Atle Wilskmanin kuolemasta 100 vuotta

Atle Wilskman vuonna 1918. Kuvaaja: Atelier 

Rembrandt. Kuva: Museovirasto.

Atle Wilskman (14.11.1883–30.6.1921) oli suomalainen sukututkija, jonka vanhemmat olivat professori Ivar Wilskman ja Mathilda Wilhelmina Roschier. Wilskman valmistui filosofian kandidaatiksi 1906 ja työskenteli sitten Helsingin yliopiston hallinnossa ja kirjastossa 1903–1920 ja Helsingin kaupungin apulaiskirjastonhoitajana 1920–1921. 

Wilskman oli ahkera sukututkija, joka julkaisi jo 1907 sukukirjan, Släkten Wilskman, omasta suvustaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai Svenska litteratursällskapetilta tehtäväksi toimittaa aatelittomia sukuja koskevan kirjasarjan. Vuosien 1912 ja 1920 välisenä aikana ilmestynyttä Släktbok I-V -teossarjaa pidetään yhtenä modernin suomalaisen sukututkimuksen perusteoksena ja se ilmestyy edelleen SLS:n kustantamana. 

Lisäksi Wilskman julkaisi Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa (vuosina 1917–1920 Vuosikirjan numeroissa 1–4, jotka löydät SukuHausta) ja Kotiseutu -aikakauskirjassa joukon sukututkimuksia koskevia artikkeleita. Vuonna 1917 hän ehdotti, että kirkonkirjoja alettaisiin järjestelmällisesti kopioida tutkijoita varten. Suomen Sukututkimusseura ryhtyikin toteuttamaan ehdotusta 1920-luvulta lähtien. Kopiointityön tuloksista syntyi myöhemmin HisKi- eli Historiakirjat-tietokanta. Voit nyt ladata rajoitetun ajan maksutta Släkten Wilskman -teoksen Sukututkijan verkkokaupasta!

Teoksia

• Släkten Wilskman. Helsingfors 1907
• Släktbok I, 1. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 1. Helsingfors 1912 
• Släktbok I, 2. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 2. Helsingfors 1914
• Släktbok I, 3. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 3. Helsingfors 1916
• Släktbok II, 1. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 138, 1. Helsingfors 1918
• Släktbok II, 2. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 138, 2. Helsingfors 1920
• Släktbok II, 3. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 138, 3. Helsingfors 1933
• Släkten Wegelius. Utdrag ur släktbok. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 3. Helsingfors 1977 (SukuHaku)

Nimenmuutokset

Sukunimien suomalaistamisliikkeen toimisto Vanhalla ylioppilastalolla 1906. Kuva: Museovirasto.

Itä-Suomessa on käytetty periytyviä sukunimiä keskiajalta alkaen, kun taas Länsi-Suomessa on käytetty taloon perustuvia lisänimiä, jotka eivät olleet varsinaisia sukunimiä. Suomessa vastaa itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädettiin sukunimilaki (Laki sukunimestä 328/1920), joka edellytti kaikille suomalaisille pysyvää sukunimeä.

Aina 1800-luvun lopulle asti hallinnon, kirkon, oikeuslaitoksen, armeijan ja opetuksen kieli oli ruotsi, ja monet niiden parissa toimineet ottivat itselleen ruotsinkielisen nimen. Myöhemmin kansallishengen nousu johti siihen, että alettiin korostaa nimen ja kansallisuuden yhteyttä. Nimien suomalaistamisella tarkoitetaankin yleensä Suomessa kansallisaatteen hengessä tapahtunutta liikettä, jossa muita kuin suomenkielisiä, yleensä ruotsinkielisiä, sukunimiä muutettiin suomenkielisiksi. Joissain tapauksissa nimenmuutokset koskivat myös etunimiä.

Sukunimien suomalaistaminen alkoi ensimmäisen kerran vuonna 1875, kun joukko Helsingin keisarillisen Aleksanterin-yliopiston opiskelijoista suomalaisti oman sukunimensä. Johan Vilhelm Snellmanin syntymän satavuotispäivän yhteydessä vuonna 1906 kirjailija Johannes Linnankoski kehotti suomalaistamaan vierasperäiset sukunimet ja niinpä mainitun vuoden toukokuussa julkaistussa Suomalaisen Virallisen Lehden lisälehdessä noin 24 800 henkilöä ilmoitti suomalaistaneensa nimensä (SVL 109/12.5.1906). Nimistötutkimuksen dosentti Sirkka Paikkala on arvioinut, että vuoden 1906 aikana suomalaistettiin kaikkiaan 35 000 sukunimeä. Myöhemminkin vuoden 1906 kaltaisia suurnimenmuutoksia organisoitiin. Esimerkiksi vuosina 1919–1920 Vienan Karjalassa järjestettiin nimenmuutoskampanja, vuonna 1930 Viipurin läänissä toteutettiin joukkonimenmuutto ja vuonna 1935 Kalevalan riemujuhlavuonna järjestetyssä kampanjassa suomennettiin noin 100 000 nimeä.

Nimistötutkija Pirjo Mikkonen on käsitellyt väitöskirjassaan Otti oikean sukunimen – Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat (2013) sitä, millaisia nimiä muutettiin, missä, milloin ja miksi. Väitöskirjassa tuodaan esille myös esille nimenmuutosten taustaa: kansan motiivit sukunimen muuttamiseen olivat hyvin erilaisia kuin sivistyneistöllä, eikä Mikkosen mukaan nimenmuutokset aina tapahtuneet välttämättä omasta aloitteesta. Mikkosen väitöskirja tekee selväksi sen, että jokaisella nimenmuutoksella on oma tarinansa.

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelusta löytyy hakemistot Suomen Virallisessa lehdessä julkaistuista nimenmuutoksista vuodesta 1888 alkaen sekä Finlands allmänna tidning -lehdessä vuosina 1875–1913, Karjalan vartia -lehdessä vuosina 1919–1920 ja Karjalanääni -lehdessä keväällä 1934 julkaistuista nimenmuutoksista. Lisäksi palveluun on tallennettu Oikeusministeriön luettelot nimenmuutoksista vuosilta 1935–1937. Palvelussa hakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi uuden tai vanhan nimen mukaan, ja nimenmuutoshakemistojen käyttö vaatii kirjautumisen SukuHakuun, joka on Seuran jäsenpalvelu. Seuran vanhoilta verkkosivuilta aiemmin löytynyt nimenmuutostietokanta tietokanta ei ole enää käytettävissä.

Autonomian ajan suomalaiset sotilaat

Suomen kaartin sotilas teltan edessä lukemassa
sanomalehteä. Kuva: Museovirasto.

Keisariaikana suomalaiset sotajoukot eivät ottaneet juurikaan osaa varsinaisiin sotatoimiin, mutta tästä huolimatta keisariajalta löytyy runsaasti sotilasasiakirjoja ja niitä voi hyödyntää myös sukututkimuksessa. Mainittakoon kuitenkin, että Kansallisarkistossa säilytettävien joukko-osastojen ja niiden esikuntien arkistoista voi kuitenkin löytää tietoja esimerkiksi Krimin sodan aikaisista kahakoista ja Suomen kaartin osallistumisesta Turkin sotaan vuonna 1878.

Suomen suuriruhtinaskunnalle säädettiin oma asevelvollisuuslaki 1878 ja sen mukaisesti kaikki suomalaiset miehet tulivat kutsuntoihin sinä vuonna, jona he täyttivät 22 vuotta. Suomen sotaväki hajotettiin 1901–1905, joten käytännössä asevelvollisuus koski vuosina 1859–1883 syntyneitä miehiä.

Asevelvollisen palveluksen muoto ratkaistiin hänen kotipaikkakunnallaan järjestetyssä kutsuntatilaisuudessa. Tilaisuudessa suoritettiin arvannosto, jonka perusteella asevelvolliset jaettiin vakinaiseen väkeen ja reserviin. Pieni arvan numero johti kolmen vuoden vakinaiseen palvelukseen, suurempi kolmena kutsuntaa seuraavana kesänä järjestettyihin harjoituksiin lähiseudun reservikomppaniassa.  Ensimmäisenä kesänä reservin harjoitukset kestivät 45 päivää, toisena 30 ja kolmantena 15 päivää eli yhteensä 90 vuorokautta. Se, oliko nostettu arpa pieni vai suuri riippui mm. pitäjän väkiluvusta: etukäteen oli päätetty, montako asevelvollista kustakin kunnasta määrättäisiin kolmivuotiseen palvelukseen.

Arvalla valittujen lisäksi sotaväkeen liittyi vapaaehtoisia (ruots. frivillig) ja tarjokkaita (ruots. volontär). Vapaaehtoisesti ilmoittautuneet, kuten koulutetutkin, saivat palvelusaikaansa lyhennystä. Tarjokkaiden palvelusaika puolestaan oli enimmäismäärä eli kolme vuotta nostetun arvan numerosta riippumatta. Palveluksesta saattoi saada pysyvän vapautuksen esimerkiksi ammatin, perhetilanteen tai terveydentilan perusteella. Kutsunnoista, arvoista ja vapautuksista löytyy usein merkintöjä myös kirkonkirjoista.

Lähtökohtaisesti vakinaiseen palvelukseen valitut suorittivat palveluksen oman lääninsä tarkk’ampuja pataljoonassa. Halutessaan palveluspaikaksi saattoi valita myös Helsingissä sijainneen Suomen Kaartin tai Lappeenrannassa sijainneen Suomen Rakuunarykmentin, joka oli toiminnassa vuodet 1890–1901. Suomen kaarti eli Henkikaartin 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona toimi Helsingissä vuosina 1829–1905 ja se oli Venäjän keisarillisen henkikaartin ainoa suomalainen osasto sekä ainoa suomalainen joukko-osasto, joka toimi yhtäjaksoisesti suurimman osan keisariajasta.

Yksittäistä henkilöä arkistosta etsittäessä hyödyllisimpiä lähteitä ovat erilaiset miehistöluettelot eli katselmusrullat (ruots. mönsterverk, munsterrulla) sekä asevelvollisen sotaväen osalta myös kutsuntaluettelot. Katselmusluetteloita ei ole digitoitu, mutta kutsuntaluetteloista digitoituina löytyvät tällä hetkellä Oulun läänin kutsuntapiirin luettelot vuosilta 1881–1905. Keisariajan upseereita koskevia tietoja saattaa löytyä Kansallisarkiston Rauhankadun toimipaikassa säilytettävästä ansioluettelokokoelmasta, joka on käytettävissä myös digitoituna Kansallisarkiston Digitaaliarkistossa. Myöhemmin itsenäisen Suomen armeijassa uraa upseerien osalta puolestaan kannattaa tarkistaa selvittää kantakortit sekä puolustusvoimien kantahenkilökunnan nimikirjat, joita säilytetään myös Kansallisarkistossa.

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelusta löytyy hakemistot autonomian ajan värvättyjen joukkojen katselmusluettelot vuosilta 1816–1879 sekä kutsuntaluettelot Mikkelin läänistä vuosilta 1881–1883 ja Turun ja Porin läänistä vuosilta 1887–1888. Lisäksi SukuHausta löytyy keisariajan sotilaisiin liittyen esimerkiksi digitoituina Hugo Schulmanin teos Finska kadettkårens elever och tjänstemän – Biografiska anteckningar 1812–1912 (1912) ja Oskar Wasastjernan teos Lifgardets Finska skarpskyttebataljons officerare och civile tjänstemän – Biografiska anteckningar (1887). Kirjallisuuden ja mainittujen hakemistojen käyttö vaatii kirjautumisen SukuHakuun, joka on Seuran jäsenpalvelu. Seuran vanhoilta verkkosivuilta aiemmin löytyneet katselmusluettelot eivät ole enää käytettävissä.

Sukututkijan kesämuistio

Kesänviettäjiä Jänisjärven rannalla. Pälkjärvi. 1913. Kuvaaja: J. Wäistö. Museovirasto.

1. Suomen Sukututkimusseura on kesälomalla ja niin ikään suljettu 23.6.–8.8.2021.

2. Seuran kirjasto on seuraavan kerran avoinna torstaina 12.8.2021 klo 13.00–18.00. Samalla kirjaston uudeksi aukioloajaksi tulee torstai klo 13.00–18.00. Tarkemmin syksyn aukioloista ja mahdollisista turvaohjeista tiedotetaan elokuussa.

3. Sukutarinakilpailu on avoinna 29.8.2020 asti. Lue lisää Sukutarinakilpailusta.

Kesäpuuhaa sadepäiville

- Tutustu Seuran verkkosivujen uusiin tietosisältöihin!

- Katsele koulutustallenteita ja etäluentoja! Löydät ne Sukututkijan verkkokaupasta. Huom! Tarjolla on monia vielä kesän ajan maksuttomia tallenteita.

- Tutustu Seuran Videokirjasto esitelmiin! Teemasisällysluettelot Videokirjaston annista löydät täältä.

- Kuuntele podcasteja!

- Seuran YouTube-kanavalla voit katsella opastusvideoita Seuran verkkopalveluista ja sukututkimuslähteiden käytöstä.

- Muista myös SukuHaku! SukuHakuun lisätään jatkuvasti uusia digitoituja julkaisuja ja hakemistoja. Lisäksi sieltä löytyvät nimenmuutos-, merimies- ja kuoleeksi julistettujen tietokannat.

- Kokeile Omat Juuret -verkkopalvelua!

Suomen Sukututkimusseura toivottaa kaikille sukututkijoille oikein hyvää kesää!

Siirtolaisuusinstituutin hallitus on myöntänyt vuoden 2021 John Morton -palkinnon Suomen Sukututkimusseuralle

Siirtolaisuusinstituutin hallitus on perustanut vuonna 2010 John Mortonin nimeä kantavan tunnustuspalkinnon. Vuosittain jaettava palkinto myönnetään esityksestä muuttoliikkeiden ja monikulttuurisuuden hyväksi tehdystä erittäin ansiokkaasta työstä tai teosta. Palkintoon oikeuttavan teon on liityttävä suomalaiseen tai Suomessa tapahtuneeseen muuttoliikkeeseen.
 
Palkinnon jakamisen perusteluissa todettiin, että ”Seura on varsinkin viimeisen 10 vuoden ajan todella aktiivisesti tutkinut maassa muuttoa ja siirtolaisuutta mm. järjestämällä koulutuksia sukuaan tutkiville ja digitoimalla vanhoja asiakirjoja vapaaehtoisten voimin. Seura myöskin säilyttää sukututkimuksista julkaistuja sukukirjoja. Ja työ jatkuu edelleen. Seura tekee näkyvää työtä sukututkimuksen parissa ja on osallistunut mm. useita kertoja FinnFesteille, kun Siirtolaisuusinstituutti on ollut myös omalla siirtolaisrekisterillä antamassa palveluja. Siirtolaisuusinstituutilla on ollut pitkään yhteistyötä Seuran kanssa ja jo ihan Siirtolaisuusinstituutin alkuaikoina yhteistyö on ollut tiivistä. Seura on pitkään siten toiminut ja tehnyt arvokasta työtä. Maailmalla on paljon ulkosuomalaisia, jotka ovat kiinnostuneet Suomen juuristaan ja Suomen Sukututkimusseuralla on keskeinen rooli heidän avustamisessaan.”
 
Palkinto jaettiin Turussa 16.6.2021 ja sen vastaanotti Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja Jouni Elomaa, joka piti tilaisuudessa esitelmän ”Näkökulmia sukututkimukseen liikkuvuuden tutkimuksena”. Elomaa korostaa, että suomalainen sukututkimus on alusta lähtien ollut yksilöiden, perheiden ja sukujen liikkuvuuden historian tutkimusta mikrohistoriallisista lähtökohdista. ”Maan sisäinen muuttoliike ja kaupungistuminen on ollut yksi keskeisistä syistä sukuhistorialliseen kiinnostukseen. Voidaankin sanoa, että juurten tunteminen auttaa ihmisen identiteetin muodostumisessa ja sen kautta integroitumisessa uusiin yhteisöihin”, selostaa Elomaa sukututkimuksen ja muuttoliiketutkimuksen yhtymäkohtia.
 
Suomalaisten siirtolaisuus erityisesti Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin on koskettanut lähes jokaista perhettä. Suomen Sukututkimusseura palvelee myös muualle muuttaneita suomalaisia ja näiden jälkeläisiä. Toisaalta sukututkimuksen kautta konkretisoituu myös se tosiasia, että omat juuremme ovat usein myös Suomen nykyisten rajojen ulkopuolella.
 
”Ihmiset ovat hyvin kiinnostuneet oman sukunsa siirtolaisuushistoriasta. Olemme huomanneet Siirtolaisuusinstituutissakin, miten suuren suosion vasta uudelleen avattu Siirtolaisrekisterimme on saanut”, kertoo Siirtolaisuusinstituutin toimitusjohtaja Saara Pellander. ”Myös useissa tuoreissajulkaisuissamme käydään läpi siirtolaisuusliikkeitä tietyn suvun siirtolaisuushistorian kautta. Sukututkimuksen ja siirtolaisuudentutkimuksen yhtymäkohdat ovat ilmeisiä, ja Sukututkimusseura tekee tässä todella arvokasta työtä kouluttamalla, digitoimalla asiakirjoja ja julkaisemalla aiheeseen liittyvää”, Pellander kehuu.
 
”Suomen Sukututkimusseura on hyvin kiitollinen tästä huomionosoituksesta samoin kuin pitkään jatkuneesta yhteistyöstä Siirtolaisinstituutin kanssa”, iloitsee Seuran puheenjohtaja Jouni Elomaa. ”Instituutin kirjasto, arkisto, eri tietokannat ja pyyteettömästi apuaan tarjonneet työntekijät ovat olleet korvaamattomia suurelle osalle suomalaisia sukututkijoita. Toivomme että Seuran jäsenten keskuudessa tehtävä kansalaistiede voi yhä suuremmassa määrin auttaa myös instituutin eri tutkimushankkeissa”, Elomaa jatkaa.
 
Lisätietoa palkinnosta ja aikaisemmista palkinnon saajista.

Katso YouTube-video palkintotilaisuudesta.

Kuolleeksi julistetut

Tytöt laskevat kukkakimput arkulle hautajaisissa 1930-luvun alussa. Kuva: Museovirasto.

Kuolleeksi julistamisella tarkoitetaan tuomioistuimen päätöstä siitä, että kadonnutta henkilöä on pidettävä kuolleena. Päätöksessä määritellään päivämäärä, jolloin henkilön katsotaan kuolleen. Ensimmäinen laki kuolleeksi julistamisesta säädettiin keisariaikana vuonna 1901 (Laki kuolleeksi julistamisesta 15/1901). Tätä ennen kuolleeksi julistaminen perustui vuoden 1734 lain naima- ja perintökaariin (Ruotzin Waldacunnan Laki Wuonna 1734) sekä niiden myöhempiin muutoksiin. Naimakaaren 13. luvussa säädettiin, että yli kuusi vuotta kadoksissa olleen kadoksissa olleen miehen puoliso saattoi saada luvan uuteen avioliittoon. Lain perintökaaren 15. luvussa puolestaan määrättiin, että vainajan kadoksissa ollut perillinen menetti oikeuden perintöön oltuaan poissa 20 vuotta.

Vuoden 1901 lain mukaan kuolleeksi julistaminen oli mahdollista, jos vähintään kymmenen vuotta oli kulunut siitä, jolloin esimerkiksi kadonnut henkilö tiettävästi oli viimeksi ollut elossa. Jos henkilö oli täyttänyt 85 vuotta, julistaminen voitiin kuitenkin tehdä jo viiden vuoden jälkeen katoamisesta. Mainittua lakia muutettiin useita kertoja, kunnes vuoden 2005 laki kuolleeksi julistamisesta kumosi vanhan lain (Laki kuolleeksi julistamisesta 127/2005).

Kuolleeksi julistamista koskevan asian käsitteli se maaseudun kihlakunnanoikeus tai kaupungin raastuvanoikeus, jonka tuomiopiirissä kadonneella henkilöllä oli viimeksi ollut kotikunta. Jos henkilöllä ei ollut kotikuntaa Suomessa, hakemukset käsitteli Helsingin raastuvanoikeus. Varhaisimmat kuolleeksi julistamisasiat löytyvät tuomioistuinten varsinaisasiain pöytäkirjoista, ja myöhemmin hakemusasioista.

Hakemuksen kuolleeksi julistamisesta jättivät yleensä vainajan omaiset. Vuoden 1930 jälkeen myös virallinen syyttäjä saattoi tehdä hakemuksen saatuaan määräyksen maaherralta. Tällöin paikallinen alioikeus saattoi julistaa kuolleeksi joukon henkilöitä, joista ei vuosiin oltu saatu elonmerkkejä.

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelusta löytyy Kuolleeksi julistetut -hakemisto Suomen Virallisessa Lehdessä kuolleeksi julistamismenettelyssä kuulutetuista henkilöistä. Hakemisto kattaa kuulutukset vuosilta 1905–1954 ja sen käyttö vaatii kirjautumisen SukuHakuun, joka on Seuran jäsenpalvelu. Palvelussa hakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi nimen tai paikan mukaan. Seuran vanhoilta verkkosivuilta aiemmin löytynyt kuolleeksi julistettujen tietokanta ei ole enää käytettävissä. Lisätietoja kuolleeksi julistamisista saattaa löytyä tuomioistuinten pöytäkirjoista, kuten edellä viitattiin. SukuHaussa olevien viitetietojen perusteella julkaistujen kuulutusten tiedot voi tarkistaa Kansalliskirjaston digitoimista Suomen Virallisista lehdistä. 

Vahtimestari Normanin murha

Turun linna 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Museovirasto.

Ennen Turun lääninvankilan eli Kakolan valmistumista vuonna 1853 tutkintovankeja säilytettiin Turun linnassa. Kruununvankila sijaitsi esilinnan itäsiiven pyöreässä, kolmekerroksisessa tykkitornissa. Turun linnan muurit kätkevät sisäänsä monta synkkää tarinaa, joista yksi on vankilan vahtimestarin Johan Petter Normanin raaka murha 9. lokakuuta 1822.

Johan Petter Norman syntyi todennäköisesti Helsingin pitäjässä tammi–helmikuussa 1788. Hän muutti Turkuun vuonna 1813 toimien ensin meritullin vahtimestarina; loka- kuussa 1816 hänen ammatikseen mainitaan kivalteri. Alkuvuodesta 1817 lähtien Johan Petter Norman toimi Turun Kruununvankilan vahtimestarina.

Vangeille selvisi pian, ettei Norman ollut mukava mies. Hän oli viranhoidossaan kovakourainen ja sadistinen. Vankien parissa liikkuessaan hänellä oli kädessään keppi, jota hän ei empinyt käyttää vankien ojentamiseen. Normanin käytöksestä valitettiin usein ja hänen muun muassa väitettiin myyvän vangeille viinaa.

Valitukset eivät kuitenkaan johtaneet toimenpiteisiin ennen kuin vanki Johan Manelius tarttui sulkakynään ja laati 2. lokakuuta 1821 päivätyn valituskirjeen maaherralle syyttäen Normania ”hirvittävästä ankaruudesta” vankeja kohtaan. Maneliuksen kirjeen sävy on liioitteleva ja ruikuttava, mutta sen seurauksena Normanin viranhoito joutui tarkempaan syyniin. Siinä todettiin niin paljon huomautettavaa, että marraskuussa 1821 Norman vapautettiin vahtimestarin toimesta.

Uudeksi vahtimestariksi valittiin Erik Johan Forsberg, joka laiminlöi kaikkia tehtäviään, mutta etenkin vankien vartiointia. Karkaamisia sattui usein huippuna 16 vangin joukkopako syyskuussa 1822. Karkurit tavoitettiin pian, mutta tuolloin viimeistään selvisi, ettei Forsberg kyennyt vahtimestarin tointa hoitamaan. Norman kutsuttiin pikavauhtia takaisin.

Norman osoitti työssään entisenlaista ankaruutta rangaisten vankeja pienistäkin rikkeistä. Erityisesti joukkopakoon osallistuneita hän kohteli julmasti. Norman ehkä halusi – paitsi palauttaa järjestyksen vankilaan – myös kostaa kokemansa nöyryytyksen. Vangeissa heräsi kapinamieli.

Lokakuun 9. päivän iltana vahtimestari Norman suoritti kahden vartijan kanssa tavanomaista iltatarkastustaan vankiselleissä. Ensimmäisen kerroksen selliin astuessaan Norman huomasi erään vangin istuvan makuualustallaan ja kätkevän piippuaan. Norman löi kyseistä vankia korvalle, jonka jälkeen huoneen muut vangit hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Seuranneessa sekasorrossa kynttilät sammuivat ja pelästyneet vartijat säntäsivät pakoon jättäen vahtimestarin vankien käsiin.

Vangit löivät Normaniin 22 syvää haavaa veitsillä, nauloilla ja muilla rautaesineillä, joita myöhemmin löydettiin suuret määrät heidän kätköistään. Ne oli todennäköisesti salakuljetettu linnaan Forsbergin vahtimestarikaudella ja olleet piilotettuna uunin savukanavaan. Norman oli kuollut jo paljon ennen kuin apuun hälytetyt sotilaat ehtivät paikalle.

Linnaoikeus langetti aikanaan kaikille ”murhahuoneen” vangeille ankaran rangaistuksen. Neljä tuomittiin kuolemaan, muut saivat raipparangaistuksen. Oikeus totesi, että murha oli ennalta suunniteltu, sillä vangit saattoivat puhua vapaasti keskenään ulkoillessaan linnan pihalla.

Vahtimestari Normanin murhan seurauksena kuri vankiloissa tiukkeni huomattavasti. Vankien ulkoilua rajoitettiin ja kahlitsemista lisättiin. Kun vahtimestari jatkossa kävi vankiselleissä, hänellä oli turvanaan kahden vartijan lisäksi neljä aseistettua sotilasta. Normanin väitetään yhä kummittelevan linnan vankikopissa.

Pirjo Terho

 

Hyvää puolustusvoimien lippujuhlan päivää

Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud ottaa vastaan Suomen sotaväen lippujuhlapäivän paraatin Senaatintorilla 16.05.1935. Svinhufvudin takana vasemmalla sotamarsalkka C. G. Mannerheim, josta vasemmalla kenraalimajuri Aarne Heikinheimo ja kenraalimajuri Edvard Hanell. Heidän takanaan vasemmalta eversti Armas-Eino Martola, kenraalimajuri Väinö Valve ja everstiluutnantti Alonzo Sundman. Svinhufvudista oikealle kenraaliluutnantti Hugo Österman, puolustusministeri Arvi Oksala, eversti Heikki Kekoni ja eversti Jarl Lundqvist. Östermanin takana kenraalimajuri Lauri Malmberg. Kuvaaja Aarne Pietinen. Kuva: Museovirasto.

Puolustusvoimain lippujuhlan päivää vietetään 4.6. Se on puolustusvoimien juhlapäivä ja virallinen liputuspäivä. Lippujuhlapäivänä jaetaan myönnetyt kunniamerkit ja ylennetään ansioituneita sotilaita ja reserviläisiä.

Sotaväen lippujuhlaa on vietetty vuodesta 1919 lähtien. Alun perin päivää vietettiin 16.5. sisällissodan valkoisten järjestämän voitonparaatin muistoksi. Presidentti K. J. Ståhlberg vahvisti sotaväen lippujuhlan viralliseksi juhlapäiväksi vuonna 1921. Lippujuhlapäivä määrättiin viralliseksi liputuspäiväksi vuonna 1934.

Talvisodan jälkeen keväällä 1940 puolustusvoimien ylipäällikkö, sotamarsalkka Gustaf Mannerheim antoi päiväkäskyn, jonka mukaan 16.5. ei järjestetä juhlallisuuksia. Tällä pyrittiin korostamaan kansallista yhtenäisyyttä. Päiväkäskyssä määrättiin ajallisesti lähellä ollutta toukokuun kolmatta sunnuntaita vietettävän yksimielisyyden ja sankarivainajien muistopäivänä, nykyisenä kaatuneiden muistopäivänä.

Ylipäällikkö Mannerheimin täyttäessä jatkosodassa 75 vuotta 4.6.1942 Suomen valtioneuvosto antoi hänelle Suomen marsalkan arvon ja määräsi syntymäpäivän puolustusvoimain lippujuhlaksi. Juhlapäivän yleisenä nimenä oli Suomen marsalkan syntymäpäivä, kunnes sen tilalle tuli nykyinen nimi vuonna 1950. Vuodesta 1952 lähtien alettiin puolustusvoimain lippujuhlan päivää viettää paraatein, joita järjestetään eri paikkakunnilla.

Sukututkija voi etsiä sodissa palvelleiden tietoja voi vaikka Sotasamposta. Sodissa palvelleiden Lottien tietoja voit etsiä Lottagalleriasta. Seuran verkkosivujen Militaria-sivulta löydät kattavan valikoiman linkkejä sotilaisiin ja sotiin liittyviin aineistoihin.

Kesäretkivinkiksi voisi vielä mainita vuonna 2021 lippujuhlan päivänä Mikkelissä avautuneen Tiedekeskus Muistin, joka pyrkii tuomaan aivan uudella tavalla koettaviksi ihmisten ja yhteiskunnan sodan ajan todellisuuden.