Anteeksi, kuka olikaan Osmo Durchman?

Sukututkimusharrastuksen suuria murroskohtia lienee ollut sen aristokraattisen leiman vähittäinen mureneminen 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kun harrastajakunta laajeni myös sosiaalisesti, alettiin kuin itsestään pitää luonnollisena, että myös tavallisilla (mitä se nyt sitten tarkoittaakin) suvuilla on historia. Kuitenkin vasta viimeisten vuosikymmenten digitalisaatio on toden teolla popularisoinut sukututkimuksen. Kehityksellä on toki varjopuolensa: samalla kun pääsy aineistoihin on olennaisesti helpottunut, olemme kenties alkaneet pitää monia asioita itsestään selvyyksinä. Suomalaisessa sukututkimuksessa varsin harva asia on kuitenkaan itsestään selvä. Usein olemmekin tosiasiallisesti suunnattomassa kiitollisuudenvelassa yksittäisille asianharrastajille. Yksi tällainen jättiläinen oli Osmo Durchman, suomalaisen sukututkimuksen Grand Old Man.

 

Kanslianeuvos Durchmanin (1890 - 1959) nimi lienee tuttu tämän päivän sukututkijoille lähinnä kirjanomistajamerkistään, joka koristaa lukuisia Seuran kirjaston niteitä.  Silti miehen vaiheita on ehditty muistella Seuran medioissa ainakin kahdesti, Vuosikirjassa (37, 1957 - 1959) ja sittemmin Pertti Vuorisen toimesta Sukutiedon lehdillä (4/1995). Yksityishenkilönä Durchmania tuskin voitaneen pitää kovin mielenkiintoisena tapauksena. Päivätyönsä hän teki virkailijana milloin missäkin, kunnes astui ansaitusti Tieteellisten seurain kirjaston palvelukseen 1946. Todellisen elämäntyönsä hän teki kuitenkin henkilökohtaisen intohimonsa genealogian parissa.

Durchman oli itse aktiivinen sukututkija. Hänen suunnaton uutteruutensa paistaa silmiinpistävästi Wilskmanin kuuluisan Släktbokin sivuilta. Mutta koska olisi itsekästä keskittyä ainoastaan omien juurien selvittelyyn, Durchman eritoten Genoksessa teki tärkeää pioneerityötä erilaisten alan peruskysymysten parissa. Esimerkiksi Durchmanin laaja kirjoitussarja kirkonarkistojen tuhoutumisista on edelleen yhtä käyttökelpoinen kuin se oli ilmestyessään. Durchman oli näkyvä hahmo Suomen Sukututkimusseurassa 1920-luvun alusta alkaen. Seuran sihteeriksi hänet valittiin jo 1922, johtokunnassakin hän viihtyi pitkiä jaksoja. Seuran laaja kirjasto - Pohjoismaiden suurin suku- ja henkilöhistorian alan erikoiskirjasto - on paljossa velkaa Harmaalle Eminenssilleen ja suurlahjoittajalleen. 

Erityisesti eräässä suhteessa Durchman lunasti paikkansa suomalaisen sukutieteen pantheonissa. Vaikka idea olikin lähtöisin Atle Wilskmanilta, juuri Durchman eksplikoi 1920 ajatuksen - jota hän nimitti velvollisuudeksi - kirkonkirjojen kopiointityöstä. Vaatimus ei ollut perusteeton: olihan vain kahta vuotta aikaisemmin useampikin seurakunta menettänyt korvaamattoman aineistonsa kansalaissodan melskeissä. Esittipä Durchman hankkeelle toisenkin perusteen, nimittäin vapauttaa seurakuntain henkilöstö velvollisuudesta, jota kirkkoherrat, kappalaiset ja kanslistit eivät ehdi tai suorastaan osaa toimittaa, tuottamalla aineisto keskitetysti tutkimuksen kohteeksi sinne, missä tutkijat itse sitä pääsevät hyödyntämään. Tässä vaatimuksessa on jälleen jotain tavattoman ajankohtaista…  

Monivaiheisen, liki 25 vuotta kestäneen kopiointityön tuloksena syntyivät ns. mustat kirjat, mustaan nahkaan sidottu historiakirjojen käsin jäljennetty kopiosarja, joka puolestaan toimi ensimmäisessä vaiheessa HisKi-tietokannan perustana. Durchman ehti lisäksi osallistua työryhmään, joka 1940-luvun lopulla johti mormonikirkon toteuttamaa Suomen kirkonarkistojen mikrofilmikuvauksia. 

Pitkät ovat siis Durchmanin jäljet!

Jos Durchman olikin merkkimies sukututkimuksen aineellisten ehtojen ollessa kysymyksessä, sitä hän oli mitä suurimmassa määrin myös aineettomien tapauksessa. Durchmanin katsannossa sukututkimus oli enemmän kuin itseriittoista sukuharrastuneisuutta tai ylpeää esipolvien taulukointia: se oli myös ankara tieteellinen prosessi, se oli genealogiaa. Tämä puoli Durchmanin perintöä, laadukas genealogia, on edelleen keskeinen osa Suomen Sukututkimusseuran "aatetta", ja juuri siksi Seura on halunnut muistaa uutteraa kamreeria nimeämällä uutiskirjeensä tämän mukaan.

 

Durchmanin ex libris lienee kirjastomme asiakkaille hyvin tuttu

Uutiskirje Osmo kertoo, mitä Seurassa tapahtuu. Sen voi tilata maksutta Seuran sivuilta. Seuraavan kerran sähköinen postilaatikko kolahtaa elokuun alussa: stay tuned!

Taikauskoa......

Iin pitäjän rovastintarkastuksessa vuonna 1687 syytettiin erästä Jaakko Olavinpoika Huovista siitä, että hän ei kesällä lauantaisin niittänyt tai korjannut heiniä lainkaan. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän omalaatuiseen menettelyyn, vastasi Jaakko sen olevan vanhastaan tapana. Jos hän tästä tavasta luopuisi, ei hänen karjallaan olisi enää mitään onnea eikä hänen muillakaan töillä menestystä. Edelleen Jaakko Huovinen kertoi, että pitäjässä oli monta muutakin, jotka eivät lauantaisin tehneet heinää.
Nimismies haastoi näistä teoista ja ajatuksista Huovisen maallisen oikeuden eteen. Kolmisen vuotta myöhemmin kerrotaan näiden "päivien valitsijoiden" hävinneen kirkkoherran huolenpidon kautta. Tosin vielä 1691 piispa joutui varoittamaan tästä taikauskoisesta tavasta.

Vuonna 1694 kaksi iiläistä sai syytteen hämäläisten saattamisesta lappalaisten luo maksua vastaan. Seuraavana vuonna Ylivieskassa oli eräs nainen epäiltynä noituudesta ja samaan aikaan Kalajoen Haapajärvellä varoitti rovasti kansaa "kaikesta taikuudesta ja luvattomista lauluista, joita yksi ja toinen vielä pitäne hyödyllisinä linnunpyyntiin, kalastukseen ja muihin taloustoimiin". Erityisiä tarkastusmiehiä asetettiin etsimään näitä henkilöitä ja saattamaan heidät asianmukaiseen edesvastuuseen.

Hailuodossa eräs mies hautasi vuonna 1697 kaksi pääkalloa naurismaahansa suojaksi varkaita vastaan. Kokkolassa oli niitä, jotka eivät uskaltaneet tuoda pappia sairaidensa luokse. Ihmiset ajattelivat, että se henkilö, jonka luona pappi käy, kuolee joka tapauksessa.

Mutta kaikkein törkein tapaus tuli kuitenkin esille rovastintarkastuksessa Haukiputaalla 1703. Pöytäkirjan kertomus tapauksesta on suomennettuna tällainen:

Tuomas Lunkilan vaimo Kerttu Jaakontytär on tunnustanut, että Heikki Matinpoika Tiri, joka eläimeen sekaantumisesta istuu vankilassa, on harjoittanut sukupuoliyhteyttä hänen kanssaan, ennenkun hänet vihittiin Tuomaan kanssa, jonka seikan hän nytkin myönsi, mutta kertoi, että tämä Tiri on tämän saanut tehdyksi erinomaisilla tempuilla (practiserat med särdeles konster), jota tarkoitusta varten hänellä oli ollut lintu, jolla hän oli sivellyt häntä (nimeltä yöpöllö), niin että hän on tullut aivan voimattomaksi, ja siten on hän saanut halunsa häneen nähden tyydytetyksi.

Mieheltä Tuomaalta, joka oli läsnä, kysyttiin tahtoisiko hän edelleen antautua avioliittoon hänen kanssaan, johon hän vastasi: että hän tahtoo tämän hänen hairahduksensa hänelle antaa anteeksi, pyysi ainoastaan, että hänet säästettäisiin kirkonrangaistuksesta, koska hänet oli siihen saatu kelvottomilla tempuilla, ja Pietari Simonpoika Haipus, joka tämän yölinnun oli myynyt vanki Tirille, on antanut aiheen tähän pahan menoon.» Rovasti piti asiaa karkeana ja lykkäsi sen koko laajuudessaan kihlakunnan oikeuteen.

Kuva teoksesta The History of Witchcraft and Demonology - Montague Summers, 1926
Lähde Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat 1898

Savottaret sukunimiä viäntämässä, osa 1

Jokainen, joka onnistuu juontamaan juurensa viimeistään 1700-luvun alkupuolen Savoon, törmännee ilmiöön, etteivät miehet ja naiset kanna aivan samanlaisia sukunimiä. Siinä missä miesten nimi päättyy totutusti -nen (asiakirjoissa tietty usein vain -in), naisten sukunimet päättyvätkin päätteeseen, joka on helppoa arvata nimen feminiinijohtimeksi: -tar. 

Jo 1800-luvun kirjoittajat kiinnittivät huomiota nimityyppiin, mutta sitä ei näytä silti tarkastellun laajemmin. Tuorein yhteenveto kirjallisuudesta sisältyy Sirkka Paikkalan väitöskirjaan Se tavallinen Virtanen (s. 557). Naisten sukunimiä on sukututkimuksessa käsitelty tavallisesti vain tuttujen "miehisten" nimimuotojen variantteina, jotka on yleensä pyritty normalisoimaan tutuiksi -nen -päätteisiksi nimiksi. Niinpä esimerkiksi Kaarlo Teräsvuori tyytyy katsauksessaan Savottarien sukunimistä Kuopion pitäjässä 1700-luvun alussa (SSV 37, 1957 - 1959 s. 228 -232) lähinnä oikomaan mustien kirjojen karkeimpia lukuvirheitä ja yhdistämään nimet maskuliinisiin standardimuotoihinsa.   

Nimityypin alkuperästä Teräsvuori esittää varovasti mielipiteensä, joka on varmasti oikeansuuntainen: -tar-päätteen taustalla kummittelee ilmiselvästi tytär-sana, joskin lienee turvallisinta katsoa, että sukunimityyppi on saanut alkunsa analogisesti -tar-päätteisten naista merkitsevien nimisanojen, kuten kuningatar, mallin mukaan. Toisaalta jo vanha kansanrunoutemme tarjoaa jonkinmoista pohjaa -tar-päätteisille erisnimille: kaikkihan sai Kalevalassakin alkunsa ilman tytöstä Ilmattaresta. Tästä onkin johdettavissa ajatus, että vaikkapa Karhuttaret ovat, kuinkas muutenkaan, Karhuisen tyttäriä tai ainakin sukukuntaan kuuluvia.  Mitä tulee nimityypin syntyaikaan ja varhaisempaan levinneisyyteen, dokumentaation puutteellisuus estää täsmällisten päätelmien tekemisen, naiset kun esiintyvät Savon voudintilien sivuilla valitettavan harvoin omilla nimillään. Nimityyppiä pidetään "keskiaikaisena", mutta olisi kenties tarpeettoman uskaliasta olettaa, että nimikäytäntö olisi ollut jonain tiettynä historian hetkenä yhdenmukainen koko savo-karjalaisella kulttuurialueella. Jo 1600-luvun tuomiokirjat viittaavat eriäviin alueellisiin käytänteisiin. Ja, vihdoin viimein, vaille tyydyttävää vastausta jää edelleen kysymyksistä tärkein: missä määrin säilyneet dokumentit tosiasiassa heijastavat rahvaan arkisia nimikäytänteitä elävässä elämässä?

Nimityypin häviötä onkin huomattavasti mielekkäämpää tarkastella kuin sen syntyä. Nimikäytännössä tapahtuvaa muutosta voi yleisellä tasolla kartoittaa HisKi-tietokannan avulla, vaikka se ei käsitäkään jokaisen relevantin seurakunnan kaikkea aineistoa ja vaikka se onkin vain toisen tai kolmannen käden "lähde". Jo muutaman koehaun perusteella on ilmeistä, että -tar-nimityyppi on jo 1700-luvulle tultaessa hyvinkin erilaisessa asemassa eri puolilla tarkastelualuetta eli perinteisen savolaisnimistön esiintymisaluetta Pohjois-Pohjanmaalta ja Kainuusta itse maakuntaan ja edemmäs aina Käkisalmen lääniin asti.

Tar-muodot vaikuttavat jo 1700-luvun kontekstissa melko arkaaiselta ilmiöltä, joka oli poistunut tai poistumassa maakunnan vanhimmalta asutusalueelta Mikkelin ympäristöstä. Esimerkiksi Puumalan (1708), Juvan (1718) ja Mikkelin (naisten nimet kastekirjoihin 1726) kastekirjoista -tar-nimiä ei löydy ensinkään. Itä-Savossa, Säämingissä ja Kerimäellä, -nen-tyyppi esiintyy naisilla predominanttina heti isonvihan jälkeen (tilanteen muutos 1710-luvulla on ainakin Kerimäellä, josta kastekirjoja on tuolta ajalta säilynyt, suorastaan dramaattinen).  Sulkavalla kumpikin nimityyppi elelee produktiivisena rinta rinnan vielä 1720-luvulla, mutta -tar-nimistö katoaa asiakirjoista kuin taikaiskusta 1730. Naapurissa Puumalassa -nen- muodot edustavat yksinomaista nimityyppiä jo vuosisadan alussa. Pohjoisempana Pieksämäellä vaimoväki taas kantaa kuuliaisesti -tar-nimiään aina 1740-luvun puoliväliin asti. 

Maakunnan keskiosat näyttäytyvät jo selvästi vanhoillisempana alueena. Joroisissa -tar-nimet säilyttävät johtoasemansa peräti 1800-luvun ensivuosiin asti, joskin -nen-nimiä ilmaantuu asiakirjoihin vaihtelevalla menestyksellä jo 1730-luvun puolimaissa. Leppävirralla -nen-nimet syrjäyttävät -tar-nimet nopeasti 1770-luvun alkuvuosina. Muutos rippikirjoissa on kertakaikkinen. siinä missä vielä 1761 - 1767 pidetyssä rippikirjassa -tar-nimet edustavat yksinomaista nimityyppiä, ne ovat kadonneet jälkiä jättämättä 1777 aloitetusta rippikirjasta.  Rantasalmella savottaret alkavat kadota kirjoista 1790-luvun lopulla, kappeliseurakunnassa Heinävedellä samoin 1800-luvun ensivuosina.  

Pohjoiseen mentäessä suuri muutos nimikäytännössä tapahtui Kuopiossa heti 1780-luvulle tultaessa, kappeleissaan Maaningalla ja Nilsiässä vuosikymmenen alkupuolella ja Karttulassa vuosikymmenen lopussa. Iisalmesta nimityyppi on ehtinyt hävitä tyystin ennen kastekirjasarjan alkua (1732); sama pätee sen kappeleihin Kiuruveteen ja Pielaveteen. Hämeeseen työntyvältä Rautalammilta savottaret katoavat asiakirjoista melko tarkalleen 1750. 

Savolaisten aikoinaan asuttamassa Kainuussa muutos tapahtui kastekirjoista päätellen samaan aikaan kuin keskisessä Savossa 1790- ja 1800-lukujen tietämillä. Naapurimaakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla -tar-nimistöä esiintyy jonkin savolaisperäisen sukunimistön yhteydessä vielä 1730-1740-luvuilla, mutta asutukseltaan alkuaan savolaisvoittoisissa Pulkkilan, Muhoksen ja Kuusamon pitäjissä savottaret pitivät puoliaan asiakirjoissa 1760-luvulle asti. Vaikka perifeerisiltä asutusalueilta voisi odottaa vanhakantaisempaa nimikäytäntöä, -tar-nimistö katoaa Pohjois-Karjalassa kirjoista varsin varhain: Liperi ja sen Savon-puoleinen kappeliseurakunta Kaavi ovat savottarista vapaata vyöhykettä jo 1720-luvulla historiakirjojen alkaessa. Pielisjärvellä -nen- on ajoin niskan päällä jo 1720-luvulla syrjäyttäen -tar-nimet lopullisesti 1730-luvun loppupuolella.  Tohmajärvellä -tar- muodot sukeltavat esiin sporadisesti vielä 1730-luvulla kadotakseen sitten kirjoista; sama tapahtuu 1740-luvulla Kiteellä, Nurmeksessa ja Ilomantsissa. Etelä-Karjalassa nimityyppiä ei näytä esiintyvän; Viipurin-Karjalaa en ole tässä yhteydessä katsonut, vaikka alueelta on löydetty jonkin verran varhaisesiintymiä (ks. Paikkala emt. s. 558). 

Näin ollen voidaan havaita, että naisten sukunimityyppi katoaa maakunnasta selvästi vaiheittain: (1) Etelä-Savon keskuspitäjistä sekä Suur-Iisalmen alueelta se on kadonnut tai katoaa jo 1720-luvulle tultaessa. (2) Eteläisistä ympäryspitäjistä sekä savolaisten asuttamasta Pohjois-Karjalasta nimityyppi katoaa nopeasti 1730- ja 1740-lukujen mittaan. (3) Rautalammilla muutos näkyy 1750. (4) Pohjois-Pohjanmaalla nimityyppi on harvinainen, mutta tietyt seurakunnat sinnittelevät 1760-luvulle asti.(5) Leppävirran pitäjässä muutos voidaan ajoittaa 1770-luvun alkuun. (6) Kuopiossa ja sen kappeleissa -tar-nimet katoavat 1780-luvulla. (7) Rantasalmella ja Heinävedellä muutos tapahtuu 1790-luvun lopulla. (8) Kainuussa ja Joroisissa savottaret katoavat lopullisesti asiakirjoista 1800-luvun alkuvuosina.

Keskeiseksi kysymykseksi jää, mikä oikeastaan aiheutti muutoksen vanhassa nimikäytännössä ja miten asiakirjoissa näkyvä muutos tulisi todellisuudessa ymmärtää. Nilsiäläisvaimojen nimistä 1928 Virittäjään kirjoittanut E.A. Tunkelo arveli, että muutosta olisi ollut panemassa alkuun toisaalta papiston tapa nimittää vaimoja miehisillä -nen-nimillä kinkerien nimenhuutojen yhteyksissä ja toisaalta pappien vaihtuminen seurakunnassa.  Etenkin jälkimmäinen ehdotus on sikäli mielenkiintoinen, että se, vaikka vaikuttaakin räikeältä ylitulkinnalta, näyttäisi olevan usean seurakunnan kohdalla ajallisesti mahdollinen selitys: muutos nimikäytännössä sattuu ajankohtaan, jolloin seurakunnan pappilassa tapahtui sukupolvenvaihdos. Oli miten oli, kyse on selvästi laajemmasta muutosprosessista, joka oli alkanut aivan vuosisadan alussa, ellei suorastaan aikaisemmin, ja hitaasti vuosisadan mittaan lyönyt vaiheittain läpi koko savolaisella nimistöalueella. (Tämäkin tilanne toisaalta näyttäisi edellyttävän oletusta, että maakunnassa jossain vaiheessa olisi vallinnut yhtenäinen nimikäytäntö. Näin ei tarvitse tietenkään olla).

On myös selvää, että -tar-nimien kato asiakirjoista ei suinkaan merkinnyt nimityypin kertakaikkista kuolemaa. Nimityyppi säilyi kansan muistissa saaden kenties eri puolilla erilaisia merkityksiä. Tunkelo tiesi kertoa, että kirkonkirjoista Nilsiässä 1780-luvulla kadonneet -tar-nimet olivat suullisessa käytössä vielä sata vuotta myöhemmin, ja että vielä 1900-luvun alussa Säämingissä -tar-muotoja käytettiin puhuttaessa vanhoista naisista. Gottlund, joka vietti lapsuutensa 1800-luvun alussa Juvalla, väitti, että -tar-nimiä käytetään vain sellaisessa yhteydessä, kun ei ristimänimeä mainita. Jo Forsman vanhassa väitöskirjassaan Tutkimuksia Suomen kansan persoonallisen nimistön alalla (1894 s. 60) tuomitsee Gottlundin väittämän erheelliseksi, mutta on aivan mahdollista, että Gottlundin mainitsema käyttötapa on ollut ominainen juuri Juvan seudulle, jossa nimityyppi oli kadonnut kirkonkirjoista ainakin sata vuotta ennen Gottlundia. Rautalampilainen kansanrunoilija Vihta-Paavo Korhonen (s. 1775) puolestaan kutsuu 1786 syntynyttä sisartaan Mariaa tämän muistosanoissa Korhottareksi ja äitiään Annaa Pulkittareksi, vaikka kumpainenkin esiintyy kirkollisissa asiakirjoissa yksinomaan -nen-nimillä. Kenties runoilija haki käyttämillään nimimuodoilla sanoihinsa erityistä juhlavuutta tai jopa kotoista hellyyttä? Jostain nimityypin on täytynyt päätyä 1868 Tohmajärvellä syntyneen Algot Untolan korvaan, kun tämä tiesi kirjoittaa mukaan klassikkokohellukseensa Tulitikkuja lainaamassa Kaisa Karhuttaren leskinaisen hahmon.  Ilomantsilainen runonlaulaja Mateli Ikonen (1771 - 1846) tunnetaan puolestaan historiassa paremmin miehensä sukunimellä, mutta ei Kuivalaisena vaan Kuivalattarena.  Tämä tuo mieleen Tunkelon tiedonannon, että kyseessä olisi ollut tuolloin tapa puhutella selvästi varttuneempaa naishenkilöä.

Tar-nimistön katoaminen oli siis kaikkiaan hyvin monisyinen prosessi, joka saattoi johtaa eri alueilla erilaisiin jälkitulemiin varsinaisen nimityypin jo menetettyä elinvoimansa. Kenties lopullisen kuoliniskun nimityypille antoi vasta vuoden 1920 nimilaki ja siihen sisältyvä mullistava idea virallisesta sukunimestä? Kaiken tämän täsmällisempi todentaminen vaatisi kuitenkin laajemmanpuoleisia tutkimuksia vaikkapa SKS:n Joensuun perinnearkiston kokoelmien parissa. On siis aika heittää pallo perinteentutkijoille!

Siiri Angerkoski Kaisa Karhuttarena elokuvassa Tulitikkuja lainaamassa (Suomi-Filmi 1938)

 

Juhana Taskisen kihlaraha

Sukututkijan ääni: Virpi Kaartinen

Juvalaisen ukkini isä, vuonna 1844 syntynyt maanviljelijä Juhana Taskinen, oli oman arvonsa tunteva mies. Isännyyttänsä ja omaisuutensa suuruutta hän korosti kävellen hitaasti talossaan katsellen milloin mistäkin ikkunasta ulos ja samalla puhellen harvakseen: ”Tuohon suuntaan minulla on maita kolme ja puoli kilometriä, tuohon suuntaan lähes kahdeksan kilometriä.” Kun Juhana ei jaksanut enää tehdä töitä vanhana, hän vahti usein pellon reunassa palkollisten ahkerointia. Kerrotaan, että eräänä aamuna ladon kynnyksellä istuessaan ja heinäkuormia laskiessaan ukko tyytyväisenä totesi ikään kuin itsekseen: ”Kyllä rikkaalla perkeleellä kaikki kasvaa niin.”

Vaikka hän Taskilan isännäksi ryhdyttyään oli jo suurtilallinen, hänelle ei annettu vaimoksi Kurikkamäen Häyrysen tytärtä. Kun Juhana meni Kurikkamäkeen kosimaan, isäntä vei hänet saunaan. Sillä aikaa tavan mukaan emäntä tarkasti sulhasehdokkaan lompakon, jossa oli kihlarahana vain yksi vuoden 1869 kolmen markan seteli. Aamun valjetessa emäntä osoitti nurjaa mieltä, ja isäntä ilmoitti kosijan olevan liian köyhän heidän tyttärelleen. Rukkaset saatuaan Juhana jatkoi saman tien matkaansa Veijalanmäelle rikkaan herastuomari Juhana Konstin kotiin. Siellä kosintaan suostuttiin heti. Ensimmäisen kosinnan epäonnistuminen harmitti Juhanaa, ja hän pani kihlarahan talteen.

Kuultuaan rahan historian äitini, Juhanan pojantytär, pani rahan lasin alle vanhan valokuvan kehyksiin ja kirjoitti taustaan selvitykseksi ”Juhana Taskisen kihlaraha”. Tänä päivänä raha on saanut kunniasijan toisen isoukkini nikkaroiman sata vuotta vanhan sohvan yläpuolelta.

Juhana Taskisen kihlaraha nykyasussaan

(Julkaistu alunperin Facebook-ryhmässä Savolaiset suvut 30.5.2015. Jatkoa seuraa!)