Hillerinnahkalakki ja viulu

Nykyihminen on suoraan sanottuna pulassa tavaroidensa kanssa. Kaatopaikat täyttyvät, kirpputorit ovat täynnä pyttyä ja nyttyä, joita kukaan ei tarvitse eikä halua. Ostohetken hekuma on koettu, nyt kaikkea on liikaa. Epätoivoisimmat palkkaavat järjestelijöitä ja karsijoita, jotka ojentavat auttavan kätensä yltäkylläisyyden avannossa räpiköiville onnettomille.

Me kaikki tarvitsisimme vuodessa monta ”Älä osta yhtään mitään”-päivää.  

Myönnän heti alkuunsa, että romantisoin ja yksinkertaistan, kun sanon että vanhat perukirjat ovat raikas tuulahdus nykyihmisille. Varmaan esi-isämme aikanaan olisivat kipeästi tarvinneet kaikkea lisää. Omistamallaankin he kuitenkin sinnittelivät eteenpäin, kun pakko oli.  Otettiin, mitä oli, eikä sitä yleensä paljoa ollut.  Esivanhempamme olivat tietämättään ja tahtomattaan nyt niin muodikkaita minimalisteja.  

Anneli Santtilan kirjaurakka vei kuusi vuotta. 

Olen viime päivinä lukenut innokkaasti Anneli Santtilan vuonna 2002 ilmestynyttä kirjaa “Esivanhempia 1700-luvulta, Alavieskan tuntemattomalta vuosisadalta.” Historianopettajana toimineen Santtilan osaaminen näkyy. Kirja on asiantunteva, perusteellinen ja eloisa kurkistus 1700-luvun alavieskalaisten elämään.  Mikään ei loppujen lopuksi ole niin kiinnostavaa kuin ihmisten arki ja juuri se, menneiden polvien jokapäiväinen elämä kaikkinensa, on pääosassa Santtilan kirjassa.

Paikkakunnan rippikirjat ovat säilyneet vasta vuodesta 1782, joten Santtila on tehnyt ison ja ansiokkaan työn kootessaan yhteen perukirjojen, henki-ja maa- sekä tuomiokirjojen kertoman paikkakuntalaisten elämästä.  Isonvihan aika oli raskas myös Pohjanmaalle, ryöstelevät venäläisjoukot veivät minkä irti saivat, polttivat rakennuksia ja kylvösiemenestä lähtien kaikesta oli pulaa.

Varsinkin perukirjat kertovat paljon 1700-luvun talonpoikaisesta elämästä.  Elämän edellytykset eivät ole olleet häävejä, seuraavalle sukupolvelle saatettiin jättää rikkinäisiä kattiloita, vanhoja särkiverkkoja ja osia rautapadasta.  2/3 osa vanhasta rautapadasta löytyy esimerkiksi lautamies Juho Simonpoika Pokelan perukirjasta vuodelta 1792.  Ei ollut ihme, että patojakin omistettiin yhdessä jonkun kanssa; iso rautapata saattoi olla lehmän hintainen.

Tavarat kertovat ihmisestä, herättävät heidät henkiin uudella tavalla. Marraskuussa 1760 tehdyn perukirjan mukaan Liisa Matintytär Krapu, os. Metsälä omisti muun muassa damastimyssyn.  Näen sieluni silmin tämän esiäitini sunnuntaisella kirkkomatkallaan, salassa ylpeänä hienosta päähineestään.  Avoimesti ylpeä ei kaiketi oikein voinut olla, ettei pappi olisi päässyt moittimaan kerskan synnistä. Liisalla oli myös ns. sparlakan , joka kiinnitettiin notkuvien varpujen varaan sängyn ylle suojaamaan sääskiltä tai talvisin kylmältä.  Kätevyys ja kekseliäisyys olivat niinä aikoina elinehto.      

Talojen perukirjoissa näyttää määrällisesti eniten olleen erilaisia miehisiä työkaluja ja maanviljelykseen liittyviä tarvekaluja. Ruoka tuli pellolta ja navetasta, kodin koristeluun ei köyhemmällä kansalla juuri ollut mahdollisuuksia. Jotain kaunista kodeissa kuitenkin oli, useimmilla yksittäinen kynttilänjalka (jolla silläkin tosin oli oma tehtävänsä valontuojana, silloin harvoin kun kynttilä raaskittiin sytyttää) ja pöydänpeitteet eli väsköötit. Kaunista turhuutta ei kodeista juuri löytynyt, joissakin taloissa saattoi olla tinaesineitä; maljoja tai pulloja.  Kätevä mies teki itse puusta pyttyjä, saaveja, tynnyreitä ja kiuluja.

Varmaan naiset 1700-luvullakin tekivät parhaansa kodin somistamiseksi, vaikka poimimalla luonnonkukkia maljakoihin – mikäli sattuivat maljakon omistamaan.  Huonekasvit tulivat sisälle taloihin vasta 1700-luvun lopussa. Silloin alettiin sipulikasveja kukittaa ikkunalaudalla, ja pikkuhiljaa niistä tuli osa sisustusta.

Oli ehkä onni, etteivät tavalliset talonpojat varmaankaan juuri tienneet muunlaisista oloista. Kaikkien elämä oli yhtä karua. Ei ollut lehtiä ja televisiota esittelemässä herraskartanoita ja paremman väen asumuksia. Pappilassa saatettiin käydä, mutta kuka nyt kirkkoherraa olisi kadehtinut? Hänhän oli Jumalasta seuraava ja sitä myöten rokokookalusteensa ansainnut. Alavieskan lukkari puolestaan omisti muutamien muiden alavieskalaisten tavoin aikansa statussymbolin, karhuntaljan, jota pidettiin hevosen länkien päällä.  

Santtilan mukaan tämän statuspeitteen ympärillä kohistiin kovasti.   

Perukirjoihin merkittiin tarkasti kaikki vainajalta jääneet tavarat, joilla katsottiin olevan vähänkään arvoa.  Vaimonsa kotitilaa Kangasta pitänyt 6.polven isopappani Erkki Antinpoika Anttilan perukirja on vanhimpia Alavieskassa säilyneitä. 1745 tehdyn perukirjan mukaan Kankailla oli kahdeksan lehmää, punainen ruuna, pieni sonni ja härkä, hieho, pari vasikkaa ja viisi lammasta. Työntekoon oli varattuna viisi viikatetta, kuusi sirppiä, kolme kirvestä, muutama pieni kaira, kaavin, rautakanki, kuokka ja pari lapiota. Jälkipolville jäi näiden lisäksi käsihaka, kaksi tahkoa, käsikivet, nahkasäkki ja vanha vene. Puisia kiinteitä huonekaluja ei ollut tapana ilmoittaa perukirjassa, mutta onneksi nyt ilmoitettiin. Sen ansiosta tiedämme, että Erkillä oli myös vanha kaappi ja arkku.

Noin vuonna 1735 Erkki Antinpojan siirtyessä vaimonsa Valborg Jaakontyttären kotitaloon Kankaalle, Erkki sai kotitalostaan perinnöksi Anttilan kruununtilan irtainta.  Anttilasta Erkki sai tamman, orin, neljä lehmää, pari hiehoa ja vasikan. Perintöä oli myös lammas, tynnyri ohraa, 22 kappaa rukiita, kolme tynnyriä ohraa, aura, peltolapio, pata, rautakanki, kaksi kirvestä, neljä viikatetta, pari sirppiä, erilaisia astioita, yhdeksän kappaa suolaa ja hamppuköyttä.

Paloviinan polttoa, piirros Tiina Mikkilä

Arvokkain Erkki Antinpojan myöhemmin hankkimista tavaroista oli kuparinen paloviinapannu hatun ja piippujen kera. Se oli yhtä kallis kuin Kankaiden paras rakennus. Viinapannu oli kaikilla kynnelle kykenevillä, ehkä se toi pientä lohtua kovaan arkeen ja toimi lääkkeenä monenlaisille vaivoille.  Viinanpoltossa syntyneellä mäskillä oli käyttöä myös karjan rehuna.

Mitään yhtenäistä ja pysyvää alkoholipolitiikkaa ei valtakunnassa 1700-luvulla ollut.  Käytössä oli sekä täydellinen polttovapaus että yhtä ehdoton tislauskielto. Katovuosi toi yleensä viinanpolttokiellon, jolloin pannut takavarikoitiin ja sinetöitiin. Viinanpoltto tuli kruunun yksinoikeudeksi vuonna 1775. 

Viidennen polven isopapallani Morten Jaakonpoika Vierimaalla ei viinapannua siis enää ollut, virallisissa kirjoissa ainakaan. Hänen kuoltuaan kovaan kuumetautiin syksyllä 1794, tavaroiden joukossa oli mm. kaksi pataa, (joista isompi oli rikki) piilu, kolme kirvestä, viisi viikatetta, aura, lapio, kuokka, saha, kaappi, neljä arkkua, kangaspuut, puuesineitä, ajokalut, korireki ja kaksi hurstisäkkiä. Perukirjasta löytyi myös kaksi tuolia, jotka eivät olleet kovin tavallisia vielä tuohon aikaan. Mortenin lammasturkki oli päällystetty sinisellä saralla, hänellä oli myös harmaa sarkakaftaani ja hillerinnahkainen lakki.

Hänen jäämistöstään löytyi kuitenkin yksi erikoisuus, vanha viulu koteloineen. Se on ainoa soittopeli, joka on löytynyt 1700-luvun alavieskalaisista perukirjoista.  En tiedä, osasiko Morten soittaa viuluaan. Tietysti toivon, että hän osasi. Voin nimittäin hyvin kuvitella hänet hillerinnahkalakki päässään ”tämmäämässä” polskaa.      

Hallituksen ääni

 

Teppo Ylitalo: Leimoja

Ihan aluksi haluan kiittää luottamuksesta. Pari viikkoa sitten alkoi toinen vuoteni Sukututkimusseuran puheenjohtajana.

Henkilövalintoja on tehty vuodenvaihteen molemmin puolin monessa muussakin paikassa. Viikko sitten minua pyydettiin kommentoimaan alueuutisille, kuinka ihmeessä oli mahdollista että juuri kotikaupungissani Lapualla valittiin maakunnan ensimmäinen maahanmuuttajavaltuutettu. Ärsyttävä kysymys, sillä se paljastaa että Lapua kantaa vieläkin monen mielissä 1930-luvun oikeistoradikalismin leimaa. Harvempi muistaa, että lapuanliikkeellä oli pitäjässä laaja oppositio ja hyvin suuri enemmistö lapualaisista oli silloinkin muita kuin "lapualaisia". Niinpä iloitsin suuresti alueuutisissa paitsi maahanmuuttaja-valtuutetusta, myös siitä että ehkäpä hänen kauttaan voidaan purkaa myös vanhoja Lapuaan kohdistuneita yksipuolisia leimoja.

Tunti alueuutisten esittämisen jälkeen seisoin kaupan kassajonossa. Tuntematon mies tuli sanomaan useampaan kertaan, että "älkää ottako leimoja pois". Ensin ajattelin että voi ei, tulipahan todistettua etteivät ne Lapuaan kohdistuvat ennakkoluulot ihan tyhjästäkään tule, että löytyyhän meiltä tätäkin sorttia. Mutta sitten jäin miettimään, mitä kaikkea mies oikein sanoikaan ja mitä sillä tarkoitti. Kyse ei tainnutkaan olla maahanmuuttajista eikä ennakkoluuloista. Se oli jonkinlainen kadunmiehen vilpitön murhe kotiseudun omaleimaisuuden säilymisestä, identiteetistä. Murhe siitä, ettei meistä kaikista tulisi samanlaisia. Ihmisiä ilman identiteettiä.

Sukututkimus on monella tavalla identiteetin tutkimista, rakentamista ja uudentamista. Kyse on sekä tutkittavien henkilöiden että tutkijan omasta identiteetistä. Me haluamme löytää suvussa ilmeneviä piirteitä, rakentaa yhteisen sukupiirin, luoda yhteyksiä ihmisten välille. Siis tietyllä tavalla lyödä leimoja. Tämän päivän maailmassa, jossa maailma ympärillämme muuttuu hurjan nopeasti, kuulee yhä useammin kysyttävän: kuka minä olen, mistä tulen, minne menen. Siihen kaikkeen voi henkilö- ja sukuhistoriallinen tutkimus antaa arvokkaita vastauksia. Tutkimustyön helpottaminen ja edistäminen eivät siis ole pelkästään sukututkimuksen sisäisiä tarpeita. Niitä tarvitaan myös identiteetin rakennuspuiksi. Ja siinä riittää haastetta alkaneellekin vuodelle.

Tutkimuksellista uutta vuotta!

Teppo Ylitalo 
Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja

Vaarallinen matka

Hokema siitä, että ennen asiat olivat paremmin, on usein täyttä hölynpölyä. Voimme tietysti kaivata entisaikojen perheiden läheisyyttä ja elämän rauhallisuutta, mutta yksi asia on kyllä ihan selvä. Äitinä ja potentiaalisena synnyttäjänä en näe menneissä vuosisadoissa minkäänlaista hohtoa, vaikka historia minua muuten innostaakin. 

“Meitä ennen eläneet ihmiset olivat täsmälleen yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyviä kuin tämän päivän ihmiset.” Lainaus on lempikirjailijaltani Carol Shieldsiltä. Hän on vanginnut ajatukseen jotain sellaista, jonka tuppaa sukututkimusta harrastaessakin usein unohtamaan. Meillä on taipumus epäinhimillistää oman historiamme hahmot, tehdä heistä joko yleviä patsastelijoita tai syviin tunteisiin kykenemättömiä arjen raatajia.

Olemme tietenkin väärässä, tässäkin.  

"Lapsen ruumissaatto", Albert Edelfelt

Sukututkimusta tehdessä ohitamme usein lapsensa menettäneet vanhemmat ajattelematta asiaa sen enempää. Kuvittelemme, että perheen pieneneminen oli köyhinä aikoina jopa jonkinlainen helpotus. Näin saattoi objektiivisesti ollakin. Elämä ei kuitenkaan koskaan ole tai ole ollut pelkkä objektiivinen tilikirja. Lapsen menettämisen täytyy olla yksi elämän kauheimmista koettelemuksista – puhumattakaan siitä, että sen joutui kokemaan yhden elämän aikana monta kertaa.

Ja miten yleistä se oli, sen tietää jokainen sukututkija. Lapsivuoteeseen kuolleet äidit ja pieninä nurmen alle menneet lapset kuiskaavat kirkonkirjoista,  kasvattavat sukupuihin tynkäisiä oksia.

Neljännen polven isopappani oli Säämingissä lautturina toiminut Carl Hulkkonen (k. 1790)  Hänellä ja vaimollaan Catharina Reijosella oli yhteensä 9 lasta. Margaretha (k.1766) ja Catharina (k.1776) elivät 1-vuotiaiksi. Aikaisemmin kuolleen Annan mukaan kastettu Anna  sekä Johan-veli kuolivat samana vuonna kuin syntyivät,  peräkkäin 1783 ja 1784.  Ensimmäinen Anna oli kuollut 11-vuotiaana 1778.  Täydellä varmuudella ainakin esi-isäni Carl Carlsson Hulkkonen eli aikuiseksi saakka, mahdollisesti myös Helena, Lars ja Petter.

Kuolinsyyn olen löytänyt vain 11-vuotiaana kuolleelle Annalle. Hänet vei ns. svullnad eli jonkinlainen kasvain, paise tai pöhöttymä.  Hulkkosten yhdeksästä lapsesta siis yli puolet kuoli.  

Perheen kohtalo ei ole mitenkään tavaton.

Lapsia meni samoissa koettelemuksissa kuin aikuisiakin; katovuodet, nälkä ja kulkutaudit kulkivat käsi kädessä. Pilkkukuume oli erityisesti 1600-luvun lopun tappaja, punatauti levisi 1800-luvun alkupuolella eikä isorokoltakaan vältytty.

Erilaisia ruokintasarvia, kuva Kansallismuseo 

Mutta jos ajatellaan erityisesti lapsia, monessa tapauksessa kohtalokkaaksi osoittautui ns. sarviruokinta. Luultavasti moni Hulkkostenkin pienokaisista kuoli sen takia. Syystä tai toisesta äidit eivät imettäneet lapsiaan, vaan ripustivat kätkyen yläpuolelle sarven, johon laitettiin lehmänmaitoa tai velliä. Muutaman päivän ikäisille lapsille moinen ravinto oli liian voimakasta. Myös hygieniassa oli toivomisen varaa; moni lapsi kuoli vatsatauteihin, syynä likaiset sarvet ja hapantuneet ruuat.  Sarviruokintaa harrastivat myös ns. paremmat piirit ja lapsikuolleisuutta esiintyi myös kartanoissa ja porvariskodeissa, usein jopa enemmän kuin torpissa.

Arno Forsius on kerännyt tilastoja Suomen seurakuntien kirkonkirjoista 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Elävinä syntyneistä lapsista kuoli ensimmäisen elinvuoden aikana peräti 20-30%. Kuolleena syntyneiden lasten osuus oli noin 3.5 % elävänä syntyneiden määrästä.

Jos vaarassa olivat lapset, eivät turvassa olleet naisetkaan. Synnytys oli pelätty, riskaabeli ja  kunnollisen ehkäisyn puuttuessa tiuhaan toistunut koettelemus. Asema, hurskaus tai vauraus  eivät auttaneet, lapsivuode vei niin kuningattaria kuin torpparinvaimojakin. Edes rikkaus, joka pystyi rakentamaan Taj Mahalin, ei kyennyt suojaamaan synnyttäjää lapsivuodekuolemalta. Suurmoguli Shah Jahan rakennutti monumentin 1600-luvulla lempivaimolleen, joka oli kuollut  - nimenomaan synnytyksessä.

Oli nainen rikas tai köyhä, synnytys oli vaarallinen matka. Tällaista osuvaa kiertoilmaisua  käytettiin keskiajalla synnytyksestä.  

Ruotsi-Suomessa kiinnitettiin kätilöiden toimintaan ensimmäistä kertaa huomiota vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä.  Keski-Euroopassa aloitettiin kätilöiden järjestelmällinen koulutus 1500-luvun loppupuolella. Ruotsi-Suomessa ensimmäinen varsinainen synnytyslaitos aloitti 1774 Tukholmassa, Suomessa 1816 Turussa. Tästä oli vielä aikaa siihen, että jokainen synnyttävä mökinmuija sai vaaralliselle matkalleen mukaan oikeasti asiantuntevan matkatoverin.  

Useimmiten synnytystä oli avustamassa kouluttamaton kätilövaimo. Synnytyksen hetki haluttiin taikauskoisesti pitää salassa ja lapsi syntyi useimmiten saunassa tai navetassa.  Synnytysloitsut, hauteet  ja hieronta olivat entisajan epiduraalipuudutus. Ylimystön naisilla oli käytössä oman aikakautensa lääketieteellinen osaaminen, mutta eivät nekään konstit häävejä olleet; ulkomailta saatettiin tilata vaikkapa galanga-juurta helpottamaan synnytystä.   

Lähellekään nykyistä hygieenistä ja turvallista synnytystä päästiin kehittyneissä maissa vasta 1930-luvulla. Lapsikuolemat eivät kuitenkaan tuolloinkaan olleet mitenkään tavattomia. Kuvassa isoäitini Selli Kangas lapsikatraineen Saara-kuopuksen arkun äärellä 1927.  Saara kuoli ilmeisesti synnytyksessä tai muutaman päivän ikäisenä.

Vielä 1900-luvun puolivälissäkään kaikki eivät vielä syntyneet sairaaloissa. Synnyin 1962 kotona, samoin suurin osa kahdeksasta sisaruksestani.  Syytä tähän en tiedä. Asuimme sairaaloiden lähellä Tampereen kupeessa eikä vanhemmillamme taatusti ollut mitään ideologisia ajatuksia luonnonmukaisen synnytyksen paremmuudesta.  Meitä oli yhdeksän, saman verran kuin Säämingissä Hulkkosten lapsia. Toisin kuin Carlin ja Catharinan lapset, me tulimme maailmaan terveinä, kiitos nykyajan ja Viialassa ahkeroineen kätilön, neiti Leinon.  Ja ehkä äidillekin oli jo päässyt kerääntymään tämän matkan taitossa jonkinlaista rutiinia.