Kahvinjuonnista

Näin lauantaina voi jo miettiä huomisen päivän kahvitarjoilua ja pohtia samalla kahvittelun historiaa omalla asuinseudulla.

Marttilan ensimmäisen kahvipannun omistajan kerrotaan olleen Simalan Tapanin talon leskiemäntä Eevan vuoden 1834 paikkeilla. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan Eeva Loviisa Lindströmiä, jonka puoliso Heikki Yrjönpoika oli kuollut 1833. Eeva Lovisa oli Purhalassa asuneen siltavouti Fredrik Lindströmin tytär. Vuonna 1835 Eeva Loviisa muutti Pöytyän Naaranojan Alatalon, jossa hänestä tuli isäntä Aleksanteri Saurenin kolmas puoliso. Eeva kuoli 1842 ja herra Saurenin ehtiessä vielä neljännenkin kerran naimisiin.

Kahvin juomisesta tuli kansan keskuudessa nopeassa tahdissa todella suosittua, mutta tätä eivät kaikki sivistyneistön edustajat hyväksyneet. Vielä 1880-luvun loppupuolella nimimerkki Kaffe halusi Kaiku -sanomalehden sivuilla kertoa muutamia sanoja kahvinjuonnin turmiollisuudesta;

Kahvinjuonti on nykyaikoina tullut tavaksi kautta koko maamme ja tuskinpa löytyy niin pientä perhettä, jolla ei ole tuota hyvää, rakasta tuttavaa kahvipannua. Monesti on tilaisuudessa näkemään sellaisia perheitä, jotka panevat ainoatkin penninsä tuohon heidän mielestään niin tarpeelliseen ja välttämättömään ostokseen, kahvinaulaan.

Usein kuulee esimerkiksi jonkun vanhan muijan, jota äkkinäisempi taudin puuska eli joku muu sattuu kohtamaan, sanovan "kyllähän se siitä asettuisi, jahka saisi kahvikupin". Sen saatuaan joskus sattuu niinkin käymään, että tauti asettuu. Tästä näyttäisi, että kahvissa olisi jotain terveellistä, tauteja vastaan vaikuttavaa voimaa, mutta minä en usko sitä sillä olevan, päinvastoin on se terveydelle ja kukkarolle sangen vahingollista.

Edellisen huomaa siitä, että oikein ankaroilla kahvimustereilla useinkin on huono rinta ja raskas hengitys, joka kaikki seurauksena ylellisestä kahvinjuonnista. Jälkimmäisen tuntenee itsekukin omassa kukkarossaan, jonka täyteläisyyttä kahvinjuonti ei suinkaan lisää. Mitä taas tulee noihin muijain pakinoihin "kyllähän se siittä asettuisi jahka saisi kahvikupin", niin luulemme, että senlaiset taudit, joihin akat tavallisesti kahvia lääkkeenään käyttävät, ovat vain lyhyitä taudin puuskia, jotka kohtaavat ihmistä äkkiä ja paranevatkin äkkiä ilman kahvikuppia tahi voivat ne myöskin olla ainoastaan luuloteltuja taudin kohtauksia.

Siis kahvi ei luulomme mukaan ole mitään lääkettä, mutta vahingollista ja yhtä suuresti vastustettavaa kuin viinakin. Paha tapa on sekin, kun lapsia opetetaan pienuudesta pitäen aamusella ylösnoustuaan ja vieläpä joskus keskipäivälläkin saamaan vanhemmiltaan kahvikuin, josta on se seuraus, että tuo tapa kasvaa aikaa voittain välttämättömäksi ja voittamattomaksi himoksi.

Esi-isämme eivät tienneet kahvinjuonnista eikä muusta ylellisyydestä mitään ja senpä tähden he ovatkin koonneet meille suuret rikkaudet. Käyttäkäämme niitä oikein hyväksemme ja heittäkäämme kaikki ylellisyys kerrassaan pois.


Juha Vuorela

Paikallishistoria uusiksi

Viime viikolla ilmestyi uusi paikallishistoriaa käsittelevä kirja Kaikella on paikkansa (Vastapaino, Tampere 2010). Kirjan artikkeleissa tutkijat pohtivat, millaisia uusia näkökulmia paikallishistoriaan voidaan löytää. Miten paikallishistoriaa voi käyttää koulun historianopetuksessa? Millaisiin kysymyksiin paikalliset asukkaat kaipaavat vastauksia, ja millaiset asiat paikallishistoriassa kiinnostavat myös toispaikkakuntalaisia, tai esimerkiksi historiantutkijoita? Millainen on hyvä paikallishistoria?

Näihin kysymyksiin ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Hyvä paikallishistoria voi olla paikallisten asukkaiden kokoama muistelmateos, tai se voi olla tieteellinen tutkimustyö, se voi tarjota runsaan määrän detaljeja tai keskittyä suuriin linjoihin tai tiettyyn teemaan. Tärkeintä on, että joku kokee sen omakseen. Hienoa on, jos monet kokevat sen hyödylliseksi ja kiinnostavaksi.

Vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen toimisto, nykyään Tilaushistoriakeskus, suositteli pitkään, että paikallishistoriat tulisi kirjoittaa tietyn kaavan mukaan. Tätä kaavaa kritisoidaan uudessa kirjassa, eikä syyttä. Monelle paikallishistorialle tuo kaavamaisuus on toisaalta ollut hyödyksikin, se on taannut tietyn vähimmäistason. On kuitenkin hyvä, ettei liiaksi kangistuta kaavoihin.

Paikallishistoriaa käsittelevät teokset ovat usein tärkeitä myös sukututkijoille, ja niitä käydään ahkerasti lukemassa myös Seuran kirjastossa. Sukututkimukseen myös liittyy samanlaisia kysymyksiä kuin paikallishistoriaankin: kirjoitetaanko sitä ensisijaisesti itselle tai lähiporukoille, vai onko tavoitteena, että kirjoitetaan laajemmallekin yleisölle?

Molemmat tavoitteet - suppea yleisö / laaja yleisö - ovat hyviä, mutta niistä seuraa vähän erilaisia vaatimuksia. Vuoden Sukukirjaa valittaessa on yhtenä kriteerinä pidetty sitä, että kirja aukeaa myös muille kuin suvun jäsenille. Sen lisäksi, että sukutaulujen on oltava kunnossa, teoksen lähteet on merkittävä kyllin selvästi, niin että ne voidaan tarkistaa, ja lisäksi kirjasta tulee löytyä suvun historiaan liittyvää tekstiä, joka valaisee esivanhempien elinolosuhteita. Tällaisia vähimmäiskriteerejä voidaan asettaa myös paikallishistorialle, jos sen toivotaan hyödyttävän myös laajempaa yleisöä.

Julkistamistilaisuuden keskusteluissa pohdittiin, miten paikallishistorian tutkijoita voitaisiin saattaa yhteen esimerkiksi historiantutkijoiden kanssa. Työväenhistorian tutkimuksessa on kuulemma jo pitkään järjestetty kirjapajoja, seminaaripäiviä, joihin sekä harrastajat että ammattimaiset työväenhistorian tutkijat saapuvat käsittelemään tekstejä. Keskustelut ovat olleet kaikille antoisia. Ehkä paikallishistorian ja sukututkimuksenkin tarpeisiin voitaisiin järjestää vastaavanlaisia tekstipajoja?

Hullu mikä hullu

Olen ollut kymmenen vuotta addikti. Siis koukussa, nalkissa ja riippuvainen. Taidan olla laajalti tunnettu hullu omassa kaveripiirissäni. En ole ammatiltani tutkija enkä luonteeltani kauhean tieteellinenkään, mutta täysin addiktoitunut sukututkimukseen. Tähän riippuvuuteen ei saa apua raha-automaattiyhdistykseltä.

Minua on yritetty sivistää harrastukseni huonoudesta jo vuosien ajan. Verrattuna moneen muuhun hyvään harrastukseen, olen jotenkin paitsiossa. Minunikäiseni ihmisen nimittäin tulisi käydä zumbassa vatkaamassa lanteitaan, istua hiekkalaatikolla verkkarit jalassa jutellen muiden samanikäisten naisihmisten kanssa aviopuolison haasteellisesta työstä ja vaihdella reseptejä kausiluontoisista ihanista ruokalajeista. Minunikäiseni ihmisen tulisi käydä “Henkassa ja Maukassa shoppailemassa” niin usein kuin siihen vain aika, luottokortti ja mies antavat luvan, ja tietysti huolehtia siitä, että koti on aina putipuhdas ja muodikas. Minulle on kerrottu, että minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa ostoskeskusten kahviloissa kosmopoliittia latte-kahvia naukkaillen, hoidattaa kasvojaan vähintään joka toinen viikko trendikkäässä hoitolassa, lukea trendikästä muotilehteä ja olla perillä milloin minkäkin julkkiksen sielunelämästä ja miessuhteista. Minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa jotenkin järkevästi eikä vain haahuilla vapaapäivinään ja lominaan arkistoissa, hautausmailla tai haastattelemassa ikäloppuja ihmisiä. Ei tulisi vain tuijotella kuolleiden ihmisten nimiä ja mustetahroja, ja keskustella hiljaisten poikien kanssa. Tulisi elää kiivastahtiseen sykkeeseen ja “chillata” kaduilla ja kujilla ja “niin ku ymmärtää tätä meininkii”. Ymmärtää, että “tää elämä on vaan kerran”.

Joku on siis pahasti vialla minun elämässäni. Minä pidän enemmän hautausmaiden viileän lämpimästä hiljaisuudesta, kuin puistojen mäyräkoirien ulkoiluttamisesta. Pidän enemmän arkistojen aarteista ja vanhoista kirjoista, kuin niistä trendilehdistä laihoine naismalleineen ja hauiksiaan pingottavine rasvattuine miehineen. Minun mielestäni elämä sykkii hautausmailla, arkistoissa, perukirjoissa, kuolintodistuksissa, vihkitodistuksissa, testamenteissa, päiväkirjoissa, matrikkeleissa, sotaveteraanien keittiöissä, vanhainkodeissa, pitäjälehdissä, toisen ihmisen kohtaamisessa, seuratoiminnassa, elämää nähneissä viisaissa ihmisissä ja lähimmäisten koukerokirjaimisissa lapsuudenmuistoissa. Ja se kaikki juuri tässä ja nyt, ja kuitenkin eilen ja huomenna.

Eräs tuttuni sanoi minulle aikoinaan, että haaskaan elämäni epäolennaisuuksiin ja koska teen niin, olen ilmiselvästi jotenkin hullu. Ei meistä koskaan ystäviä tullut, mutta ajatuksia tuo kommentti toki herätti. Mietin itsekseni, että kai minä sitten hullu olen, mutta ei se kyllä minua haittaa. Hulluna on ihan mukavaakin, kun kaikkea ei tule ottaneeksi niin vakavasti, ja monet elämän epäonnistumiset saavat aivan uudenlaisen perspektiivin. Minullahan on kuitenkin silmissäni jo satojen vuosien synnit ja kainalossani useiden sukupolvien kaiho. En minä ole tynnyristä tullut. Minulla on ollut olemassa menneisyys jo ennen syntymääni.

Minä ajattelen, että aika on kolmiulotteinen asia. Siihen kuuluvat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Nykyihmistä painostetaan elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä: kuluttamaan, juoksemaan, kiirehtimään, tönimään, etuilemaan ja vain pintaraapaisemaan. Lämmittämään mikrossa ja piipahtamaan hampurilaisella. Menneet sukupolvet ja menneet kokemukset voivat opettaa meille uskomattomia, jos vain jaksamme kuunnella, katsella, lukea ja hetkeksi pysähtyä. Tulevaisuus taas voi luvata paljon, jos vain joskus jaksamme keskittyä tähän hetkeen. Suurin ongelma tänä päivänä on se, että ainoastaan kehomme on tässä hetkessä, mutta mielemme on jo tulevassa täysin menneisyyden unohtaen. Kaikki mikä on tapahtunut ennen, on johtanut siihen, mitä tänään olemme ja mihin me huomenna kuljemme. Tavalla tai toisella.

Sukututkimus, sukunsa tunteminen, omien juuriensa tietäminen ja ymmärtäminen tekevät minusta vapaan. Kaikki mitä minulle tapahtuu, on tapahtunut jo monia miljoonia kertoja “minun ihmisilleni”; minun sukuni esiäideille ja minun sukuni esi-isille. Maailma muuttuu, mutta ihmisen sielu pysyy samana. Olen ihmisenä ainutlaatuinen, mutta ihmisyyteni on vanhaa. Olen osa ketjua, osa elämää, osa menneisyyttä ja osa tulevaisuutta ja tähän kaikkeen sukututkimus avaa aivan uudet näkymät.

Kaikki toistaa itseään, niin ihminen kuin luontokin. Mikään ei ole uutta maan päällä. Ei edes hullu sukututkija, sukunsa tarinoiden kertoja.

-Terhi Lavonen-

Palkollisen päästötodistus

Toukokuun 15. päivänä vuonna 1805 annettin yleinen palkka-asetus. Sen yhteydessä valtiovalta katsoi aiheelliseksi julkistaa asiakirjamallin, jota käytettäisiin palkollisen "päästötodistuksena". Otsikkona tällä paljastavalla arviolla oli "Omaisuuksista, Tawoista, Käytöksistä ja Taidoista". Arvosanoja annettiin yhdestä neljään, joista ykkönen tarkoitti "erinomaisesti eli hywin", kakkonen "awullisesti eli jotenkin", kolmonen "huonosti eli wähin" ja nelonen "ei harjoittanut eli tietämätön".

Mallilomake koostui lopulta seuraavista kohdista;

Terwe
Lukewa
Kirjallinen
Ripille käypä
Uskollinen ja luotettawa
Toimellinen
Nöyrä ja siwiä
Siisti
Juoninen ja itsewaltainen
Ahkera
Joutusewa
Silmänpalwelia
Itsensäästäwä
Laiskamainen
Uppiniskainen ja suupaltti
Muistutettawa
Kylänjuoksia
Saamatoin ja hidas
Wiekas ja petollinen
Raitis
Wäkewiä juomia rakastawa
Joutopäiwiä pitänyt
Kirwes-työtä tekewä
Puu työtä tekewä
Sahaus- työtä tekewä
Astioita tehdä
Nikkaroida
Sepän työtä osaawa
Hewoisia hoitaa
Pelto-työtä tekewä
Kylwää
Niittää
Riihtä lämmittää
Talon kaluja hoitawa
Opetusneuwoja ottawa
Kanssa-palkollisia wiettelewä


Rengit ja piiat tekivät vuosittaisen kontrahtinsa Mikkelinpäivänä, joka oli vuodesta 1774 lähtien syyskuun 29. päivänä, mikäli tämä sattui sunnuntaiksi. Jos taas ao. päivä oli arki, siirtyi tämä arkkienkeli Mikaelille alun perin omistettu päivä seuraavaksi sunnuntaiksi. Näihin sopimusten tekoon ja purkamiseen liittyy runsaasti kansanperinnettä, josta itseäni on aina huvittanut tarina eräästä piikatytöstä. Saadessaan viimeisenä työpäivänään palkkansa, oli piika heittänyt kolikon isäntäperheen koiralle todeten samalla "tos' o' sul, kyl' sä ni mont' kertaa pesit astiat mun puolest'".

Juha Vuorela

Galleja lienee aivan liikaa Sursilleissa

Sursill -sukukirjan sivuja selatessani minua on usein jäänyt vaivaamaan lisänimien käyttö eräissä tapauksissa.

Vaivaa on ylläpitänyt se seikka, että eräistä henkilöistä on Sursillissa varmanoloinen lisänimi, mutta toisaalta en ole vielä koskaan törmännyt siihen heitä käsittelevissä arkistodokumenteissa tai heidän itse allekirjoittamissaan asiakirjoissa. Erään tällaisen esimerkin tarjoaa Galle -nimi eräillä suvun edustajilla. Vaikuttaa siltä, ettei muutamassa tapauksessa Galle -nimen esiintymiselle ole muuta lähdettä kuin Genealogia Sursilliana.

Nimikysymys Gallen kohdalla voi vaikuttaa ensi silmäyksellä sangen vähäpätöiseltä piirteeltä, joka ei ole kovin fataali sukujohtojen kannalta, mutta jos se on jossain tapauksessa tuulesta temmattu, jonkinlainen sekundääri sukujohtovirhe sukupuihin väistämättä syntyy. Lisäksi on huomionarvoista, että muutamat Galle -nimikyltin saaneet henkilöt ovat olleet sangen näkyviä paikallishistorian hahmoja, jotka ovat kertautuneet monenlaisissa historiallisissa katsauksissa ja lisänimi on syöpynyt syvälle lukijakuntaan. Onko se harhaanjohtava?

Olen jo usean vuoden metsästänyt Galle -lisänimiä asiakirjoista, mutta tulos on olematon, vaikka olen käynyt läpi satoja tai tuhansia asiakirjakohtia, joissa Sursill -esityksissä Galleksi väitettyjä henkilöitä esiintyy muiden ja itsensä nimeäminä.

Eniten on alkanut jostain syystä vaivaamaan Laihian kirkkoherrana 1626-57 toiminut herra Håkan eli herra Haquinus Nicolai, jonka puolisoksi on nimetty Margeta Eerikintytär, Eerik Östeninpojan tytär Uumajan Tegbystä, jonka isoisän isää Eerik Ångermania on pidetty Sursill -sukuesityksissä sen kantavanhuksena. Parhaillaan itselläni on menossa kolme projektia, joissa on mukana myös herra Håkanin jälkeläisiä, joten ei ihme, että nimiasia askarruttaa juuri tällä hetkellä. Näitä herra Håkanin jälkeläisiä on hänen tyttärensä Margaretan kautta, josta tuli Ilmajoen kirkkoherran Henrik Jakobinpoika Peldanin puoliso ja noteerattavan lapsikatraan äiti.

Valaisevaa Galle -nimen harhaanjohtavasta syöpymisestä on se, että kun herra Håkan oli tullut vuonna 1626 Laihialle, hänen perässään tuli vuonna 1634 Uumajan Tegbystä hänen lankonsa eli vaimonsa veli Östen Eerikinpoika, jonka vaimo oli nimeltään Karin Håkanintytär. Kun Östenin vaimo oli Håkanintytär ja Östenin lankosuhde herra Håkaniin selvityksiin pujahtaneen patronyymivirheen takia epäselvä, jostain oli levinnyt arvelu, että hänkin olisi ollut Galle ja herra Håkanin tytär. Arvaus oli tolkuton jo, ennen kuin selvisi se, että näin saadaan Östenin sisko Östenin anopiksi. Kuitenkin edelleen enimmäkseen Galle -nimi kopioidaan Karinille Sursill -esityksissä, vaikka sitä yleisesti aiheellisesti kovasti epäiltiin ja Aarre Alapoti on osoittanut sen virheelliseksi 36 vuotta sitten asiakirjadokumenteilla artikkelissaan "Sursill-suku Laihialla" (Genos 45(1974), s. 52-59 ).

Itse asiassa Vaasan raastuvassa ja kämnerissä on koko joukko juttuja (varsinkin mf ES1464:ssa), joista käy ilmi Östen Eerikinpojan vaimon Karinin sisaruksia, hänen veljensä Johan ja Olof Håkaninpojat, ja siskonsa Margeta Håkanintytär, jotka olivat saapuneet sinne kotiseudultaan Västerbottenista, jonne Margeta karkotettiin takaisin liikaväestöön kuuluvana. He näyttävät tulleen Sursill -sukuisten lankojensa ja kälyjensä vanavedessä. Esimerkiksi Margetakin oli piikana Östenin vävyn Jaakko Martinpoika Skiöringin liikkeessä. Johan Håkaninpoika oli lasimestari kuten Östenin poika Eerik, ehkä enonsa kisälli.


Mutta jotta päästäisiin Galle -ongelman ytimeen, lainaan Armas Luukon luonnehdintaa herra Håkanista teoksesta "Laihian historia 1" (s. 231):


"Sen sijaan Laihian kirkkoherrksi 1626 nimitetty Hakon Niilonpoika Galle (Haquinus Nicolai) oli ruotsinruotsalaista syntyperää, joskin jo hänen isänsä oli toiminut Pohjanmaalla Kokkolan kirkkoherrana. Hakon Gallenkin puoliso oli Sursilleja, Uumajan Tegbyn kyläläisen Eerik Östeninpojan tytär Margareta Eerikintytär Sursill. Hän lienee siis ollut aikaisemmin mainitun Laihian nimismiehen ja majatalonpitäjän Östen Eerikinpojan sisar".


Luukon toteamus lienee enimmäkseen todenperäinen, mutta sangen epäiltävää siinä on paitsi lisänimen Galle lanseeraminen myös väite, että herra Håkan olisi Kokkolan kirkkoherran poika.

Kokkolan tunnetut kirkkoherrat yhtä lukuunottamatta ilmenevät SSS:n Hiskin seurakuntatiedoista, alkua on tässä:


Kirkkoherrat:

Nicolaus Galle
Karl (1554)
Erich (1563-64)
Håkan Laurentii (1566-68)
Olaus Nicolai (1569-80)
Carolus Erici Sursill (1582-n.1620)
Jaakko Matthiæ Skepperus e Gammall (1622-37)
Eerik Nicolai Galle (1637-54)
Eerik Matthiæ Falander (1655-72)
...........

Huomiota kiinnittää, että siinä on mainittu Nicolaus Galle ilman vuotta. Voudintililuetteloista selviää, että Nicolausin jälkeen tulevaa herra Karlia on kirkkoherrana edeltänyt 1540 -luvulla herra Martti! (V 1543, ES817:4531:33) Lisäksi tulee esiin olletikin yli sata vuotta myöhemmin Ericus Nicolai, jolle on annettu myös lisänimi Galle. Tämä jälkimmäinen yli sata vuotta edellisen jälkeen ilmaantunut "Galle" on hyvin lähellä Laihialle tulleen Haquinus Nicolain ikäluokkaa.

Herra Martin puuttuminen ja herra Nicolausin esiintyminen "Gallena" panee miettimään, että mistä lähteestä tieto on peräisin? - Ettei vain jostain Sursill -konseptista? - Vai onko jokin vanha lähde, jossa nimi ohimennen mainitaan, kun mitään vuosilukuakaan ei ole ollut tiedossa, vaan usko, että on ollut joskus ennen herra Karlia. Lisäksi kiinnittää huomiota se, että myös Pedersöreen on laitettu kirkkoherraksi Nicolaus ilman vuosilukua. Tämä Nicolaus lienee Westzynthiusten kantavanhus.

Tarkkaa Haquinus Nicolain ikää ei voida sanoa, mutta hänen lankonsa Östen Eerikinpoika on Haquinus Nicolain itsensä tarkastamien ja signeeraamien ruodutusluetteloitten mukaan syntynyt noin vuonna 1598 (RL 1640 ikä 42 v, WA773). Östenin sisko Margeta lienee ollut hieman veljeänsä vanhempi, mutta herra Håkan tuskin oli vaimoansa vanhempi, vaan lähellä samaa ikäluokkaa. Siten arvioin Håkanin olleen lähellä 30 vuoden ikää, kun hänet nimitettiin Laihian kirkkoherraksi, ja oli lähellä 60 vuoden ikää kuollessaan.


Mistä herra Håkan tuli Laihialle, ei ole minulle tarkemmin selvinnyt. Suurin osa Ruotsin paimenmuistoista on digitoitu ja vapaasti selattavissa internetin kautta, mutta toistaiseksi en ole onnistunut niistä löytämään ketään sopivaa Haquinus Nicolaita, mutta oletettavaa on, ettei herra Håkania nimitetty suoraan koulun penkiltä Laihian kirkkoherraksi, vaan hän olisi hoitanut jotain virkaa ennen sitä, rykmentinsaarnaajan tai kappalaisen virkaa, jonka tiedon pitäisi kulkeutua paimenmuistoon (herdaminne).

Mitä sitten tulee herra Håkonin esiintymisiin tuomiokirjoissa ja veroasiakirjoissa (voudintilit, läänintilit, ruodutusluettelot), ne ovat lukuisat. Kirkkoherran viran 30 vuoden aikana herra Håkan esiintyi lähes joka käräjillä ja joillakin niistä hänellä oli useita kanteita. Hänen jokaiselta virkavuodeltaan on joitakin hänen signeeraamiaan asiakirjoja, jo ensimmäiseltä vuodelta 1626 on useampia (kaksi ohessa) ja vielä hänen kuolinvuodeltaankin 1657 ohessa löytyy. Yhdessäkään hän ei käytä mitään lisänimeä, vaan lähes aina muotoa: "Haquinus Nicolai Past: Laihialensis".






Myöskään herra Håkanin pojan ja seuraajan Johanin allekirjoituksissa eikä missään hänen tyttärensä nimen kirjauksissa esiinnyt mitään lisänimeä.

Pojalla Johanilla on allekirjoituksissa: "Johannes Haquini P: Laihialensis".



Yliopistoon kirjautumisessa on Johanille kylläkin tulkittu lisänimeksi "Laihelius". Jos esipovissa olisi Gallea, niin mitähän vikaa Johan siinä olisi nähnyt, kun toisaalta ne, joilla se nimi on ollut faktillisessa käytössä, näyttävät kantaneen sitä ylpeinä.

Myöskään "Galleksi" mainittu Kokkolan kirkkoherra ei käyttänyt signeerauksessaan mitään lisänimeä, vaan signeerasi:

"Ericus Nicolai G Carlebyensis"



Koska olen kerännyt vasta vain muutamia kymmeniä asiakirjaesiintymiä Ericus Nicolaista, en vielä rohkene esittää varmaa mielipidettä hänen lisänimestään, vaan jatkan vielä sen etsintää.

Sen sijaan se, että hän esiintyy sadoissa asiakirjoissa, muttei vahingossakaan yhdessäkään niistä millään lisänimellä, viittaa siihen, ettei Laihian kirkkoherra Haquinus Nicolai ollut lisänimeltään Galle, eikä ole lainkaan näyttöä siitä, että hän olisi ollut Kokkolan kirkkoherran poika. Hänen alkuperänsä vaikuttaa olevan täysin avoin.

Vähintäänkin tapaus Galle "on avattava uudestaan".

Pyydän kaikkia Sursill -esitysten laatijoita ottamaan vakavaan harkintaansa tässä esittämäni seikat ja tarkistamaan, mistä lähteestä he ovat saaneet Galle -nimiset esityksiinsä, ja päättämään lähteittensä perusteella tarkoin tapaus kerrallaan, milloin siihen on aihetta.

Turussa, Matti Lund

Arkistopäivät Jyväskylässä

Suomen 8. Arkistopäivät pidettiin tiistaina ja keskiviikkona Jyväskylässä. Päivien järjestelyvastuussa olivat Jyväskylän maakunta-arkisto ja Maanmittauslaitoksen keskusarkisto. Arkistopäivät on arkistoammattilaisten neljän vuoden välein järjestettävä tapaaminen, jonka esitelmissä ja työryhmissä käsitellään arkistoalan ajankohtaisia asioita. Tällä kertaa teemana oli "Muutos ja muutosjohtaminen arkistotoimessa ja asiakirjahallinnossa".

Arkistopäivien useimmin mainitut käsitteet olivat "muutos" ja ja "sähköinen", mikä kertoo siitä, että millaisia aiheita päivien esitelmät käsittelivät. Julkishallinnossa on käynnissä suuri myllerrys, joka jättää jälkensä aikanaan päätearkistoihin päätyvään arkistoaineistoon. Tavoitteena on, että hallinto sen kaikilla tasoilla hoidetaan mahdollisimman pitkälle ilman paperia. Eri tahoilla suunnitellaan kiihtyvällä vauhdilla asianhallintajärjestelmiä, joiden avulla voidaan hallita laajoja tietovarantoja.

Arkistolaitos on sähköisessä asiakirjahallinnossa arkistolain mukaisesti panostanut aineiston pitkäaikaissäilytykseen eli siihen, että se voi vastaanottaa valtion viranomaisten synnyttämää täysin sähköistä ja pysyvästi säilytettäväksi määrättyä asiakirja-aineistoa. Arkistolaitos on toteuttanut pysyvästi säilytettävän aineiston vastaanotto- ja palvelujärjestelmän (VAPA), joka kykenee ensi vuoden alkupuolella vastaanottamaan viranomaisten sähköistä arkistoaineistoa. Suunnitelmien mukaan kaikki valtion viranomaiset siirtyisivät vuoden 2015 alusta lähtien yksinomaan sähköiseen asiakirjahallintoon, mutta näyttää siltä, ettei kukaan todella usko tämän toteutuvan vielä silloin.

Myös pitkäaikaissäilytystä koskevat suunnitelmat ovat vielä kesken. Tätä nykyä ajatus kulkee suurin piirtein niin, että valtion viranomaisen asiakirja siirtyisi asianhallintajärjestelmästä arkistolaitoksen VAPAan sen jälkeen, kun asian käsittely on päättynyt. VAPAsta asiakirja siirtyisi pitkäaikaissäilytysjärjestelmään (PAS), josta edelleen varmuustallennuksena Kansalliseen Digitaaliseen Kirjastoon (KDK). Viimeksimainittuun tallentaisivat aineistoja muutkin kansallisen kulttuuriperinnön vaalimiseen osallistuvat muistiorganisaatiot kuin arkistot. Kansallista Digitaalista Kirjastoa ovat Kansallisarkiston rinnalla rakentamassa mm. Museovirasto ja Kansalliskirjasto.

Edellä kerrottu on vielä paljolti suunnitelmia, mutta Arkistopäivillä moneen kertaan mainittu muutos on nyt niin nopeaa, että jo lähivuosina suku- ja henkilöhistorian tutkijat asioivat joka päivä erilaisten sähköisten aineistojen kanssa. Arkistolaitoksen aineistojen kanssa työskenteleville tulevat jo vuoden 2011 alussa tutuiksi lyhenteet ASTIA ja VETUMA. ASTIAn eli asiakaspalvelu- ja tilausjärjestelmän avulla sukututkijat hakevat ja saavat käyttöönsä aineistoa arkistolaitoksen tietovarannoista, esimerkiksi Digitaaliarkistosta digitoituja kirkonkirjoja, tuomiokirjoja tai voudintilejä. Mikäli kyseessä on käyttörajoituksen alainen aineisto, sukututkija tekee käyttölupahakemuksen ja saatuaan myönteisen päätöksen tunnistautuu VETUMAlla eli Valtiokonttorin tuottamalla julkishallinon yhteisellä verkkotunnistamisen ja -maksamisen palvelulla ASTIAan tutkimaan käyttöönsä saamaa aineistoa.

Arkistopäivien päätteeksi pitämässään katsauksessa "Arkistolaitos 2010-luvulla" pääjohtaja Jussi Nuorteva toi korostetusti esille sen, että arkistolaitoksen ensisijainen tehtävä ei ole toimia asiakirjahallintoviranomaisena. Kansallisarkisto ja maakunta-arkistot ovat osa suomalaista tutkimusinfrastruktuuria, joka tarkoituksena on varmistaa suomalaisen kulttuuriperinnön siirtyminen tuleville polville. Sukututkijat arkistolaitoksen suurimpana käyttäjäryhmänä hyödyntävät merkittävällä tavalla tätä tutkimuksen perusrakennetta.

P. T. Kuusiluoma

Suku Forumista

Suomen Sukututkimusseuran perustama Suku Forum on vuoden 2007 kesästä lähtien kerännyt käyttäjiä kiihtyvällä vauhdilla. Rekisteröityneitä forumilaisia on tätä kirjoitettaessa jo reilusti yi 5000. Vakituisia tai satunnaisia kävijöitä on näiden lisäksi moninkertaisesti.

Käsitellyt aiheet Suku Forumilla ovat kulkeneet laidasta laitaan. Kysymyksiä ja ennen kaikkea asiantuntevia vastauksia on tullut aiheesta kuin aiheesta. Forumin luonteeseen kuuluu, että keskustelu on jaettu erilaisilla alaforumeille. Näin vaikkapa Pohjanmaasta kiinnostuneen ei tarvitse kahlata lävitse muuta Suomea koskevaa kirjoittelua, vaan hän voi keskittyä itselleen olennaisimpiin teksteihin.

Toisaalta forumilla kävijä voi käyttää "Uudet viestit" -toimintoa. Sen avulla näkee yhdellä silmäyksellä, mitä forumilla on tapahtunut viime käynnin jälkeen. Tietyn viestiketjun viimeisimpään viestiin pääsee sitten helposti yhdellä näppäimen painalluksella.

Suomen Sukututkimusseura on ottanut Suku Forumin viralliseksi viestintäkanavakseen. Näin tiedot tapahtumista, julkaisuista ja muusta seuran toiminnasta löytyvät helposti sekä nopeasti. Lisätietojen saaminen on entistä helpompaa, koska seuran vapaaehtoistoimijoista tai toimihenkilöistä joku on lähes aina kirjautuneena forumille. Palautetta on yksinkertaista antaa joko julkisesti tai yksityisesti. Näin Suomen Sukututkimusseura pyrkii lähelle jäseniään ja ennen kaikkea yhdistämään maakunnissa piileviä voimavaroja.

Jotta Suku Forumille jättämäsi kysely saisi varmimmin vastauksen, on tähän koottu pari kolme neuvoa viestin muotoilua varten.

Otsikoi viestisi informatiivisesti, esimerkiksi "Meikäläinen Matti, 1777-1821, Kuusamo".

Kerro mitä olet asiasta jo saanut selville ja mitä lähteitä olet käyttänyt, esimerkiksi "Matin tiedot Kuusamon vuosien 1808-1813 rippikirjasta, kastettujen ja haudattujen luettelosta en ole löytänyt apua, jälkipolvet tutkittu".

Kerro mitä haluaisit tietää, esimerkiksi "onko kenelläkään tietoa Matin vanhemmista tai hänen Anna -siskostaan".

Muista kiittää saamistasi neuvoista. Pari ystävällistä sanaa lämmittää ketä tahansa sukututkijaa.


Suku Forumin lisäominaisuudet, kuten edellä mainittu "Uudet viestit"-toiminto, ovat vain rekisteröityneiden jäsenten käytettävissä. Kannattaa siis tulla mukaan suuren suomalaiseen sukututkimuskeskusteluun, jossa kaikki osapuolet hyötyvät. Yleensä nimittäin myös vastaaja saa itselleen mukavia lisätietoja tai jopa kokonaan uusia sukulaisia. Kysymysten kanssa ei kannata arkailla. Suku Forum palvelee yhtä hyvin aloittelijoita kuin harrastuksessaan pidemmälle ehtineitä.


Juha Vuorela


ps. Muista hyödyntää myös Suku Forumin "Tutkimuslöytöjä" -alaforumia. Siellä voit kertoa jostain omasta sukututkimuslöydöstäsi, jolla arvelet olevan laajempaakin kiinnostusta!

Juhlapuhe sukuseurassa

Ryynästen Sukuseura järjesti viime viikonloppuna tyylikkään kolmipäiväisen sukukokouksen Espoon Hanasaaren Kulttuurikeskuksessa. Perjantaina oli kiinnostavan tuntuinen seminaari, joka liittyi sukukirjan tekemiseen ja sukuseuran omaan sukukirjahankkeeseen. Se on vastikään saanut uutta tuulta alleen puheenjohtaja Erkki Ryynäsen johdolla. Toisena päivänä oli sukujuhla, vuosikokous ja juhlaillallinen sekä kolmantena päivänä purjehdus. Minulla oli kunnia esittää sukujuhlassa juhlapuhe.

Sukukokoontumiset ovat suvustaan kiinnostuneille merkityksellisiä tilaisuuksia. Totesin puheessani mm. seuraavaa:

"Suvun jäsenen näkökulmasta suvun yhteiset kokoontumiset ovat tärkeitä erityisesti niiden elämyksellisyyden vuoksi. On tärkeää tavata sukulaisia, kohdata uudelleen jo tutuksi tulleita ja löytää uusia. Monille merkitsee paljon myös se, että voi isolla joukolla kokoontua yhteen sellaisten kanssaihmisten kanssa, joiden tietää polveutuvan samasta juuresta kuin itsekin. Sukujuhlassa yhteenkuuluvuuden ilmapiiri tiivistyy parhaimmillaan niin, että siitä voi ammentaa sukutunnetta tarpeen mukaan vielä juhlan jälkeenkin."

Minä olen ehtinyt katsella suomalaista sukututkimuskenttää noin 34 vuoden ajan. Olen ollut Suomen Sukututkimusseuran jäsen vuodesta 1982 ja kuulunut Seuran johtoon jo melkein kymmenen vuotta. Tuona aikana olen käynyt puhumassa aika monessa sukuseurassa ja minulle on syntynyt käsitys, että Seura ja sukuseurat tuntevat huonosti toinen toisensa. Erilaisista syistä johtuen sukuseurat eivät ole löytäneet Suomen Sukututkimusseuraa omaksi valtakunnalliseksi edunvalvojakseen, vaikka Seurasta löytyy mitä parhain asiantuntemus juuri sukuseurojen keskeisimpien toimintamuotojen - monipuolisen sukutukimuksen, sukututkimusrekisterien ylläpitämisen ja sukukirjojen julkaisemisen - alueella. Sukujuhlaneuvonnan Seura suosiolla jättää sen alan asiantuntijoille.

Vikaa on niin sysissä kuin sepissäkin. Suomen Sukututkimusseura ei ole oman käsitykseni mukaan riittävän selvästi kutsunut sukuseuroja jäsenikseen eikä varsinkaan tarjonnut juuri sukuseuroille räätälöityjä palveluita. Itse olen omalla toiminnanjohtajakaudellani pyrkinyt tekemään Seuraa tykö myös sukuseuroille. Siihen on ollut erittäin hyvä syy kuten Ryynäsillekin sanoin:

"Sukututkimuksen näkökulmasta sukuseurojen ehdottomasti tärkein toimintamuoto on sukukirjojen julkaiseminen. Suomessa julkaistaan vuosittain vajaat 100 sukukirjaa, joista valtaosan kustantaa sukuseura ja iso osa niistä on tuotettu sukuseurojen hankkeina. Varsinaisten sukukirjojen lisäksi meillä julkaistaan laskematon määrä muita sukujulkaisuja, lähinnä monisteina. Sukuseurat muodostavat yksittäisten sukututkijoiden rinnalla merkittävän tutkimusyhteisöjen verkoston. Sukuseura on valmis organisaatio, jolla on valmiudet hyvin tehokkaasti hankkia sukututkimusaineistoa. Suomalaiselle sukututkimukselle on ensiarvoisen tärkeää, että sukuseurat myös aktiivisesti harjoittavat sukutietojen kartuttamista."

Juhlapuheeni varsinaisena aiheena oli hyvä sukukirja. Sen käsitteleminen juhlapuheessa on mielestäni aiheellista:

"Valtaosa suomalaisista suhtautuu positiivisesti sukuharrastukseen yleensä ja sukututkimusta pidetään erittäin hyväksyttävänä toimintana. Meillä arvostetaan korkealle erityisesti sukukirjojen julkaisemista. Elossa olevien henkilötietojen julkaisemista ei koeta ongelmana. Laajoissakin sukukirjahankkeissa on yleensä vain muutamia henkilöitä, jotka haluaisivat kieltää nimeä myöten kaikkien itseään koskevien tietojen julkaisemisen. Huomattavasti suuremmaksi ongelmaksi on muodostunut se, ettei henkilö löydä itseään sukukirjasta lainkaan, vaikka kaiken järjen mukaan niin pitäisi olla. Yleensä tällöin kysymys on siitä, että on julkaistu keskeneräiseksi jäänyt kokonaisuus."

P. T. Kuusiluoma

Kevät saapuu hautuumaalle

Käyn valoisana vuodenaikana kohtalaisen usein eräällä helsinkiläisellä hautausmaalla. Minulla on sekä oikeus että velvollisuus hoitaa perhehautaa, johon on viimeksi laskettu lähiomaiseni. Näin loppukeväästä lähestyn korttelia varovasti. Ei kai sieltä vilku jotain värikästä? Ovatko kuunliljalajikkeista pienilehtisimmät ehtineet nousta vai onko X istuttanut niiden päälle lihanvärisen begonian tai kirkkaanpunaisen pelargonian? Moni herkkä perenna on kuluneiden vuosien istutuskilpailuissa hävinnyt markettien yksivuotisille. Koska kaikki maksaa ja minulla on paljon mielipiteitä kukkivista kasveista, kimmastun joka kerta – miten X kehtaa? Ratkaisu ongelmaan voisi olla jumalaisen kaunis, mutta helvetillisen piikikäs ruusu. Valitettavasti osaan kuitenkin kuvitella miltä ruusupuska näyttää, kun sen eteen on tökätty pelakuu.

Mieliharmistani huolimatta olen toiminut kuin kypsä aikuinen – mitä nyt tässä epäkypsyyttäni kirjoittelen. En ole lähettänyt myrkyllisiä viestejä, en ole repinyt toisen istutuksia enkä ole edes yrittänyt sopia haudan hoidosta diplomaattisesti. Siitä seuraisi vain mielipahaa. Meillä elävillä on menossa reviiritaistelu, jolla on jotain tekemistä menneisyyden konfliktien kanssa. Voi myös sanoa, että X noudattaa yleistä tapaa istuttaa haudalle näyttäviä kesäkukkia. Mutta eritoten hän varmaan ajattelee ja kaipaa erästä mummokultaa. Mummon muistoksi X istuttaa kukkia, joista tämä olisi pitänyt. Koreata sen olla pittää. Näin mummon muisto elää X:n kautta ja siinä muistossa vanha pelargonia kukkii yhä akkunalla, vaikka mummo ei itse sitä enää näe. Kuollutta läheistäni taas eivät olisi kukkaset voineet vähempää kiinnostaa. Sitä paitsi hänkin piti mummosta.

Vaikka suhteeni kuolemanjälkeiseen elämään on sekava ja ratkaisematon, en kuvittele että perhehaudan asujat lepäisivät olemattomat silmät auki, kuten Uuno Kailaan runossa Kun olin kuollut ”multa ylläni hauraana, harson lailla ”, hehän ovat vain ”tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven”. Jos kuolleet kaipaavat virikkeitä, ne tuskin liittyvät istutuksiin. Kailaan kuollut runoilija ohittaa maalliset ja tähyää mullan alta tähtiin ja auringonnousuun – siis ikuisuuteen ja ylösnousemukseen.

Mitenkähän runoilijavainaa olisi suhtautunut nousevaan hautausmaatrendiin? Entäpä jos näkymää multaharson alta olisikin haittaamassa kokoelma halpahallikrääsää? Sielulinnut ja kipsienkelit voi nähdä romanttisen muistomerkkiperinteen jatkeena, mutta minäpä olen bongannut myös puutarhasiilin ja pehmolelun! Koetan jälleen ymmärtää, eläintenystävä ja lapsiparka - tai siis heidän omaisensa - tarvitsevat lohtunsa. Mikä minä olen sanomaan miten kuuluu surra? Liisa Lindgren huomauttaa kirjassaan Memoria (2009), miten suvaitsevasti Emil Nervander vuonna 1883 ilmestyneessä hautausmaaoppaassaan I de dödas stad suhtautuu hautakoristeisiin kaupungin vähäosaisten haudoilla. Nervander löysi Hietaniemestä kiiltokuvia ja lehtileikkeitä. Kun hän huomaa pikkulapsen haudalla peltisen maitojauhepurkin kappaleen, hän toteaa tyynesti, että se kelpaa kyllä haudan paikantamiseen. Tämä hautakirjoitus on kokonaisuudessaan Nervanderin kirjassa: Farine lactée Nestlé Vevey Suisse.

Tähän ei oikeastaan pitäisi lisätä enää mitään. Aitoa urbaania kansankulttuuria on ollut jo vanhoina hyvinä aikoina. Kaikesta ymmärtämisen yrittämisestä ja kulttuurin moninaisuuden ja muuttuvaisuuden tunnustamisesta huolimatta en ole kuitenkaan ihan tyytyväinen. Asioita tapahtuu hautausmaallakin nopeasti, viereinen unohtunut kivi on äkkiä korvattu uudella entistä ”yksilöllisemmällä” ja mukana saattaa seurata yli äyräittensä pursuava pienoisparatiisi. Haudathan sijoitetaan tilanpuutteen vuoksi nykyisin kovin tiheään. Mitä jos kevyempi rekvisiitta kaatuu tuulessa väärälle haudalle vaikka koko syksyksi? Jos enkelit pysyvätkin ruodussaan, ne ovat kuitenkin silmissä joka kerran haudalla käydessä.

Mistä lisäkkeiden ja lohdukkeiden tulva kertoo tänä päivänä? Onko meillä liikaa roinaa ja liian vähän taidetta? Onko muistomerkkien tasapäistäminen pakottanut korostamaan yksilöllisyyttä muilla tavoin? Onko suru sitä suurempi, mitä enemmän se näkyy? Voiko enkelien, muovilyhtyjen tai nettikynttilöiden määrästä päätellä ketä on rakastettu eniten? Onko enemmän enemmän?

Kuolema on yhtä aikaa yksilöllistä ja yhteistä. Itse pidän pelkistetystä hautausmaa-arkkitehtuurista ja –kulttuurista. Mustan kiven luona minulla on luonnollinen suremisen paikka. Luterilainen matkalaukkuerämaa voi olla karu, eikä se ole kauneinta mitä tiedän, mutta se on tasa-arvoinen – kuten ihmiset kuoleman edessä. Kuolema on ankara asia. Mielestäni tätä saavutettua eleetöntä ja tylsää arvokkuutta kannattaisi suojella, siinä missä vanhojen hautausmaiden idyllistä monimuotoisuuttakin. Hautausmaa on aina julkinen tila – kaunis ja levollinen paikka, jossa voi käydä muistelemassa ja kunnioittamassa vainajia. Siinä ohessa voi kunnioittaa eläviäkin.

*

Tarkoitukseni on jatkossa kirjoittaa lähinnä kirjastoon liittyvistä aiheista. Tähän löyhästi solmien joitakin vinkkejä. Suosittelen Marja Pehkosen kirjaa Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta (2008) esivalmisteluksi hautausmaakävelyille pääkaupungissa. Moniin hautausmaista laadittuihin kirjoihin sisältyy sukututkijan kannalta mielenkiintoista henkilöhistoriaa. Hakusanoilla hautausmaat ja hautamuistomerkit saa SSS:n kirjastotietokannassa runsaasti viitteitä. Hautakirjoituksia on tallennettu myös Seuran Vuosikirja-sarjan artikkeleihin, joita voi pitää kotisivujemme Hautakivitietokannan alkujuurena.

Uuno Kailaan runo "Kun olin kuollut-" on kokoelmassa Paljain jaloin (1928). Kuva Emil Nervanderin kirjasta I de dödas stad (1883).

Vuokko Pärssinen-Tainio

Sukututkimuksen tähtihetkiä

Suomessa on harrastettu sukututkimusta jo satoja vuosia. Olivathan perintöasioiden yhteydessä tehdyt selvitykset mitä suurimmassa määrin genealogiaa. Suomen osalta vanhimmat säilyneet asiakirjat ovat 1300-luvulta, mutta voitaneen olettaa jo tätä ennen ihmisten tietäneen oman syntyperänsä ainakin muutaman sukupolven ajalta.

Genealogia Sursillianan kokoaminen oli ehkä ensimmäinen vakavampi yritys koota yksiin kansiin täydellisempiä sukupuita ja 1700-luvulta lähtien maassamme julkaistiin jo asiallisesti otettavia sukuselvityksiä. Osmo Durchman kokosi aikoinaan Sukututkija -lehden vuoden 1921 numerossa 1-2 meikäläisen genealogian tärkeimpiä päivämääriä luetteloksi.

Vuoden 1782 elokuussa Tidningar utgifven af ett Sällskap i Åbo eli maamme ensimmäinen sanomalehti julkaisi artikkelin "Underrättelse on den numera utgångna adeliga ätten Ljuster".

Vuonna 1804 aloitti Jakob Alopaeus julkaista teosta "Borgå gymnasii historia", joka sisälsi myös sukututkimuksellista aineistoa.

Vuonna 1823 Erik Johan Frosterus julkaisi Suomen ensimmäisen sukumonografian nimeltään "Anteckningar om Frosteriska slägten".

Vuonna 1827 Gustaf Aminoff julkaisi Johan Fredrik Walleniuksen johdolla ensimmäinen meikäläistä aatelia koskeneen selvityksen "Finska adelns och riddarhusets historia".

Vuonna 1832 aloitti kirkkoherra Carl Henrik Strandberg "Åbo stifts herdaminne" -kirjansa julkaisun.

Vuonna 1847 Jakob Fellmanilta ilmestyi "Anteckningar om Fellmanska slägten". Tässä kirjassa mainitaan tuohon aikaan tuiki harvinaisella tavalla myös suvun naispuolisten jäsenten jälkeläisiä.

Vuonna 1850 ilmestyy Elias Robert Alceniuksen toimesta "Genealogia Sursilliana".

Ensimmäiset aateliskalenterit tulivat saataville 1858 E. von Knorringilta.

Kahta vuotta myöhemmin K. A. Bomansson julkaisi Historiallisessa Arkistossa ensimmäisen suomenkielisen sukututkimuksen. Aiheina hänellä olivat vanhemmat Kurki- ja Svärd -suvut sekä Turun tuomiorovasti Paavali Scheelin syntyperä.

Samana vuonna 1860 tuli markkinoille Wilhelm Gabriel Laguksen "Undersökningar om Finska adels gods och ätter". Saman vuosikymmenen lopulla Matthias Akiander julkaisi "Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarander Borgå stift" -kirjansa.

Vuonna 1874 J. R. Aspelin aloitti "Sukukirjan" julkaisten Morgonbladetissa kirjoituksensa "Anteckningar rörande Finlands ofrälse slägter". Viisi vuotta myöhemmin Oskar Wasastjerna ryhtyi julkaisemaan sarjaa "Ättar-Taflor öfver den på Finlands Riddarhus introducerade adeln". Samaan aikaan Suomen Historiallisen Seura toimitti teoksen "Biografinen nimikirja - Elämäkertoja Suomen entisiltä ja nykyajoilta".

"Stamtafla öfver slägten Runeberg" julkaistiin 1880 R. Renvallin toimesta ja neljää vuotta myöhemmin Otto Donner luetteloi Suomessa vaikuttaneita skotlantilaisia sukuja kirjassaan "A brief sketch of the Scottish families in Finland and Sweden". Ensimmäinen suomalainen sukumonografia oli Lahja Durchmanin "Durchman suvun sukuluettelo" vuodelta 1886.

Luettelo jatkuisi vielä pitkään, mutta tuossa vaiheessa kirjallisuutta alkoi olla jo melko runsaasti. Erityisesti matrikkelit saivat jalansijaa painokoneissa.

Juha Vuorela

Muutama ajatus sukututkimuksesta, ensialkuun

Tutkin sukuja sieltä, minne asti jäljet johtavat ja mistä lähteitä löytyy.


Sukututkimus on eräs maailman harmittomimmista harrastuksista ja tieteenaloista. Siinä selvitellään vanhoista arkistolähteistä täysin triviaaleja henkilöhistoriallisia asioita ja lähes kaikki kohdehenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat kuolleet kauan aikaa sitten. Yleensä menneisyyden kohdehenkilöillä on jälkeläisiä nykyisyydessä, vaikkakaan tämä ei ole välttämätöntä muuten kuin laadittaessa esipolvitauluja. Tiedemies ei voi nähdä tässä asetelmassa mitään delikaattia eikä harrastajankaan pitäisi nähdä, vaikka sellaiseen reaktioon joskus törmätäänkin.

Sukututkimuksen kohteitten yleistä kiinnostavuutta on vaikea tarkoin selittää, vaikkakin on monia tapauksia, joissa vaikutin tiedonhaluun on aivan selvä ja käytännöllinen. Esimerkiksi joitakin on alkanut kiinnostaa esivanhempien ja sukulaisten kartoitus jonkin lähisuvun piirissä havaitun perinnöllisen taudin takia, jonka puhkeamiseen kaivataan ymmärrystä ja oireiden lievittämiseen apua. Toisaalta suurin osa ihmisistä ei näe varsinkaan nuorella iällään minkäänlaista kiinnostusta esivanhempiensa kaivelemiseen eikä muuhunkaan menneisyyteen suuntautuneeseen harrastukseen. Sen sijaan menneisyys ja suvun historia kiinnostavat jossain määrin niitä, jotka eivät ole taipuvaisia täysin erottamaan menneisyyttä nykyisyydestä kuten eivät halua tehdä ehdotonta pesäeroa itsensä ja esivanhempiensakaan välillä. Näin ymmärtäen sukututkimuskin on eräänlaista itsetutkiskelua ja viehtymystä samankaltaisuuksien tai erilaisuuksien löytämiseen.

Nähdäkseni kaikki kiusallisuus, jota yritetään laittaa sukututkimuksen tulosten kontolle, piilee kiusaantuneitten henkilöitten omissa valheellisissa kipupisteissä, minkä vuoksi he kuvittelevat jotenkin suojelevansa itseään epämiellyttävänoloisilta sukulaisilta tai uskovat suojelevansa muuten vain mainettaan ulkomaailmalta peittelemällä läheisiinsä liittyviä trivialiteetteja ja isottelemalla mielessään läheisiinsä liittyviä mitäänsanomattomuuksia. On omituista, että tällaista luonnottoman suljettua maailmaa on myös ryhdytty suojelemaan lainsäädännöllä kohdistamalla suhteetonta huomiota "kuolleeseen henkilötietoon", vaikka jotain reaalista ja vitaaliakin henkilötietoa ja muuta faktillista henkilökohtaista koskemattomuutta olisi tarjolla suojeltavaksi.

Yliampuva henkilö- ja tietosuojalainsäädäntö on hämärtänyt harrastajien ja yleisön silmissä, tutkijalle, myös sukututkijalle, kuuluvan oikeuden olla rehellinen ja pyrkiä löytämään tosiasioita tutkimuskohteestaan, siis vaikkapa ihmisistä menneisyydessä.

Ainoa vahinko, mitä sukututkija voi mielestäni tehdä, on antaa virheellistä tietoa. Tällöin en tarkoita tahattomia pikku virheitä, lapsuksia, joita sattuu kaikille, vaan sitä, että aika kattavan keruun ja sangen perusteellisen analysoinnin päätteeksi tekee väärän sukujohdon nojautumalla johonkin virheelliseen johtopäätökseen. Tällainen on kyllä helposti vältettävissä jättämällä tutkimatta kaikki, missä on vähäisintäkin epäselvyyttä. Jättää tutkimatta vaikuttaa ainoalta tavalta minimoida varmasti tutkimuksen virheriskit. Sukututkimuksen materiaali on kuitenkin täynnä tulkinnanvaraisia epäselvyyksiä ja aikalaislähteissä on paljon virheitä, joten tulos on sangen rajoittunut, jos tutkija ei suostu seulomaan ja arvottamaan löytämiään tietoja, siis jos hänellä ei ole alkuunkaan rohkeutta käsitellä ongelmallisia tietoja ja pyrkiä ratkaisemaan pulmia.

Kääntöpuolena sille, että rohkenee yrittää sitkeästi ratkaista sukututkimuspulmia on se, että joskus silloin tällöin joutuu tekemään virhepäätelmän. Nimittäin päätelmäketjut ovat joissain tapauksissa niin mutkikkaita, että niissä piilevää aukkoa on vaikea huomata. Esimerkiksi lankous on sellainen tieto, jonka sukututkijan tulisi kyetä ratkaisemaan. Se ei ollut muinoin kuitenkaan niin suppeasti käsitetty suhde kuin nykyään. Vastikään tein lankoutta koskevan virhepäätelmän: Grels ja Tuomas kuvattiin lähteessä langoiksi ja kummankin vaimot olivat Perttelintyttäriä. Myös Juho kuvattiin Grelsin ja Tuomaan langoksi ja hänenkin vaimonsa oli Perttelintytär. Niinpä julistin vaimot toistensa siskoiksi. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan Grelsin vaimo osoittautui lisälähteiden valossa Tuomaan äidin siskoksi. Tiedossa oli, että Tuomaan äitikin oli Perttelintytär, mutta Tuomaan lankous vaikutti ilman täydentävää lähdettä todennäköisemmin vaimosta johtuvalta. Lankous tarjoaa silloin tällöin tällaisia ovelia harhautuksia, joihin kukin joskus pakostakin lankeaa.

Virheen aiheuttama harmintunne on sikäli oikeudenmukainen, että virheentekijä tuntee sen itse voimakkaammin kuin vastaanottajat. Jos tutkimuksen aiheuttama vahinko mitataan hetkellisellä mielipahalla, se on suurempi tutkijalle kuin hänen ympäristölleen. Toisaalta virheen oikaisun tiellä näyttää usein olevan pahoja esteitä vastaanottavassa harrastajakunnassa, eli aina jää harrastajia, jotka eivät osaa noteerata oikaisuja. Väliin näyttää siltä, että vain hyvin harvat arvioivat tietojen luotettavuutta. On sitten erittäin kiusallista, kun oma tehty virhe putkahtaa esiin, vaikka on tehnyt siitä näyttäviä oikaisuja. Siitä huolimattakin kannattaa uhrautua ja tehdä yrityksiä ratkaista tutkimuksen eteen tulevia pulmia, jos ratkaisut osoittautuvat useimmiten oikeiksi.

Vaikkei sillä saavutakaan mainittavampaa arvostusta, jos nyt sitä kaipaakaan, niin toisaalta sukututkimuksesta voi löytää kiinnostavan kanavan pienen ihmisen historiaan ja mielekästä aivovoimistelua, johon intoa riittää sitäkin enemmän, kun hyvin tiedostaa, että sellainen tutkiminen on aivan harmitonta ja kaikinpuolin turvallista.

Matti Lund

Sukututkimus ja moderni media

Nykymaailmassa – kaikkine erilaisina mediakanavineen – myös Suomen Sukututkimusseura hakee paikkaansa mediassa ja näkyvyyttä siinä. Seurassa on otettu käyttöön blogit, ensin omalla kotisivuilla, ja nyt laajasti käytetyllä ja hyväksi havaitulla blogialusta Blogspotilla. Seuran toiminnanjohtaja tulee kutsumaan kirjoittajia Seuran blogille.

Nykymedia antaa monia työkaluja Seuran näkyvyyden parantamiseen mediassa. Seuralla on jo Facebookissa tietotekniikkajaoston oma ryhmä. Mahdollisesti lähiaikoina Facebookiin perustetaan Suomen Sukututkimusseuran ryhmä, joka voisi toimia Seuran erilaisen tiedottamisen kokoavana kanavana.

Verkkoon olisi mahdollista luoda myös kaikkia sukututkimuskentällä toimivia yhdistyksiä palveleva tapahtumakalenteri. Se olisi oivallinen muistiväline ja info-kanava esimerkiksi Seuran videoryhmälle, joka voisi kalenterin avulla suunnitella kiinnostavien tapahtumien videoimista.

Uuden median käyttöönotto palvelee myös ulkomailla asuvia sukulaisiamme, joita esimerkiksi Calamnius-Sukuseurassa löytyy lähes jokaisesta maailman kolkasta (ks. kartta). Calamniukset muodostavat suurimman Sursill-suvun haaran, mutta varmaankin jokaisesta suvusta on joku aikoinaan lähtenyt maailmalle hakemaan parempaa onnea. Uusmedian kautta myös siirtolaisten jälkeläisillä on entistä paremmat mahdollisuudet tavoittaa meidät täällä Vanhassa Maassa.

Olen ylläpitänyt useita sukusivuja internetissä jo noin 15 vuoden ajan ja ilman niitä en olisi mitenkään pystynyt saamaan yhteyksi kaukaisiin sukulaisiin niin laajasti. Perinteisillä tavoilla siihen eivät olisi resurssitkaan riittäneet. Edelleenkin lähes joka viikko löytyy uusi sukulainen ajantasalla pidettyjen sukusivustojen ansiosta.

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsenenä toivon, että Seuran jäsenillä olisi rohkeutta ottaa aikaisempaa pitempiä askeleita uuteen mediamaailmaan, kun sitä Seuran johdossa näinä päivinä vakavasti ja ennakkoluulottomasti pohditaan. Suomen Sukututkimusseura on vanha ja kunniakas tieteellinen seura, mutta uskon, että haluamme olla myös edistyksellinen, eteenpäin katsova ja tulevaisuuteen suuntautuvat kaikkien sukututkijoiden valtakunnallinen järjestö.

Mitä harrastukseni maksaa

Huvikseni mietin tämän päiväisen junamatkani aikana sukututkimusharrastukseeni viimeisen vuoden aikana käyttämääni rahamäärää.

Ensimmäisenä tulivat mieleeni Suomen Sukututkimusseuran ja Suomen Sukuhistorialllisen Yhdistyksen jäsenmaksut, jotka yhteenlaskettuna ovat noin reilut viisikymppiä. Tietotekniikkaan on pitänyt satsata muutamien muistikorttien verran eli suurin piirtein 30 euroa. Näitä tulee käytettyä digikamerassa ja kännykässä. Edelleen kuluja on tullut bussi- ja junamatkoista, mutta niitä on hieman vaikea laskea. Olen aina yrittänyt hoitaa monia muitakin juttuja saman reissun aikana, mutta ehkäpä tuollaiset 100 euroa on tullut laitettua Helsingissä ja Turussa käynteihin.

Omalla autolla on bensaa palanut valokuvauskiertomatkoilla ympärä eteläistä ja lounaista Suomea. Suvun vanhat asuinpaikat, ruukkiympäristöt ja hautausmaat kiinnostavat edelleen. Tosin ainakin hautausmaat on tullut koluttua hyvinkin tarkkaan. Näihin juttuihin arvioin käyttäneeni toiset sata euroa.

Kirjoja en ole juurikaan ostellut, sillä kirjastoista löytyy yleensä ne itseäni eniten kiinnostavat opukset. Mutta ainahan sitä messumatkoilla jotain mukaan tarttuu - viimeisen 12 kuukauden aikana ehkä taas kerran tuon satasen verran.

Summa summarum, näistä tulee yhteensä noin 400 euroa. Onko se sitten paljon vain vähän, riippuu tietysti henkilöstä. Neljällä satasella saisi tietysti ostettua monenlaista muutakin kivaa. Itse pidän summaa hyvinkin kohtuullisena ja päivää päälle sitä tulee vain reilu euro. Tulee myös muistaa, että em. kirjat, muistikortit ja valokuvat säilyvät suurelta osin ihmisiän. Sijoitus on siis hyvin pysyvää laatua eikä hyvän kirjan arvo vuosien mittaan suinkaan katoa. Muistikorttien elinajasta ei liene ole todellista, tutkittua tietoa, mutta eivätpä ne montaa euroa maksakaan.

Olisi mukavaa kuulla, miten paljon muut sukututkijat käyttävät rahaa harrastukseensa? En ole itse pitkiin aikoihin tilannut esim. sukuselvityksiä kirkkoherranvirastoista, joten niiden hintatasosta en ole perillä. Tuntihinta lienee noin 20-30 euroa, joten saahan rahaa toki palamaan, jos tarvetta on....

Suomen Sukututkimusseuran blogi avattu

Suomen Sukututkimusseura ui sosiaalisessa mediassa kuin kala vedessä. Pari vuotta toiminnassa ollut Suku Forum on kerännyt yli 5.000 rekisteröitynyttä jäsentä ja lukijoita saa lisäksi laskea vielä ainakin puolet kirjautuneista. Facebookissa on hetken aikaa toiminut Seuran tietotekniikkajaoston ryhmä. Seuralla on ollut myös blogityyppinen ratkaisu internet-sivustollaan, mutta kirjoitusaktiivisuus on ollut vähäistä. Päätimme kokeilla Googlen Bloggeria.

Suomen Sukututkimusseuran blogin ensisijaisena tarkoituksena on antaa hyville kirjoittajille mahdollisuus esittää sukututkimusta enemmän tai vähemmän käsitteleviä havaintoja, löytöjä ja näkemyksiä ja ehkä aikaansaada niiden ympärille myös keskustelua.

Toisaalta blogi pyrkii palvelemaan myös Seuran tiedottamista. Tavoitteena on valottaa kaikkea sitä moninaista toimintaa, joka Seurassa tapahtuu suomalaisten sukututkijoiden hyväksi asioiden suunnittelussa ja valmistelussa, hallinnossa, yhteistyössä eri tahojen kanssa jne.

Toivotan kirjoittajat ja lukijat tervetulleiksi Suomen Sukututkimusseuran blogille!

P. T. Kuusiluoma