Mauritz Stiller – miehemme Hollywoodissa

Greta Garbo ja Mauritz Stiller

Suomessa syntynyt elokuvaohjaaja Mauritz Stiller muistetaan ensisijaisesti Greta Garbon löytäjänä ja mentorina. Kieltämättä olikin saavutus loihtia melko tavallisen näköisestä tytöntylleröstä jumalainen Garbo, elokuvan historian kuuluisin femme fatale. Stillerin oma Hollywood-ura jäi vaatimattomaksi. Silti hän on ainoa vähänkään suomalainen, joka on saanut tähden Hollywoodin Walk of Famelle. Se sijaitsee osoitteessa 1713 Vine Street.

Mauritz (Moshe)” Moje” Stiller syntyi Helsingissä 17. heinäkuuta 1883. Hänen isänsä, juutalainen sotilasmuusikko Hirsch Stiller (s. 1842 Kritjev, Valko-Venäjä) tuli Suomeen vuonna 1867 Venäjän armeijan mukana. Äiti Mindel s. Weissenberg (s. 1851 Lodz, Puola) oli Helsingin juutalaisen koulun opettajan tytär. Pari tutustui ja avioitui Helsingissä vuonna 1871. Perheeseen syntyi kuusi lasta, joista Moshe viidentenä. Molemmat vanhemmat kuolivat syksyllä 1887, joten Stiller jäi täysorvoksi nelivuotiaana. Hän oli sen jälkeen kasvattina räätäli Peretz Katzmanin (1854–1904) ja tämän vaimon Rakelin s. Federmesser (1861–1936) perheessä. Katzmanilla oli pieni hattutehdas Helsingissä.

Stiller kävi vuoden venäläistä kansakoulua ja sen jälkeen seitsemän luokkaa juutalaista koulua. Stillerin kotikieli oli ruotsi, jonka lisäksi hän puhui jiddišiä ja jonkin verran venäjää. Suomea hän ei osannut. Stiller oli 13-vuotiaasta lähtien töissä kasvatti-isänsä hattutehtaassa, mutta veri veti näyttämölle nuoresta lähtien.

Ollessaan 16-vuotias Stiller pääsi avustajaksi ja pikkuosien esittäjäksi Kansallisteatteriin. Sieltä hän siirtyi näyttelijäksi Turun ruotsalaiseen teatteriin, joka oli hänen teatterikoulunsa. Hän oli Turussa vuodet 1900–1903. Sittemmin Stiller oli kiinnitettynä Kansallisteatteriin (syksy 1903) ja Helsingin ruotsalaiseen teatteriin (1904). Kesäisin hän kiersi teatteriseurueiden mukana Suomessa ja ainakin kerran myös Ruotsissa. Stillerin sanotaan olleen parhaimmillaan koomisten osien esittäjänä. Hän esiintyi myös opereteissa, joten ilmeisesti laulukin sujui. Stiller oli lisäksi taitava viulisti.

Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaiset eivät joutuneet asepalvelukseen Venäjälle. Stiller oli kuitenkin Venäjän alamainen, joten hänen olisi pitänyt ilmoittautua Venäjän armeijan kutsuntoihin vuonna 1904. Sitä Stiller ei tehnyt sillä seurauksella, että hänet haettiin kotoaan ja vietiin Novgorodiin, missä hänen isänsä oli viimeksi ollut kirjoilla ennen Suomeen muuttoaan. Lääkärintarkastuksessa Stillerin silmissä todettiin vikaa ja hänet lähetettiin tarkempiin tutkimuksiin Pietarin Nikolajevskin sairaalaan. Sieltä Stiller karkasi. Paon yksityiskohtia ei tiedetä, mutta hänen onnistui jotenkin päästä Helsinkiin, josta edelleen junalla Tornioon ja sieltä väärällä passilla rajan yli Haaparantaan.

Ruotsissa Stiller elätti itsensä ensin näyttelijänä, mutta kiinnostui siinä sivussa yhä enenevässä määrin elokuvista. Vuonna 1912 hänet kiinnitettiin Svenska Bion toiseksi pääohjaajaksi Victor Sjöströmin rinnalle. Stiller ohjasi vuosina 1912–1915 noin 30 elokuvaa, joukossa sekä lyhyitä että pitkiä. Vuodesta 1917 lähtien hän ohjasi yhden tai kaksi elokuvaa vuodessa; kaikkiaan hänen teosluettelossaan mainitaan 51 elokuvaa. Näistä vain noin 20 on kokonaan tai lähes kokonaan säilynyt meidän päiviimme.

Stiller toimi elokuviensa leikkaajana ja usein myös käsikirjoittajana. Hänen luottokuvaajansa oli Julius Jaenzon (1885–1961). Stillerin aikana äänielokuvaa ei vielä tunnettu, joten kaikki hänen ohjaamansa elokuvat ovat mykkäelokuvia. Koska sanoja ei ollut, näyttelijöiden eleillä ja ilmeillä on keskeinen merkitys. Suurimmat juonenkäänteet kerrotaan välitekstein. Elokuvan teatteriesityksen yhteydessä oli yleensä elävää taustamusiikkia joko pianistin tai orkesterin soittamana.

Stillerin parhaisiin elokuviin luetaan ”viisinäytöksinen talviballadi” Herra Aarnen rahat (Herr Arnes pengar, 1919), romanttinen komedia Erotikon (1920), Johannes Linnankosken romaaniin perustuva Laulu tulipunaisesta kukasta (Sången om den eldröda blomman, 1918) sekä Juhani Ahon romaaniin perustuva Juha (Johan, 1920). Stillerin Juha on varhaisin kyseisen romaanin tähän mennessä neljästä filmatisoinnista. Musiikin elokuvaan sävelsi Armas Järnefelt.

Vuonna 1924 valmistunut kaksiosainen Gösta Berlingin taru on Stillerin elokuvista kuuluisin ja merkittävin. Nobel-kirjailija Selma Lagerlöfin romaaniin perustuva kertomus juoposta, virkaheitosta papista Gösta Berlingistä oli suuri menestys Ruotsin ulkopuolellakin. Elokuvan naispääosaan Stiller valitsi 18-vuotiaan Greta Lovisa Gustafssonin (sittemmin Garbo, 1905–1990) Tukholman Dramatenin oppilaskoulusta, missä tämä opiskeli vuosina 1922–1924. Stiller käski Gretan laihduttaa kymmenen kiloa ennen kuvausten alkua ja keksi hänelle sukunimen Garbo liian tavallisena pitämänsä Gustafssonin tilalle.

Stiller tapasi amerikkalaisen tuotantoyhtiö Metro-Goldwyn-Mayerin (MGM) johtajan Louis B. Mayerin Berliinissä maaliskuussa 1925. Mayer oli nähnyt Gösta Berlingin tarun Hollywoodissa ennen Euroopan-matkaansa. Elokuva oli tehnyt häneen vaikutuksen, Garbo ei niinkään. Mayer piti Garboa ylipainoisena ja muutenkin liian kookkaana (172 cm). Hollywood vilisi kauniita näyttelijättäriä, sen sijaan hyvistä ohjaajista oli pula. Stillerin onnistui kuitenkin neuvotella sopimus myös Garbolle. Stillerin palkka oli 1000 dollaria viikossa, Garbon 350.

Stiller ja Garbo matkustivat Drottningholm-laivan ensimmäisessä luokassa (MGM maksoi liput) New Yorkiin heinäkuussa 1925, Los Angelesiin he jatkoivat vasta syyskuun alussa. Stiller ei viihtynyt Hollywoodissa. Taiteellinen vapaus, joka hänellä oli ollut Ruotsissa, oli mennyttä. Hollywoodissa valta oli suurten tuotantoyhtiöiden pomoilla, jotka vahtivat tiukasti kustannuksia, aikataulussa pysymistä ja kaikkea muutakin. Lisäksi Stillerin terveys alkoi horjua.

Viidestä Hollywoodissa aloittamastaan elokuvasta Stiller sai valmiiksi kaksi, joista Hotel Imperial valmistui vuonna 1926 ja Erään naisen tunnustus (The Woman on Trial) seuraavana vuonna. Molemmissa elokuvissa esitti naispääosaa Pola Negri, joka oli eräs 1920-luvun kuuluisimmista elokuvatähdistä. Elokuva Viettelijätär (The Temptress, 1926) jäi kesken Stillerin riitaannuttua MGM:n tuotantopäällikön Irving Thalbergin kanssa vain viiden kuvauspäivän jälkeen. Samalla hän jätti MGM:n siirtyen Paramount Picturesin palkkalistoille. Vuonna 1927 aloitetut elokuvat Piikkilanka (Barbed Wire) ja Syntinen katu (The Street of Sin) jäivät kesken Stillerin sairastuttua. Muut ohjaajat viimeistelivät kesken jääneet elokuvat.

Garbon ja Stillerin suhteen laatua on pohdittu paljon. Garbon lukuisista elämänkertureista jotkut ovat sitä mieltä, että heillä oli rakkaussuhde. Garbo kielsi sen toistuvasti todeten kuitenkin: ”Tulen aina pitämään häntä maailman suurenmoisimpana miehenä [I shall always think he is the greatest man in the world]”. Ainoan laajan elämäkerran Stilleristä kirjoittanut ruotsalainen Gösta Werner on taipuvainen uskomaan Garboa. Stiller ihaili kau
niita naisia, etenkin elokuviensa sankarittaria, muttei ilmeisesti ollut kiinnostunut naisista romanttisessa mielessä.

Stiller palasi Ruotsiin joulun alla 1927. Paluun syystä on esitetty erilaisia olettamuksia. Jotkut arvelevat hänen halunneen tehdä elokuvan Ruotsissa, toisten mukaan hän aikoi ohjata Paramount Picturesille kokonaan Euroopassa tehtävän elokuvan. Wernerin mukaan Stiller palasi siksi, että hän oli sairas ja väsynyt. Wernerin olettamus on luultavasti oikea, sillä Stiller ei elänyt vuottakaan paluunsa jälkeen. Hän kuoli Tukholman Punaisen Ristin sairaalassa 8. marraskuuta 1928. Hänet on haudattu Tukholman juutalaiselle hautausmaalle.

Pirjo Terho