Sukutarinakilpailu on taas käynnissä

Toiminnanjohtajan tuumailuja

Suomen Sukututkimusseuran täytti vuonna 2017 100 vuotta ja juhlavuoden teemana oli ”Jokaisella on tarina”. Juhlavuoden ohjelmaan kuului kirjoituskilpailu, Sukutarinakilpailu, jonka tarkoituksena oli rohkaista sukututkijoita jalostamaan sukutietoa lyhytproosan avulla lukijaystävällisempään muotoon. 

Sukutarinakilpailuun osallistui kiitettävä joukko sukututkimukseen perustuvia kertomuksia ja ne julkaistiin Sukutarinat 2017 -nimisenä antologiana. Kilpailu herätti siinä määrin kiinnostusta, että Seura päätti järjestää sen uudelleen vuonna 2018 ja jälleen 2019. Myös Sukutarinat 2018 -antologia julkaistiin ja Sukutarinat 2019 on tekeillä.

Nykypäivänä puhututaan paljon tarinallistamisesta. Sillä tarkoitetaan erilaisten organisaatioiden viestinnässä muotoiltuja ydintarinoita, joilla tuotetaan asiakasta osallistavaa markkinointia. Yritykselle siis tarkoituksellisesti luodaan tarina, jota käytetään välineenä asiakaskokemuksen ja elämyksellisyyden kehittämisessä.

Markkinoijien maailmassa tarina ja tarinankerronta ovat jotakin muuta kuin sukututkimuksessa. Organisaation markkinointiviestinnässä välitetään tarinallistamisen tuloksena syntynyttä ydintarinaa mitä erilaisimmissa muodoissa eikä tarinan tarvitse olla totta. Pääasia on, että asiakas kiinnostuu tarinasta ja siksi markkinoijien tarinat usein pohjautuvat todellisuuteen, esimerkiksi organisaation historiaan.

Sukutarinakilpailussa ei ole kyse tarinallistamisen tuloksena syntyneistä tarinoista, vaan sukututkimuksen narratiivisuudesta eli kerronnallisuudesta. Toisin sanoen siitä, että sukututkimuksen menetelmin hankittu tieto esitetään perinteisen sukutaulujärjestelmän sijaan proosamuotoisena kertomuksena. 

Yleensä sukututkijan kirjoittama kertomus koostuu sukuun ja henkilöihin liittyvän tiedon lisäksi historiallisesta kontekstista eli historiantutkimuksen tuottamasta tiedosta, joka koskee sitä aikaa ja paikkaa, jossa kertomuksen henkilöt elivät. Kertomus saattaa sisältää fiktiivisiä aineksia kuten henkilöiden välistä keskustelua tai näiden toiminnan motiivien arviointia, mutta tavallisesti lukija kykenee asiayhteydestä päättelemään faktan ja fiktion rajan.

Silloin kun sukua käsittelevä kertomus on kokonaan tai pääosin luovan kirjoittamisen tulosta, siitä olisi hyvä tavalla tai toisella kertoa lukijalle. Jos kyse on romaanista, asia käy jo lajityypistä ilmi, mutta lyhytproosassa voi fiktiivisen kertomuksen tunnistaminen ilman kirjoittajan antamaa apua olla joskus vaikeaa.

Suvun historiaa käsittelevä kertomus on tekstin pituuden ja sisällön puolesta lähellä sukuartikkelia, jolla yleensä tarkoitetaan tieteellisen kirjoittamisen tuloksena syntynyttä raporttia sukututkimuksen tuloksista. Ilman lähdeviitteitäkin kirjoitettua tekstiä voidaan kutsua sukuartikkeliksi, jolloin eräs eronteon kriteeri voi olla se, missä määrin tekstissä on kontekstitietoa. Koska sukuartikkeli on raporttityyppinen kertomus, rajoittuu kontekstin kuvailu siinä tulosten kannalta kaikkein välttämättömimpään.  

On siis selvää, että Sukututkimusseuran Sukutarinakilpailuun osallistuu kertomusten lisäksi sukuartikkeleita, mutta sillä ei ole mitään käytännön merkitystä. Tärkeintä on, että kertomuksia kerrotaan, kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan. Suvun kertomusten kautta oman historia avautuu paitsi kirjoittajalle, myös suvun jäsenille aivan eri tavalla kuin perinteisessä sukukirjassa, joka pohjaa laajaan sukudataan.

Kertomuksen kirjoittamisen suurin ongelma on liikkeelle lähteminen. Tarkastelemalla pelkästään omia kirkonkirjoihin perustuvia tutkimuksiaan havaitsee monenlaisia seikkoja, joiden varaan kertomuksen voi rakentaa. Esimerkiksi runsas pienten lasten kuolleisuus tiettyyn aikaan voi johdattaa selvittämään, rieuhuiko paikkakunnalla kentien jokin kulkutautiepidemia. Ruotusotilasesi-isän vaiheista löytyy aina jotakin kiinnostavaa kerrottavaa varsinkin, jos tutkii myös sotilasrullia. 

Kertomusten aiheita on helppo löytää eikä ensimmäisten tarvitse olla pitkiä. Mutta kun alkuun pääsee, huomaa kertomusten kirjoittamisen palkitsevaksi ja taito kasvaa kerta kerralta. Suosittelen lämpimästi pohtimaan ajatusta, että se sukukirja, joka monen sukutkijan mielessä häämöttää, koostuisikin monesta omaa sukutaustaa käsittelevästä kertomuksesta.

Sukutariankilpailu 2020 on käynnissä. Kilpailulla etsitään asiakirja-aineistoon, muistitietoon tai omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia kertomuksia, jotka kertovat henkilöiden ja perheiden vaiheista. Kertomuksissa voi olla myös fiktiivisiä piirteitä, vaikka ne kertovat historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista. Kirjoittaja voi itse valita tarinansa näkökulman, tyylin ja luonteen. Kertomukset voi kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi.

Sukutarinakilpailu on kaikille avoin. Kirjoittaja voi lähettää kilpailuun enintään kolme kertomusta. 

Kertomuksen enimmäispituus on 15 000 merkkiä välilyönteineen. Kertomus lähetetään sähköpostiviestin liitteenä jossaki tekstitiedoformaatissa. Lisäksi voi lähettää sellaista kuva-aineistoa, johon kirjoittajalla on käyttöoikeus. Jokaisen kuvan on oltava erillinen tiedosto, ts. kuvia ei saa ympätä tekstitiedostoon.

Kilpailuun osallistuvat kertomukset läheteään 30.9.2020 mennessä osoitteella sukutarinakilpailu@genealogia.fi. Sähköpostiviestissä on ilmoitettava kirjoittajan nimi, yhteystiedot ja nimimerkki. 

Sukutarinakilpailun esiraati valitsee loppukilpailuun  7–10 kertomusta, jotka julkaistaan Suomen Sukututkimusseuran verkkosivustolla. Yleisö valitsee äänestämällä voittajan raadin asettamista ehdokkaista. Äänestysaika on 1.–31.10.2020. Kolme eniten ääniä saanutta sukutarinaa ja niiden kirjoittajat julkistetaan Sukututkimusseuran syyskokouksessa marraskuussa 2020.

Suomen Sukututkimusseura julkaisee Sukutarinakilpailuun lähetetyistä kertomuksista kokoelman Sukutarinat 2020. Lähettämällä tarinan kilpailuun kirjoittajat antavat Sukututkimusseuralle luvan mahdolliseen julkaisemiseen verkkosivustolla ja julkaisussa. Kaikki kilpailuun lähetetyt kertomukset tallennetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, missä ne ovat määräajan kuluttua tutkijoiden käytettävissä. 

P. T. Kuusiluoma

Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseura toiminnanjohtaja

Daniel Nyblinin lasinegatiivikokoelma

Toiminnanjohtajan tuumailuja

Vuonna 1931 kirjailija Jalmari Finne lahjoitti Suomen Sukututkimusseuralle Atelier Nyblinin laajan lasinegatiivikokoelman vuosilta 1877–1922. Lahjoitukseen kuului myös piispa O. I. Collianderin teostaan Suomen kirkon paimenmuisto 19:n vuosisadan alusta nykyaikaan varten keräämä pappismiesten valokuvakokoelma. 

Seura talletti nämä kokoelmat seuraavana vuonna Kansallismuseon Muinaistieteelliselle toimikunnalle, josta aikanaan kehkeytyi nykyinen Museovirasto. Tänä päivänä kokoelma kuuluu Museoviraston Kuvakokoelmiin. 

Vuoden 2015 lopulla Seuran hallitus päätti luopua talletuksesta ja lahjoittaa kokoelman Museovirastolle, joka oli siitä jo yli 80 vuoden ajan huolehtinut. Kokoelman negatiivit ovat märkä- ja kuivalevynegatiiveja lasilevyillä ja ne ovat kooltaan noin 9 x 12 cm ja 13 x 18 cm. Negatiivilaatikot vievät 270 hyllymetriä ja yksittäisiä negatiiveja on kaikkiaan noin 110.000 kappaletta. 

Kokoelmaan on tehty laaja henkilökortisto, joten sen käyttö Museoviraston Kuvakokoelmissa on helppoa. Kortistossa on tietoja 1910-luvun alkuun asti, minkä jälkeinen aika on selvitettävä kuvauspäiväkirjoista ja negatiiveistä. 

Nyblinin kokoelma on alkuperäisessä kunnossaan eikä se ole häävi. Kuntotarkoituksen perusteella kokoelmasta noin 70 on edes tyydyttävässä tai välttävässä kunnossa. Kokoelma kaipaisi pikaisia konservointitoimenpiteitä. Kokoelmasta on toistaiseksi digitoitu vain pieniä otoksia. 

Alkuaan norjalainen Carl Petter Daniel Dyrendahl Nyblin (1856–1923), paremmin tunnettu nimellä Daniel Nyblin, avasi vuonna 1877 valokuvaamon Helsingissä osoitteessa Fabianinkatu 27. Avuksi valokuvaamoon tuli veli Holger Nyblin (1864–1910) Norjasta. Jo vuoden 1878 aikana valokuvaamossa tehtiin yli 2 000 kuvausta ja se kilpaili pian kaupungin johtavan valokuvaamon asemasta. 

Nyblinin valokuvaamoja ja haaraliikkeitä toimi lopulta myös Viipurissa, Turussa, Porissa ja Vaasassa. Nyblinin ateljeen toiminta painottui henkilökuvauksiin, mutta tarjolla oli kuvia myös julkisuuden henkilöistä, maisemista ja kaupunkinäkymistä sekä jäljennöksiä taideteoksista. 

Atelier Nyblinin lasinegatiivikokoelma 1877–1922 on merkittävä suomalainen valokuvakokoelma. Se sisältää noin 120.000 kuvaa, joista vain pieni osa on digitoitu. O. I. Collianderin valokuvakokoelmassa on 2.888 valokuvaa.

Seuran jäsenille alennusta kuvista 

Suomen Sukututkimusseuran jäsenet saavat Museovirastosta alennuksen Atelier Nyblinin lasinegatiivikokoelmasta sekä O. I. Collianderin pappiskuvien kokoelmista. Jäsen saa omaan käyttöönsä tilattavan ilman Museoviraston hinnaston mukaisia käyttömaksuja. Maksettavaksi jää ainoastaan hinnaston mukainen kuvamaksu. Jos kuva on digitoitu, saa Seuran jäsen sen puoleen hintaan. 

Henkilö- ja yhdistysjäsenten omalla käytöllä tarkoitetaan henkilökohtaista käyttöä sekä julkaisemista verkkosivustolla tai printti- ja digitaalisissa julkaisuissa sekä vähäisessä määrin tapahtuvaa myyntituotekäyttöä. Jäsenetu ei koske muuta markkinointi-, mainos- ja kaupallista myyntituotekäyttöä.

Saadakseen jäsenedun jäsenen tulee tehdä valokuvatilaus Museoviraston normaalin käytännön mukaisesti ja tässä yhteydessä ilmoittaa olevansa Suomen Sukututkimusseuran jäsen. 

Suomen Sukututkimusseuran jäsenillä on uusi merkittävä jäsenetu. Seuran henkilö- ja yhdistysjäsenet saavat alennuksen Museoviraston kuva-arkistossa säilytettävästä Atelier Nyblinin lasinegatiivikokoelmaan 1877–1922 kuuluvista kuvista sekä O. I. Collianderin pappiskuvien kokoelmasta.

P. T. Kuusiluoma

Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja

Talo joka upposi

Turussa on savimaan vyöryminen Aurajokeen muodostanut enti- saikoina ongelman erityisesti Multavierun kaupunginosassa, josta johtuu alueen nimikin. Jo 1700-luvulla kaupungin keskustan jokirantoja paalutettiin, mutta kokonaan eivät paalut kyenneet sortumia estämään. Tuhoisin ja tunnetuin maanvyörymistä tapahtui 10. toukokuuta 1830, jolloin osa Richterin talosta sortui Aurajokeen. Onnettomuus vaati yhden ihmishengen. 

Multavieru tunnettiin nahkurien kaupunginosana. Turun nimekkäin nahkurisuku oli Richter, jonka suomalainen kantaisä saapui Saksasta Turkuun 1600-luvun puolivälissä. Hänen jälkeläisensä toimivat Turussa nahkureina ja karvareina seitsemän sukupolven ajan. Parkittu nahka ja eläinten raadot haisivat – lievästi sanottuna – pahalle, mutta niillä Richterit vaurastuivat jopa siinä määrin, että 1800-luvun alussa nahkurimestari Jakob Kristian Richter (1745–1812) oli Turun rikkain porvari. Hänen poikansa Kristoffer Richter (1778–1831) kutsuikin itseään jo tehtailijaksi. Hänellä oli vaimonsa Agata Karolina Hjeltin (1789–1864) kanssa kymmenen lasta. 

6. kaupunginosan 9. korttelin tonteilla 1 ja 2 (entinen Pohjoiskortteli 39) sijainnut Richterin talo oli rakennettu aivan joen rantatörmälle. Talo laajeni aikojen saatossa ja lopulta siinä oli 24 huonetta kolmessa kerroksessa. Se oli silloisen Turun suurin yksityinen kivitalo. Tontilla oli muitakin rakennuksia, joita vuokrattiin ulkopuolisille. Eräs vuokralaisista oli Suomen hallituskonselji (sittemmin senaatti), joka kokoontui vuosina 1809–1819 Richterin talossa. Hallituskonseljin kokoushuoneeseen siirrettiin Porvoon valtiopäivillä käytössä ollut keisarin valtaistuin. Aleksanteri I istui siinä vierailessaan Turussa vuonna 1812. 

Turku paloi suurelta osin 4.–5. syyskuuta 1827, jonka jälkeen Richterin talostakin oli jäljellä vain mustuneet kiviseinät. Kristoffer Richter ei tästä lannistunut, vaan päätti rakentaa talonsa uudelleen. Talokokonaisuuden, joka käsitti neljä toisissaan kiinni olevaa rakennusta, suunnitteli amatööriarkkitehti Kristian Fredrik Bäck. Hän suunnitteli paljon taloja Turkuun palon jälkeen. Richterin talot valmistuivat nopeasti, ehkä jo vuonna 1828. 

Terävänä liikemiehenä Richter oivalsi, että kaupungissa tarvitaan pikaisesti uusia viljavarastoja tulen tuhoamien tilalle. Hän kunnostuttikin yhden uudisrakennuksistaan viljamakasiiniksi. Kruunu vuokrasi rakennuksen, johon ahdettiin yli 17 000 tynnyriä viljaa. Se oli liikaa Multavierun savipohjalle ja viljamakasiini sortui kovalla ryskeellä Aurajokeen maanantaina 10. toukokuuta 1830 kello 10 aamupäivällä. 

Estääkseen maan liikkumisen Jakob Kristian Richter oli teettänyt rakennuksen alapuolelle kivisen rantapenkereen eli bollverkin. Sortuessaan rakennus kuitenkin painoi saven rantapenkereen alta jokeen, jolloin joen pohja puolestaan nousi ylös. Sen seurauksena joenuoman keskelle muodostui 66 kyynärää pitkä, 27 kyynärää leveä ja 4 kyynärää korkea saareke. Aikojen kuluessa se vähitellen hävisi, mutta veden ollessa matalalla saattavat veneet joskus vieläkin tömähtää savikarikoihin. 

Viljavaraston lisäksi jokeen päätyivät samassa rakennuksessa sijainneet toimisto, myymälä ja eteinen. Rakennuksessa sisällä ollut aatelisnuorukainen August Wilhelm von Konow ei ehtinyt ulos, vaan jäi sortuvan talon raunioihin. Hänen ruumiinsa saatiin nostettua ylös iltapäivällä. Kuolinsyyksi on Turun ruotsalaisen seurakunnan kuolleitten luetteloon merkitty murskaantuminen (krossad). 

August Wilhelm von Konow syntyi rippikirjassa olevan tiedon mukaan Pernajassa (ei löydy Pernajan syntyneistä) 13. syyskuuta 1804, joten hän oli kuollessaan 25 vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. August Wilhelmin vanhemmat olivat luutnantti, kruununnimismies Berndt Fredrik von Konow (1772–1822) Espoon Mäkkylästä ja hänen ensimmäinen puolisonsa (vuodesta 1796) Kristina Elisabeth Witting (1776–1819). 

Von Konow oli muuttanut Espoosta Turkuun vasta kolmisen kuukautta ennen onnettomuut- ta, tammikuun lopulla 1830. Hän toimi Richterin palveluksessa sekä kymmenpäisen lapsikatraan kotiopettajana että kirjurina. Rippikirjaan von Konow on merkitty jalosukuiseksi herraksi ja konttorikirjuriksi (välborne herr, skrifvare å contoiret). Hän oli naimaton. 

Tarinan mukaan von Konow oli juuri pitämässä lukutuntia Richterin kahdelle tyttärelle ja paikalla oli myös rouva Richter, kun talo alkoi äkkiä huojua voimakkaasti. Rouva tyttärineen ehti ulos viime hetkellä, mutta kainalosauvojen avulla liikkunut von Konow vajosi talon mukana jokeen. Tarina tuntuu väritetyltä, sillä olisiko Richterin lapsille pidetty lukutunteja viljavaraston yhteydessä sijainneessa myymälässä tai toimistossa? Rouva Richteriä ja hänen tyttäriään ei mainita esimerkiksi Åbo Tidningarissa 16. kesäkuuta 1830 julkaistussa onnettomuuden selonteossa. 

Richterin taloa kohdannutta harvinaista onnettomuutta muistellaan Turussa vieläkin silloin tällöin. Jäljelle jääneet rakennukset olivat pystyssä vuoteen 1960, jolloin ne purettiin uusien kerrostalojen tieltä. Suojelupyynnöt kaikuivat kuuroille korville, kuten Turussa valitettavan usein tapahtuu. 

Pirjo Terho 

Palkittua historiantutkimusta

Toiminnanjohtajan tuumailuja

1800-luvun alun seksityöläisten historiaa

Työväenperinne – Arbetartradition ry palkitsee vuosittain Vuoden työväentutkimus -palkinnolla ansiokkaan työväestön historiaa käsittelevän teoksen. Maaliskuussa julkistetun vuoden 2019 palkinnon voitti professori Kirsi Vainio-Korhosen teos Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018). 

Tutkimuksen laajan lähdeaineiston keskiössä ovat poliisin valvontakirjat ja sinne päätyneiden naisten elämäkerrat. Köyhyyden, lukutaidottomuuden ja rikollisuuden ympärille kietoutuvat elämät kertovat työläisnaisten marginaalista ja samalla myös suomalaisen syrjäytymisen historiasta. 

Kirsi Vainio-Korhosen mukaan prostituutiota on tähän asti tutkittu vain rikoshistorian näkökulmasta, mutta nyt sitä tutkitaan myös osana työnteon historiaa, samalla tavoin kuin muitaki epäterveellisiä, vaarallisia tai epämiellyttäviä töitä, joita köyhien täytyi tehdä elääkseen. 

Pohjalaissotilaiden onneton sotaretki Preussiin

Suomen Sotahistoriallisen Seuran valtakunnallisen pro gradu -kilpailunsa voittaja on FM Erkki Hietaniemen Helsingin yliopistosta. Hänen tutkielmansa aihe on "Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–1629. Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä". 

Tutkielmassa selvitetään, kuinka moni sotaväkeen määrätyistä saapui Preussiin. Tässä yhteydessä selvitetään sotilaiden taustat, sijaisten hankkiminen, pakenemiset, rankkaukset ja kuolema ennen matkaa ja matkan aikana. Lisäksi tutkittiin, kuinka moni Preussiin saapuneista kuoli taisteluissa tai sairauksiin, katosi tai poistui rivistä muulla tavoin. 

Tutkimuksen mukaan Pohjanmaan rykmenttiin rekrytoiduista 3500 miehestä selvisi sotaretkeltä hengissä noin 18 prosenttia. Vain 20 tapauksessa on varmaa, että vihollinen tappoi sotilaan. Aikakauden sodankäynnille oli tyypillistä se, että valtaosa tappioista aiheutui kulkutaudeista, nälästä ja rasituksista ja vain pieni osa varsinaisista sotatoimista. 

Tutkielmassa käytettiin prosopografista metodia eli rykmentin vahvuuden kehitystä tutkittiin yksilöiden kautta. Sotien miestappioita on yleensä tutkittu vahvuusilmoitusten ja sotaan vietyjen kautta. Lähdeaineiston oli Ruotsin sota-arkiston ruodutus- ja sotaväenottorullat, katselmusrullat Preussissa sekä kotimaassa sodan jälkeen laadittu tarkastusrulla. 

Erkki Hietaniemen tutkielma vahvisti aikaisemman tutkimuksen käsitystä siitä, että raskas työpalvelu ja kehno ravitsemus aiheuttivat kenttäolosuhteissa suuren tautikuolleisuuden. Vanhemmat ikäluokat elivät sodassa kauimmin, koska heille oli kehittynyt nuorempia parempi tautien vastustuskyky ja siksi he sairastivat vähemmän. Koko tutkielman voi ladata täältä.

P. T. Kuusiluoma

Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja.

Huomionosoituksia sukututkimuskentällä

Toiminnanjohtajan tuumailuja

Suomalaisen sukututkimuksen kultainen ansiomitali

Suomen Sukututkimusseuran hallitus on päättänyt myöntää Suomalaisen sukututkimuksen kultaisen ansiomitalin vuonna 2020 päätoimittaja Matti Lehtiölle Isostakyröstä.

 Matti Lehtiö on toiminut Eteläpohjalaiset Juuret ry:n puheenjohtajana sen perustamisesta vuodesta 1999 lähtien sekä Eteläpohjalaiset Juuret -julkaisun päätoimittajana vuodesta 1999 lähtien. Matti Lehtiö tunnetaan eteläpohjalaisen sukututkimuksen eturivin asiantuntijana, joka on kirjoittanut lukuisan joukon julkaistuja sukuartikkeleita.

Rautalammin Rossin suku Vuoden sukukirja

Suomen Sukututkimusseura on valinnut Vuoden sukukirjaksi 2019 teoksen Rautalammin Rossien suku 1. Rossit Ruotsin valtakunnassa. Sen on kirjoittanut HTM Tommy Koukka ja kustantanut Rautalammin Rossien sukuseura ry. 

350-sivuinen sukukirja alkaa 1630-luvulla silloiseen Rautalammin pitäjään kuuluneeseen Kärkkäälän kylään tulleesta Brusius Matinpoika Kaipaisesta, jolle vakiintui 1600-luvun puolivälissä sukunimeksi Rossi. Sukukirja kertoo Brusius Rossin elämänvaiheista ja sisältää suku- eli perhetaulut. 

Sukukirjassa esitellään myös muualla Suomessa (Akaalla, Jääskessä, Mouhijärvellä ja Tyrväällä) esiintyneitä Rossi-sukuja, joilla ei ole todettu olevan yhteyttä Rautalammin Rossien kanssa. 

Rautalammin Rossien suku 1 edustaa perinteistä sukukirjatyyppiä ja täyttää laadukkaan sukututkimuksen kriteerit, mm. lähdeviitteet on tehty esimerkillisesti. Teoksen sisältö on selkeästi rajattu ja se perustuu pitkäjänteiseen ja perusteelliseen sukututkimukseen, jossa on käytetty ansiokkaasti monipuolista lähdeaineistoa. Kovakantinen teoksen taitto on selkeä ja kuvitus onnistunut.

Vuoden sukukirja valittiin 29. kerran ja kilpailuun osallistui 35 teosta. Raatiin kuuluivat Mikko Kuitula (puheenjohtaja), Eeva Hasunen, Matti Lehtiö ja Pirjo Terho.

P. T. Kuusiluoma

Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja

Show must go on!

Toiminnanjohtajan tuumailuja

Koronaepidemian ja sen ehkäisytoimien vuoksi Seura on joutunut sulkemaan kirjastonsa ja peruuttamaan kaikki tilaisuudet maaliskuun puolivälistä alkaen näillä näkymin ainakin heinäkuun loppuun asti. Kesäkuun alkuun suunniteltu jäsenmatka Ruotsiin on peruutettu, mutta elokuun puolivälin Viron jäsenmatka on toistaiseksi tapahtumakalenterissa. Siitä päätetään viimeistään juhannuksen alla.

Valitettavasti myös Suomen Sukututkimusseuran suuren neuvottelukunnan kokous jouduttiin peruuttamaan. Toukokuussa Lahdessa pidettäväksi suunniteltu paikallisten sukututkimusyhdistysten yhteistyötä koordinoiva kokous olisi ollut tärkeä tilaisuus. Kokouksen uudesta ajankohdasta tiedotetaan yhdistyksille, kun epidemiatilanne selkiytyy.

Tällä hetkellä on epävarmaa, voidaanko elokuun lopulle suunniteltu sukututkimuksen opettajien neuvottelukunnan kokous pitää. Siitä tiedotetaan viimeistään elokuun alussa. Vahvasti toiveissa on, että 19.9.2020 Helsingissä pidettäväksi suunniteltu seminaari Släktforskningspublikationer i fokus ja syyskaudelle suunnitellut koulutustilaisuudet voitaisiin jo järjestää, mutta näidenkin kohtalo jää myöhemmin päätettäväksi.

Seuran kevätkokous oli kutsuttu koolle Suku 2020 -tapahtuman yhteyteen Keuruulle, mutta sekin jäi pitämättä. Seuran hallitus päätti siirtää kevätkokouksen pidettäväksi samana päivänä kuin syyskokouksen eli 21.11.2020 Tieteiden talolla Helsingissä. Niinikään syyskokouksen yhteydessä luovutetaan Suomalaisen sukututkimuksen kultainen ansiomitali ja Vuoden sukukirja -kilpailun palkinto sekä julkistetaan Sukutarinoita 2019 -antologia.

Peruutettujen koulutustilaisuuksien aukkoa paikkaamaan Seura on tiedottanut verkkosivuston Ajankohtaista-sivulla Videokirjaston tarjonnasta teemasisällysluetteloina. Lisäksi Seuran YouTube-kanavalla on vastikään julkaista neljä uutta opastusvideota. 

Seura avasi äskettäin myös Podcast-radion, jossa julkaistaan noin kerran viikossa uusi äänite. Viimeisin on puheenjohtaja Teppo Ylitalon podcast ”Quo vadis, sukututkimus?”, jossa hän pohtii sukututkimuksen olemusta. Podcast käsittelee samoja teemoja kuin oli tarkoitus tehdä Suku 2020 -tapahtuman avajaisten perinteisessä puheenjohtajan puheessa.

Maaliskuusta kesäkuuhun Seura lähettää Jalmarien ilmestymiskertojen välissä jäsentiedotteen, jossa kerrotaan mm. verkosta löytyvistä sukututkijaa kiinnostavista hyödyllisistä aineistoista. Käsillä oleva huhtikuun Jalmari on poikkeuksellisesti vapaasti myös muiden kuin jäsenien luettavissa. Se sisältää Suku 2020 -tapahtumaan teemaan liittyvän artikkelin tietosuoja-asetuksen soveltamisesta sukukirjahankkeessa. Touko-, kesä- ja elokuun Jalmareihin on tulossa sukututkimuksen perusasioita käsitteleviä artikkeleita, mm. siitä mitä lähdekritiikki tarkoittaa sukututkimuksessa.

Seuran toimisto on jatkanut työtään normaaliin tapaan. Sillä on jo pitkä kokemus etätyöstä ja etäyhteyksien käyttämisestä. Esimerkiksi viikkopalaveri pidetään useimmiten skypen välityksellä. Useimmissa työryhmissä toiminnan suunnittelu ja valmistelu jatkuu ilman katkosta. Ensi vuoden maaliskuussa Keravalla pidettävän Suku 2021 -tapahtuman järjestelytyö on hyvässä vauhdissa. Myös strategiatyö on käynnissä, samoin siihen liittyvä koulutuspalvelujen uudistaminen. Koronaepidemia on vauhdittanut Seuran digiloikkaa koulutuspalvelujen toimintasektorilla.

Seura toiminta on toistaiseksi melko vähän häiriintynyt koronaviruksen aikaansaamasta tilanteesta. Vaikka arviot poikkeuksellisten olosuhteiden kestosta vaihtelevat paljon, Seura suunnittelee ja valmistelee syyskauden ja osittain jo ensi vuodenkin toimintaa — senkin uhalla, että loppuun saakka valmisteltu tapahtuma saatetaan joutua peruuttamaan. Näin on tehtävä, että tapahtumakalenterissa olisi ohjelmaa sitten, kun olot jälleen normalisoituvat. Show must go on!

P. T. Kuusiluoma

Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseuran toiminnanjohtaja