Kevät saapuu hautuumaalle

Käyn valoisana vuodenaikana kohtalaisen usein eräällä helsinkiläisellä hautausmaalla. Minulla on sekä oikeus että velvollisuus hoitaa perhehautaa, johon on viimeksi laskettu lähiomaiseni. Näin loppukeväästä lähestyn korttelia varovasti. Ei kai sieltä vilku jotain värikästä? Ovatko kuunliljalajikkeista pienilehtisimmät ehtineet nousta vai onko X istuttanut niiden päälle lihanvärisen begonian tai kirkkaanpunaisen pelargonian? Moni herkkä perenna on kuluneiden vuosien istutuskilpailuissa hävinnyt markettien yksivuotisille. Koska kaikki maksaa ja minulla on paljon mielipiteitä kukkivista kasveista, kimmastun joka kerta – miten X kehtaa? Ratkaisu ongelmaan voisi olla jumalaisen kaunis, mutta helvetillisen piikikäs ruusu. Valitettavasti osaan kuitenkin kuvitella miltä ruusupuska näyttää, kun sen eteen on tökätty pelakuu.

Mieliharmistani huolimatta olen toiminut kuin kypsä aikuinen – mitä nyt tässä epäkypsyyttäni kirjoittelen. En ole lähettänyt myrkyllisiä viestejä, en ole repinyt toisen istutuksia enkä ole edes yrittänyt sopia haudan hoidosta diplomaattisesti. Siitä seuraisi vain mielipahaa. Meillä elävillä on menossa reviiritaistelu, jolla on jotain tekemistä menneisyyden konfliktien kanssa. Voi myös sanoa, että X noudattaa yleistä tapaa istuttaa haudalle näyttäviä kesäkukkia. Mutta eritoten hän varmaan ajattelee ja kaipaa erästä mummokultaa. Mummon muistoksi X istuttaa kukkia, joista tämä olisi pitänyt. Koreata sen olla pittää. Näin mummon muisto elää X:n kautta ja siinä muistossa vanha pelargonia kukkii yhä akkunalla, vaikka mummo ei itse sitä enää näe. Kuollutta läheistäni taas eivät olisi kukkaset voineet vähempää kiinnostaa. Sitä paitsi hänkin piti mummosta.

Vaikka suhteeni kuolemanjälkeiseen elämään on sekava ja ratkaisematon, en kuvittele että perhehaudan asujat lepäisivät olemattomat silmät auki, kuten Uuno Kailaan runossa Kun olin kuollut ”multa ylläni hauraana, harson lailla ”, hehän ovat vain ”tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven”. Jos kuolleet kaipaavat virikkeitä, ne tuskin liittyvät istutuksiin. Kailaan kuollut runoilija ohittaa maalliset ja tähyää mullan alta tähtiin ja auringonnousuun – siis ikuisuuteen ja ylösnousemukseen.

Mitenkähän runoilijavainaa olisi suhtautunut nousevaan hautausmaatrendiin? Entäpä jos näkymää multaharson alta olisikin haittaamassa kokoelma halpahallikrääsää? Sielulinnut ja kipsienkelit voi nähdä romanttisen muistomerkkiperinteen jatkeena, mutta minäpä olen bongannut myös puutarhasiilin ja pehmolelun! Koetan jälleen ymmärtää, eläintenystävä ja lapsiparka - tai siis heidän omaisensa - tarvitsevat lohtunsa. Mikä minä olen sanomaan miten kuuluu surra? Liisa Lindgren huomauttaa kirjassaan Memoria (2009), miten suvaitsevasti Emil Nervander vuonna 1883 ilmestyneessä hautausmaaoppaassaan I de dödas stad suhtautuu hautakoristeisiin kaupungin vähäosaisten haudoilla. Nervander löysi Hietaniemestä kiiltokuvia ja lehtileikkeitä. Kun hän huomaa pikkulapsen haudalla peltisen maitojauhepurkin kappaleen, hän toteaa tyynesti, että se kelpaa kyllä haudan paikantamiseen. Tämä hautakirjoitus on kokonaisuudessaan Nervanderin kirjassa: Farine lactée Nestlé Vevey Suisse.

Tähän ei oikeastaan pitäisi lisätä enää mitään. Aitoa urbaania kansankulttuuria on ollut jo vanhoina hyvinä aikoina. Kaikesta ymmärtämisen yrittämisestä ja kulttuurin moninaisuuden ja muuttuvaisuuden tunnustamisesta huolimatta en ole kuitenkaan ihan tyytyväinen. Asioita tapahtuu hautausmaallakin nopeasti, viereinen unohtunut kivi on äkkiä korvattu uudella entistä ”yksilöllisemmällä” ja mukana saattaa seurata yli äyräittensä pursuava pienoisparatiisi. Haudathan sijoitetaan tilanpuutteen vuoksi nykyisin kovin tiheään. Mitä jos kevyempi rekvisiitta kaatuu tuulessa väärälle haudalle vaikka koko syksyksi? Jos enkelit pysyvätkin ruodussaan, ne ovat kuitenkin silmissä joka kerran haudalla käydessä.

Mistä lisäkkeiden ja lohdukkeiden tulva kertoo tänä päivänä? Onko meillä liikaa roinaa ja liian vähän taidetta? Onko muistomerkkien tasapäistäminen pakottanut korostamaan yksilöllisyyttä muilla tavoin? Onko suru sitä suurempi, mitä enemmän se näkyy? Voiko enkelien, muovilyhtyjen tai nettikynttilöiden määrästä päätellä ketä on rakastettu eniten? Onko enemmän enemmän?

Kuolema on yhtä aikaa yksilöllistä ja yhteistä. Itse pidän pelkistetystä hautausmaa-arkkitehtuurista ja –kulttuurista. Mustan kiven luona minulla on luonnollinen suremisen paikka. Luterilainen matkalaukkuerämaa voi olla karu, eikä se ole kauneinta mitä tiedän, mutta se on tasa-arvoinen – kuten ihmiset kuoleman edessä. Kuolema on ankara asia. Mielestäni tätä saavutettua eleetöntä ja tylsää arvokkuutta kannattaisi suojella, siinä missä vanhojen hautausmaiden idyllistä monimuotoisuuttakin. Hautausmaa on aina julkinen tila – kaunis ja levollinen paikka, jossa voi käydä muistelemassa ja kunnioittamassa vainajia. Siinä ohessa voi kunnioittaa eläviäkin.

*

Tarkoitukseni on jatkossa kirjoittaa lähinnä kirjastoon liittyvistä aiheista. Tähän löyhästi solmien joitakin vinkkejä. Suosittelen Marja Pehkosen kirjaa Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta (2008) esivalmisteluksi hautausmaakävelyille pääkaupungissa. Moniin hautausmaista laadittuihin kirjoihin sisältyy sukututkijan kannalta mielenkiintoista henkilöhistoriaa. Hakusanoilla hautausmaat ja hautamuistomerkit saa SSS:n kirjastotietokannassa runsaasti viitteitä. Hautakirjoituksia on tallennettu myös Seuran Vuosikirja-sarjan artikkeleihin, joita voi pitää kotisivujemme Hautakivitietokannan alkujuurena.

Uuno Kailaan runo "Kun olin kuollut-" on kokoelmassa Paljain jaloin (1928). Kuva Emil Nervanderin kirjasta I de dödas stad (1883).

Vuokko Pärssinen-Tainio