Älä unohda VARMISTUSTA!

Tänään puhumme elämäntyömme eli sukututkimuksen tulosten säilyttämisestä jälkipolville.

Moni meistä on vuosien varrella kerännyt roppakaupalla tietoja suvustaan. Tietoja on vaihtelevissa paikoissa. On paperille kirjoitettuja muistiinpanoja, tietokoneelle tallennettuja dokumentteja, valokuvia ja sukututkimusrekistereitä. Parhaimmillaan sukutietoa on kerätty 40 – 60 vuotta, itsellänikin sitä on yli 40 vuoden ajalta. Mitä tapahtuu, kun sukututkija lähtee intiaanikielellä ”paremmille metsästysmaille”? Onko koko elämäntyö vaarassa hävitä, mikäli jäljelle jäävät sukulaiset tai muut läheiset ja ystävät eivät ymmärrä dokumenttien arvoa jälkipolville? Riski on todella suuri, sillä harvoin lähipiiristä löytyy ihminen, joka olisi yhtä innostunut ja kiinnostunut suvun vaiheista. On suuri vaara, että mahdolliset paperidokumentit ja valokuvat joutuvat roskalavalle. Nuorempi väki toteaa, että ”lähtijän” tietokone on niin vanha, ettei siitä ole mitään hyötyä, ja niin sekin menee kierrätykseen kaikkine tietoineen.

Yllä olevaa uhkakuvaa emme halua toteutuvaksi, mutta mitä voimme tehdä, jotta se ei toteutuisi?

• Voimme tehdä testamentin, jossa kerromme, mistä sukututkimustietomme löytyvät. Voimme määrätä, että niitä säilytetään joko lähipiirissä tai jonkun sukuseuran tai sukututkimusyhdistyksen huomassa. Tällainen testamentti kannattaa tehdä jo varhaisessa vaiheessa, mehän emme tiedä, milloin tulee meidän aikamme lähteä metsästämään.

• Kun olemme harrastaneet sukututkimusta, meillä on varmasti muitakin tuttuja sukututkimuskentällä, joiden kanssa voimme jakaa tutkimuksemme tuloksia. Jakaminen kannattaa tehdä nyt! Jos sukutiedot ovat tietokoneella, voimme jakaa niitä helposti erilaisten palveluiden kautta. Jos tieto on vain paperilla, voimme skannata ja tallentaa sen digitaaliseen muotoon. Digitaalinen tieto voidaan tallentaa moneen paikkaan tai jakaa monelle muulle, jotta tieto säilyy, vaikka meille itsellemme kävisi miten tahansa. Pitää vain muistaa kertoa jälkipolville, missä tieto on, ja antaa myös tallennuspaikan osoitetiedot sekä palvelun tunnukset ja salasanat.

Muutamia hyviä tallennuspaikkoja

Dropbox  on suosittu tallennuspaikka. Sinne voi luoda hakemistoja, jotka voi jakaa useammalle henkilölle. Peruspalvelu sisältää tietyn määrän tallennustilaa ilmaiseksi ja lisää tilaa voi ostaa hyvin edullisesti. Dropbox-hakemistoja voi helposti jakaa muille käyttäjille, jolloin omassa Dropbox-kansiossa tapahtuvat muutokset päivittyvät muillakin, joille olet jakanut kansion.

GoogleDrive toimii samaan tapaan kuin yllä oleva. Samoin toimii myös Box ja moni muu, esimerkiksi Microsoftin SkyDrive. Lisäksi on olemassa puhtaita varmistuspalveluita, kuten Mozy.

On tietysti erittäin tärkeätä, että joku lähipiirissäsi tietää toiveesi säilyttää sukutiedot jälkipolville ja tuntee myös yhteystiedot, tunnukset ja salasanat näihin palveluihin. Meillä kotona tämä hoituu siten, että ylläpidän pitkää dokumenttia, jossa on kaikki tarvittavat tunnukset ja salasanat sekä niihin liittyvät kirjautumisohjeet. Tämän dokumentin tulostan määräajoin muutamille luottohenkilöille siltä varalta, että minulle sattuisi jotakin. Dokumentti ei sijaitse PC:llä tai läppärillä, joka on kytketty nettiin.

Yllä mainitut palvelut toimivat kaikki ”pilvessä” eli netissä, joten jos oma läppärisi tai PC:si sanoo sopimuksen irti, niin tiedot saa palautettua netistä siitä palvelusta, jonne olet ne tallentanut. Sinun pitää vain asentaa palvelun asiakasohjelma uudelle koneellesi ja kirjautua palveluun tunnuksillasi ja koneesi ja palvelun välinen synkronointi alkaa. Jonkin ajan päästä tiedot löytyvät taas koneeltasi.

Valistunut käyttäjä kyselee seuraavaksi, mitä tehdä, kun sukuohjelmisto tallentaa tiedot hakemistoon A, toinen käyttämäni ohjelma tallentaa hakemistoon B, mutta Google Drive onkin hakemistossa C. Pitääkö aina ensin kopioida A- ja B-hakemistot hakemistoon C, jotta ne tulisivat varmistetuiksi? Vastaus on kyllä ja ei. On olemassa lukuisia ilmaisohjelmia, joilla mainitut toimenpiteet voidaan automatisoida tehtäviksi esimerkiksi muutaman kerran päivässä tai harvemmin riippuen siitä, kuinka paljon muutoksia itse tekee ja kuinka tuoreen kopion haluaa varmistaa. Eli monenko tunnin työ on varaa menettää.

Esimerkkiohjelma, jolla synkronoinnin voi hoitaa, on FreeFileSync, jonka kotisivu löydät täältä. Samantapaisia on useita muitakin.

Mitkä tiedostot pitää varmistaa?

Yleispitävä sääntö on, että vain datatiedostot pitää varmistaa. Ei siis ohjelmia, koska ne pitää joka tapauksessa asentaa uudestaan uudelle koneelle. Ohjelmien asennus-CD/DVD-levyt olet tietysti pannut hyvään talteen, samoin kuin ohjelmien aktivointiavaimet, jotka olet saanut, kun ohjelmat ostit. Jos ostit ohjelmat netistä ja itse latasit asennustiedostot, niin ne pitää varmistaa. Tällöin useimmiten asennusavaimet tulevat sinulle sähköpostissa. Tulosta tai tallenna nämä sähköpostit ja lisäksi voit laittaa ne myös varmistushakemistoon.

Datatiedostoja on useita erilaisia, alla ei ole missään nimessä lueteltu kaikkia. Useimmiten tiedostot tunnistaa tiedostopäätteestä, esimerkiksi

• .doc, .docx tai .rtf Microsoft Word -dokumentti
• .xls tai .xlsx Microsoft Excel -dokumentti
• .txt tekstidokumentti
• .jpg, .gif, .bmp, .tif, .png - kuvatiedostoja on näiden lisäksi useita muita
• .ged GEDCOM-tiedosto eli siirtotiedosto, jota käytetään sukututkimusohjelmien välillä

Kaikki modernit sukututkimusohjelmat osaavat luoda GEDCOM-muotoa, ja suosittelen, että aina silloin tällöin teet omasta ohjelmastasi GEDCOM-tiedoston, jonka sijoitat varmistushakemistoon. Tämä sen takia, että voit jatkaa tutkimustasi jollain toisella sukututkimusohjelmalla, jos käyttämäsi ohjelma poistuu markkinoilta.

Miksi ei ulkoinen kovalevy tai muistitikku?

Omat kokemukseni sanovat ei. Minulla on ainakin neljä ulkoista levyä vuosien varrella sanonut sopimuksensa irti, eivätkä muistitikut ei ole paljoa varmempia. Lisäksi niitä on helppo hukata. Vaikka nykyään varmistan kaiken tärkeän ”pilveen”, käytän toki sekä tikkuja että ulkoisia levyjä. Levyjä on aina vähintään kaksi, ja niistä on varmistukset netin ulkopuolella. Jos toinen lakkaa toimimasta, se korvataan heti uudella levyllä, jonne siirretään kaikki, mikä on ehjällä levyllä.

Lisäksi voin mainita, että kuva-arkistomme, jossa on kymmeniä tuhansia kuvia, on vielä paremmin varmistettu. Se on kaikilla talouden koneilla, ja kaikilla talouden ulkoisilla levyillä. Aina kun kamera tyhjennetään, se tyhjennetään jokaiseen tallennuspaikkaan. Ehkä vainoharhaisuutta, mutta tämä on ollut jokusen kerran kuvien pelastus.

Vielä yksi tärkeä seikka huomioitavaksi. Älä säilytä kaikkia koneita ja kovalevyjä samassa paikassa! Jos taloasi/mökkiäsi kohtaa onnettomuus, vaikkapa tulipalo, niin kaikki tuhoutuu. Meillä on varmistuksia myös muissa paikoissa. Toki ne päivitetään harvemmin, mutta kuitenkin. Tämä on myös yksi hyvä syy hankkia varmistustilaa ”pilveen”.

Mitä tämä maksaa?

Oikeastaan hävyttömän vähän siihen nähden, minkä työn takana kerätty tieto on. Esimerkiksi pilvipalvelusta otan Google Driven, jossa saa 5 Gt tilaa ilmaiseksi, ja sen kasvattaminen 20 gigatavuun maksaa alle 3 € / kk. Hinta-tilasuhde vain paranee, mitä suuremman tilan ostaa. Ulkoisten kovalevyjen hinnat ovat myös laskeneet, nyt voi jo saada 1 teratavun levyn noin 100 eurolla, 1 teratavu on sama kun 1000 gigatavua.

Tähän loppuu pelottelu tällä kertaa.

Lasse Holm

Uutta tietoa Vihtilän Margaretasta

Edellisessä blogissani jätin Margareta Spiekerin (s. n. 1640) hieman eksyneissä ja surumielisissä tunnelmissa tuijottelemaan Vihtilän tilan ikkunoista hämäläistä maalaismaisemaa.  Olin heittänyt ilmaan kysymyksen, miten ihmeessä turkulaisen valtaporvarin sisar päätyy Kalvolaan Vihtilän tilalle. Vaikkei Vihtilä ollutkaan Kalvolan tiloista niitä pienimpiä, tuntui se kuitenkin olevan aivan eri maailmasta kuin Turun Spiekereiden kuviot.

Kysymys oli aiheellinen. Onneksi huolehdin Margaretan viihtymisestä aivan turhaan.

Sain vastikään postia Sääksmäki-ekspertti Esko Karisalmelta. Uuden yo-matrikkelin 1640-1852 toimittaja Yrjö Kotivuori oli muutama päivä sitten ilmoittanut hänelle tekemistään muutoksista matrikkeliin.

Nämä uudet tiedot liittyvät myös Vihtilän Margaretan henkilöllisyyteen.

Tähän saakka Margareta on kaikissa käytettävissä olevissa lähteissä (Hämeenlinnan raastuvanoikeus, Turun kämnerioikeus, yo-matrikkeli) esiintynyt muodossa Margareta Spieker. Hänen yhteydessään on myös viitattu turkulaisiin Johan, Jakob ja Joakim Spiekeriin.  Margaretaa on myös tituleerattu porvari Johan Spiekerin sisarena.

Tämä kaikki on mennyt liikuttavan läheltä totuutta.   

Oikean, Vihtilän ikkunassa unelmoivan Margaretan nimi olikin Margareta Spiek (esiintyy myös muodoissa Spijk, Spiken.)  Myös Margareta Spiekin veli oli varakas porvari ja nimeltään Johan. Tosin Johan Spiek toimi Helsingissä eikä Turussa, niin kuin kollegansa Johan Spieker.  

Ei ihme, että sekaannus ja väärinkäsitys ovat eläneet elämäänsä.

Miten asia sitten selvisi?

Kotivuori on viime aikoina käynyt läpi Helsingin raastuvanoikeuden pöytäkirjoja.  Sieltä Johan Heilinin (U1159) kohdalta löytyi ratkaisevaa uutta tietoa. On huomioitava, että Johan Heilin oli Margaretan pojanpoika. Juuri siskonpojalleen Heilinille porvari Johan Spiek testamenttasi rahaa ja hopeaa. Tähän liittyen raastuvanoikeuden pöytäkirjoista löytyi ratkaiseva merkintä: ”Johan Tomasson Spiek barnfödd i Säxmäkij Sochn Huitula by ”

Jos Johan Tomasson Spiek oli syntynyt Sääksmäen Huittulassa, sieltä - eikä mistään Turusta - oli kotoisin myös hänen sisarensa Margareta.  Heidän isänsä nimi on ollut Tomas/Thomas. Huittulan kylä sijaitsee samaisen Vanajaveden rannalla kuin Heinun Vihtilä Kalvolassa.  

Kauas synnyinkodistaan ei Margareta siis päätynyt mennessään puolisoksi Heinun Vihtilään 1664. 

Uusi arvoitus sitten on, mistä talosta Margareta ja hänen veljensä Johan olivat lähtöisin. Tätä asiaa on myös alueen hyvin tunteva Esko Karisalmi pohdiskellut.  Jos Margareta oli talollisen tytär, niin Karisalmen mukaan ainoa mahdollinen talo on luutnantti Hans Fitingistä nimensä saanut Huittulan Vittinkilä. Sieltä nimittäin löytyisi sopivana ajankohtana Thomas-niminen isäntä. 

Kävin eilen läpi SAY:tä. Tosin en sieltä Vittinkilän kohdalta löytänyt mainintoja Margareta tai Johan-nimisistä lapsista, mutta se ei todista asiassa puoleen tai toiseen. Varsinkin SAY:n alkuaikoina sinne ei kaiketi useinkaan kirjattu kuin isännän nimi. Tosin Vittinkilän kohdalta löytyi myös emännnän nimi, Lisa. Lisa Margaretan äitinä sopisi sekin kuvaan hyvin, koska yksi Margaretan tyttäristä kastettiin (ilmeisesti mummunsa mukaan) Elisabethiksi.

Tässä vaiheessa Margaretan ja Johanin yhteys Vittinkilään on siis oletusta, joka odottaa varmistustaan.

Mitä tämä episodi opetti aloittelevalle sukututkijalle? Ainakin sen, ettei aina mene naulan kantaan eikä vakuuttaviinkaan lähteisiin välttämättä ole luottaminen sokeasti. Se opetti taas kerran myös sen, miten tärkeää on vuoropuhelu ja yhteys muihin alan harrastajiin. Se myös alleviivasi ylioppilasmatrikkelin merkitystä yhtenä sukututkimuksen lähteenä.  Yrjö Kotivuoresta matrikkeli on selvästi saanut tekevän ja ahkeran toimittajan.

Tärkeää on myös se, että Margareta on nyt päässyt kotiin.

Hallituksen ääni – Mervi Lampi

Hämeeseen eksynyt karjalainen

Teini-ikäisenä näytin äidilleni juhlallista kirjoitustani: ”Minä Mervi Susanna Lampi aion selvittää sukujuureni”. Valitettavasti kirjoitus ei ole säilynyt enkä itse enää muista, miksi olin kiinnostunut juuristani. Vuonna 1989 huomasin paikallislehdestä, että syntymäkuntaani oltiin perustamassa sukututkimusyhdistystä. Menin mukaan kokoukseen, ja niin minusta tuli 16-vuotiaana yksi Imatran seudun sukututkijat ry:n perustajajäsenistä. Sukututkimusta aloittaessani en voinut millään aavistaa, mitä kaikkea harrastus toisi tullessaan – muun muassa vakituisen työpaikan.

Alaikäisenä sukututkijana olin alussa riippuvainen vanhemmistani: tarvitsin kuljetuksen päästäkseni lähteiden äärelle. Nuori sukututkija herätti ihmetystä lähes jokaisessa kirkkoherranvirastossa. Poikkeuksetta jouduin yleensä ensin vakuuttamaan kirkkoherran, että olen kurssit käynyt ja että osaan tutkia itsenäisesti, kanslistien työtä häiritsemättä. Tutkimuslupa heltisi joka kerta.

Alussa keskityin tutkimaan kaikkien neljän isovanhempani sukujuuria. Oli sykähdyttävää nähdä itselle läheiset ihmiset kirkonkirjoissa ja saada heistä uusia tietoja. Erityisen liikuttavana kokemuksena on jäänyt mieleen ensimmäinen ”arkistolöytöni”, kun Mikkelin maakunta-arkiston vanhassa tutkijasalissa näin mikrofilmiltä mummoni kastemerkinnän. Mummon, jota en koskaan tavannut. Vuosien varrella ne kaukaisemmatkin, menneet sukupolvet ovat tulleet läheisiksi, kun olen esivanhempieni elämänvaiheita seurannut. Sukututkimus on pysynyt yhtenä rakkaimmista harrastuksistani, vaikka välillä on pitänyt keskittyä opiskeluihin, työuraan tai uuden sukupolven kasvattamiseen.

Muutin Hämeenlinnaan työn takia vuosituhannen alussa. En tiennyt kaupungista muuta kuin linnan eikä täällä asunut yhtään sukulaista tai tuttavaa. Muuttaessani päätin, että ”määkimään mie en ruppee” – ja murteestani olen pitänyt tiukasti kiinni. Uudella paikkakunnalla olen useimmiten enemmin kuin myöhemmin eksynyt paikallisten sukututkijoiden pariin. Yhteinen harrastus yhdistää, ja helpottaa jopa karjalaisen sopeutumista Sydän-Hämeeseen. Puheliaalla ja avoimella karjalaislikalla riitti ihmettelemistä hiljaisissa ja varautuneissa hämäläisissä, mutta reilun 12 vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään paikallisia. Paikalliset ovat ilmeisesti oppineet ymmärtämään myös karjalaista, sillä olen toiminut Hämeenlinnan sukututkimusseura ry:n puheenjohtajana vuodesta 2006 lähtien.

Ilokseni olen saanut opettaa sukututkimusta ja opastaa aloittelevia sukututkijoita hyvän harrastuksen pariin yli 10 vuoden ajan. Vuonna 2008 harrastukseni vei valtakunnalliselle tasolle, kun tulin valituksi Suomen Sukututkimusseuran hallitukseen. Varajäsenyyteni muuttui varsinaiseksi paria vuotta myöhemmin, ja tällä hetkellä vastaan Seuran ja paikallisyhdistysten yhteistyöstä. Olen saanut historiantutkijan koulutuksen, mistä on ollut hyötyä niin sukututkimuksessa kuin työssänikin Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Niin, tulin maakunta-arkistoon alun perin purkamaan sukututkimuspyyntöjen sumaa. Pätkätyö muuttui myöhemmin vakinaiseksi eli harrastus todella poiki minulle työpaikan. Työpaikka on pysynyt samana, mutta työtehtävät ovat vuosien saatossa muuttuneet. En ole enää vuosiin tehnyt virkatyökseni sukututkimuksia.

Mitä sitten olen saanut selville omista sukujuuristani 23 vuoden aikana?

Äidinäitini Martta Dysterin (1918–1977) juuret ovat Ruokolahdella ja Puumalassa. Suvusta löytyy torppareita, läksiäisiä, sotilaita ja ainakin yksi taitava kuppari. Toistaiseksi en ole saanut selville, oliko suvulle nimen antanut esi-isä luonteeltaan tai ulkomuodoltaan nimensä mukainen (dyster = synkkä, alakuloinen, surullinen) vai juontaako nimi juurensa muualta.

Äidinisäni Viljam Fennanderin (1912–2001) suvusta löytyy maanviljelijöitä, kauppiaita, sahankirjuria, lehtimiestä, pappia, poliitikkoja ja keksijää. Suku on vaikuttanut lähinnä Puumalassa ja Savitaipaleella, mutta levittänyt myös monelle eteläsavolaiselle paikkakunnalle ja Kannakselle. Ja kyllä, Veikko oli kaukainen sukulaiseni.

Isänäitini Anna-Liisa Meskasen (1906–1954) puolelta juureni ovat Kannaksen Karjalassa, Raudussa ja Sakkolassa. Suvun perinteiset ammatit ovat olleet maanviljelijä (talollinen) ja seppä. Molempien ammattien harjoittajia löytyy suvusta nykyäänkin. Raudun Meskasilla on myös oma sukuseuransa, jonka hallituksessa olen toiminut.

Isänisäni Eino Lammen (1906–1993) suku on kotoisin Kymenlaaksosta ja Itä-Hämeestä; Valkeala, Iitti ja Hollola ovat suvun kantapitäjiä. Maanviljelijöiden lisäksi sukuhaarassa on runsaasti käsityöläisiä, joiden jälkien seuraaminen pitäjästä pitäjään on tuottanut joskus päänvaivaa mutta myös yllätyksiä.

Hämeenlinnaan muuttaessani olin varma, ettei Hollolaa hämäläisempää verta minusta löydy. Vannomatta paras…Räätäli-haaraa seuratessani nimittäin paljastui, että isänisänäidinisänisänäitini Kristiina Henriksdotter Bergström oli syntynyt vuonna 1761– missäpäs muuallakaan kuin – Hämeenlinnassa. Puolustukseni täytyy kyllä todeta, että perhe oli asunut myös Turussa ennen kuin muutti Hollolaan. Mutta myönnettävä on, että yksi esiäideistäni syntyi Kanta-Hämeessä. Tästä huolimatta en kuitenkaan tunne itseäni hämäläiseksi, vaan olen yhä identiteetiltäni karjalainen.

Mervi Lampi 
Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen ja Suuren neuvottelukunnan puheenjohtaja

Kaiken maailman Spiekerit

Vaikka se ei vuodenaikaan oikein istukaan, ajatellaanpa joulukuusta. Se vakiintui joulupuuna ensin Saksan protestanttien keskuudessa, siirtyi sitten varistamaan neulasiaan ruotsalaisiin olohuoneisiin ja kulkeutui ajan myötä länsinaapurista meille.

Monen tavan, esineen ja ilmiön saapumisreitti Suomeen on ollut sama.

Mutta ei Ruotsia aina ole tarvittu välikätenä. Saksalaiset kauppiaat löysivät Suomen jo varhain. Heidän johdollaan elinkeinoelämä kehittyi, siinä sivussa kaupunkilaitoskin.  1400-luvun alussa Turun ja Viipurin asukkaista noin kolmannes oli saksalaisia. Kauppasaksoista sai alkunsa moni suomalainen sivistyssuku. Saksalainen ryhdikkyys on hyvin edustettuna myös suomalaisessa aatelistossa.

Monessa meissä asuu siis pieni saksalainen.

Oma saksalaiseni oli nimeltään Margareta Spieker, syntynyt joskus 1650-luvun alkuvuosina.  Niin kuin moni aikansa nainen, hän löytyy pelkästä sivulauseesta. Paljon en siis tästä esiäidistäni tiedä. Enemmän tietoa löytyy hänen veljestään ja tämän perheestä. 

Mitä ylipäänsä tiedän tästä ikuiseen sivullisuuteen tuomitusta Margaretasta? Hän löytyy hieman yllättäen vaimona keskeltä suomenkielistä maaseutua.  Margaretan mies oli talollinen Kalvolan Heinusta, Thomas Jacobsson Vihtilä. Heillä oli lapset Elisabet Thomasdotter Vihtilä (1687-1741) sekä Johan Thomasson Vihtilä, joka mainitaan Vihtilän ratsumieheksi. 

Vaikka Turku olikin kalvolalaisille talollisille vielä pitkään Hämeenlinnan perustamisen jälkeenkin se tärkein kauppapaikka, en ole voinut miettimättä, missä yhteydessä Margareta ja Thomas ovat tavanneet. Vaikkei Vihtilä ollutkaan Kalvolan tiloista pienimpiä, tuntuu se kuitenkin olevan aivan eri maailmasta kuin Margaretan oma tausta.

Margaretan veli oli Turussa asuva varakas saksalainen kauppias Johan Spieker. Tor Carpelan kertoo kirjassaan Johanista seuraavaa; Ulkomaalainen. Kaupungin vanhin ennen 1689. Kaupunginvänrikki 23.12.1690. R.Rannan kirjassa taas kerrotaan, että Spiekerin talossa oli yli kymmenen tulisijaa. Melkoinen pytinki, siis.

Margareta Catharina Spieker

Spiekerin vaimo Katarina oli yhden Turun rikkaimman kauppiaan, Joachim Wittfoothin tytär. Johan ja Katarina avioituivat 1683 ja saivat kuusi lasta.  Genos 4/2011 kertoo heidän tyttärestään Margareta Catharinasta (Valborg Lindgärde & Görel Cavalli-Björkman: Äreborne och Dydgerika Jungfru Margareta Catharina Spieker.) 

Erityisen mielenkiintoinen Spiekerin lapsista oli kuitenkin isänsä kaima, Johan Spieker nuorempi, (1685 – 1775.) Hänestä nimittäin tuli jonkinlainen oman aikansa Roope Ankka. Hän muutti alle 30-vuotiaana Lontooseen, jossa kauppiaanpojasta kehkeytyi tehtailija ja pankkiiri. Perheetön Johan Spieker nuorempi keräsi valtavan omaisuuden. Hän kuoli Englannin pankin johtajana 1775. Testamentissaan hän muisti Turkuakin, vaikka oli ollut sieltä poissa vuosikymmeniä.

Lontooseen päätyi muuten Margareta Catharinakin, aviopuolisonsa Carl Branderin kanssa.  Heidän poikansa Gustaf Brander peri aikanaan enonsa Johan Spieker nuoremman omaisuuden. Gustaf jäi enonsa tavoin Englantiin ja otti Englannin kansalaisuuden.

Kaikki Spiekereiden lapset pärjäsivät hyvin elämässä. Yksi pojista toimi kauppiaana Tukholmassa. Perheen tyttäret naivat menestyviä kauppiaita. Alles in ordnung.  

Kalvolassa Margareta-täti kasvatti omaa pesuettaan ja arvatenkin iloitsi veljenpoikiensa ja-tyttäriensä menestyksestä.  Ihmisluonteen tuntien tädin ylpeyteen saattoi kyllä herahtaa pikkiriikkinen ripaus kateuttakin. 

Spiekereiden ja Vihtilöiden maailmat olivat erilaisia, siitä ei päästä mihinkään.

Olenkin paljon miettinyt Margaretan ja Thomaksen avioliiton arvoitusta, löytää jotain selitystä heidän avioliitolleen. 

Monen muun tilan tavoin Vihtilässä kärsittiin 1600-luvun lopun suurista kuolonvuosista. Kunnon satoja ei hallan takia saatu koko 1690-luvulla. Velkarästeistä ei selvitty ja tila vaihtoi omistajaa. Vihtilän tila siirtyi kokonaan Jacob Baltzarinpoika Schelen haltuun viimeistään 1695. Margareta Spiekerin tytär Elisabet syntyi tilalla 1689 ja käytti sukunimeä Vihtilä, samoin kuin Jacob Baltzarinpoikakin ollessaan talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajana 1720-luvulla.

Oliko Margaretan aviomies Thomas Jacobsson Vihtilä mahdollisesti Jacob Baltzarinpojan poika tai jotain muuta sukua Scheleille? Samalla tilalla ainakin asuttiin.

Turun valtaporvareihin kuului myös Schele-sukuisia. Piiri pieni pyöri. Esimerkiksi Hans Schelen Sara-tytär avioitui 1711 Carl Wittfoothin kanssa. Luonnollista kanssakäymistä akselilla Schele-Wittfooth-Spieker siis oli. 

Thomas Jacobsson Vihtilän sukulaisuus Jacob Baltzarinpojan kanssa on pelkkää arvailua. Schelet ovat hyvin dokumentoitu suku, eikä tietääkseni ole löydetty vahvistusta sille, että Jacob Baltzarinpoika Schele/Vihtilällä olisi ollut Thomas-nimisistä poikaa.

Jonkinlainen sukulaisuus voisi kuitenkin osaltaan selittää, kuinka turkulaisen suurporvari Johan Spiekerin Margareta-sisar päätyi katselemaan hiljaista hämäläistä maalaismaisemaa Vihtilän tilan ikkunoista.