SukuHaun aineistoja: Nimenmuutokset

Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 12.5.1906 julkaistujen nimenmuutosten esipuhe, jossa seurakuntien kirkkoherranvirastoja pyydetään huomioimaan nimenmuutokset ja kirjaamaan ne kirkonkirjoihin. 

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka toimii porttina suomalaisen sukututkimuksen aineistoihin, digitoituun kirjallisuuteen sekä arkistoaineistoihin ja julkaisuihin tehtyihin hakemistoihin. Yksi SukuHaussa käytettävissä olevista aineistokokonaisuuksista käsittelee nimiä ja nimenmuutoksia.

Suomen sukunimistö on muotoutunut satojen vuosien aikana. Itä-Suomessa on käytetty periytyviä sukunimiä keskiajalta alkaen, ja täällä 1500-luvulle tultaessa valtaosin nen-päätteiset nimet olivat levinneet jo hyvin laajalle. Länsi-Suomessa tavallisella maalaisväestöllä ei ole puolestaan ollut aikanaan lainkaan varsinaisia sukunimiä, vaan asiakirjoihin on usein merkitty henkilön asuinpaikka eli talonnimi ikään kuin lisänimeksi, joka muuttui uuteen paikkaan muutettaessa. Suomessa vasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädettiin sukunimilaki (Laki sukunimestä 328/1920), joka edellytti kaikille suomalaisille pysyvää sukunimeä.

1800-luvun lopulle asti ruotsi oli Suomessa hallinnon, kirkon, oikeuslaitoksen, armeijan ja opetuksen virallinen kieli, ja monet niiden parissa toimineet ottivat itselleen ruotsinkielisen nimen. Myöhemmin kansallishengen nousu johti siihen, että alettiin korostaa nimen ja kansallisuuden yhteyttä. Nimien suomalaistamisella tarkoitetaankin yleensä Suomessa kansallisaatteen hengessä tapahtunutta liikettä, jossa muita kuin suomenkielisiä, yleensä ruotsinkielisiä, sukunimiä muutettiin suomenkielisiksi. Joissain tapauksissa nimenmuutokset koskivat myös etunimiä.

Sukunimien suomalaistaminen alkoi ensimmäisen kerran vuonna 1875, kun joukko Helsingin keisarillisen Aleksanterin-yliopiston opiskelijoista suomalaisti oman sukunimensä. Johan Vilhelm Snellmanin syntymän satavuotispäivän yhteydessä vuonna 1906 kirjailija Johannes Linnankoski kehotti suomalaistamaan vierasperäiset sukunimet ja niinpä mainitun vuoden toukokuussa julkaistussa Suomalaisen Virallisen Lehden lisälehdessä noin 24 800 henkilöä ilmoitti suomalaistaneensa nimensä (SVL 109/12.5.1906). Nimistötutkimuksen dosentti Sirkka Paikkala on arvioinut, että kaikkiaan vuosien 1906 ja 1907 aikana noin 70 000 suomalaista suomensi sukunimensä.

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelusta löytyy hakemistot Suomen Virallisessa lehdessä julkaistuista nimenmuutoksista vuodesta 1888 alkaen sekä Finlands allmänna tidning -lehdessä vuosina 1875–1913, Karjalan vartia -lehdessä vuosina 1919–1920 ja Karjalan Ääni-lehdessä keväällä 1934 julkaistuista nimenmuutoksista. Lisäksi palveluun on tallennettu Oikeusministeriönluettelot nimenmuutoksista vuosilta 1935–1937. Lisäksi SukuHausta löytyy aineistoja nimilainsäädännöstä, etu- ja sukunimistä, sotilasnimistä sekä eri nimityypeistä. Näitä aineistoja voi selata ja lukea Nimet-kansion alta joko valitsemalla kansion SukuHaun etusivun hakulomakkeen oikealla puolella olevasta pudotus valikosta tai lomakkeen yläpuolelta kohdasta Näytä kaikki aineisto. SukuHaku on Seuran jäsenpalvelu ja aineistojen käyttö vaatii kirjautumisen palveluun.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 10/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Hautakivitietokanta

Hakeminen hautakivitietokannasta tapahtuu SukuHaun etusivun hakulomakkeella ja rajaamalla haku pudotusvalikon kautta tietokantaan. Kuten kuvasta näkyy, tietokannasta löytyy esimerkiksi Zacharias Topeliuksen hautatiedot.

Suomen Sukututkimusseuran hautakivitietokanta on kaikille avoin ja maksuton tietokanta, jossa kuvattuihin ja indeksoituihin hautamuistomerkkeihin voi tehdä hakuja esimerkiksi etu- ja sukunimellä. Hautamuistomerkkien tallentamisella on Seurassa 100-vuotinen historia ja nykyinen hautakivitietokanta täydentyy vapaaehtoisvoimin jatkuvasti.

Tietokanta

Edelleen hautamuistomerkit ovat tärkeä ja käytetty lähde sukututkimuksessa, mutta ajan saatossa hautakirjoitusten jäljentämisestä ja painettuna julkaisemisesta on siirrytty hautamuistomerkkien kuvaamiseen ja indeksoimiseen haettavaan muotoon. Seuran ensimmäinen hautakivitietokanta julkaistiin 1990-luvulla ja nykyinen hautakivitietokanta siirrettiin palvelinuudistuksen yhteydessä osaksi SukuHaku-aineistopalvelua vuonna 2021. Alusta alkaen Seuran hautakivitietokanta on ollut kaikille avoin ja maksuton, eikä nykyisenkään tietokannan käyttö vaadi kirjautumista SukuHakuun. Kuten kaikkien muidenkin verkkopalveluiden, myös hautakivitietokannan aineistot ovat Seurassa suunnitelmallisen pitkäaikaissäilyttämisen piirissä.

Suomen Sukututkimusseurassa hautamuistomerkkien tallentamisella on pitkä historia. Seuran vuosikirjassa julkaistiin jo 1920-luvulla yli 20 eri hautausmaalta hautakirjoituksia seurakunnista, joissa kirkonkirjoissa oli puutteita, ja käytöstä poistetuilta hautausmailta, jotka olivat vaarassa vähitellen kadota. Sotien jälkeen Genos-lehdessä julkaistiin vuosina 1945–1946 kuulutuksia, jossa kehotettiin lehden lukijoita ja sukututkimuksen harrastajia ”matkaillessaan eri tahoille, milloin suinkin aikaa sattuu olemaan, laatimaan luetteloita ennen käsittelemättömien hautausmaiden, vanhempien ja nuorempien, hautamuistomerkkien kirjoituksista ja niitä lähettämään SSV:ssa julkaistavaksi”. Vuosikirjoissa julkaistut hautakirjoitukset ovat luettavissa SukuHaun kautta.

Täydentäminen

Genoksessa vuonna 1945 julkaistu kuulutus hautamuistomerkkien
tallentamisesta. Vaikka ilmoituksessa puhutaan kesästä,
nykyisin parhaita aikoja hautakivien kuvaamiselle
ovat syksyt ja keväät.

Seuran hautakivitietokannassa on tällä hetkellä haettavana noin 800 000 hautatietoa. Suurin osa hautatiedoista on Suomesta, mutta joukossa on myös tietoja Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Ruotsiin haudatuista. Tietokannan täydentäminen perustuu vapaaehtoisteen hautamuistomerkkien kuvaamiseen ja indeksointiin. Seuran kotisivuilta löytyy ohjeethautakivitietokannan täydentämiseen ja luettelo hautausmaiden tallennustilanteesta. Hautamuistomerkkien tallennuksen koordinaattorina toimii Seuran asiakasneuvoja Susanna Lahtinen, joka neuvoo tietokannan käytössä, opastaa tallennuksessa sekä ottaa vastaan uusia aineistoja lisättäväksi tietokantaan.

Uusien hautausmaiden kuvaamista suositellaan toteutettavan hautausmaittain, mutta myös yksittäisiä kuvia voidaan lisätä tietokantaa esimerkiksi niissä tapauksissa, kun ne täydentävät sitä. Ennen kuvaamisen aloittamista kannattaa tarkistaa hautausmaan tallennustilanne edellä mainitusta luettelosta ja varata hautausmaa tallennettavaksi ilmoittamalla siitä tallennuksen koordinaattorille, jotta päällekkäiseltä kuvaamiselta vältytään. Mahdollisia korjauksia hautakivitietokannassa oleviin tietoihin voi lähettää joko erillisellä tiedostolla tai SukuHaussa kunkin hautatiedon yhteydessä näkyvällä Ilmoita virheestä -toiminnolla.

Hakeminen

Hautakivitietokantaan voi tehdä hakuja käyttäen etu- ja sukunimeä tai toista niistä. Haettavat nimet kirjataan SukuHaun etusivulla olevaan hakulomakkeeseen, minkä jälkeen lomakkeen oikealla puolella olevasta pudotusvalikosta haku rajataan kohdistumaan hautakivitietokantaan. Haku tunnistaa esimerkiksi etunimien eri muodot, mutta tarvittaessa haussa voi käyttää katkaisumerkkinä asteriskia (*). Näin ollen haettaessa sukunimikentässä esimerkiksi hakutermillä *nen tuloksiin tulevat kaikki nen-loppuiset sukunimet ja termillä Virta* kaikki Virta-alkuiset sukunimet, kuten Virtanen ja Virtala. Hakua voi rajata myös kirjaamalla hakulomakkeeseen hautausmaan paikkakunnan.

Hakutulokset näkyvät hautausmaan nimen mukaisesti aakkosjärjestyksessä. Yksittäisen haudan tiedot saa tuloksista esiin klikkaamalla ensin hakutuloksista etsityn henkilön tietoja ja tämän jälkeen näytölle näkyviin tulevaa Hautatiedot-painiketta. Hautatiedoissa hautamuistomerkin kuvan saa näkymään suurempana klikkaamalla. Yhden hautausmaan kaikkia tietoja pääsee tarkastelemaan valitsemalla SukuHaun hakulomakkeen pudotusvalikosta hautakivitietokannan halutun hautausmaan ja klikkaamalla kohtaa Mene suoraan aineistoon.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 10/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Merirosvo Wulfard Rosendahl

Turussa 1410-luvulla painettu abo-raha eli Eerik Pommerilaisen kuusinainen. Kuva: Museovirasto.

Merirosvot terrorisoivat Itämerta 1400-luvulla väijyen etenkin sen satamakaupunkeihin pyrkiviä Hansan kauppalaivoja. Merirosvous oli niin yleistä, että Itämerellä liikkuneista laivoista 25–30 prosentin arvellaan joutuneen ryöstön kohteeksi. Suurin ja pahamaineisin rosvojoukko olivat Vitaaliveljet, joiden lymypaikka oli pitkään Gotlannin Visby.

Merirosvot, piraatit, olivat taustaltaan kirjava joukko. Kaikki eivät olleet yhteiskunnan alinta kastia, vaan merirosvoksi saattoi ryhtyä vaikka kuninkaan sukulainen, ritari tai oppinut. Joskus kiusaus arvokkaan lastin ryöstämisestä osoittautui liian suureksi aluksen kipparille ja miehistölle. Monet merirosvot aloittivat ryöstelyn ”laillisesti” kuninkaan valtakirjalla. Nämä kaapparit ryöstivät vihollislaivoja saaden palkakseen osan saaliista. Jotkut kaapparit ryhtyivät myöhemmin ryöstämään laivoja omaan laskuunsa. Ryöstösaaliit saattoivat olla valtavia, mutta kiinni ei auttanut jäädä, sillä merirosvon sai teloittaa ilman oikeudenkäyntiä.

Merirosvoksi päätynyt Wulfard (Ulfard) Rosendahl oli Turun pormestarin poika. Hänen isänsä, Wulfard Rosendahl vanhempi oli syntyjään saksalainen. Ennen Turkuun muuttoaan hän asui ja toimi porvarina Tallinnassa; Turussa hänet mainitaan porvarina ensimmäisen kerran vuonna 1386. Vuosina 1394–1396 Wulfard Rosendahl vanhempi toimi Turun pormestarina.

Tallinnalaiset kaapparit saivat haltuunsa pormestari Rosendahlille kuuluvaa omaisuutta, jonka hän yritti maaliskuussa 1394 saada takaisin väittämällä, että hän itse asiassa on tallinnalainen. Tallinnan pormestari Johan Stoltefot vastasi hänelle, että vaikka Rosendahlilla tiedetään olevan perintömaata ja muutakin omaisuutta Tallinnassa, niin on myös hyvin tiedossa, että hän asuu perheineen porvarina vihollismaassa, omistaa siellä talon ja toimii jopa pormestarina.

Tallinnan Piritan luostarin rauniokirkko.

Vuosisadan vaihteessa Wulfard Rosendahl vanhempi palasi porvariksi Tallinnaan, missä hän oli elossa vielä elokuussa 1410. Hän vietti viimeiset vuotensa Piritan birgittalaisluostarin veljenä. Rosendahl vanhempi oli yksi niistä kauppiaista, jotka perustivat kyseisen luostarin.

Wulfard Rosendahl nuorempi mainitaan vuosina 1420 ja 1433 Ruotsin kuninkaallisen rahamestarin palvelijana, toimipaikkanaan oletettavasti Turku. Turun linnassa toimi rahapaja viimeistään vuodesta 1410 ainakin 1430-luvun loppupuolelle saakka. Tuona aikana Turussa lyötiin hopeasta 8 pennin aurtuoita, 6 pennin aboja sekä 4 pennin kolikoita. Rahassa on teksti Moneta Aboens.  

Wulfard Rosendahl nuorempi kiisteli 1420- ja 1430-luvuilla tuloksetta Tallinnan raadin kanssa isänsä perinnöstä ja muustakin omaisuudesta, jonka Wulfard väitti viedyn häneltä silloin, kun hän oli vielä alaikäinen, eikä kyennyt pitämään puoliaan.  

Kuningas Eerik Pommerilainen joutui vuonna 1435 lepyttelemään Tallinnan raatia, joka väitti, että piraatit Wulfard Rosendahl ja Alf von Molen piileskelevät jossakin Ruotsin satamassa, mahdollisesti jopa Tukholmassa. Sikäläinen raati kuitenkin kielsi jyrkästi tukeneensa mainittuja merirosvoja, joiden kerrottiin ryöstäneen sekä venäläisiä että saksalaisia laivoja.

Melkoiseen seuraan Wulfard oli päätynyt, sillä Alf von Molen oli eräs aikakauden röyhkeimmistä, raaimmista ja ahneimmista piraateista. Vuoden 1435 paikkeilla von Molenin tiedetään majailleen Erik Puken luona Kastelholman linnassa Ahvenanmaalla. Puke oli ruotsalainen ylimys, linnanpäällikkö, kapinallinen ja merirosvo, joka saatiin vangittua ja teloitettiin Tukholmassa vuonna 1437. Alf von Molen oli elossa ainakin vielä vuonna 1440, Wulfard Rosendahlin kohtalosta ei ole tietoa.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kaarinan kirkkomaan hautamuistoja

Matthias Caloniuksen hautamuistomerkki. Åbo Tryckeris Klichéanstalt 1920-1929. Museovirasto. 

Entisaikain hautausmailla seisoi puisia hautalautoja ja -ristejä, jos seisoi. Kaikilla haudoilla ei ollut muistomerkkiä vielä 1800-luvullakaan. Kun kirkkoon hautaaminen lopetettiin Kaarinan seurakunnassa vuonna 1795, päätti kirkonkokous toukokuussa 1799, että kirkkomaan pohjoispuolella olleen puisen hautakammion alle haudattiin ne vainajat, joiden hautarauha haluttiin varmistaa. Ahtaalla kirkkomaalla ruumiit eivät saaneet levätä kovinkaan kauaa rauhassa, sillä uusia vainajia oli tungokseen asti. Hautausmaata jouduttiinkin laajentamaan toistuvasti.

Hautausmaalle rakennettiin seuraavaksi Turun piispan ja Kaarinan kirkkoherran Jakob Gadolinin tiilipintainen hautakappeli, joka valmistui vuonna 1789. Hän arveli, että kappelin vaatima maan lunastushinnaksi sopi sata tai 120 kuparitaalaria ja jokaisesta haudatusta vainajasta suoritettu maksu. Hän aikoi lisäksi siirrättää sinne Turun tuomiokirkosta appivanhempansa piispa Johan Browalliuksen ja piispatar Elisabet Ehrenholmin, ja oli hän valmis maksamaan heistä ja heidän kahdesta lapsestaan kaksi riksiä ruumiilta.

Isposten kartanon omistaja lääninkamreeri Arndt Johan Winter kysyi syyskuussa 1789 Kaarinan kirkonkokouksen mielipidettä siitä, saisiko hänkin rakentaa perhehaudan kirkkomaan aidan viereen. Lupa myönnettiin, mutta osa seurakuntaa huomautti, että vaikka rakennus tulisi koristamaan hautausmaata, ei se saisi olla liian lähellä kirkon päätyovea, sillä se saattaisi kasata talvella lumikinoksia ihmisten tielle. Rakennus valmistui vuonna 1791.

Seuraavaksi Turun akatemian kirjanpainaja Johan Kristoffer Frenckell anoi vuonna 1818 Kaarinan kirkonkokoukselta, että hän saisi pystyttää perheelleen kivisen hautakammion. Keskustelun jälkeen paikaksi osoitettiin hautausmaan lounaiskulma sillä ehdolla, ettei hauta tukkisi liiaksi hautausmaata, vaan olisi sen koristus. Loppuvuodesta voitiin todeta, että Frenckellin hautakammio oli valmistunut ja se oli vihitty haudaksi 8. marraskuuta 1818.

Kaarinan kirkonkokouksen puheenjohtaja kertoi marraskuussa 1817, että Kaarinan hautausmaalle oli haudattu yksi Suomen kuuluisimpia miehiä, todellinen valtioneuvos, oikeustieteen professori ja ritari Matthias Calonius. Seurakunta sopi, että hänen hautansa jätettiin koskemattomaksi, sillä oli luultavaa, että sille tultaisiin pystyttämään hautamuistomerkki. Näin tehtiin kunnioituksesta ja rakkaudesta hänen tekemiään suuria palveluksia kohtaan. Hän saisi levätä rauhassa ylösnousemuksen päivään saakka. 

Vuonna 1819 todettiin, että paikka, johon Calonius oli haudattu, oli hautamuistomerkin tarkoitukseen liian ahdas ja sopimaton. Seurakunnalle esitettiin hautamuistomerkin piirustukset. Tästä seurakuntalaiset olivat yksimielisiä, sillä he olivat sopineet, että isänmaan palveluksessa uupuneen Caloniuksen ruumis saisi levätä ikuisesti rauhassa heidän kirkkomaallaan. Vaikka tämä muistomerkki veikin enemmän tilaa, kuin aiemmin oli ajateltu, olivat Caloniuksen opit edelleen hänen keisarillisen majesteettinsa virkamiesten käytössä ja hänen sijansa hautausmaalla siten ansaittu.

Helmikuussa 1848 pidetyssä kirkonkokouksessa pohdittiin perikunnan pyynnöstä sopivan hautamuistomerkin pystyttämistä 8. heinäkuuta 1847 edesmenneelle arkkipiispa Erik Gabriel Melartinille, joka oli ollut Kaarinan seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1815−1830. Hänen hautansa sijaitsi Kaarinan kirkon pohjoispuolella. Keisari Nikolai I oli nimittänyt hänet vuonna 1833 ensimmäiseksi Suomen arkkipiispaksi. Hautamuistomerkin piirustuksen mukaan sen alaksi tarvittiin neljä neliökyynärää. Seurakunta keskusteli asiasta ja useat talolliset käyttivät puheenvuoron. Päätökseksi tuli antaa pystyttää muistomerkki tässä laajuudessa hautausmaalle.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

SukuHaun aineistoja: Kuolleeksi julistetut

Merimies Johan Mikael Ahlqvistiä koskevan ilmoituksen lisäksi Suomalaisen Wirallisen Lehden vuoden 1907 lokakuun ensimmäisen päivän numerossa julkaistiin Mikkelin raastuvanoikeuden päätös merimies Johan Hopon eli Hedmanin kuolleeksi julistamisesta. 

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka toimii porttina suomalaisen sukututkimuksen aineistoihin, digitoituun kirjallisuuteen sekä arkistoaineistoihin ja julkaisuihin tehtyihin hakemistoihin. Yksi SukuHaussa käytettävissä olevista aineistoista on kuolleiksi julistettujen hakemisto.

Kuolleeksi julistamisella tarkoitetaan tuomioistuimen päätöstä siitä, että kadonnutta henkilöä on pidettävä kuolleena, ja siinä määritellään päivämäärä, jolloin henkilön katsotaan kuolleen, eli käytännössä määrätään henkilölle kuolinpäivä. Kuolleeksi julistamista koskevan asian käsitteli se maaseudun kihlakunnanoikeus tai kaupungin raastuvanoikeus, jonka tuomiopiirissä kadonneella henkilöllä oli viimeksi ollut kotipaikka.

SukuHaun kuolleeksi julistetut on hakemisto virallisessa lehdessä kuolleeksi julistamismenettelyssä kuulutetuista henkilöistä. Hakemisto kattaa kuulutukset vuosilta 1905–1954. Palvelussa hakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi nimen tai paikkakunnan mukaan. Hakemistosta löytyy viitteet lehtiin, joissa tietyn henkilön kuolleeksi julistamiseen liittyvät kuulutukset, päätökset ja muut vastaavat ilmoitukset on julkaistu. Näiden viitetietojen perusteella tiedot voi tarkistaa Kansalliskirjaston digitoimista Suomen virallisista lehdistä.

Esimerkiksi, jos lähtisimme etsimään tietoa eräästä Uudestakaupungista kotoisin olleesta kadonneesta merimies Johan Mikael Ahlqvististä, kirjoittaisimme hänen nimensä SukuHaun etusivun hakulomakkeeseen ja rajaisimme haun lomakkeen oikealta puolelta löytyvän pudotusvalikon kautta polulla Henkilöhistoria > Kuolleeksi julistetut. Tällaisella haulla saamme kaksi hakutulosta, joista toinen viittaa kuulutukseen ja toinen päätökseen kuolleeksi julistamisesta.

Ensimmäinen tulos sisältää viitetiedon Suomalaisen Wirallisen Lehden vuoden 1907 numeroon 227 (1.10.1907), jossa julkaistussa Uudenkaupungin raastuvanoikeuden kuulutuksessa kerrotaan joukon merimies Ahlqvistin sukulaisia pyytäneen tämän julistamista kuolleeksi, sillä Ahlqvist oli vuonna 1877 matkustanut ulkomaille antamatta sen jälkeen mitään tietoja itsestään. Raastuvanoikeuden kuulutuksessa pyydettiin Ahlqvistiä ilmoittautumaan oikeudelle ja kehotettiin kaikkia tietäviä ilmoittamaan, oliko Ahlqvist elossa tai kuollut. Toinen hakutulos viittaa samanlehden vuoden 1908 numeroon 148 (1.7.1907), jossa julkaistiin päätös Ahlqvistin kuolleeksi julistamisesta ja kerrotaan kuolinpäiväksi määrätyn 31.12.1889.

Kuten aiemmin mainittiin, kuolleeksi julistamisesta tehtiin päätös oikeudessa, eli kihlakunnanoikeuden ja raastuvanoikeuden pöytäkirjasta saattaa löytyä lisää tietoa tapauksiin liittyen. Aina näin ei kuitenkaan ole, vaan pöytäkirjojen tiedot ovat samat kuin lehdessä julkaistut tai jopa vähäisemmät.

Esimerkiksi Sodankylän kihlakunnanoikeus julisti helmikuussa 1973 koko joukon kadonneiksi katsottuja henkilöitä, joiden olinpaikasta tai mahdollisesta kuolemasta ei ollut tietoa, ja määräsi heille kuolinpäivät. Tässä tapauksessa oikeuden pöytäkirjasta löytyy yksittäisestä henkilöstä vain nimitiedot pitkästä listasta. Muiden lähteiden perusteella tiedetään, että heidän joukossaan oli esimerkiksi 1800-luvun lopulla Venäjälle muuttaneita, jotka olivat kuolleet jo 1900-luvun alussa.

Suomessa kuolleeksi julistaminen ei myöskään tarkoita sitä, ettei henkilölle voisi löytyä kuolinpäivää ulkomaisista lähteistä. Esimerkiksi Pudasjärveltä Amerikkaan muuttanut Juho Aukusti Kokko ja hänen vaimonsa Anna Kaisa julistettiin kuolleiksi Pudasjärven kihlakunnanoikeudessa vuonna 1979, mutta verkossa käytettävissä olevien Yhdysvaltain Minnesotan osavaltion kuolleiden luetteloiden mukaan Juho oli todellisuudessa kuollut jo vuonna 1948 ja vaimonsa paria vuotta myöhemmin.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 9/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Sukulaisia koko kylän väki

Kylänäkymä Tammion saarelta 1951. Kuva: Museovirasto.

Kesä on kotiseutumatkojen sesonkia. Sukujen vanhoille asuinpaikoille tehdään käyntejä tavoitteena löytää merkkejä menneisyydestä, kuten vanhoja rakennuksia tai niiden jäänteitä. Pelkästään vanhan ruusupensaan tai riutuvan omenapuun näkeminen voi ilahduttaa sukututkijaa suuresti siitäkin huolimatta, että ne eivät ehkä olekaan juuri oman esivanhemman aikaisia. Tutustumalla etukäteen käyntikohteen historiaan, paikan vaiheisiin ja henkilöihin jää asioita vähemmän arvailujen varaan.  

Esivanhempien elämään on kuulunut syntymiä ja kuolemia, avioitumisia ja muuttoja, joita voimme selvittää kirkonkirjoista. Tämä on sukututkimuksenkin perusrunkoa, josta sukututkija kirjaa henkilöt ja edelleen perheet ja sukulaiset. Sen sijaan sosiaalinen ympäristö, kyläyhteisö ja kylän tapahtumat jäävät usein vähemmälle tarkastelulle.

Muutamassa kyläkirjaprojektissa mukana olleena innostuin keräämään kiinnostukseni kohteena olevista kylistä isäntäluetteloita, torppariluetteloita ja luetteloa kylän käsityöläisistä, ruotusotilaista ja muista henkilöistä. Kun näille lisäsin lapset ja lasten avioitumiset, niin sain todeta tämän tästä, jotta koko kylän väki oli sukua keskenään. Samaan toteamukseen voi päätyä jo yksittäistä sukua tutkimalla, suvun tutkiminen laajenee kylän väen tutkimukseksi. Tällä kertaa lähestymistapa oli vastakkainen: kylän väen tutkiminen osoittautui vain muutamien sukujen tutkimukseksi.

Kylän talojen isäntäluettelon tietoja kerätessä sai samalla tietoa talojen historiasta, halkomisista ja lohkomisista, sijainneista ennen ja jälkeen kylätonttien siirron. itseäni kiinnosti etenkin isovanhempieni talon aikaisempi sijainti. Kyseinen talo sijaitsi vielä 1800-luvun puolivälissä viiden talon muodostamalla kylätontilla, josta jokainen talo on aikojen kuluessa siirretty toisaalle, jopa useiden kilometrien päähän kylätontista. Jokaisen talon siirtoon liittyy sukujen tarinaa, naimakauppoja ja kiinteistökauppoja, yhdistämisiä ja jakamisia, kohtalokkaita tulipaloja sekä iso- ja uusjakoja. Nyt tuolla peltotieksi muuttuneen kylänraitin päässä sijaitsevalla vanhalla kylätontilla on jäljellä muutama kuusi ja kitulias omenapuu sekä joitakin rakennusten perustana olleita kiviä. Vanhasta asutuksesta on merkkinä kylätontin läheisyydessä sijaitseva 28-kuppinen kuppikivi.  

Talojen isäntäluetteloa huomattavasti haasteellisemmaksi osoittautui torppariluettelon laatiminen johtuen pelkästään jo torppien sijainnista. Ne sijaitsivat usein kylien takamailla, kulmakunnilla ja vanhoihin karttoihin torppia on merkitty vaihtelevasti. Lisäksi kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa esiintyi useita samannimisiä torppia kuuluviksi eri kylien taloihin. Isojaon ja uusjakojen aineistot osoittivat, että torppa pysyi paikallaan, mutta kylien ja talojen rajat muuttuivat tilusvaihtojen myötä. Tarkastelemassani seurakunnassa ja pitäjässä torpat kirjattiin isojaon päättymisen jälkeen vastaanottavaan kylään ja taloon vuodesta 1839 lähtien.

Talonpoikaistalojen ensimmäiset torpparit olivat tavallisimmin kyseisen talon poikia, joten selvä sukuyhteys säilyi talollisten ja torppareiden välillä. Samoin voi todeta etenkin aikaisemmista käsityöläisistä ja sotilaista, jotka usein myös jäivät kotikylälle ja siten sukulaisten läheisyyteen.

Laaja lähdeaineisto, joita ovat kirkonkirjojen, henkikirjojen ja sotilasrullien lisäksi mm. tuomiokirjat, perukirjat, iso- ja uusjakoaineisto, ja sen käyttö valottaa jo hyvin kyläläisten elämää. Jotkut sukututkimusohjelmat ja netin sukupuupalvelut taipuvat henkilöhistorian lisäksi myös kylä- ja talotietojen tallentamiseen.

Ensi vuoden kotiseutumatkoja ajatellen voi nyt tulevan syksyn ja talven aikana laajentaa sukututkimusta koko kylän ja sen väen tutkimukseksi.

Riikka Piironen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 9/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.