Hullu mikä hullu

Olen ollut kymmenen vuotta addikti. Siis koukussa, nalkissa ja riippuvainen. Taidan olla laajalti tunnettu hullu omassa kaveripiirissäni. En ole ammatiltani tutkija enkä luonteeltani kauhean tieteellinenkään, mutta täysin addiktoitunut sukututkimukseen. Tähän riippuvuuteen ei saa apua raha-automaattiyhdistykseltä.

Minua on yritetty sivistää harrastukseni huonoudesta jo vuosien ajan. Verrattuna moneen muuhun hyvään harrastukseen, olen jotenkin paitsiossa. Minunikäiseni ihmisen nimittäin tulisi käydä zumbassa vatkaamassa lanteitaan, istua hiekkalaatikolla verkkarit jalassa jutellen muiden samanikäisten naisihmisten kanssa aviopuolison haasteellisesta työstä ja vaihdella reseptejä kausiluontoisista ihanista ruokalajeista. Minunikäiseni ihmisen tulisi käydä “Henkassa ja Maukassa shoppailemassa” niin usein kuin siihen vain aika, luottokortti ja mies antavat luvan, ja tietysti huolehtia siitä, että koti on aina putipuhdas ja muodikas. Minulle on kerrottu, että minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa ostoskeskusten kahviloissa kosmopoliittia latte-kahvia naukkaillen, hoidattaa kasvojaan vähintään joka toinen viikko trendikkäässä hoitolassa, lukea trendikästä muotilehteä ja olla perillä milloin minkäkin julkkiksen sielunelämästä ja miessuhteista. Minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa jotenkin järkevästi eikä vain haahuilla vapaapäivinään ja lominaan arkistoissa, hautausmailla tai haastattelemassa ikäloppuja ihmisiä. Ei tulisi vain tuijotella kuolleiden ihmisten nimiä ja mustetahroja, ja keskustella hiljaisten poikien kanssa. Tulisi elää kiivastahtiseen sykkeeseen ja “chillata” kaduilla ja kujilla ja “niin ku ymmärtää tätä meininkii”. Ymmärtää, että “tää elämä on vaan kerran”.

Joku on siis pahasti vialla minun elämässäni. Minä pidän enemmän hautausmaiden viileän lämpimästä hiljaisuudesta, kuin puistojen mäyräkoirien ulkoiluttamisesta. Pidän enemmän arkistojen aarteista ja vanhoista kirjoista, kuin niistä trendilehdistä laihoine naismalleineen ja hauiksiaan pingottavine rasvattuine miehineen. Minun mielestäni elämä sykkii hautausmailla, arkistoissa, perukirjoissa, kuolintodistuksissa, vihkitodistuksissa, testamenteissa, päiväkirjoissa, matrikkeleissa, sotaveteraanien keittiöissä, vanhainkodeissa, pitäjälehdissä, toisen ihmisen kohtaamisessa, seuratoiminnassa, elämää nähneissä viisaissa ihmisissä ja lähimmäisten koukerokirjaimisissa lapsuudenmuistoissa. Ja se kaikki juuri tässä ja nyt, ja kuitenkin eilen ja huomenna.

Eräs tuttuni sanoi minulle aikoinaan, että haaskaan elämäni epäolennaisuuksiin ja koska teen niin, olen ilmiselvästi jotenkin hullu. Ei meistä koskaan ystäviä tullut, mutta ajatuksia tuo kommentti toki herätti. Mietin itsekseni, että kai minä sitten hullu olen, mutta ei se kyllä minua haittaa. Hulluna on ihan mukavaakin, kun kaikkea ei tule ottaneeksi niin vakavasti, ja monet elämän epäonnistumiset saavat aivan uudenlaisen perspektiivin. Minullahan on kuitenkin silmissäni jo satojen vuosien synnit ja kainalossani useiden sukupolvien kaiho. En minä ole tynnyristä tullut. Minulla on ollut olemassa menneisyys jo ennen syntymääni.

Minä ajattelen, että aika on kolmiulotteinen asia. Siihen kuuluvat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Nykyihmistä painostetaan elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä: kuluttamaan, juoksemaan, kiirehtimään, tönimään, etuilemaan ja vain pintaraapaisemaan. Lämmittämään mikrossa ja piipahtamaan hampurilaisella. Menneet sukupolvet ja menneet kokemukset voivat opettaa meille uskomattomia, jos vain jaksamme kuunnella, katsella, lukea ja hetkeksi pysähtyä. Tulevaisuus taas voi luvata paljon, jos vain joskus jaksamme keskittyä tähän hetkeen. Suurin ongelma tänä päivänä on se, että ainoastaan kehomme on tässä hetkessä, mutta mielemme on jo tulevassa täysin menneisyyden unohtaen. Kaikki mikä on tapahtunut ennen, on johtanut siihen, mitä tänään olemme ja mihin me huomenna kuljemme. Tavalla tai toisella.

Sukututkimus, sukunsa tunteminen, omien juuriensa tietäminen ja ymmärtäminen tekevät minusta vapaan. Kaikki mitä minulle tapahtuu, on tapahtunut jo monia miljoonia kertoja “minun ihmisilleni”; minun sukuni esiäideille ja minun sukuni esi-isille. Maailma muuttuu, mutta ihmisen sielu pysyy samana. Olen ihmisenä ainutlaatuinen, mutta ihmisyyteni on vanhaa. Olen osa ketjua, osa elämää, osa menneisyyttä ja osa tulevaisuutta ja tähän kaikkeen sukututkimus avaa aivan uudet näkymät.

Kaikki toistaa itseään, niin ihminen kuin luontokin. Mikään ei ole uutta maan päällä. Ei edes hullu sukututkija, sukunsa tarinoiden kertoja.

-Terhi Lavonen-