Alma Fohström – ensimmäinen primadonna

Alma Fohström oli ensimmäinen suomalainen suurta kansainvälistä mainetta saavuttanut oopperatähti, todellinen primadonna, jolle omistettiin runoja ja lauluja, ja jonka mukaan nimettiin suklaakonvehteja, hajuvesiä ja kilpahevosia. Saavuttamaansa maineeseen nähden Alma Fohström on nykyisin melko vähän tunnettu. 

Alma Evelina Fohström syntyi Helsingissä 2. tammikuuta 1856. Hänen vanhempansa olivat Töölön saippua- ja kynttilätehtaan perustaja August Fridolf Fohström (1828–1893) ja Henriette Sofie Stenqvist (1835–1918). Fohström-suvun juuret ovat Inkoossa. Alma oli perheen kymmenestä lapsesta toiseksi vanhin. Hän kävi kuusi luokkaa Helsingin ruotsinkielistä tyttökoulua, jonka jälkeen alkoivat lauluopinnot. Alman poikkeukselliset laulunlahjat ilmenivät jo lapsena ja päätös ammattiurasta tehtiin varhain. 

Suuret mitat täyttävä oopperalaulaja Alma Fohströmistä koulittiin Pietarin konservatoriossa, missä hän oli maineikkaan pedagogin, professori Henriette Nissen-Salomanin (1819–1879) laululuokan oppilaana vuodet 1873–1874. Sen jälkeen hän jatkoi opiskelua Nissen-Salomanin yksityisoppilaana. 

Alma Fohström oli äänialaltaan lyyrinen koloratuurisopraano eli erityisen korkealta laulava sopraano, jonka ääneltä vaaditaan varsinkin ylärekisterissä suurta notkeutta. Fohströmin äänen vahvuuksiin kuuluivat ”puhdas intonaatio, tyylikäs fraseeraus, juoksutukset ja trilli”. Etenkin trillistään hän oli kuuluisa. 

Alma Fohströmin varsinainen läpimurto tapahtui Saksassa huhti- ja toukokuussa 1878, jolloin hän esiintyi Berliinin Kroll-hovioopperassa. Nousu kansainväliselle huipulle kesti kuitenkin noin kymmenen vuotta. Fohströmin esiintymismatkoja seurattiin kotimaan lehdissä tiiviisti. 

Uransa aikana Alma Fohström hallitsi 40 vaativaa oopperaroolia ja laajan konserttiohjelmiston. Hän esiintyi Euroopan kaikissa merkittävissä oopperataloissa, monissa useaan kertaan. Lisäksi hän lauloi konserttien solistina kymmenissä Euroopan kaupungeissa ja teki laajat kiertueet Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Aasiaan. Näytäntökaudella 1888–1889 Alma Fohström vieraili ensimmäisenä suomalaisena New Yorkin Metropolitan-oopperassa. 

21. lokakuuta 1889 Alma Fohström avioitui kapteeni, sittemmin kenraaliksi asti urallaan ylenneen Wilhelm von Roden kanssa. Pari oli tavannut toisensa Riiassa Alman ollessa esiintymässä sikäläisessä oopperassa. Von Rode oli syntynyt Pietarissa 16. marraskuuta 1858 ja hän kuului saksalaisbalttilaiseen aatelissukuun. Etevänä pianistina tunnettu von Rode oli opiskellut pianonsoittoa Pietarin konservatoriossa opettajanaan Anton Rubinstein. 

Monet tuon ajan laulajattaret luopuivat urastaan solmittuaan avioliiton, mutta Alma Fohström ei niin tehnyt. Avioiduttuaan hän kuitenkin asettui pysyvästi Venäjälle. Vuosina 1890–1899 hän oli kiinnitettynä Moskovan keisarillisen oopperan (Bolšoi) ensimmäiseksi primadonnaksi (primadonna assoluta). Siinä ominaisuudessa Alma Fohström lauloi keisari Nikolai II:n kruunajaisissa Moskovassa toukokuussa 1896. 

Kahdeksan avioliittovuoden jälkeen von Roden pariskunta sai hartaasti toivomansa lapsen, pienen tyttären. Margaretha Henriette, lempinimeltään Gigi, syntyi 25. huhtikuuta 1897. Gigi kuitenkin menehtyi keuhkokuumeeseen vajaan kahden vuoden ikäisenä. 

Alma Fohström äänitti Pietarissa Pathé-fonografille kolme yksinlaulua vuonna 1902. Näistä vain kahdessa osassa äänitetyn Satakielen molemmat osat ovat säilyneet. Venäläinen säveltäjä Aleksandr Aljabjev sävelsi yksinlaulun Satakieli Anton Delvigin runoon vuonna 1826. Kansanlaulunomaisesta sä- velmästä tuli heti suosittu ja se kuuluu yhä koloratuurisopraanoiden bravuureihin. Alma Fohström esitti Satakielen usein konserttiensa ylimääräisenä numerona. Äänitteen molemmat osat ovat kuunneltavissa YouTubessa. Se löytyy haulla ”Alma Fohström The Nightingale YouTube”. 

Alma Fohström jätti esiintymislavat vuonna 1906 ollessaan 50-vuotias. Monen muun entisen primadonnan tavoin hän ryhtyi laulunopettajaksi. Vuodet 1909–1918 Alma Fohström oli Pietarin Keisarillisen konservatorion yksinlaulun professori. Venäjän vallankumouksen jälkeen, vuosina 1920–1928 hän opetti laulua Berliinin Stern-konservatoriossa. 

Alma Fohström palasi Suomeen lopullisesti kesällä 1928. Toimettomaksi hän ei vieläkään jäänyt, vaan antoi laulutunteja Helsingin Kansankonservatoriossa kuolemaansa asti. Hän antoi myös yksityisesti laulutunteja kotonaan osoitteessa Tähtitorninkatu 6 as 32. 

Wilhelm von Rode kuoli Helsingissä 5. maaliskuuta 1935. Alma suri puolisoaan syvästi, sillä avioliitto oli kaikesta päättäen varsin onnellinen. Hän ei elänyt vuottakaan miehensä jälkeen, vaan kuoli Helsingissä 20. helmikuuta 1936. Puolisot on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle. 

Pirjo Terho

Krouvarittaret ja muut kuopiottaret

Tutkiessani aikanaan kuopiolaisia esivanhempiani törmäsin omituiseen nimeen, jonka perusmuoto ei heti auennut minulle. Oliko Staffan Leskisen vaimo Anna Kruvitar sukujaan Kruuvinen vai mikä? Tilannetta ei parantanut löytämäni Judith Krugaritar, mutta Marja Krögärittären kohdalla kellot alkoivat soida! Kuuluisivatko nämä naiset kuten Krugerat ja Krouvarittaret kuitenkin kuopiolaiseen pappissukuun Kröger? 

Kuopion kirkkoherrana vuodesta 1616 vuoteen 1625 toiminut Olaus Andreae ei itse käyttänyt mitään sukunimeä, kuten vuosisadan alkupuolen papistolla olikin tapana. Hänen talonpoikina Kuopion seudulla asuneet poikansa Abraham, Jakob ja Isak kulkivat patronyymillä, ja sukunimi Kröger yleistyi vasta heidän lastenlastensa sukupolvessa. Kirkkoherra Olauksen Säämingin rovastina toiminut poika Samuel tosin käytti jo nimen latinalaista muotoa Krogerus. 

Kirkkoherra Olaus asui vuodesta 1616 kahden vanhan veromarkan tilalla Kuopionniemellä. Hänen nimeltään tuntemattomaksi jäävä leskensä oli elossa vielä vuonna 1646, sillä hän pyysi tuolloin Kuopion syyskäräjillä perinnönjakoa lastensa kanssa näiden isänperinnön osalta. Hän asui yhden vanhan veromarkan tilalla Kuopion Hiltulanlahdella vuodesta 1625 lähtien ja omisti samasta vuo- desta lähtien 1 1⁄4 veromarkan maan Kuopion Savisaaressa. 

Savisaaresta sai nimensä toinen kuopiolainen pappissuku Argillanderit. Olisiko leski kuulunut tähän sukuun? Varsinkin kun Argillandereiden kantaisä, Savisaaren ja Niuvanniemen omistanut vouti, nimis- mies ja rajapäällikkö Johan Larsson, kuoli ennen vuotta 1624. Hänen kymmenen veromarkan suuruisessa maaomaisuudessaan oli jakamista usealle lapselle. 

Suvun traditio kertoo Krögereiden tulleen Saksasta. Miten lienee, mutta kirkkoherra Olaus ainakin kirjoitti varsin sujuvaa ruotsia. Hänen sinettinsä ei viittaa ainakaan krouvaritaustaan, sillä sen keskuskuvion kirjaimia reunustavat kaksi seisovaa päätöntä kapakalaa pyrstöineen ja evineen. Turusta ja Pohjanlahden rannikkokaupungeista tunnetaan Krögereitä porvareina 1600-luvulta, joten yhteys saattaa viitata niihin, varsinkin kun porvaristo koulutti mielellään poikiaan papeiksi. 

Krögerin suvun naisten nimimuodot -tar ja -tär jäivät asiakirjoissa pois käytöstä 1700-luvun mittaan. Sitä ennen niitä käytettiin säännöllisesti sukututkijoiden iloksi, sillä osa nimistä saa suun vetäytymään hymyyn. Voisivatko Toifvotar, Peloitar, Kolematar, Tenhotar, Herratar, Pahatar, Kiukoitar ja Kiljotar olla haltiattaria? Entä mahtavatko Papitar, Piispatar ja Karhutar olla karhunpeijaisten ja ukonvakkojen johtajia? Jos mielikuvituksen antaa edelleen laukata, saavat esiäidit Hapotar, Mykätär, Hillutar, Kakitar, Ihalemmitär ja Hututar aikaan sukunimestä kauas viittaavia merkityksiä. 

Hauskuus sikseen, sillä nimien takana ovat aivan tavalliset savolaiset sukunimet. Useimmat niistä, kuten Takitar, Metitär, Laamatar, Hardikatar, Parviatar, Kankutar, Fouditar ja Jalatar, on helppo yhdistää sukunsa miehiseen nimeen. Metittärestä kun saadaan Miettinen ja Foudittaresta Voutilainen. Mutta mikä nimi mahtaa luurata Maria Käkälättären takana? 

Nämä sukunimet johtavat leikittelemään myös etunimillä. Kuopiossa oli muotinimenä 1600-luvun loppupuolella Scholastika eli Lastikka. Se sai pian rinnalleen toisen muotinimen Apollonaria, arjessa Aplu tai Aplo. Hyppäys 1800-luvulle tuo eteemme harvinaisen nimen Gylnandyne eli Tyyne. Kun tyt- tären nimeksi yhdistää Lastikka Tyyne, johtaa ajatus väistämättä tv-ohjelmaan, jossa esiintyi Kassi-Alma. Syntyväthän lempinimet edelleenkin mitä omituisempien mielleyhtymien kautta! 

Veli Pekka Toropainen 
Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran tutkijajäsen

Sukututkimus ja auktoriteetit

Opiskellessani vuosikymmeniä sitten yliopistossa eräs professori ”ripitti” minua auktoriteettiuskosta. Olin kirjallisessa työssäni hyväksynyt jonkun tiedon perustelematta, koska alan huippuosaaja oli kirjoittanut niin. Sen verran nolotti, että jäi mieleeni. Vanhojen julkaisujen tutkimustietojen käyttöä olen joutunut pohtimaan myös sukututkimusta tehdessäni.

Ala-Satakunnan talonpoikaissuvuista löytyy paljon lainattuja sukututkimuksia. Lempi Ahlan julkaisut ovat huolellisesti tehtyjä ja lähteet on merkitty tarkasti. Aarne Rauvola teki sukuselvityksiä, joissa tiedot ovat usein tuomiokirjoihin perustuvia, mutta ilman lähdetietoja. Hän tutki muun muassa Lapin pitäjän talonpoikaissukuja, joita oli kirkonkirjojen puuttumisen takia poikkeuksellisen hankala tutkia ja siksi häntä lainataan paljon. Pitäjän ja kaupungin historioita kirjoittanut Aina Lähteenoja julkaisi myös jonkin verran sukututkimuksia.

Aloitellessani sukututkimusta arvioin Suomen asutuksen yleisluettelon perusteella euralaisen Anders Häggrothin Carmelinus-sukuisen vaimon Gertrudin äidiksi jonkun Elisabethin, vaikka niin Ahla kuin Rauvolakin kirjoittivat hänen olevan Elin Andersintytär Äimä. Uskoin näiden tunnettujen tutkijoiden tuloksia. Sittemmin laatiessamme Ulla Koskisen kanssa artikkelia Äimälän rusthollin kaupoista, kävi ilmi, että Gertrudin äiti oli Elisabeth Lucander.

Samaan sukuun liittyen, vailla alkuperäislähdettä, on tieto Elinin isän kamariviskaali Anders Äimän ensimmäisestä avioliitosta nimeltä tuntemattoman naisen kanssa. Kysymyksessä on historiallinen merkki- henkilö ja tieto toistuu jatkuvasti hänen elämäkertatiedoissaan. Laatiessamme Ulla Koskisen kanssa Äimän sukua koskevaa artikkelia selvittelimme hänen avioliittojaan. Alkujaan Anders Äimän kahdesta avioliitosta on luultavasti kirjoittanut Axel Bergholm vuonna 1892. Hän toteaa: ”Taisi olla useampia kertoja naimisissa, koska poika Jakob sanoo veljeään Gustavia velipuoleksi.” Emme löytäneet vahvistusta tälle alkuperäislähteistä. Sen sijaan käräjäpöytäkirjoissa todetaan Jakob Andersinpojan äidin Margareta Hansintyttären sanovan Gustavia pojakseen ja Jakob kutsuu häntä veljekseen. 

Vanhojen sukututkimusten käyttämisessä ei läheskään aina ole kyse auktoriteettiuskosta. Omat taidot eivät ehkä riitä tai jostakin muusta syystä ei kaikkia tietoja pysty kontrolloimaan. Olen joskus tullut leimatuksi kritiikittömäksi ”hienojen sukujen bongaajaksi”, kun käytin perusteluna sukujohdolle tunnettujen historioitsijoiden tutkimustietoja. Perehdyin heidän julkaisuihinsa huolellisesti ja mielestäni ne olivat lähdeviitteineen hyvin perusteltuja, joskaan Tukholmassa olevia alkuperäislähteitä ei ollut mahdollista tarkistaa. Myöhemmin sukujohto vahvistettiin väitöskirjatasoisessa tutkimuksessa aikaisemmin tuntemattoman lähteen perusteella. 

Nämä esimerkit tuovat esiin tasapainottelun toisaalta jo julkaistujen tutkimusten ja oman tutkimisen välillä. Nykyiset mahdollisuudet monien alkuperäislähteiden rinnakkaiskäyttöön ovat mahdollistaneen vanhojen, sinänsä ansiokkaiden tutkimusten uudelleen tarkastelun. On aivan eri asia hakea tietoa kotoa netistä kuin lukea kirjastossa mikrofilmejä tai mahdollisesti selata vanhoina aikoina sivu sivulta alkuperäislähteitä Kansallisarkistossa. Oma ongelmansa on sitten, miten uusi tutkimustieto tavoittaa sukututkijat. 

Virpi Nissilä
Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran tutkijajäsen