Hokema
siitä, että ennen asiat olivat paremmin, on usein täyttä hölynpölyä. Voimme tietysti
kaivata entisaikojen perheiden läheisyyttä ja elämän rauhallisuutta, mutta yksi
asia on kyllä ihan selvä. Äitinä ja potentiaalisena synnyttäjänä en näe menneissä
vuosisadoissa minkäänlaista hohtoa, vaikka historia minua muuten innostaakin.
“Meitä ennen eläneet ihmiset olivat täsmälleen
yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyviä kuin tämän päivän ihmiset.” Lainaus on lempikirjailijaltani Carol
Shieldsiltä. Hän on vanginnut ajatukseen jotain sellaista, jonka tuppaa
sukututkimusta harrastaessakin usein unohtamaan. Meillä on taipumus epäinhimillistää
oman historiamme hahmot, tehdä heistä joko yleviä patsastelijoita tai syviin
tunteisiin kykenemättömiä arjen raatajia.
Olemme
tietenkin väärässä, tässäkin.
"Lapsen ruumissaatto", Albert Edelfelt |
Sukututkimusta
tehdessä ohitamme usein lapsensa menettäneet vanhemmat ajattelematta asiaa sen enempää.
Kuvittelemme, että perheen pieneneminen oli köyhinä aikoina jopa jonkinlainen
helpotus. Näin saattoi objektiivisesti ollakin. Elämä ei kuitenkaan koskaan ole
tai ole ollut pelkkä objektiivinen tilikirja. Lapsen menettämisen täytyy olla
yksi elämän kauheimmista koettelemuksista – puhumattakaan siitä, että sen
joutui kokemaan yhden elämän aikana monta kertaa.
Ja
miten yleistä se oli, sen tietää jokainen sukututkija. Lapsivuoteeseen kuolleet
äidit ja pieninä nurmen alle menneet lapset kuiskaavat kirkonkirjoista, kasvattavat sukupuihin tynkäisiä oksia.
Neljännen
polven isopappani oli Säämingissä lautturina toiminut Carl Hulkkonen (k. 1790) Hänellä ja vaimollaan Catharina Reijosella
oli yhteensä 9 lasta. Margaretha (k.1766) ja Catharina (k.1776) elivät
1-vuotiaiksi. Aikaisemmin kuolleen Annan mukaan kastettu Anna sekä Johan-veli kuolivat samana vuonna kuin
syntyivät, peräkkäin 1783 ja 1784. Ensimmäinen Anna oli kuollut 11-vuotiaana
1778. Täydellä varmuudella ainakin
esi-isäni Carl Carlsson Hulkkonen eli aikuiseksi saakka, mahdollisesti myös
Helena, Lars ja Petter.
Kuolinsyyn
olen löytänyt vain 11-vuotiaana kuolleelle Annalle. Hänet vei ns. svullnad eli
jonkinlainen kasvain, paise tai pöhöttymä.
Hulkkosten yhdeksästä lapsesta siis yli puolet kuoli.
Perheen
kohtalo ei ole mitenkään tavaton.
Lapsia
meni samoissa koettelemuksissa kuin aikuisiakin; katovuodet, nälkä ja kulkutaudit
kulkivat käsi kädessä. Pilkkukuume oli erityisesti 1600-luvun lopun tappaja,
punatauti levisi 1800-luvun alkupuolella eikä isorokoltakaan vältytty.
Erilaisia ruokintasarvia, kuva Kansallismuseo |
Mutta
jos ajatellaan erityisesti lapsia, monessa tapauksessa kohtalokkaaksi
osoittautui ns. sarviruokinta. Luultavasti moni Hulkkostenkin pienokaisista kuoli
sen takia. Syystä tai toisesta äidit eivät imettäneet lapsiaan, vaan ripustivat
kätkyen yläpuolelle sarven, johon laitettiin lehmänmaitoa tai velliä. Muutaman
päivän ikäisille lapsille moinen ravinto oli liian voimakasta. Myös hygieniassa
oli toivomisen varaa; moni lapsi kuoli vatsatauteihin, syynä likaiset sarvet ja
hapantuneet ruuat. Sarviruokintaa
harrastivat myös ns. paremmat piirit ja lapsikuolleisuutta esiintyi myös
kartanoissa ja porvariskodeissa, usein jopa enemmän kuin torpissa.
Arno
Forsius on kerännyt tilastoja Suomen seurakuntien kirkonkirjoista 1700-luvun
lopulla ja 1800-luvun alussa. Elävinä syntyneistä lapsista kuoli ensimmäisen
elinvuoden aikana peräti 20-30%. Kuolleena syntyneiden lasten osuus oli noin 3.5 %
elävänä syntyneiden määrästä.
Jos
vaarassa olivat lapset, eivät turvassa olleet naisetkaan. Synnytys oli pelätty,
riskaabeli ja kunnollisen ehkäisyn puuttuessa
tiuhaan toistunut koettelemus. Asema, hurskaus tai vauraus eivät auttaneet, lapsivuode vei niin
kuningattaria kuin torpparinvaimojakin. Edes rikkaus, joka pystyi rakentamaan
Taj Mahalin, ei kyennyt suojaamaan synnyttäjää lapsivuodekuolemalta. Suurmoguli
Shah Jahan rakennutti monumentin 1600-luvulla lempivaimolleen, joka oli kuollut
- nimenomaan synnytyksessä.
Oli
nainen rikas tai köyhä, synnytys oli vaarallinen matka. Tällaista osuvaa kiertoilmaisua
käytettiin keskiajalla synnytyksestä.
Ruotsi-Suomessa
kiinnitettiin kätilöiden toimintaan ensimmäistä kertaa huomiota vuoden 1571
kirkkojärjestyksessä. Keski-Euroopassa
aloitettiin kätilöiden järjestelmällinen koulutus 1500-luvun loppupuolella. Ruotsi-Suomessa
ensimmäinen varsinainen synnytyslaitos aloitti 1774 Tukholmassa, Suomessa 1816
Turussa. Tästä oli vielä aikaa siihen, että jokainen synnyttävä mökinmuija sai vaaralliselle
matkalleen mukaan oikeasti asiantuntevan matkatoverin.
Useimmiten
synnytystä oli avustamassa kouluttamaton kätilövaimo. Synnytyksen hetki
haluttiin taikauskoisesti pitää salassa ja lapsi syntyi useimmiten saunassa tai
navetassa. Synnytysloitsut, hauteet ja hieronta olivat entisajan epiduraalipuudutus.
Ylimystön naisilla oli käytössä oman aikakautensa lääketieteellinen osaaminen,
mutta eivät nekään konstit häävejä olleet; ulkomailta saatettiin tilata vaikkapa
galanga-juurta helpottamaan synnytystä.
Lähellekään
nykyistä hygieenistä ja turvallista synnytystä päästiin kehittyneissä maissa
vasta 1930-luvulla. Lapsikuolemat eivät kuitenkaan tuolloinkaan olleet
mitenkään tavattomia. Kuvassa isoäitini Selli Kangas lapsikatraineen Saara-kuopuksen
arkun äärellä 1927. Saara kuoli
ilmeisesti synnytyksessä tai muutaman päivän ikäisenä.
Vielä
1900-luvun puolivälissäkään kaikki eivät vielä syntyneet sairaaloissa. Synnyin 1962
kotona, samoin suurin osa kahdeksasta sisaruksestani. Syytä tähän en tiedä. Asuimme sairaaloiden
lähellä Tampereen kupeessa eikä vanhemmillamme taatusti ollut mitään ideologisia
ajatuksia luonnonmukaisen synnytyksen paremmuudesta. Meitä oli yhdeksän, saman verran kuin
Säämingissä Hulkkosten lapsia. Toisin kuin Carlin ja Catharinan lapset, me
tulimme maailmaan terveinä, kiitos nykyajan ja Viialassa ahkeroineen kätilön,
neiti Leinon. Ja ehkä äidillekin oli jo
päässyt kerääntymään tämän matkan taitossa jonkinlaista rutiinia.
Omassa suvussani olen huomannut jonkinlaista lapsen teon järkeistämistä: Ainakin eräässä perheessa renkeinä ollessa oli syntynyt 1 lapsi. Kului melkein 10 vuotta. Tänä aikana rengistä oli tullut torppari ja siitä sitten tilan isäntä.
VastaaPoistaKun heistä oli tullut tilan omistajia lapsia alkoi yllättäen tulla, seuraavan 10 vuoden aikana lapsia tuli 1-2 vuoden välein.
Aika selvä yhtälö: Kun oltiin köyhiä, ei harrastettu seksiä pahemmin. Mutta kun tuli varakkuutta ja vakautta niin yllättäen sitäkin näemmä harrastettiin
Tämä siis n. 1860-1870.
PoistaVuoden 2013 tiedekirjaksi valittiin kätilökirja, joka kuvaa systeemeitä 1850-eteenpäin lähes näihin vuosiin asti. En ole lukenut kirjaa, selasin sitä menneen viikon Tiedepäivillä Helsingin Yliopistossa. Hyvältä näytti. Tässä yksi linkki kirjan arvosteluun: http://www.ess.fi/?article=398865
VastaaPoistaElämän alku ja elämä on arpapeliä. Meidän perheeseen syntyi 30 - 40-luvuilla yhteensä viisi lasta, joista kolme keskimmäistä kuoli lapsina. Vanhin kuoli sodan aikana 1942 kurkkumätään. Vaikka penissiliini oli keksitty, ei sitä evakkolapsille riittänyt tai ei osattu antaa. Toinen poikalapsi syntyi ennen aikojaan 1943 eikä mitään ollut tehtävissä hänen pelastamisekseen, sota tai evakkous tai molemmat. Sodan jälkeen syntyi vielä 1947 tyttö. joka ehti elää muutamia päiviä. Hän lienee ollut rhesus-lapsi, jolle ei tuolloin vielä tehty verensiirtoja kuten jo lääketieteessä 50-luvulla jo osattiin. Vanhimman ja nuorimman sisaruksen väliseksi eroksi tuli sota ja 15 vuotta.
VastaaPoistaRhesus-tekijä on myös historiassa vaikuttanut lapsikuolleisuuteen, mikä ei pelkästään ole ollut huonon hygienian syytä. Liekö kukaan koskaan tutkinut tilastollisesti. B- ja B+-veriryhmät ovat Karjalassa ainakin olleet törmäyskurssilla ja silloin lapsi, jos on ollut eri veriryhmää kuin äitinsä, on aina menehtynyt. Itse onnekseni olin samaa B- kuten äitini tai äitini onneksi. Kaikki hänen 40-luvun raskautensä päättyivät huonosti paitsi tämä viimeinen. Surunkantajan roolin olenkin sitten ottanut lapsuuden perheessä.