Hallituksen ääni - Teppo Ylitalo

Olipa kerran … sukututkimus

Oletteko törmänneet televisiosarjaan nimeltä Olipa kerran? Siinä käytetään kaikkien tuntemista saduista tuttuja hahmoja, joista paljastuu aivan uudenlaisia piirteitä. Esimerkiksi Tuhkimon nuoruuteen kuuluu ajanjakso yksinäisenä selviytyjä-amatsonina. Peter Pan taas paljastuu ilkeäksi manipuloijaksi. Tutuista elementeistä syntyy aivan uudenlainen tarina, ennen kuulematon satu.

Vaikka toisin voisi kuvitella, sarjalla ja sukututkimuksella on vahva yhteys. Se yhteys on narratiivi, tarinallisuus.

Arvaan, että tässä kohtaa jotkut sivistyksen lipunkantajat ovat jo lopettaneet lukemisensa, sillä heidän mielestään sekä amerikkalainen massaviihde että koko narratiivin käsite sukututkimuksen yhteydessä joutavat maatua samassa tunkiossa. Mutta malttakaahan vähän.

En tarkoita, että sukututkimus olisi tai että sen pitäisi olla fiktiota. Mutta tarinat ovat sukututkimuksen ja historiantutkimuksen suurinta rikkautta. Se rikkaus kannattaisi ja pitäisi ottaa parempaan käyttöön.

Tunnustan, että suomenkielen sana tarina on tässä yhteydessä huono. Se johtaa ajatukset liian helposti satuiluun, kuviteltuun todellisuuteen. (Tai toisaalta, jotakin perää tässäkin on: on turha luulla, että sukututkimuksen tulokset olisivat todellisuutta an sich, sillä menneisyyttä ei enää ole olemassa ja käsityksemme menneestä on aina ”vain” paras arvaus. Mutta se on toinen tarina.)

Tarinoilla on kysyntää. Pitäisi saada lihaa luitten ympärille, pyytää moni sukututkija. Samalla saatetaan kuitenkin odottaa, että tarinat ovat jostakin suoraan otettavissa, että ne olisivat jo olemassa. Useimmiten näin ei valitettavasti ole. Silloin sukututkijasta täytyy tulla tarinantekijä, käsikirjoittaja.

Tässä kohtaa mitataan tutkijan taidot. Hyvä sukututkija osaa etsiä laadukkaalla tutkimustyöllä tiedonmurusia erilaisista lähteistä ja merkitsee ne aina lähdeviitteellä. Sukututkimuksen tarinat syntyvät usein vasta suuren tutkimustyön ja pitkän tutkimusmatkan jälkeen.

Mutta vielä puuttuu hyvästä sukututkimustarinasta jotakin. Yksittäiset tiedonmuruset eivät vielä ole tarina. Ne täytyy yhdistellä laadukkaalla tutkijantyöllä ja muokata kohdeyleisölle sopivaan asuun. Kirjoittaa, käsikirjoittaa, tarinallistaa. Tässä kohden moni antaa liian helposti periksi, mutta en voi korostaa liiaksi, että tutkimustyö ei pääty muistiinpanojen tekemiseen tai arkistosta lähtemiseen. Sanat ovat sukututkijan työkalu siinä missä lähteetkin.

Aika usein joudun vastaamaan ei-sukututkijoiden kysymyksiin, miksi sukututkimukset ovat niin tylsiä. Kysyn yleensä vastakysymyksen: ovatko ne tylsiä, mikä niistä tekee tylsiä. Mutta hyvällä tahdollakin täytyy myöntää, että on kysyjällä pointtinsa. Sukututkijat ovat monesti niin kiinnittyneitä tietojen hankkimiseen, että niiden esittelyyn – narratiiviin ja tarinallisuuteen – ei huomata, ehditä tai haluta panostaa. Syytä olisi.

Mutta entäpä sitten se Olipa kerran. Amerikkalaista hömppää, tunnustan. Mutta se ei vähennä yhtään sen tarinallista arvoa. Koska hahmot ovat kaikille katsojille ennestään tuttuja, käsikirjoittajan käyttämät keinot ovat erityisen hyvin näkyvillä. Se, miten Peter Panille tai Tuhkimolle käy, ei erityisemmin liikuta minua. Sen sijaan seuraan suurella mielenkiinnolla, miten taitavasti ammattilaiset luovat tarinaa. Suosittelen.

Sen pituinen se.

Teppo Ylitalo

on Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja