Nimenmuutokset

Sukunimien suomalaistamisliikkeen toimisto Vanhalla ylioppilastalolla 1906. Kuva: Museovirasto.

Itä-Suomessa on käytetty periytyviä sukunimiä keskiajalta alkaen, kun taas Länsi-Suomessa on käytetty taloon perustuvia lisänimiä, jotka eivät olleet varsinaisia sukunimiä. Suomessa vastaa itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädettiin sukunimilaki (Laki sukunimestä 328/1920), joka edellytti kaikille suomalaisille pysyvää sukunimeä.

Aina 1800-luvun lopulle asti hallinnon, kirkon, oikeuslaitoksen, armeijan ja opetuksen kieli oli ruotsi, ja monet niiden parissa toimineet ottivat itselleen ruotsinkielisen nimen. Myöhemmin kansallishengen nousu johti siihen, että alettiin korostaa nimen ja kansallisuuden yhteyttä. Nimien suomalaistamisella tarkoitetaankin yleensä Suomessa kansallisaatteen hengessä tapahtunutta liikettä, jossa muita kuin suomenkielisiä, yleensä ruotsinkielisiä, sukunimiä muutettiin suomenkielisiksi. Joissain tapauksissa nimenmuutokset koskivat myös etunimiä.

Sukunimien suomalaistaminen alkoi ensimmäisen kerran vuonna 1875, kun joukko Helsingin keisarillisen Aleksanterin-yliopiston opiskelijoista suomalaisti oman sukunimensä. Johan Vilhelm Snellmanin syntymän satavuotispäivän yhteydessä vuonna 1906 kirjailija Johannes Linnankoski kehotti suomalaistamaan vierasperäiset sukunimet ja niinpä mainitun vuoden toukokuussa julkaistussa Suomalaisen Virallisen Lehden lisälehdessä noin 24 800 henkilöä ilmoitti suomalaistaneensa nimensä (SVL 109/12.5.1906). Nimistötutkimuksen dosentti Sirkka Paikkala on arvioinut, että vuoden 1906 aikana suomalaistettiin kaikkiaan 35 000 sukunimeä. Myöhemminkin vuoden 1906 kaltaisia suurnimenmuutoksia organisoitiin. Esimerkiksi vuosina 1919–1920 Vienan Karjalassa järjestettiin nimenmuutoskampanja, vuonna 1930 Viipurin läänissä toteutettiin joukkonimenmuutto ja vuonna 1935 Kalevalan riemujuhlavuonna järjestetyssä kampanjassa suomennettiin noin 100 000 nimeä.

Nimistötutkija Pirjo Mikkonen on käsitellyt väitöskirjassaan Otti oikean sukunimen – Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat (2013) sitä, millaisia nimiä muutettiin, missä, milloin ja miksi. Väitöskirjassa tuodaan esille myös esille nimenmuutosten taustaa: kansan motiivit sukunimen muuttamiseen olivat hyvin erilaisia kuin sivistyneistöllä, eikä Mikkosen mukaan nimenmuutokset aina tapahtuneet välttämättä omasta aloitteesta. Mikkosen väitöskirja tekee selväksi sen, että jokaisella nimenmuutoksella on oma tarinansa.

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelusta löytyy hakemistot Suomen Virallisessa lehdessä julkaistuista nimenmuutoksista vuodesta 1888 alkaen sekä Finlands allmänna tidning -lehdessä vuosina 1875–1913, Karjalan vartia -lehdessä vuosina 1919–1920 ja Karjalanääni -lehdessä keväällä 1934 julkaistuista nimenmuutoksista. Lisäksi palveluun on tallennettu Oikeusministeriön luettelot nimenmuutoksista vuosilta 1935–1937. Palvelussa hakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi uuden tai vanhan nimen mukaan, ja nimenmuutoshakemistojen käyttö vaatii kirjautumisen SukuHakuun, joka on Seuran jäsenpalvelu. Seuran vanhoilta verkkosivuilta aiemmin löytynyt nimenmuutostietokanta tietokanta ei ole enää käytettävissä.