypin. Kaunis sidonta, kellertävät, paksut sivut, joita nuuhkaisemalla on hetkessä 1900-luvun alun salongissa, jonka nurkassa on viuhkamainen palmu. Monien kirjojen kohdalla olen tuntenut itseni suorastaan hengenpelastajaksi. Kyllä vain, kirjoillakin on henki.
Viimeisin löytöni oli Eero Ojasen vuonna 1999 ilmestynyt Hattulan seurakunnan historia, "Ristin tiellä, 750 vuotta." Nautiskelin kirjasta rauhassa ja hyvällä tuulella, kunnes tulin Ison vihan aikaan.
Venäläiset tunkeutuivat Etelä-Suomeen kesällä 1713. Hattulaan miehittäjät ehtivät saman vuoden syys-lokakuun vaihteessa. Terrori ja kaikinpuolinen sekasorto vallitsi. Tarkkoja tietoja tapahtumista ei ole, mutta seurakunnan ainut säilynyt dokumentti, tilikirja kertoo haudattujen määrän kasvaneen suorastaan räjähdysmäisesti nimenomaan vuoden 1714 maalis-ja huhtikuussa.
Kuolleiden joukossa olivat myös kaikki vielä paikkakunnalla olleet kirkon työntekijät: vanha kappalainen Matti Favorinus, apulaispappi Martti Stichelius, lukkari Samuli Hannunpoika sekä kirkkoväärti Matti Sipilä Hurttalasta.
Kirkkoherra Emanuel Reuther perheineen oli paennut Ruotsiin heti vuonna 1713. Pakolaiskomission luettelo kertoo hänen saaneen avustusta ainakin vuosina 1715 ja 1716.
Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721, pölyn sopivasti laskeuduttua, Reuther palasi virkaansa Hattulaan. Rauhaa seuranneessa kirkonkokouksessa kirkkoherralla oli seurakuntalaisilleen asiaa. Reutherin mukaan Ison vihan aikana koetut kauhut olivat suoraan ja selkeästi johtuneet seurakuntalaisten synneistä. Ne olivat palkka ja rangaistus seurakuntalaisten huonosta, syntisestä elämästä.
Tässä kohtaa laskin kirjan vatsalleni ja mietin, mahtaisiko uni tulla koko yönä. Menneiden vuosisatojen ihmisissä on se vika, ettei heitä oikeasti pääse haastamaan. Olisin kovin mielelläni keskustellut aiheesta kirkkoherra Reutherin kanssa.
Että mies kehtasi! Ehkä hän oli kaikki nuo rauhan vuodet yltäkylläisessä Ruotsissa hionut saarnaansa, jotta sai siihen juuri oikean hengen?
Emanuel Reutherissa oli epäilemättä paljon hyvääkin - sanotaan, että hän esimerkiksi innolla edisti seurakuntalaisten lukutaitoa - mutta sydän ja myötätunto oli kyllä tässä vaiheessa pahasti kadoksissa.
Hattulan seurakunta teki mahtavan teon lahjottaessaan ko opuksen jokaiselle halukkaalle seurakuntalaiselle. Tuon perään suosittelen lämpimästi kunnan oman pojan opusta Suontaan kartanosta.
VastaaPoista