Sukututkimus osana evoluutiobiologista tutkimusta

Sukututkimuksen tulokset eivät välttämättä jää pelkästään sukututkijoiden iloksi, vaan niitä voidaan hyödyntää myös muissa tutkimuksissa. Tästä hyvä esimerkki osui omalle kohdalleni muutama vuosi sitten, kun Turun yliopiston ja Britanniassa toimivan Sheffieldin yliopiston biologian laitokset olivat tekemässä yhteistyössä evoluutiobiologian alaan kuuluvaa tieteellistä tutkimusta. Monivuotista projektia veti Sheffieldin yliopiston silloinen apulaisprofessori, tohtori Virpi Lummaa. Nykyään hän on Turun yliopistossa akatemiaprofessorina ja jatkaa edelleen evoluutiotutkimusten parissa.

Mainitsemassani tutkimuksessa verrattiin keskenään elinkeinorakenteeltaan toisistaan eroavien kuntien asukkaita ja heidän elinolosuhteitaan useissa sukupolvissa. Tässä tapauksessa mukaan oli valittu Suomesta esimerkiksi maatalousvaltainen kunta sisämaasta ja kalastajavoittoinen kunta rannikolta. Lisäksi eroja haettiin muun muassa talollis- ja torppariperheiden väliltä. Suomen lisäksi tutkimus kohdistui myös muutamaan muuhun maahan.

Suomessa tutkimusaineistoa kerättiin pääosin kirkonkirjoista, mutta keruussa hyödynnettiin myös tarkoitukseen soveltuvia valmiita sukukirjoja. Koska yksi tutkimuksen kohteeksi valittu pitäjä oli Ikaalinen, josta olin kirjoittanut useita sukukirjoja, päätyivät tutkimustietoni osaksi tätä tieteellistä tutkimusta. Olikin aikoinaan aika yllättävä tilanne, kun tutkimusryhmän jäsen otti minuun yhteyttä ja pyysi tutkimusteni käyttämiseen lupaa.

Tutkimukseen tarvittiin tietoja Suur-Ikaalisten alueella 1700-luvun loppupuolella asuneista noin 200 pariskunnan perheistä ja näiden jälkeläisistä. Tutkimusaineisto anonymisoitiin siten, että sukukirjojen henkilöt koodattiin tietokantaan nimettömyys varmistaen eli heitä ei voinut enää jälkikäteen yhdistää alkuperäisiin tietoihin.

Tutkimuksessa tallennettiin tietoja esimerkiksi kohdehenkilöiden syntymästä, avioliiton solmimisesta, lasten määrästä ja jälkeläisistä, kuolemasta sekä muuttoliikkeestä. Tietojen pohjalta tutkittiin muun muassa henkilöiden ikää edellä mainittujen elinkaaritapahtumien sattuessa sekä tämän vaikutusta omaan tai perheenjäsenten loppuelämään, esimerkiksi elinikään ja kuolleisuuteen. Tutkimuslöydökset poikivat runsaasti tieteellisiä julkaisuita, joista osa herätti kiinnostusta myös mediassa. Kirkonkirjat nähtiinkin erinomaisena materiaalina evoluutiotutkimukselle.

Margit Lumia

Mauritz Stiller – miehemme Hollywoodissa

Greta Garbo ja Mauritz Stiller

Suomessa syntynyt elokuvaohjaaja Mauritz Stiller muistetaan ensisijaisesti Greta Garbon löytäjänä ja mentorina. Kieltämättä olikin saavutus loihtia melko tavallisen näköisestä tytöntylleröstä jumalainen Garbo, elokuvan historian kuuluisin femme fatale. Stillerin oma Hollywood-ura jäi vaatimattomaksi. Silti hän on ainoa vähänkään suomalainen, joka on saanut tähden Hollywoodin Walk of Famelle. Se sijaitsee osoitteessa 1713 Vine Street.

Mauritz (Moshe)” Moje” Stiller syntyi Helsingissä 17. heinäkuuta 1883. Hänen isänsä, juutalainen sotilasmuusikko Hirsch Stiller (s. 1842 Kritjev, Valko-Venäjä) tuli Suomeen vuonna 1867 Venäjän armeijan mukana. Äiti Mindel s. Weissenberg (s. 1851 Lodz, Puola) oli Helsingin juutalaisen koulun opettajan tytär. Pari tutustui ja avioitui Helsingissä vuonna 1871. Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Moshe viidentenä. Molemmat vanhemmat kuolivat syksyllä 1887, joten Stiller jäi täysorvoksi nelivuotiaana. Hän oli sen jälkeen kasvattina räätäli Peretz Katzmanin (1854–1904) ja tämän vaimon Rakelin s. Federmesser (1861–1936) perheessä. Katzmanilla oli pieni hattutehdas Helsingissä.

Stiller kävi vuoden venäläistä kansakoulua ja sen jälkeen seitsemän luokkaa juutalaista koulua. Stillerin kotikieli oli ruotsi, jonka lisäksi hän puhui jiddišiä ja jonkin verran venäjää. Suomea hän ei osannut. Stiller oli 13-vuotiaasta lähtien töissä kasvatti-isänsä hattutehtaassa, mutta veri veti näyttämölle nuoresta lähtien.

Ollessaan 16-vuotias Stiller pääsi avustajaksi ja pikkuosien esittäjäksi Kansallisteatteriin. Sieltä hän siirtyi näyttelijäksi Turun ruotsalaiseen teatteriin, joka oli hänen teatterikoulunsa. Hän oli Turussa vuodet 1900–1903. Sittemmin Stiller oli kiinnitettynä Kansallisteatteriin (syksy 1903) ja Helsingin ruotsalaiseen teatteriin (1904). Kesäisin hän kiersi teatteriseurueiden mukana Suomessa ja ainakin kerran myös Ruotsissa. Stillerin sanotaan olleen parhaimmillaan koomisten osien esittäjänä. Hän esiintyi myös opereteissa, joten ilmeisesti laulukin sujui. Stiller oli lisäksi taitava viulisti.

Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaiset eivät joutuneet asepalvelukseen Venäjälle. Stiller oli kuitenkin Venäjän alamainen, joten hänen olisi pitänyt ilmoittautua Venäjän armeijan kutsuntoihin vuonna 1904. Sitä Stiller ei tehnyt sillä seurauksella, että hänet haettiin kotoaan ja vietiin Novgorodiin, missä hänen isänsä oli viimeksi ollut kirjoilla ennen Suomeen muuttoaan. Lääkärintarkastuksessa Stillerin silmissä todettiin vikaa ja hänet lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin Pietarin Nikolajevskin sairaalaan. Sieltä Stiller karkasi. Paon yksityiskohtia ei tiedetä, mutta hänen onnistui jotenkin päästä Helsinkiin, josta edelleen junalla Tornioon ja sieltä väärällä passilla rajan yli Haaparantaan.

Ruotsissa Stiller elätti itsensä ensin näyttelijänä, mutta kiinnostui siinä sivussa yhä enenevässä määrin elokuvista. Vuonna 1912 hänet kiinnitettiin Svenska Bion toiseksi pääohjaajaksi Victor Sjöströmin rinnalle. Stiller ohjasi vuosina 1912–1915 noin 30 elokuvaa, joukossa sekä lyhyitä että pitkiä. Vuodesta 1917 lähtien hän ohjasi yhden tai kaksi elokuvaa vuodessa; kaikkiaan hänen teosluettelossaan mainitaan 51 elokuvaa. Näistä vain noin 20 on kokonaan tai lähes kokonaan säilynyt meidän päiviimme.

Stiller toimi elokuviensa leikkaajana ja usein myös käsikirjoittajana. Hänen luottokuvaajansa oli Julius Jaenzon (1885–1961). Stillerin aikana äänielokuvaa ei vielä tunnettu, joten kaikki hänen ohjaamansa elokuvat ovat mykkäelokuvia. Koska sanoja ei ollut, näyttelijöiden eleillä ja ilmeillä on keskeinen merkitys. Suurimmat juonenkäänteet kerrotaan välitekstein. Elokuvan teatteriesityksen yhteydessä oli yleensä elävää taustamusiikkia joko pianistin tai orkesterin soittamana.

Stillerin parhaisiin elokuviin luetaan ”viisinäytöksinen talviballadi” Herra Aarnen rahat (Herr Arnes pengar, 1919), romanttinen komedia Erotikon (1920), Johannes Linnankosken romaaniin perustuva Laulu tulipunaisesta kukasta (Sången om den eldröda blomman, 1918) sekä Juhani Ahon romaaniin perustuva Juha (Johan, 1920). Stillerin Juha on varhaisin kyseisen romaanin tähän mennessä neljästä filmatisoinnista. Musiikin elokuvaan sävelsi Armas Järnefelt.

Vuonna 1924 valmistunut kaksiosainen Gösta Berlingin taru on Stillerin elokuvista kuuluisin ja merkittävin. Nobel-kirjailija Selma Lagerlöfin romaaniin perustuva kertomus juoposta, virkaheitosta papista Gösta Berlingistä oli suuri menestys Ruotsin ulkopuolellakin. Elokuvan naispääosaan Stiller valitsi 18-vuotiaan Greta Lovisa Gustafssonin (sittemmin Garbo, 1905–1990) Tukholman Dramatenin oppilaskoulusta, missä tämä opiskeli vuosina 1922–1924. Stiller käski Gretan laihduttaa kymmenen kiloa ennen kuvausten alkua ja keksi hänelle sukunimen Garbo liian tavallisena pitämänsä Gustafssonin tilalle.

Stiller tapasi amerikkalaisen tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayerin (MGM) johtajan Louis B. Mayerin Berliinissä maaliskuussa 1925. Mayer oli nähnyt Gösta Berlingin tarun Hollywoodissa ennen Euroopan-matkaansa. Elokuva oli tehnyt häneen vaikutuksen, Garbo ei niinkään. Mayer piti Garboa ylipainoisena ja muutenkin liian kookkaana (172 cm). Hollywood vilisi kauniita näyttelijättäriä, sen sijaan hyvistä ohjaajista oli pula. Stillerin onnistui kuitenkin neuvotella sopimus myös Garbolle. Stillerin palkka oli 1000 dollaria viikossa, Garbon 350.

Stiller ja Garbo matkustivat Drottningholm-laivan ensimmäisessä luokassa (MGM maksoi liput) New Yorkiin heinäkuussa 1925, Los Angelesiin he jatkoivat vasta syyskuun alussa. Stiller ei viihtynyt Hollywoodissa. Taiteellinen vapaus, joka hänellä oli ollut Ruotsissa, oli mennyttä. Hollywoodissa valta oli suurten tuotantoyhtiöiden pomoilla, jotka vahtivat tiukasti kustannuksia, aikataulussa pysymistä ja kaikkea muutakin. Lisäksi Stillerin terveys alkoi horjua.

Viidestä Hollywoodissa aloittamastaan elokuvasta Stiller sai valmiiksi kaksi, joista Hotel Imperial valmistui vuonna 1926 ja Erään naisen tunnustus (The Woman on Trial) seuraavana vuonna. Molemmissa elokuvissa esitti naispääosaa Pola Negri, joka oli eräs 1920-luvun kuuluisimmista elokuvatähdistä. Elokuva Viettelijätär (The Temptress, 1926) jäi kesken Stillerin riitaannuttua MGM:n tuotantopäällikön Irving Thalbergin kanssa vain viiden kuvauspäivän jälkeen. Samalla hän jätti MGM:n siirtyen Paramount Picturesin palkkalistoille. Vuonna 1927 aloitetut elokuvat Piikkilanka (Barbed Wire) ja Syntinen katu (The Street of Sin) jäivät kesken Stillerin sairastuttua. Muut ohjaajat viimeistelivät kesken jääneet elokuvat.

Garbon ja Stillerin suhteen laatua on pohdittu paljon. Garbon lukuisista elämänkertureista jotkut ovat sitä mieltä, että heillä oli rakkaussuhde. Garbo kielsi sen toistuvasti todeten kuitenkin: ”Tulen aina pitämään häntä maailman suurenmoisimpana miehenä [I shall always think he is the greatest man in the world]”. Ainoan laajan elämäkerran Stilleristä kirjoittanut ruotsalainen Gösta Werner on taipuvainen uskomaan Garboa. Stiller ihaili kau
niita naisia, etenkin elokuviensa sankarittaria, muttei ilmeisesti ollut kiinnostunut naisista romanttisessa mielessä.

Stiller palasi Ruotsiin joulun alla 1927. Paluun syystä on esitetty erilaisia olettamuksia. Jotkut arvelevat hänen halunneen tehdä elokuvan Ruotsissa, toisten mukaan hän aikoi ohjata Paramount Picturesille kokonaan Euroopassa tehtävän elokuvan. Wernerin mukaan Stiller palasi siksi, että hän oli sairas ja väsynyt. Wernerin olettamus on luultavasti oikea, sillä Stiller ei elänyt vuottakaan paluunsa jälkeen. Hän kuoli Tukholman Punaisen Ristin sairaalassa 8. marraskuuta 1928. Hänet on haudattu Tukholman juutalaiselle hautausmaalle.

Pirjo Terho

Kadonnut sukuhaara ja internet

Isotäti Marjatta kertoi soittaneensa sisarentyttärelleen ja kyselleensä kuulumisia. Tämä tapahtui joskus 1980-luvulla, enkä kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota, vaikka minun olisi pitänyt tehdä niin jo sukututkimuksen aloittaneena. Minulle jäi vain hämärä kuva tästä sukulaisuussuhteesta, jonka yhteys katkesi täysin Marjatan kuoltua ja puheluiden jäätyä historiaan.

Sen verran kyselin, että sain sukulaisten nimet paperille. Ja olipa mieleen painuvia nimiä, kuten Siukku ja Tiuku! Etsin vuonna 2018 sukulaisia internetin kautta ja mieleeni juolahti kokeilla myös tämän sukuhaaran nimihakua. Ja Tiuku tärppäsi! Sain yhteyden laajaan ja perhetiedoista innostuneeseen sukulaisjoukkoon. Hekään eivät olleet tienneet meistä mitään! Miten tämä voi olla mahdollista?

Isotäti Marjatta syntyi vuonna 1917 Tuusniemen Toroppalan hovissa juuri ennen Suomen itsenäistymistä. Hänen vanhin sisarensa Lempi oli syntynyt vuonna 1903 ja oli koulussa Kuopiossa, kun pikkusisar syntyi. Lempi näyttää olleen kiinnostunut suvustaan, sillä hän kirjoitti 16-vuotiaana koululaisena vuonna 1919 aineen esivanhemmistaan, jotka olivat kotoisin Tohmajärveltä, Lappeelta ja Orimattilasta. Aine julkaistiin täydennettynä 28.7.1924 Kuopion Viikkosanomain liitteessä Savon Sukututkija.

Lempi valmistui karjakoksi vuonna 1923, joten Marjatta tuli tuntemaan muualla asunutta sisartaan vain vähän. Lempi avioitui Yrjönsä kanssa vuonna 1925 kotonaan Tuusniemellä ja häitä tanssittiin torvisoittokunnan säestyksellä. Nuoripari muutti Yrjön kotiin Sortavalan Niemelän hoviin ja perheeseen syntyi tytär ja poika. Kesä 1930 koitui Lempin kohtaloksi, sillä hän kuoli 21.8. Marjatan mukaan lentävään keuhkotautiin. Laatokka tiesi kertoa hänen sairastuneen jo alkukesästä ja taudin kuluttaneen nopeasti tämän elämänhaluisen ja toimintatarmoisen hovin nuoren emännän voimat loppuun 27-vuotiaana. Ruumissaatto tapahtui Sukkela-laivalla Laatokkaa myöden Sortavalaan, jossa oli sukulaisten ja ystävien lisäksi vastassa Sortavalan Mieskuoro, joka lauloi myös haudalla.

Yrjö avioitui uudestaan ja muutti vuonna 1937 Viipurin pitäjän Nuoraalle ja myöhemmin Helsinkiin, jossa hän kuoli vuonna 1946. Valokuvista päätellen perhe kävi Lempin kotona Toroppalassa vielä 1930-luvulla, mutta ei ilmeisesti vuoden 1936 jälkeen. Kun Lempin sisarukset olivat päätyneet virkoihinsa ja avioituneet eri puolille Suomea, katkesi perheiden välinen yhteys lähes täysin. Kaikilla oli oma elämänsä elettävänä ja yhdistäväksi tekijäksi jäi vain suvun Marjatta-täti.

Kun kyselin tädiltä Lempin perheestä, sain vain vähäisiä vastauksia. Muilta sukulaisilta oli edes turha kysyä, sillä he eivät tienneet sitäkään vähää. Lempin ja seuraavien sisarusten välillä oli seitsemän vuoden ikäero, joten heilläkään ei ollut tietoa hänen perheestään. Tämän sukuhaaran ja muiden sisarusten perheiden välillä oli maantieteellisen matkan lisäksi ikään kuin sukupolvien kuilu.

Tilanne oli sama Lempin jälkeläisten keskuudessa. Lasten äitipuoli oli heidän ainoa äitinsä ja mumminsa. Koska Yrjö oli kuollut, ei perheessä ollut ketään, joka olisi kertonut Lempistä ja hänen suvustaan. Perhe ei tiennyt edes millaisesta kodista hän tuli. Facebookin kautta syntynyt yhteys on antanut meille molemmin puolin paljon uutta tietoa.

Olemme saaneet uusia jännittäviä sukulaisia. Tiukun sanoin on vain ihmeteltävä, miten näinkin läheiset sukulaiset – olemme pikku- serkkuja – voivat olla täysin tietämättömiä toisistaan!

Veli-Pekka Toropainen

 

Pukkilan kartano ja Bock-suku

Pukkilan kartano

Bock-suvun vaakuna

Senaatti-kiinteistöt myi vuoden 2017 lopulla Kaarinan Piikkiössä sijaitsevan Pukkilan kartanomuseon ja siihen kuuluvat kahdeksan rakennusta ja lähes 5,5 hehtaarin maa-alueen tarjouskilpailulla 400 000 euron kauppahinnasta. Kartanon nykyinen päärakennus on valmistunut vuonna 1762 ja sen rakennutti hovioikeudenneuvos Kristoffer Johan Rappe.

Pukkilan historia ulottuu kuitenkin paljon 1700-lukua pitemmälle, aina keskiajalle saakka. Tuolloin sen omisti kartanolle nimensäkin antanut Bock-suku. Pukkila sijaitsee noin kilometrin päässä Turun ja Viipurin välisestä muinaisesta rantatiestä (nk. Kuninkaantie). Bock-suku on saksalaista alkuperää, kuten monet muutkin maamme keskiaikaiset rälssisuvut. Suvun suomalainen kantaisä Peder Bock asettui Piikkiöön 1370-luvulla. Hän oli mahdollisesti varakas hansakauppias, joita 1300-luvun lopulla muutti Suomeen runsaasti.

Peder Bockin lapsista tiedetään kolme poikaa, joista Jürgen omisti maata Halikossa ja Könike oli huomenlahjatodistajana 13. kesäkuuta 1418 Nousiaisten Nyynäisten kartanossa. Kolmas ja todennäköisesti vanhin poika, asemies Otte Pederinpoika (k. n. 1439) avioitui vuoden 1410 vaiheilla piispa Maunu Tavastin sisaren Margaretan kanssa. On luultavaa, että Peder Bockilla oli Suomessa korkeassa asemassa olevia sukulaisia, jotka edesauttoivat nopeaa pääsyä mahtisukujen liepeille uudessa kotimaassa.

Otte Pederinpojalla ja Margareta Tavastilla oli tiettävästi ainoastaan yksi aikuiseksi elänyt lapsi, Olof Bock, joka syntyi viimeistään vuonna 1418, sillä hän oli täysi-ikäinen jo vuonna 1439. Olof oli elossa ja asui Pukkilassa vielä 1470-luvulla.

Olof Bock myi vuonna 1470 tuomiorovasti Maunu Niilonpojalle (sittemmin piispa Maunu III Särkilahti) 4 tankoa (Piikkiön) Teppalasta ja yhtä monta Pukkilasta 46 markalla 16 äyrityisellä. Tuomiorovasti oli Olofin sukulainen, sillä myös hänen äitinsä oli Tavast-sukua.

Samassa kaupassa Maunu Niilonpoika osti lisäksi Jeppe Jepenpojalta 4 tankoa maata sekä Teppalasta että Pukkilasta 15 markalla ja hänen veljeltään Vincentiukselta puolet Pukkilasta 20 markalla. Kauppakirjassa kerrotaan Jepen ja Vincentiuksen perineen osuudet Pukkilasta vanhemmiltaan. Ei ole tiedossa kuka veljesten isä Jeppe oli ja miksi hän oli omistanut yli puolet Pukkilasta.

1500-luvun alkuun mennessä koko Puk- kilan säteri oli palautunut taas Bock-suvun haltuun. Tämä tapahtui mahdollisesti Maunu Niilonpojan kuoleman (vuonna 1500) jälkeen. Ilmeisesti Olof Bockin poika Nils Bock lunasti Pukkilan takaisin Maunu Niilonpojan perillisiltä. Hän omisti Pukkilan 1520-luvulle asti. Vuonna 1511 Nils Bock mainitaan laivuriksi, joten hän oli ryhtynyt harjoittamaan kauppapurjehdusta.

Nils Bockin poika Jöns Bock omisti Pukki- lan 1540-luvulle. Hän oli viimeinen jakamattoman Pukkilan säterin omistanut Bock-suvun jäsen, sillä hänen kuoltuaan Pukkila jaettiin kahtia ja myöhemmin se jakautui vieläkin useampaan osaan. Bock-suku introdusoitiin Ruotsin ritarihuoneeseen vuonna 1638 numerolla 247 ja nimellä Bock af Bukkila. Suku hallitsi Pukkilan kartanoa 1720-luvulle asti eli kaikkiaan noin 350 vuotta.

Viime ajat museona toimineen Pukkilan kartanon historiassa alkaa jälleen uusi vaihe. Tuore omistaja, Kiinteistöosakeyhtiö Pukkilan Kartano, aikoo tarjota tiloja erityisesti perinnerakentamisen alalla toimiville yrityksille. Alue pysyy myös avoinna yleisölle ja päärakennuksessa on tarkoitus järjestää opastettuja kierroksia. Pukkilan rakennukset ovat suojeltuja.

Pirjo Terho