Hiski voi viedä harhaan

Olen alun perin julkaissut tämän artikkelin omassa blogissani 28.1.2007



Pelkkää Hiskiä ja Family Search -sivustoa pyörittämällä pääsee nopeasti tuloksiin, jos tutkii pitkään samassa pitäjässä asuneita sukuja. Näiden nettihakujärjestelmien käytössä on kuitenkin omat vaaransa. Tässä yksi esimerkki liian pikaisesti syntyneistä johtopäätöksistä, joiden takia sekä perheen isä ja äiti saivat väärät vanhemmat.

Olin jo aiemmin saanut ystävällisesti apua sukututkijatuttavalta, joka selvitti Helsingissä teurastajamestarina toimineen Isak Wilhelm Wareliuksen syntymäajan. Näin kyseinen herra muuttuikin pikkuserkukseen. Tuolloin en huomannut kysyä hänen vaimonsa, Klara Wilhelminan syntymäaikaa.

Lohjan puhtaaksi kirjoitetut vihittyjen luettelot kertovat ym. Isak Wilhelm Wareliuksen avioituneen vuonna 1838 Outamon rusthollissa asuneen Klara Wilhelmina Nymanin kanssa. Hiski -hakua käyttämällä löytyykin sopiva henkilö Isakin morsiameksi. Inkoon Maggbölen Spofsin talollisen, Olof Nymanin ja vaimonsa Christina Carolinan perheeseen syntyy 26.7.1815 tytär, joka saa nimekseen Clara Vilhelminan.

Kun ketään muuta Nymania ei tunnu löytyvän ja tämä tyttö on juuri sopivan ikäinen naimakauppoihin, sai Isak Wilhelmin vaimo luvan olla inkoolaisen talollisen tytär. Digiarkistoon ilmestyivät kuitenkin Lohjan rippikirjat vuosilta 1831-38. Niiden mukaan muuan Klara Vilhelmina Nyman tuli Lohjalle vuonna 1834 ja avioitui 1838. Hänen syntymäajakseen on merkitty 26.7.1810 ja syntymäpaikaksi Kirkkonummi.
Näiden perusteella aiempi päätelmäni osoittautui koko lailla virheelliseksi.

Edelleen Hiskiä käyttämällä pyrin sitten selvittämään tämän kirkkonummelaisen nuoren naisen sukuperää. Tuloksia ei tullut, Hiskin mukaan Kirkkonummella ei vuoden 1810 heinäkuussa eikä koko vuotena syntynyt yhtään Klara Vilhelminaa. Jonkun kohdan yhtälössä piti siis periaatteessa olla virheellinen.

Onneksi maan mainio Digiarkisto oli julkaissut myös Kirkkonummen alkuperäiset kastettujen luettelot digitoituna. Niitä selaamalla Klara Vilhelminan salaisuus vihdoin selvisi.

Heinäkuun 26. päivä syntyi Överbyn kylän Abraksen rusthollissa tuon nimen saanut tytär rusthollari ja kirkkoväärti Israel Nymanille ja tämän toiselle vaimolle, Anna Lovisa Boströmille.

Minkä takia en sitten ollut löytänyt kyseistä lasta Hiskillä. Yksinkertaisesti siitä takia, että jostain syystä Hiskin kastettujen luetteloista puuttuvat kokonaan Kirkkonummen vuoden 1810 loppupuoliskolla syntyneet lapset. Syytä tähän en tiedä, mutta hyvän opetuksen koko tämä tarina antoi. Liiallinen nettilähteiseen luottaminen voi viedä aivan vääriin johtopäätöksiin.

Loppujen lopuksi asiasta irtosi vieläkin enemmän informaatiota. Klara Vilhelminan asuessa Outamon rusthollissa, oli sen emäntänä hänen tätinsä Gustava Boström. Toisaalta Isak Wilhelm Wareliuksen kuoltua haki perikunta oikeusteitse saatavia eräältä A.J. Nymanilta, ritarilta ja kollegianeuvokselta. Tämä paljastui nyt Israel Nyman pojaksi ja täten Isak Wilhemin kälyksi.

Kraappalan vaivaistalo

1860-luvun katovuodet jättivät Hämeen Härkätien varrelle Marttilaan raskaita muistoja. Koska Härkätie oli yksi valtakunnan pääväylistä, täyttyi se päivä päivältä suuremmista kerjäläisjoukoista. Paikalliset muistelivat 1900-luvun alussa, että jos emäntä talosta vain tunnin verrankin istui rukkinsa ääressä, niin kokoontui sillä aikaa kerjäläisiä tupa täyteen. Talojen saunat olivat jatkuvasti lämpiminä ja täynnä kerjäläisiä. Kaikille yritettiin antaa apua niin paljon kuin omistsa köyhistä oloista riitti. Kerjäläiset söivät jopa sioille vietävien perunoiden kuoretkin.
Sen sijaan oman pitäjän köyhiä kohtaan ei Marttilassa aina osattu suhtautua samalla lähimmäisenrakkaudella. Pitäjänkokous oli toki perustanut "waiwaishuoneen" köyhäinhoitoa varten ja erityisen komitean voimin sille oli tehty säännöt. Ne hyväksyttiin syyskuussa 1867, jolloin komitean esimiehenä oli kappalainen Gustaf Grandström.

Pitäjänkokouksen ajatuksena oli ollut pitää omat köyhät omassa pitäjässä työtä tekemässä. Vaivaistaloon oli tätä silmällä pitäen ostettu rohtimia, pellavia, rukki, niinimattoja, karvoja ja muuta asiaan kuuluvaa. Työn tulokset olisi sitten myyty huutokaupalla.

Vaivaisten ruokaan oli määrätty pantavaksi "puoliksi rukiita, puoliksi sammalia, joista tulee soweliasta ja terweellistä rawintoa", kuten komitean pöytäkirjoista selviää.Vaivaishuoneeksi vuokrattiin Kraappalan talo, jossa oli 10 huonetta. Marraskuussa 1867 muuttivat ensimmäiset asukkaat sisään ja hoitajaksi otettiin jahtivouti Lindberg vaimoineen. Asukkaita, kaikenikäisiä, oli alkuvaiheessa noin 60. Sänkyjen virkaa toimittavat pukkien päälle nostetut levyt, joille oli levitelty hieman olkia. Ainoat petivaatteet olivat vaivaisten ja sairaiden mukanaan tuomat, osin likaiset rievut. Lindberg ja hänen vaimonsa olivat täysin kokemattomia toimeensa. Huoneet olivat jatkuvasti likaisia ja kirjavanaan syöpäläisiä.

Erityisen pahasti ontui ruokailun järjestely. Pitäjäläisten yhteneväisten kertomusten mukaan ruokaa oli yksinkertaisesti niin vähän, että ihmisiä kuoli nälkään. Leipää oli aluksi tehty seulomattomista kaurajauhoista ja pavunvarsista. Rukiita oli hieman taikinan siteenä. Näistä leivottu leipä pysyi vain vaivoin koossa.

Velli keitettiin herneenvarsista ja kaurajauhoista. Joka toinen päivä pystyttiin sen mukaan laittamaan muutama perunanpala. Kahden silakan ateria oli suoranainen juhla ja näitä sinttejä hoidokit imeskelivät "kuten kuoleva oljenkortta". Joulun aikaan leipätaikinaan ilmaantui jäkäliä ja mäkisammalta hernevarsien kera. Rukiinjyviä oli taas vain siteeksi, vaikka kaikki pitäjän ruotujyvät (kolme kappaa talolta) oli tuotu vaivaishuoneelle. Lisäksi oli ostettu parikymmentä tynnyriä rukiita varalle.

Leipä ei noilla ainesosilla pysynyt koossa, vaan se täytyy vetää uunista ulos luudalla palasina tai murusina. Ulkonäkökin oli tietysti ikävä. Koska sekä leipä että velli sisälsivät jopa kokonaisia tähkiä, turmeli se syöjän sisuskalut pahasti. Monet vaivaiset tai jo ennestään sairaat kärsivät tulehduksista. Sairastuneet vaipuivat vaatimattomien sänkyjensä pohjalle ja heidän vatsansa turposivat luonnottomiksi. Monet saivat ankaria polttoja ja ummetusta, joka johti nopeasti kuolemaan. Sairastuneita ei hoidettu millään tavalla. Lindbergin kerrotaan päinvastoin vedättäneen vettä joesta sairastuneilla vaivaisilla.

Ison reen päälle oli Lindberg laittanut vesiammeen ja reen keulaan hän kiinnitti kymmenkunta köyttä. Näistä vaivaiset vetivät viimeisillä voimillaan vesikuormaa Paimionjoelta Kraappalaan. Jos joku valitti ja hangoitteli vastaan, lyötiin häntä kepillä ja haukuttiin. Sama kohtalo tuli kaikille, jotka uskalsivat arvostella entistä jahtivoutia. Sairaiden kuollessa tuskaisesti lihoivat Lindbergin hevonen ja lehmät hyvin ruokittuina.

Vain kuukausi sen jälkeen, kun Kraappalan vaivaistalo oli avattu, kuolivat ensimmäiset asukit. Siitä lähtien talo oli jokapäiväinen ruumishuone. Jopa neljä ruumista saatettiin toimittaa saman päivän aikana Marttilan kirkkomaalle. Yhden takia ei matkaa kirkolle tosin tehty, vaan vainajat joutuivat odottamaan liiterin seinustalla arkuissaan, kunnes kuolleita oli riittävä määrä.

Arkut oli lyönyt eräs Nyby -niminen mies kokoon höyläämättömistä, maalaamattomista laudoista. Sairaat pyysivät toinen toistaan toimittamaan itsensä arkkuun. Jotkut laitettiin arkkuihinsa niissä ryysyissä, missä sattuivat kuollessaan olemaan. Jos vaivaiset jaksoivat, he yrittivät ajan tapojen mukaan pestä vainajan ennen arkkuun laittoa. Mitään puhtaita vaatteita, joilla vainajia olisi kunnioitettu, ei käytetty koskaan.

Herneenvarsia ja sammalia kuivatettiin kaikissa lähitalojen riihissä. Tämän työn valvonta kuului kappalaiselle, herra Grandströmille ja kirkkoväärti Ristimäelle.

Varsinkin nälkiintyneet pojat yrittivät tuon tuosta karata Kraappalasta lähitaloihin pyytämään oikean leivän palasta. Karkurit saatiin yleensä heti kiinni ja heitä rangaistiin seisottomalla kylmässä putkassa tai antamalla vain puolikkaita (!) annoksia. Tätä vaativat vaivaistalon säännöt. Pienemmmät lapset olivat talossa alasti ja hieman isommilla pojilla oli joku likainen paita päällä. Vanhoilla tai sairailla ei ollut mitään lohtua elämässään, vaan he joutuivat odottamaan viikatemiestä ilman toivoa maanpäällisestä pelastuksesta.

Vihdoin vappupäivänä 1868 saapui Marttilaan köyhien ja sairaiden pelastaja, kirkkoherra Matias Laurillius Naantalista. Kun uusi pappi saapui, lähti Kraappalasta kolmen vaivaisen lähetystö tapaamaan tätä mukanaan laitoksen leipää ja velliä. Maistettuaan näitä ruokia oli kirkkoherra kiivastuneena heittänyt leivän tuolille ja sanonut; "näitä ruokia ei syö siatkaan".

Laurillius käski Lindbergin vaimoineen häipymään heti paikalla talosta. Ruoka muuttui siitä hetkestä alkaen. Herneenvarret, sammaleet ja tähkät ajettiin kasoihin mätänemään ja leipä leivottiin oikeista jauhoista. Myös talon siivousta parannettiin tarmokkaasti.

Melko pian voitiin huomata hoidokkien yleiskunnon paranevan ja kuoleman talosta tuli oikea hyväntekeväisyyslaitos. Se lopetettiin kuitenkin jo seuraavana syksynä, sillä kesän sato oli ollut Marttilassa hyvä.

Nykyajan ihmisen on vaikea arvostella tapahtumia objektiivisesti, mutta Lindbergin johdolla Kraappalassa ei voitu puhua vaivaishoidosta millään tasolla. Kunnan johtomiehiltä näyttäisi puuttuneen inhimillisyyttä ja käytännöllisyyttä, siksi kauan ongelmat jatkuivat. On tosin muistettava, että pitäjän läpi virranneet kerjäläislaumat veivät helposti kunnan voimavarat pois omista hoidokeista. Kraappalassa vallinnut kurjuus oli ehkä eniten kokemattoman ja itsekkään Lindbergin syytä. Kokonaisuutena kunnassa ei ollut läheskään niin suuri kurjuus tai hätä kuin pitäjän ensimmäisessä vaivaistalossa.


Juha Vuorela

Ja tapahtui niinä päivinä…

… että keisari Pietarilta kävi käsky, että koko Viipurin Karjala oli verolle pantava. Verollepano ei suinkaan ollut alueen ensimmäinen, mutta sikäli tarpeellinen, että alue oli miltei 400 vuoden ruotsalaisomistuksen jälkeen palannut vanhan isäntävaltakunnan alaisuuteen vuoden 1721 rauhassa. Alueella kannettiin verot ruotsalaiseen tapaan, ja sekös keisaria kiinnosti.

Vuotuisen maaveron ohella verotuksen perusyksikön muodosti Ruotsin valtakunnassa 1630-luvulta alkaen henkiraha, jonka kantoperusteena nimensä mukaisesti toimi henki. Ei tosin aivan mikä tahansa henki, mutta sopivan ikäinen perusterve henki, joka ei sattunut olemaan ainakaan aatelismies, sotilas, akatemianprofessori tai muuta valtakunnalle yhtä hyödyllistä.  Henki verotusperusteena vaikuttaa  suorastaan nerokkaalta kaikessa yksinkertaisuudessa. Siksi onkin erikoista, että kruununverotuksessa keskityttiin Ruotsissa niinkin kauan lähinnä viljelymaahan sidottuihin perusteisiin. Vielä 1700-luvun alussa takapajuisella Venäjänmaalla käytössä oli vanhanmallinen arvioverotus, josta miltei koko Ruotsin valtakunnassa oli onnistuttu hankkiutumaan eroon 1600-luvun alkupuolella. Ruotsalainen verotuskoneisto olikin aikanaan Euroopan paras. Se oli tehokas, valvottavissa oleva ja ennakoitava järjestelmä, joka piti suurvallan jaloillaan. Omaa suurvaltaansa määrätietoisesti sommitteleva Pietari oli syytäkin utelias. 

Ruotsalainen henkiraha oli Pietarin mielessä, kun hän vuonna 1718 antoi määräyksen sieluveron kantamisesta Venäjänmaalla.  Siinä missä ennen riitti, että tiedettiin valtakunnan viljelymaat, tarvittiin nyt myös tietoa, ketkä maata viljelevät ja viljelyksillä majaansa pitävät. Kun sitten Viipurin lääni palautettiin Venäjänmaan yhteyteen kolmea vuotta myöhemmin, uuden esivallan oli syytä selvittää alueen väestötilanne perinpohjaisesti: olihan seitsemän vuotta jatkunut sekamelska horjuttanut alueen väestöoloja, jotka eivät olleet ehtineet oikein toipua 1600-luvun lopettaneista kuolonvuosistakaan. Kenties Pietarin visioissa alue näyttäytyi suorastaan jonkinlaisena verolaboratoriona, jossa päästäisiin seuraamaan aitiopaikalta, miten ruotsalainen veronkantojärjestelmä toimi käytännössä. Alueelle jääneet ruotsalaisvirkamiehet, jotka olivat pääosin suomalaista alkuperää, lähetettiin nyt laatimaan kaikenkattavaa väestöluetteloa läänin asujaimista. 

Väestöluettelo laadittiin vuonna 1723, ja se on tänä päivänä Kansallisarkistossa Vanhan Suomen tilien yhteydessä. Koska se on kiistatta keskeisin kirkonkirjojen ulkopuolinen lähde Karjalankannaksen väestöhistoriaan 1700-luvulla, seuraa jäljessä suorat linkit asiakirjaan pitäjä pitäjältä ja kylä kylältä. Toivottavasti samalla tämän tärkeän lähteen käyttö entisestään lisääntyy Karjalaisten sukujen tutkimuksessa.

Muolaa (sekä kappelinsa Heinjoki ja Valkjärvi):

Kääntymä, Tuokkola, Heinjoki, Ristseppälä, Rautiala, Pölläkkälä, Vuosalmi, Paakkola, Mälkölä, Koprala, Heikurila, Kuusaa, Puustinlahti, Piikkilä, Oravaniemi, Laavola, Vuoksela, Vaalimo, Päiväkivi, Uusikylä, Oinaala, Taaperniemi, Seppälä, Puukkola, Lavola, Keskikylä, Perkjärvi, Ilola, Vuotjärvi, Karvola, Sormula, Vesikkala, Yskjärvi, Punnusjärvi, Punnusniemi, Saustola, Himala, Heimala, Selola, Jaarila, Lehtokylä, Kirkkojärvi, Vunukkala, Kosteala, Kahkaala, Nirkkola, Koivula, Lemmettylä, Siparila, Nurmijärvi, Hampaala, Nousiala, Jauhola, Sarkola, Kuuppola, Valkeamatka, Suontaka, Naumala, Hiienselkä, Poutila, Tarpila, Suontaka, Valkjärvi sekä Muolaan pappila, kappalaiset ja lukkarit. Venäjältä tuotujen talonpoikien kylät: Kangaspelto, Kyyrölä, Parkkila.

Kivennapa:

Vaittila, Lipola, Kauksamo, Pylkkölä, Riihisyrjä, Ahjärvi, Tiililä, Haapala, Kuplala, Ruokala, Alakylä, Luutahäntä, Puhuttula, Raivola, Ikola, Voipiala, Kotselkä, Pamppala, Kukonmäki, Vuotjärvi, Pihlainen, Suurselkä, Vehmainen, Kaula, Korpila, Kekrola, Multala, Vanhakylä, Kurkela, Lempilä, Polviselkä, Sopala, Lintula, Paussula.

Uusikirkko (sekä kappelinsa Kuolemajärvi):

Huumola, Summa, Kaukola, Kirstinälä, Taamala, Hyttilä, Tommila, Kauppola, Uiskola, Peippola, Kaukjärvi, Siprola, Työppölä, Anterola, Halila, Makula, Halola, Rieskajärvi, Jukkala, Lempiälä, Kurppola, Rumpula, Kanneljärvi, Häme, Liikola, Kuuterselkä, Sykiälä, Kirjavala, Vammeljärvi, Lempiälä, Metsäkylä, Vammelsuu, Metsäkylä, Ino, Mesterjärvi, Anttonala, Jäppilä, Tarkkala, Uskila, Sortavala, Toivola, Seivästö, Karjalainen, Inkilä, Muurila, Kirjola, Pentikkälä, Akkala, Hietala, Kolkkala, Taatila, Hatjalahti, Mäkienmäki, Moisio, pappila, kappalainen, lukkari, suntio.

Koivisto:

Humaljoki, Rautanen, Partiala, Vanhakylä, Joutsimies, Heinola, Saarenpää, Patala, Ingertilä, Ahtiala, Tervahartiala, Mannola, Härkälä, Piisaari, Vatnuori, Kiiskilä, Kurkela, Ilmasti, Makslahti, Römpötti, kirkkoherra ja lukkari, nimismies.

Johannes:

Nikkola, Henttola, Ahokylä, Räihälä, Repola, Pyökäri, Villinsaari, Kolmikesälä, Hylkiälä, Karhula, Hörkkölä, Lenkkerilä, Kaijala, Rokkala, Kukkola, Alakirjola, Vaahtola, Huunala, Päätilä, Knuutila, Kivitoke, Pukkisaari, Hannukkala, Nokkala, Niemelä, Huistuppula, kirkkoherra ja lukkari.

Viipurin pitäjä:

Samola, Lihaniemi, Alasommee, Nuoraa, Järvelä, Yläsommee, Uskila, Alasäiniö, Tirhiä, Vitsataipale, Yläsäiniö, Liimatta, Repola, Valli, Ryyssylä, Nikoskala, Nygård, Mannikkala, Hämälä, Lyykylä, Kurikkala, Rautasuu, Kähärilä, Suurpero, Häyry, Saarla, Kärstilä, Tikkala, Kostiala, Strömsnäs (Ylivesi), Mutala(hti), Ventelä, Tikkala, Laiharanta, Herttuala, Tutila, Kilpeenjoki, Syvänmaa, Käräjärvi, Nuijamaa, Juvakkala, Nuijamaa, Jyrkilä, Juustila, Alamoisio, Leppälä, Rääsiä, Lavola, Pietilä, Pälttäri, Kaukola, Han(hi)joki, Merijoki, Toikkala, Naulasaari, Ronkaa, Haga, Rasalahti, Parkkila, Mälkki, Kärkiniemi, Kiiskilä, Porkansaari, Kiiskilä, Hapensaari, Piispansaari, Repola, Tervajoki, pitäjänseppä, Karppila, Löytömäki, Vanhakylä, Vahviala, Järvenpää, Houni, Loukola, Lautala, Nurmi, Torikka, Kintere, Rakkolanjoki, Rakkola, Tervajärvi, Ykspää, Hietala, Näätälä.

P. Pietari (Jääskestä Venäjään liitetyt kylät eli myöhempi Antrea):

Lottola, Seitsola, Ahvola, Oravala, Kilpeenjoki, Ihantala, Kaipola, Syvälahti, Kavantsaari, Pullila, Noskua, Anderniemi (Antreala), Patalahti, Hannila, Paukkula, Kama(jauho)la, Pähkjärvi, Kontu, Henttola, Sokkala, Saviniemi, Saarela, Kekkilä, Rupola, Kuparsaari, Sintola, Kaskinen, Hatula, Kukkola, Olkinuora, Kaskisalo (Kaskiselkä), Talikkala, Variksela, Paajala, Ollikkala, Liikola, Sokurala (Sokuranmaa), Ahtiala, Kärenniemi.

Kirvun kappelikunta:

Sairala, Heikkonen, Korpilahti, Tauru, Virolainen, Hauhiala, Kuisma, Hauhia, Jantunen, Näräkkä, Jantunen, Paavilanmäki.

Virolahti:

Orslahti, Kiiskilahti, Koskela, Reinikkala, Kurkela, Virojoki, Pajulahti, Hämeenkylä, Hellä, Vaalimaa, Laitsalmi, Pajusaari, Paatio, Kirkkopyöli, Torstila, Pyterlahti, Virojoen vesisaha.

Säkkijärvi:

Alaurpala, Ristsatama, Jokikylä, Kaukiala, Muhutlahti, Vilajoki, Teikarsaari, Vilaniemi, Heinlahti, Nisalahti, Alaoutila, Alahäme, Siissala, Lahtiala, Huovila, Iivanala.

(P.S. Tsaari Pietarin innovatiiviset verokokeilut eivät ottaneet tulta alleen Viipurin läänissä, vaan alueella palattiin 1728 kantamaan tehokkaaksi osoittautunutta ruotsalaista henkirahaa. Se on kuitenkin jo aivan oma tarinansa).  

 

Pietari Suuri pani verolle muun muassa sielut, parrat ja savupiiput.

 

 

Savottaret sukunimiä viäntämässä, osa 2

Edellisessä bloggauksessa savotarten omista sukunimistä seurasimme lähinnä –tar -päätteisen nimityypin asteittaista katoa eri puolilla savolaista sukunimialuetta. Nyt on vuoro tarkastella, miten sukunimien feminiinijohdannaiset tarkalleen ottaen muodostettiin. Se ei näet aina ollut niin yksinkertaista kuin esimerkki Karhunen →Karhutar antaisi ymmärtää.  Seuraavat esimerkit on poimittu etupäässä Leppävirran kastekirjoista 1743 – 1761, mutta HisKi-vertailun perusteella löydökset edustavat tismalleen samanlaista nimistöä kuin lähipitäjissäkin. (Koska en ole varsinaisesti kielitieteilijä enkä etenkään nimistöntutkija, pahoittelen kirjoituksen terminologisia puutteita)

1. Nimen kantaosan astevaihtelu

Sukunimen kantaosa (siis tässä tapauksessa vaikkapa Karhu|nen) on usein alttiina kielellemme ominaiselle astevaihtelulle. Itämurteiden tapauksessa se tarkoittaa eritoten klusiilien k, p ja t venkoilua ja suoranaista katoamista. Niinpä Hiltuisista sukeutuu useinkin Hilluttaria (Hiltu : Hillu|n), Sikasista Siattaria (Sika : Sia|n), Koposista Kovottaria tai jopa Ko'ottaria (Kopo : Ko(v)o|n), Sopasista Sovattaria, Pelkosista Pelottaria, Sutisista Suettaria tai Suvettaria, Ikosista Iottaria, Jaatisista Jaaittaria, Kaukosista Kau(v)ottaria, Natusista Nauttaria ja Puurtisista kenties peräti Puurittaria ellei sitten tavallisemmin Puurdittaria. Tämä mekanismi lienee myös vaihtelun Airaksinen → Airaksetar taustalla (Airas : Airaksen). On tosin myönnettävä, ettei astevaihtelu aina toteudu: niinpä asiakirjoista tapaamme myös puhdasoppisesti katsoen kyseenalaisempia Leskittäriä, Sopattaria, Kopottaria, Natuttaria ja Hilduttaria, vain joitakin mainitakseni.

Esimerkit kieltämättä houkuttelevat ajattelemaan, että Kovottaret ovat semanttisesti alkuaan Kovon tyttäriä. Varhainen paikannimistö muuten näyttää suosineen myös nimiaineksen kantaosaa koko nimen kustannuksella. Tarkasteltaessa Savon 1500-luvun maantarkastusluetteloiden tiluskappalten nimiä, vastaan tulee pitkä liuta Kosonahoja, Immonpeltoja ja Pöllänniemiä, jotka ovat saaneet nimensä kiistatta siellä ammoin kaskea kaataneista Kososista, Immosista ja Pölläsistä.

Itse nimivartaloista puheenollen: nimivartalohan päättyy oikeastaan sittemmin yleensä kadonneeseen i-vokaaliin: Karhui|nen. Jostain syystä – tämän kielihistorioitsijat selittänevät minulle seuraavan kerran tavatessamme – tätä loppuvokaalia, joka esiintyi muuten entisaikaan laajemminkin kielemme eri murteissa, ei lähtökohtaisesti huomioida muodostettaessa feminiininimiä: siis Karhutar, ei Karhuitar. Kuitenkin harvakseltaan tavataan myös selvästi hyperkorrekteja nimimuotoja, kuten Haloitar (ja kylännimeä Haloila pro Halola).

2. Painottomien sisätavujen kato

Feminiininimien muodostukselle tunnusomaista on myös nimen painottomien sisätavujen synkopointi eli yhteen iskeminen. Niinpä Juutilattaren asemesta kohtaamme usein asiakirjoissa Juuittaren tai Juuvittaren (Juuti : Juu(v)i|n), Laitittaren tai Laidittaren asemesta Laittaren (Laiti : Laiji|n) Lappalattaren asemesta luonnollisesti Lapittaren (ja samalla kaavalla myös muita heimottaria kuten Savottaria, Kainuttaria, toisinaan peräti Suomattaren, mutta emme sentään Hämättäriä). Saman periaatteen mukaan Kilpeläisen tyttö on varsin usein vain Kilvetär ja Vokkolaisen tytär ei muuta näytä koskaan olevankaan kuin Vokotar. 

3. Vierasperäisten nimien ilolaatikko

Vierasperäisten nimien tapauksessa saattoi savolaisella mennä hetkellisesti sormi suuhun. Oxmanista tuli sukkelasti Oxmannitar ja Fickistä Fikitär; Ursinukset (tai tässä tapauksessa paremminkin Ursinat) joutuivat taipumaan peräti Ursiinittariksi. Mutta eniten joutuivat joustamaan Krögerit ja Krogerukset, joista tuli milloin Krögarittaria ja Krouvarittaria, Kruuarittaria ja epäilyttävän usein suorastaan Skruuvarittaria. Vierasperäisen nimistön monenlaiset muodot ilmentävät osaltaan – ja kenties parhaiten – entisajan nimistön monimuotoisuutta. Samalla ne toisaalta kertovat, minkälaisia vaikeuksia erikoiset sukunimet saattoivat aiheuttaa savolaiselle maarahvaalle, jolla, kuten tunnettu sanonta kuuluu, on kasvantaviärät leuvat.

Kun Kristiina Antintytär Kröger muutti Iisalmesta Kuopioon 1807, sai hän selvyyden vuoksi muuttokirjaansa sukunimekseen myös Skrufvari...

Antti Nummelin: mies ja hänen hautansa

Ruoveden hautausmaalla seisoo kerrassaan erikoinen hautakivi. Toisinaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. 

Muuan hautakivi Ruovedellä. Kuva: Antti Ijäs.

Mies hautakiven alla on Antti Antinpoika Nummelin, joka nuorena kulki rippikirjoissa nimellä Anders Johan. Syntymäajaksi on aina kirjattu 30.11.1835, vaikkakaan merkintä Ruoveden kastekirjoissa ei sattunut silmiini. Vanhempansa, Antti Matinpoika ja Justiina Mikkelintytär, kuitenkin asuivat varmuudella Ruoveden Storminiemessä jo 1831. Ruovedelle he olivat muuttaneet 1825 Justiinan kotitalosta tai paremminkin isänsä vuokratilalta, Kurun Hainarista, joka kuului sille lippujunkkari Polvianderille, jota pidetään Runebergin vänrikki Stoolin esikuvana. Ei Ruoveden Storminiemikään oma ollut, vuokralla vain. 

Vuonna 1838 Antti Matinpoika pääsi kiinni oman talon syrjään ja tultuaan nimetyksi seurakunnan kirkkoväärtiksi sai kirkonkirjoihin ilmeisen mielivaltaisesti sukunimekseen Nummelin. Kymmentä vuotta myöhemmin perhe siirtyi isännöimään Kankaan taloa Mustajärven kylässä, joka sekin oli kuulunut Polviandereille. Eletty elämä kaventuu lopulta vain vuosiluvuiksi: Antti Antinpoika pääsi ripille syksyllä 1850 ja vihittiin avioliittoon tammikuussa 1859 Maaria Juusentyttären kanssa; esikoispoika oli tosin tullut maailmaan kihlalapsena jo edellisvuoden maaliskuussa. Perhe näyttää eläneen mitä säyseintä elämää; rippikirjojen huomautussarakkeet loistavat tyhjyyttään.  

Vuosi 1868 ei ollut Antille sanottavan suotuisa. Nälänhätä ravisteli koko maata ajaen epätoivoisten laumoja liikkeelle, laumoja, joita totutusti seurasivat myös tappavat kulkutaudit. Huhtikuussa Antti Antinpoika menetti vaimonsa, kesäkuussa molemmat vanhempansa. Leskimiehen eloon ei kuitenkaan tarvinnut totuttautua, sillä uusia häitä tanssittiin Mustajärvellä jo keväällä 1869, kun Antti otti vaimokseen  Karoliina Erkintyttären Mustajärven Mutilasta. Jo tässä vaiheessa Antin lapsikatras oli jonkinmoinen: esikoispoika Juhaa (1858) seurasivat täsmällisessä tahdissa Serahviia (1860), Eetvart (1862), Emma (1865) ja Iivari (1866), ja uuden emännän myötä tupaan saatiin ajan kanssa vielä Emma Josehviina (1870), Lyyti Maria (1873) ja Hulta Maria (1875). 

Vielä eräs sivujuonne Antin elämässä: Maakaupan vapauduttua 1859 myös Ruovedelle perustettiin yksityisiä kauppaliikkeitä, ensin Palmrothin ja sitten Alanderin. Vuonna 1874 Antti Nummelin siirretäänkin rippikirjassa pois kotitalostaan ja merkintään kauppapalvelijaksi. Tätä tointa hän ehti hoitaa vain kolmisen vuotta, sillä vesitauti kaatoi miehen parhaassa iässään 3.1.1878.

Voi olla, ettei Nummelinille pystytetty hautakivi kuulu kotimaisen veistotaiteen huippuihin, mutta ilman sitä olisi jäänyt tämäkin lyhyt elämäntarina kertomatta. Omalla rujolla tavallaan se uhmaa aikaa.