Kilvessä loistaa Betlehemin tähti - itämaan tietäjän jälkeläiset

Matteuksen evankeliumin mukaan tähti johdatti Jeesus-lapsen seimen ääreen viisaita miehiä itäisiltä mailta. Myöhemmin tietäjien lukumääräksi vakiintui kolme. Katolisen kirkon piirissä näitä tietäjiä on pidetty kuninkaina. Jo 700-luvulla vakiintui käsitys, että tietäjien nimet olivat Caspar, Melchior ja Balthasar. 1300-luvulla heidät liitettiin kolmeen mantereeseen: Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Miesten ulkonäköä ja ikää pyrittiin hahmottelemaan eri puolilla Eurooppaa.

Jeesus-lapselle mirhaa lahjoittanut kuningas Balthasar miellettiin Pohjois-Euroopassa mustaihoisena. Suomessa hänestä muistuttaakin tiernapoikien hahmo Murjaanien kuningas. Toisaalta Balthasaria on pidetty myös ruskeapartaisena Arabian kuninkaana. Mahdollisesti tähän tietämykseen takertuivat keskiajalla Etelä-Ranskan rannikolle asettuneet Baux’n herrat.

Perimätiedon mukaan provencelainen Baux'n aatelissuku polveutui Armenian kuninkaista. Todellisuudessa suvun varhaisimpia tunnettuja esi-isä oli 900-luvun lopulla elänyt Pons (Poncius) nuorempi. Hänen epäillään olleen joko paikallista sukua tai mahdollisesti kreikkalaistaustainen kauppias, mikä selitti tarpeen löytää vaurautta hankkineille jälkeläisille vaikuttavampi sukutausta. 

Niinpä myyttiseksi kantaisäksi tarkentui yksi kolmesta itämään tietäjästä: kuningas Balthasar. Hugues des Baux (981–1060) omaksui sen myötä vaakunaansa suuren kuusitoistasakaraisen Betlehemin tähden. Suvun tunnuslauseeksi vakiintui ”A l’asard Bautezar” (Kunnia Balthasarille).

Suvun linna, legendaarinen Château des Baux, rakennettiin luonnon muodostamalle jyrkänteelle, josta sitä oli mahdoton valloittaa. Linnassa kukki keskiajalla loistelias ritariromantiikan kyllästämä hovikulttuuri, johon kuuluivat niin trubaduurit, juhlat kuin turnajaisetkin. Baux’t pysyivät Ranskan mahtavimpien sukujen joukossa peräti viiden vuosisadan ajan. ”He eivät koskaan suostu vasalleiksi”, sanottiin, ”he ovat kotkien rotua”.

Väite kuningas Balthasarista suvun kantaisänä lisäsi suvun loistoa, ja se otettiin vakavasti. Jeesus-lapsen seimen ääressä kumartanut esi-isä oli omiaan oikeuttamaan jälkeläisille lähes kaiken vallan Etelä-Ranskassa. Suvun mahtia lisäsi avioliitto, joka solmittiin 1100-luvun lopulla Bernard de Baux’n ja Oranian perijätär Tiburge de Orangen välillä. Heidän poikansa oli trubaduurinakin mainetta hankkinut Guillaume I Baux-Orange (k. 1218). Tämä otti käyttöön uuden vaakunan. Siinä Betlehemin tähti yhdistettiin Oranian suvun tunnukseen, merkkitorveen. Viimeinen Château des Baux’n linnassa asunut oli herttuatar Alix, joka kuoli vuonna 1426 vailla perilisiä. Linnakin raunioitui 1480-luvulla. 

Suvun sinetti.

Ikivanhan Baux-suvun historia on kiehtovaa luettavaa. Huolimatta päähaaran sammumisesta, sukulinjat jatkuvat nykypäivään asti. Baux'sta polveutuva Orange-Nassaun suku istuu nykyisin Hollanin valtaistuimella. Toinen Baux-suvun haara siirtyi 1200-luvulla Italian Napoliin, jossa se omaksui del Balzo-nimen. Suvun vaakunassa on yhä edelleen Betlehemin tähti. Del Balzot näyttelivät huomattavaa osaa Italian historiassa ja solmivat avioliittoja mm. Orsinien sukuun.

Vaikka tarinat itämaan tietäjistä ovat etupäässä keskiajalla sepitettyä legendaa, niin myyttinen Balthasar todella sopii kantaisäksi Baux’n aatelissuvulle, jonka koko historia on täynnä tarunomaisilta tuntuvia hahmoja, joilla on ollut tärkeä rooli Euroopan muotoutumisessa. Puhumattakaan, että suvun jälkeläisiä istuu edelleen Euroopan valtaistuimilla.

Lisätietoa:
Genealogia Maison del Balzo/des Baux

Tiina Miettinen

on Suomen Sukututkimusseuran tutkijajäsen.

Toimittaja sukututkimuksen sivupoluilla

Aino ja omenat

Kohta on aika juhlia säveltäjä Jean Sibeliusta; ensi vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta hänen syntymästään. Säveltäjämestari on tuttu kaikille, Ainola samoin. Harsomaisemmaksi hahmoksi on jäänyt nainen kaiken takana, Aino Sibelius (o.s. Järnefelt; 1871-1969.)

Aikakaudelle tyypillisesti Aino ei koskaan hankkinut omaa ammattia, vaan keskittyi perheen ja talouden hoitoon. Voi vain miettiä, mikä määrä luovuutta jäi käyttämättä. Aino oli nimittäin monilahjakkuus. Hän suunnitteli edelleen Ainolan pihassa olevan saunan ja monia sisätiloista löytyviä huonekaluja.

Hänen suurin luomuksensa, oma sinfoniansa, oli kuitenkin Ainolan puutarha.

Säveltäjämestarin vaatimus hiljaisuudesta hallitsi Ainolan sisätiloja, mutta ulkona Aino sai – ja joutui – ryskäämään kuokan ja haravan kanssa. Kyse ei ollut mistään pikkunäpertelystä; Ainoa on jopa tituleerattu Suomen ensimmäiseksi puutarhuriksi. Hän oli kokeileva ja rohkea viljelijä.

Tuusulan taitelijakotien naiset - Aino etunenässä - seurasivat tarkkaan puutarhakulttuurin kansainvälisiä virtauksia. Siemeniä vaihdeltiin ja niitä tilattiin ulkomailta saakka. Aino Sibeliuksen yksityishuoneen kirjahyllystä löytyy parisenkymmentä puutarhakirjaa, paitsi kaikki 1900-luvun alun suomenkieliset perusteokset, myös ruotsin-ja saksankielisiä puutarhaoppaita. Kotimaistenkin kauppojen siemenluettelot olivat jo tuohon aikaan runsaita.  

Ainolan Ainolan puutarha sijaitsee huvilan alapuolella. Huvilan takana on luonnontilaisena säilytetty metsäinen Kielomäki. Hyötytarha sijaitsi pitkässä suorakaiteen muotoisessa puutarhassa. Siellä viljeltiin monenlaisia hyötykasveja, omenapuita, marjapensaita ja kukkia. Aino rakasti erityisesti sinisiä kukkia. Jean Sibelius piti punaisista ja niitä Aino istutti paljon miehensä kuoleman jälkeen.

Aino Sibelius oli kunnianhimoinen puutarhuri; hän harrasti rohkeita hedelmäviljelykokeita. Ainon omenat saivat kahdesti näyttelypalkinnon. Kuuluisat omenapuut ovat yhä tontilla. Parhaimmillaan viljelyskelpoista maata oli puoli hehtaaria. 

Omavaraisuus oli myös osa 1800-luvun sivistyneistön elämäntapaa. Se heijasti myös Aino Sibeliuksen kotoaan omaksumia tolstoilaisia ihanteita. Tolstoilaisuus korosti yksinkertaisia elämäntapoja ja sitä, ettei toisen työllä saanut elää.

Ainon puutarhan tuotteet olivat tärkeitä Sibeliuksen perheen toimeentulolle. Elätettävänä oli viisi lasta ja taiteilija-aviomies, joka piti sikareista  ja samppanjasta.  Tekijänoikeuksia ei vielä tuohon aikaan tunnettu ja Sibeliusten elämä oli pitkään vekselivetoista. Uskomatonta kyllä, vasta 60-vuotiaana Jean Sibelius sai ensimmäistä kertaa tulot ja menot tasapainoon. 

Ainon puutarha muodostikin merkittävän osan Sibeliusten perheen päivittäisestä toimeentulosta. Arkisin Ainolassa elettiin kohtuullisen vaatimattomasti, arkiruokana oli usein puuroa, keitettyjä perunoita ja sianlihakastiketta sekä tietenkin kasviksia ja hedelmiä Ainon puutarhasta.

Puutarhurina Aino Sibelius oli monessa mielessä edelläkävijä. Myös kasvihuoneen hän hankki ennen naapureitaan. Parhaimmillaan Ainolla oli niitä kaksi sekä monia taimilavoja. Talven varalle säilöttiin ahkerasti. 

Kurkkujen säilöntään Aino Sibelius käytti äidiltään Elisabethilta saamaansa reseptiä, jolle ohje oli kulkeutunut Pietarin hovista.

”Kurkut kääritään mustaviinimarjan lehtiin ja ladotaan ruukkuun kerroksittain siten, että ne eivät kosketa toisiaan. Väliin aina dillin varsia ja kukkanykeröitä kerroksittain. Näiden joukkoon sinne tänne piparjuuren palasia. Tällä tavalla ruukku ladotaan täyteen ja suolavettä kaadetaan, kunnes astia täyttyy – ei liian laimea eikä liian vahva.”

Toimittajana pääsee aina joskus näkemään asioita, jotka pysyvät muilta piilossa. Olisitteko voineet kuvitella, että Ainolan kellarissa yhä edelleen on Ainon itsensä tekemiä mehuja ja säilykkeitä? Siellä niitä nimittäin on, pitkä hyllyrivillinen pulloja ja reksauspurkkeja. Vähän pölyisinä, mutta päällisin puolin moitteettoman näköisinä.

Herra Grönroosin sukuperän jäljillä

Sain eteeni mielenkiintoisen ongelman pari viikkoa sitten. Kangasniemen Synsiön kylän taloon numero neljä putkahtaa 1830-luvun alussa herra Karl Henrik Grönroos. Hänen syntymäajakseen täkäläinen rippikirja ilmoittaa 18.3.1813. Miehemme on ilmeisesti tullut samassa paikassa asuneen kruununnimismies Bemjamin Brofeltin oppiin, sillä myöhemmin Karl Henrik Grönroos toimii samassa toimessa mm. Pieksämäellä ja Puumalassa. En puutu tässä yhteydessä Grönroosin myöhempään elämään enkä hänen avioliittoonsa, sillä nimenomaan syntyperä osoittautui mukavan mutkikkaaksi tutkittavaksi.


Ensimmäinen ajatus on tietysti "hiskittää" eli käyttää Suomen Sukututkimusseuran Hiskiä Karl Henrikin vanhempien etsinnässä. Tämä osoittautuu nopeasti huonoksi ideaksi. Vuodelta 1813 ei löydy yhtään sopivaa henkilöä eikä ajankohdan laajentaminen vuosien 1810-1815 välille vaikuta sekään hakutuloksiin. Vaikka etsimistä jatkaisi ilman sukunimeä (on luontevaa ajatella, että hänen isänsä ei ollut Grönroos) ja vaikka etunimenä käyttäisi vain "Kallea" tai "Henrikkiä", ei Hiskistä ole apua.

On siis palattava Kangasniemen rippikirjan ääreen ja huomioitava muuttomerkintä Heinolasta. Heinolassa oli erikseen maa- ja kaupunkiseurakunta, mutta yleensä kaupunkiseurakunnasta puhuttaessa käytettiin vain nimeä Heinola. Harmillista kyllä, Heinolan kaupunkiseurakunnan ulosmuuttaneista ei tätä Grönroosia löydy. Myöskään Kangasniemen muuttokirjojen selaaminen ei tuota tulosta. Toisaalta niitä on niin paljonkin, että joku muu ratkaisu tuntuu helpommalta.

Koska Heinolan rippikirjojen 1830-1838 läpikäyminen tuntui vastenmieliseltä, ajattelin jotain helpompaa ratkaisu. Tässä yhteydessä juolahti mieleeni, että ehkäpä Karl Henrik Grönroos pääsi ripille Heinolassa. Koska hän oli rippikirjan mukaan syntynyt vuonna 1813, täytyi ripillepääsyn tapahtua aikaisintaan noin vuonna 1828. Niinpä aloin selaamaan rippilasten luetteloita em. vuodesta eteenpäin ja onnekseni paikallisella papilla oli erittäin selvä käsiala. Ehdin jo hieman menettää luottamustani ideaani, sillä vielä vuoden 1830 rippilapsistakaan ei Grönroosia löytynyt. Mutta jatkoin sitkeästä eteenpäin ja jo seuraavan vuoden luetteloista löysin etsimäni tiedon.

Carl Henrik Gönroos oli päässyt ripille kesäkuussa 1831 ja tuolloin hän asui Heinolan kaupungin talossa nro 89. Digitaaliarkiston ja tietysti myös Digiarkiston kautta löytyvät tuon ajan rippikirjat Heinolan kaupungista. Niinpä selviää, että talossa nro 89 asui perhe, johon kuuluivat työmies Johan Färdig, vaimonsa Anna Jacobsdotter sekä pojat Gustaf ja Mats Grönroos. Isä Johanin ja poika Gustafin syntymäpaikaksi on merkitty Kangasala, kun taas äiti Anna syntyi Hattulassa. Matsin kohdalta paikkakunta puuttuu eikä Karl Henrikkiä löydy lainkaan. Tässä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä, sillä Karl Henrik saattoi tuossa vaiheessa asua jo Kangasniemellä.

Koska Karl Henrikkiä ei löydy em. rippikirjasta, tarvitaan lisätodisteita.  Niitä löytyykin "hiskittämällä". Kokeilin, löytyisikö sisäänmuuttaneista perhettä, jonka isä olisi Johan Färdig. Saman tien löytyy kaksi osumaa samasta perheestä; vuoden 1820 joulukuussa Johan Johanssin Färdig, vaimo Anna Jacobsdotter ja pojat Gustaf, Henrik ja Mats muuttavat Messukylästä Tampereelle ja kahta vuotta myöhemmin Tampereelta Heinolan kaupunkiin.

Kastettuja tutkimalla HisKi antaa yhden osuman Heinolasta; imeväisiässä kuolleen tyttären, Henrika Charlottan.

Tässä yhteydessä selviää myös se, miksi em. Gustafia ja Henrikkiä ei löydy Hiskin avulla. Kangasalan kastettuja vuosilta 1730-1820 ei ole vielä talletettuja ao. järjestelmään. Johan Färdigin ja Annan lapsia on siis etsittävä alkuperäisistä luetteloista, jotka onneksi on digitoitu meidän kaikkien saataville. Vuoden 1812 maaliskuun 18. päivänä syntyi Suoraman kylän Alaisten talon torppari Johan Johanssonille ja Anna Jacobsdotterille poika Karl Johan. Suoraman kylästä ei kuitenkaan löydy tätä pariskuntaa, mutta sama perhe on merkitty Tompilan Ketolan torpan asukeiksi. Sekaannuksen selittää se, että kyseinen paikka kuului Alaisten puustellin omistuksiin.

Jotta asia olisi mahdollisimman epäselvä, on rippikirjassa Karl Johanin nimenä Henrik, joka sitten muuttojen myötä muuttuu Karl Henrikiksi. Täsmällistä selitystä en sekaannuksella ole toistaiseksi löytänyt, mutta ehkäpä kirkkoherra teki virhemerkinnän kastettujen luetteloon.

Miksi sitten oletan, että Puumalan kruununnimismies Karl Henrik Grönroos on Kangasalan Alaisten torpassa 1812 syntynyt Karl Johan?

Perustelen asian sillä, että ajassa taaksepäin mentäessä (Kangasniemeltä Heinolaan jne) jää vain yksi mahdollisuus. Hänen mainitaan asuneen talossa nro 89, jossa sitten Johan Färdig perheineen asui. Perheen muista lapsista Gustaf ja Mats käyttivät sukunimeä Grönroos. Puusepänkisälli Gustaf muutti vuoden 1833 marraskuussa 1833 Hämeenlinnaan. Siellä hänet tapaa mm. 1840-luvulla puuseppänä vaimonaan Maja Stina Färling. Velipoika Mats taasen muutti 1835 Pietariin. Perheen kokonaisuus tulee ilmi myös muuttokirjasta, jolla he saapuivat Tampereelta Heinolaan vuonna 1822.

Tuossa muuttokirjassa poika Henrikin syntymäaikana on 10.10.1812. Toisaalta Kangasalan rippikirjassa 1809-1814 Henrikin syntymäaikana on pelkkä vuosiluku 1812. Kun koko perhe muuttaa Kangasalan pitäjästä Messukylään, on muuttokirjassa Henrikin syntymäaikana lokakuu 1812 ilman päivämäärää.


Juha Vuorela

Kuulumisia Hattulasta

Muutama kuukausi sitten Afrikka jäi taakse ja palasimme mieheni kanssa keltaiseen taloomme Hattulaan. Sanotaan, että muuttaminen on yksi ihmiselämän stressaavimmista tilanteista. Allekirjoitan arvion. Sitä ei tee yhtään helpommaksi, että muuttaa maanosasta toiseen. Muuttoa oirehtivat omalla tavallaan eteläafrikkalaiset koirammekin. Ne ovat jo ehtineet syödä puolet sisäovesta, muutaman ovenkarmin sekä suuren määrän kenkiä. 

Kaikesta hässäkästä huolimatta olen nauttinut hienosta syksystä ja sienireissuista. Metsämme antoi paljon mustatorvisieniä ja suppilovahverot lämmittelevät harva se päivä kuivurissa. Nyt kun syksy etenee, pimenee ja kylmenee, en voi olla ajattelematta, kuinka ankaran maan varhaiset esi-isämme asuinsijakseen valitsivat. Vertailukohta Afrikkaan on huima. Täällä ei lämpö helli, vaan olemassaolo on aina ollut kovaa kamppailua.  Se on tehnyt meistä pärjääjiä. Hakematta tulee mieleen vanha tarina heinäsirkasta ja muurahaisesta.

Ajelen taas työhöni Helsingissä Hattulan vanhan kirkon ohi ja odotan aikaa, jolloin ehtisin muutamaksi päiväksi maakunta-arkistoon tonkimaan. Nyt kun arkistot olisivat käden ulottuvilla, aikaa ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi

Tässä kaiken sivussa jatkan hissuksiin oman sukuni tutkimista. Nyt minulla on etsinnässä suoran isälinjani kaukaisin mies ja hänen taustansa. Henrik Simonsson Tallgren (1713-1783) toimi Hattulassa Kanungin rakuunana. Vuoden 1738 pääkatselmuksen mukaan Henrik Tallgren oli 25-vuotias ja syntynyt Janakkalan pitäjässä, Kaukolan kylässä. Nimenomaan tämä syntymäpaikka on teettänyt töitä ja tuonut muutaman harmaan hiuksen. Kaukolan kylää en Janakkalasta ole onnistunut löytämään.

Onko kenelläkään tietoa moisesta kylästä?

Olen palannut töihini Yleisradioon, Puoli seitsemän-ohjelmaan. Toivottavasti tapaamme paitsi tällä palstalla, myös ruudun kautta. Tulen mahdollisuuksieni mukaan tekemään ohjelmaan historiaa – myös sukututkimusta - käsitteleviä juttuja.

Blogissa on Hallituksen ääni. Itse tulen jatkossa kirjoittamaan ”Toimittaja sukututkimuksen sivupoluilla”-otsikolla.

Hallituksen ääni - Teppo Ylitalo

Olipa kerran … sukututkimus

Oletteko törmänneet televisiosarjaan nimeltä Olipa kerran? Siinä käytetään kaikkien tuntemista saduista tuttuja hahmoja, joista paljastuu aivan uudenlaisia piirteitä. Esimerkiksi Tuhkimon nuoruuteen kuuluu ajanjakso yksinäisenä selviytyjä-amatsonina. Peter Pan taas paljastuu ilkeäksi manipuloijaksi. Tutuista elementeistä syntyy aivan uudenlainen tarina, ennen kuulematon satu.

Vaikka toisin voisi kuvitella, sarjalla ja sukututkimuksella on vahva yhteys. Se yhteys on narratiivi, tarinallisuus.

Arvaan, että tässä kohtaa jotkut sivistyksen lipunkantajat ovat jo lopettaneet lukemisensa, sillä heidän mielestään sekä amerikkalainen massaviihde että koko narratiivin käsite sukututkimuksen yhteydessä joutavat maatua samassa tunkiossa. Mutta malttakaahan vähän.

En tarkoita, että sukututkimus olisi tai että sen pitäisi olla fiktiota. Mutta tarinat ovat sukututkimuksen ja historiantutkimuksen suurinta rikkautta. Se rikkaus kannattaisi ja pitäisi ottaa parempaan käyttöön.

Tunnustan, että suomenkielen sana tarina on tässä yhteydessä huono. Se johtaa ajatukset liian helposti satuiluun, kuviteltuun todellisuuteen. (Tai toisaalta, jotakin perää tässäkin on: on turha luulla, että sukututkimuksen tulokset olisivat todellisuutta an sich, sillä menneisyyttä ei enää ole olemassa ja käsityksemme menneestä on aina ”vain” paras arvaus. Mutta se on toinen tarina.)

Tarinoilla on kysyntää. Pitäisi saada lihaa luitten ympärille, pyytää moni sukututkija. Samalla saatetaan kuitenkin odottaa, että tarinat ovat jostakin suoraan otettavissa, että ne olisivat jo olemassa. Useimmiten näin ei valitettavasti ole. Silloin sukututkijasta täytyy tulla tarinantekijä, käsikirjoittaja.

Tässä kohtaa mitataan tutkijan taidot. Hyvä sukututkija osaa etsiä laadukkaalla tutkimustyöllä tiedonmurusia erilaisista lähteistä ja merkitsee ne aina lähdeviitteellä. Sukututkimuksen tarinat syntyvät usein vasta suuren tutkimustyön ja pitkän tutkimusmatkan jälkeen.

Mutta vielä puuttuu hyvästä sukututkimustarinasta jotakin. Yksittäiset tiedonmuruset eivät vielä ole tarina. Ne täytyy yhdistellä laadukkaalla tutkijantyöllä ja muokata kohdeyleisölle sopivaan asuun. Kirjoittaa, käsikirjoittaa, tarinallistaa. Tässä kohden moni antaa liian helposti periksi, mutta en voi korostaa liiaksi, että tutkimustyö ei pääty muistiinpanojen tekemiseen tai arkistosta lähtemiseen. Sanat ovat sukututkijan työkalu siinä missä lähteetkin.

Aika usein joudun vastaamaan ei-sukututkijoiden kysymyksiin, miksi sukututkimukset ovat niin tylsiä. Kysyn yleensä vastakysymyksen: ovatko ne tylsiä, mikä niistä tekee tylsiä. Mutta hyvällä tahdollakin täytyy myöntää, että on kysyjällä pointtinsa. Sukututkijat ovat monesti niin kiinnittyneitä tietojen hankkimiseen, että niiden esittelyyn – narratiiviin ja tarinallisuuteen – ei huomata, ehditä tai haluta panostaa. Syytä olisi.

Mutta entäpä sitten se Olipa kerran. Amerikkalaista hömppää, tunnustan. Mutta se ei vähennä yhtään sen tarinallista arvoa. Koska hahmot ovat kaikille katsojille ennestään tuttuja, käsikirjoittajan käyttämät keinot ovat erityisen hyvin näkyvillä. Se, miten Peter Panille tai Tuhkimolle käy, ei erityisemmin liikuta minua. Sen sijaan seuraan suurella mielenkiinnolla, miten taitavasti ammattilaiset luovat tarinaa. Suosittelen.

Sen pituinen se.

Teppo Ylitalo

on Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja

Att forska i Stockholm - Elisabeth Thorsell ger tips

Före händelserna år 1809 låg Stockholm ganska mitt i det svenska riket, och många kom dit från alla möjliga håll. Därför kan det vara intressant att veta litet om hur man kan forska i Stockholm, då det är en del förhållanden som är olika mot mindre städer och landsbygden.

År 1800 hade staden ungefär 75.000 invånare och sedan en ganska måttlig befolkningstillväxt, 1850 var invånarna ungefär 93.000 personer. Men sedan blev utvecklingen explosionsartad, vid sekelskiftet 1900 hade staden växt till mer än 300.000 personer. Detta gjorde att kyrkans system med husförhörslängder inte längre fungerade. Stockholms husförhörslängder finns fram till ungefär 1878, men är inte alls så informativa som på mindre orter.

I stället införde staden ett kommunalt (icke-kyrkligt) system med rotemän, och en sådan skulle finnas i varje rote. Vid starten delades staden in i 16 distrikt – rotar – och när institutionen upphörde 30 juni 1926 omfattade den 36 rotar. Rotemannen, tjänstemannen i varje rote, administrerade folkbokföringen. Alla boende i en fastighet registrerades i ett häfte. Där finns uppgifter om namn, yrke/titel, födelsedatum och -ort, civilstånd, ställning i hushållet och flyttningar till och från fastigheten. Samtidigt fortsatte svenska kyrkan att registrera födda, vigda, döda och flyttningar mellan församlingar.

Rotemansarkivet finns bevarat på Stockholms stadsarkiv, och är sedan många år föremål för uppbyggnad av en stor databas, som nu (2014) täcker större delen av stadens invånare 1878-1925. Databasen finns dels på en DVD-skiva, som heter Rotemannen, och dels på Stadsarkivets hemsida. Databasen är sökbar på en mängd olika sätt, särskilt på DVD-skivan, som av tekniska skäl medger mer specialinriktade sökningar än den databas som finns online.

Mantalslängder finns bevarade för Stockholms stad, men har i många fall försvunnit på olika vis, eller helt enkelt gallrats. Luckorna beror delvis på att oförstående kommunala tjänstemän sålde äldre mantalslängder till ett pappersbruk i Nederländerna. Från 1600-talet finns längder från 1656 och 1672. För tiden 1711-1820 bara från vart tionde år (de år som slutar på 0). Mantalslängden för 1760 har börjat namnregistreras av frivilliga. Från och med 1830 finns de för varje år. För tiden 1800-1884 finns ett register på Stadsarkivets hemsida. För tiden 1800-1875 finns även register på CD-skiva (Stockholms mantalsböcker 1800-1875). Fler register för senare tid finns på Stadsarkivets hemsida. Där finns också avfotograferade mantalsuppgifter för 1835, 1845, 1860, 1870. Dessa uppgifter är de blanketter hushållsföreståndaren fyllde i varje år och visar vilka personer, med yrken och födelsedata, som ingick i hushållet. Till dessa finns namnregister. Gifta kvinnor finns inte med i registren före 1938, utom år 1855.

Själva mantalslängderna finns på Stadsarkivet, men också för tiden 1715-1820 på Arkiv Digital under rubriken "Stockholms länsstyrelse". På SVAR/Digitala forskarsalen finns längderna fram till 1915. Bägge dessa sidor är abonnemangssidor. På Stadsarkivets hemsida finns en bra handledning till hur man kan forska i detta material i form av en pdf-fil, som man kan ladda ner. Stockholms stadsarkivs hemsida innehåller mycket värdefullt material för Stockholmsforskaren, och allt är gratis för användaren. Stadsarkivets adress är Kungsklippan 6 i Stockholm, ganska nära Centralstationen. Öppettider och annat finns på deras hemsida.

Det finns också en innehållsrik bok Släktforska i Stockholm. En handbok till arkiven utgiven 2005 av Stadsarkivet. Stockholms stadsarkiv har också givit ut en DVD-skiva om Finländare i Stockholm/ Suomalaisia Tukholmassa (2009), med ett rikhaltigt innehåll på svenska och finska om medeltiden, vardag och arbete, brott och straff, församling och förening, ofredsår m.m. Här finns många avfotograferade dokument och mycket annat. Den säljs av Stadsarkivet för bara 100 SEK + porto.

Elisabeth Thorsell

är Samfundets korresponderade medlem och medlem i tidskriften Genos' redaktionsråd. 

Torpparin jäljillä

Kiskon pitäjän Toijan kylän Mommolan kartanon mailla asui vuodesta 1803 lähtien torppari Johan Fältberg (suom. Kenttämäki). Hän oli ollut vuosina 1800-1803 kaivosrenkinä Orijärvellä, mutta nainut sitten torpparinleski Greta Michelsdotter. Näin hänestä tuli vaimonsa ensimmäisen puolison jälkeen Mommolan Alhon torppari. Rippikirjoissa hänen syntymäajakseen on merkitty täsmällisesti 17.5.1774 ja syntymäpaikaksi Tenhola.

Tenholan kastettujen luettelosta ei kuitenkaan löydy sopivaa lasta, joka voisi olla tuo myöhempi torppari. Kiskossa pidettiin vuodesta 1804 alkaen omaa rippikirjasarjaa Orijärven kaivoksen runsaslukuiselle työväestölle, mutta Johan ehti lähteä jo tätä ennen Toijaan. Onneksi myös vuosien 1798-1803 rippikirjasta löytyy kaivoksen väkeä, kunhan muistaa tutkia Kiskon Uudenmaan puoleisia kirjoja. Kisko oli aina vuoteen 1870 saakka jaettuna kahtia Turun läänin ja Uudenmaan läänin välille.

Kosken ruukkialuetta syyskuussa 2008

Edellä mainitusta rippikirjasta Johan Fältberg sitten löytyykin ja varustettuna samalla syntymäajalla. Paikkakuntaa ei mainita lainkaan. Onneksi kirkkoherra tai kappalainen on kirjannut muuttomerkintöjä kirjoihin ja niinpä samantien selviää Johanin muutto Koskelta Orijärvelle vuonna 1800. Tässä yhteydessä Koski tarkoittaa Kosken ruukkia/tehdasta, jonka ruotsalainen Daniel Faxell oli 1679 perustanut Kiskonjoen varrelle Perniön pitäjään.

Kosken tehtaalla oli oma, Perniöön kuulunut tehdasseurakunta. Ruukkia palveli oma saarnaaja vuosien 1692-1867 välisenä aikana. Kosken tehtaan yksi erikoisuus on Antskogin ruukin vanha kirkko, joka siirrettiin sinne vuonna 1778.

Kosken tehtaan kastettujen luettelossa mainitaan Hästhagin eli Hevoshaan torppari Anders Andersson ja hänen vaimonsa Maria Eriksdotter, joiden Johan-niminen poika syntyi 17.5.1774. Minkä takia Kiskon rippikirjoissa muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin Johanin syntymäpitäjänä on sitten Tenhola eikä Perniö?

Tämä johtui siitä, että tehdasseurakuntaan kuului kyliä sekä Perniöstä että Tenholasta. Hevoshaan torppa sijaitsi Tenholan puolella, joten Kiskon rippikirjoihin merkinnät tehnyt pappismies on tulkinnut Johan Fältbergin syntyneen nimenomaan Tenholassa. Tämähän oli maantieteellisesti oikein, mutta seurakunnallisesti Johanin oikea syntymäpaikka oli Kosken tehdas.

Asian selvittäminen ei ollut tavattoman monimutkaista, mutta mikäli en olisi ennestään tuntenut em. pitäjiä kuin omia taskujani, olisi Johanin sukuperä voinut jäädä tuntemattomaksi. Onneksi HisKistä löytyy seurakuntien "lisätietoja" -toiminto ja Maanmittauslaitoksesta Kansalaisen Karttapaikka. Näiden kahden avulla voi halutessaan tutkiskella tämän tapauksen kaltaisia ongelmatilanteita.



Juha Vuorela

Syyskauden sukututkimuskoulutusta

 Vaikka aurinko vielä paistaa ja päivälämpötilakin lähentelee pariakymmentä astetta, on syyskausi auttamattomasti alkanut, kun almanakassa on käännetty elokuu syyskuuksi. Suomen Sukututkimusseuran toiminnassa syyskuu tarkoittaa mm. koulutustilaisuuksien käynnistymistä.

Seuralla on syys-marraskuun aikana useita koulutustilaisuuksia. Helsingissä alkaa lauantaina 20.9. "Sukututkija henkilötietojen käsittelijänä" -koulutuspäivä, joka toistuu 15.11. Turussa sekä vuoden 2015 puolella vielä Tampereella, Vaasassa (ruotsinkielinen) ja Kuopiossa. Koulutuspäivän aikana käydään läpi niitä perusasioita, joita sukututkijan on välttämätöntä tietää käsitellessään elossa olevien henkilötietoja.

Koulutuspäivä rakentuu sukututkimuksen eri vaiheista eli tutkimisesta, tallentamisesta sukututkimusrekisteriin ja julkaisemisesta. Mitä rajoituksia lainsäädäntö asettaa tietojen keräämiselle sukututkimusta varten? Milloin sukututkijan on otettava huomioon henkilötietolain asettamat velvoitteet? Mitä oikeuksia sukututkimuksen kohteilla on? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastaa "Sukututkija henkilötietojen käsittelijänä" -koulutuspäivä.

Koulutuspäivän osallistujat voivat etukäteen lähettää koulutuspäivän vetäjälle lehtori Jouni Elomaalle itseä erityisesti askarruttavia kysymyksiä tai omaan tutkimukseen liittyviä pulmia. Elomaa on Seuran hallituksen jäsen ja juridisen toimikunnan puheenjohtaja.

"Sukututkija henkilötietojen käsittelijänä" on tiivis tietopaketti, joka antaa sijaa myös asioiden omaksumista edesauttavalle keskustelulle. Lisätietoja koulutuksesta täältä.

*   *   *

Seuran toinen uusi koulutuskokonaisuus on "Suvusta kirjaksi", joka käynnistyy Helsingissä lauantaina 27.9. ja jatkuu 25.10. ja 29.11. Tämä koulutusohjelma koostuun kaikkiaan viidestä itsenäisestä koulutuspäivästä, joista kaksi viimeistä ovat tammi- ja helmikuussa 2015. Koulutusohjelma jatkuu ensi vuonna jollakin muulla paikkakunnalla.

"Suvusta kirjaksi" -koulutuspäivissä syyskuussa sukukirjahankkeen suunnittelua ja aloitusta, sukututkimuksen keskeisiä lähteitä ja niiden käyttöä, suku- ja henkilöhistorian muita lähdeaineistoja,  kirjoitusprosessia ja kuvitus ja sukukirjahankkeen viimeistelyä.

Kouluttajana toimii tilaushistoriateosten ammattilainen, filosofian tohtori Jukka Partanen, joka on Seuran varapuheenjohtaja ja kirjastotoimikunnan puheenjohtaja. Myös näiden koulutuspäivien osallistujat voivat etukäteen lähettää kouluttajalle omaan sukukirjahankkeeseen liittyviä kysymyksiä.

"Suvusta kirjaksi" -koulutusohjelman viisi koulutuspäivää muodostavat kokonaisuuden, joka voi huomattavalla tavalla edistää jokaisen sukukirjahankkeen parissa painiskelevan sukututkijan ja sukuseuran urakkaa. Lisätietoja koulutuksesta täältä.

*   *   *

Keväisin ja syksyisin Tieteiden talossa järjestettävä Suomen Sukututkimusseuran Teemalauantai on vakiinnuttanut asemansa pääkaupunkiseudun keskeisenä sukututkijoiden koulutustilaisuutena. Teemalauantain neljä esitelmää muodostavat aina tuhdin tietopaketin käsiteltävästä teemasta ja kukin  esitelmöitsijä on alansa vankka asiantuntija. Syksyn 2014 Teemalauantai on lauantaina 18.10. ja sen otsikko on "Esi-isiä 1600-luvun lähteissä".

Seura järjestää maanantaina 6.10. Tieteiden talolla myös Teemaillan, jossa filosofian tohtori Tiina Miettinen kertoo Johannes Bureuksesta ja Bure-suvusta Suomessa. Johannes Bureus (1568–1652) oli Ruotsin ensimmäinen valtionarkeologi ja kansalliskirjaston johtaja. Tiina Miettinen kertoi Bureuksen kirjoittamasta sukukirjasta tässä blogissa viime vuoden lokakuussa.

Lisätietoja Teemalauantaista täältä ja Bure-teemaillasta täältä.

*   *   *

Suomen Sukututkimusseura syysseminaari on järjestetään lauantaina 22.11. pidettävän syyskokouksen yhteydessä. Syysseminaarin kaksi aihetta käsittelevät digitaaliseen sukututkimuksen uutta infrastruktuuria. Valtiotieteen maisteri Pekka Valta esittelee Seuran hallituksen toukokuussa perustaman Suomi-tietokantahankkeen suunnitelmia ja jäsenillä on mahdollisuus esittää omia näkemyksiään tästä Seuran kärkihankkeesta.

Syysseminaarin toinen aihe puolestaan liittyy hyvinkin vakiintuneeseen toimintaan Seurassa, nimittäin HisKi-tietokantaan. Suomen Sukututkimusseura on suomalaisen digitaalisen sukututkimuksen edelläkävijä, sillä HisKi-tietokanta on jo kolmen vuosikymmenen verran tarjonnut sukututkijoille digitoitua kirkonkirja-aineistoa.

Diplomi-insinööri Sami Lehtonen esittelee Seuran suunnittelemaa HisKi-tallennusalustaa, jonka beta-versio julkaistaan vuodenvaihteessa.

Lisätietoja syyskokouspäivästä täältä.