Hillerinnahkalakki ja viulu

Nykyihminen on suoraan sanottuna pulassa tavaroidensa kanssa. Kaatopaikat täyttyvät, kirpputorit ovat täynnä pyttyä ja nyttyä, joita kukaan ei tarvitse eikä halua. Ostohetken hekuma on koettu, nyt kaikkea on liikaa. Epätoivoisimmat palkkaavat järjestelijöitä ja karsijoita, jotka ojentavat auttavan kätensä yltäkylläisyyden avannossa räpiköiville onnettomille.

Me kaikki tarvitsisimme vuodessa monta ”Älä osta yhtään mitään”-päivää.  

Myönnän heti alkuunsa, että romantisoin ja yksinkertaistan, kun sanon että vanhat perukirjat ovat raikas tuulahdus nykyihmisille. Varmaan esi-isämme aikanaan olisivat kipeästi tarvinneet kaikkea lisää. Omistamallaankin he kuitenkin sinnittelivät eteenpäin, kun pakko oli.  Otettiin, mitä oli, eikä sitä yleensä paljoa ollut.  Esivanhempamme olivat tietämättään ja tahtomattaan nyt niin muodikkaita minimalisteja.  

Anneli Santtilan kirjaurakka vei kuusi vuotta. 

Olen viime päivinä lukenut innokkaasti Anneli Santtilan vuonna 2002 ilmestynyttä kirjaa “Esivanhempia 1700-luvulta, Alavieskan tuntemattomalta vuosisadalta.” Historianopettajana toimineen Santtilan osaaminen näkyy. Kirja on asiantunteva, perusteellinen ja eloisa kurkistus 1700-luvun alavieskalaisten elämään.  Mikään ei loppujen lopuksi ole niin kiinnostavaa kuin ihmisten arki ja juuri se, menneiden polvien jokapäiväinen elämä kaikkinensa, on pääosassa Santtilan kirjassa.

Paikkakunnan rippikirjat ovat säilyneet vasta vuodesta 1782, joten Santtila on tehnyt ison ja ansiokkaan työn kootessaan yhteen perukirjojen, henki-ja maa- sekä tuomiokirjojen kertoman paikkakuntalaisten elämästä.  Isonvihan aika oli raskas myös Pohjanmaalle, ryöstelevät venäläisjoukot veivät minkä irti saivat, polttivat rakennuksia ja kylvösiemenestä lähtien kaikesta oli pulaa.

Varsinkin perukirjat kertovat paljon 1700-luvun talonpoikaisesta elämästä.  Elämän edellytykset eivät ole olleet häävejä, seuraavalle sukupolvelle saatettiin jättää rikkinäisiä kattiloita, vanhoja särkiverkkoja ja osia rautapadasta.  2/3 osa vanhasta rautapadasta löytyy esimerkiksi lautamies Juho Simonpoika Pokelan perukirjasta vuodelta 1792.  Ei ollut ihme, että patojakin omistettiin yhdessä jonkun kanssa; iso rautapata saattoi olla lehmän hintainen.

Tavarat kertovat ihmisestä, herättävät heidät henkiin uudella tavalla. Marraskuussa 1760 tehdyn perukirjan mukaan Liisa Matintytär Krapu, os. Metsälä omisti muun muassa damastimyssyn.  Näen sieluni silmin tämän esiäitini sunnuntaisella kirkkomatkallaan, salassa ylpeänä hienosta päähineestään.  Avoimesti ylpeä ei kaiketi oikein voinut olla, ettei pappi olisi päässyt moittimaan kerskan synnistä. Liisalla oli myös ns. sparlakan , joka kiinnitettiin notkuvien varpujen varaan sängyn ylle suojaamaan sääskiltä tai talvisin kylmältä.  Kätevyys ja kekseliäisyys olivat niinä aikoina elinehto.      

Talojen perukirjoissa näyttää määrällisesti eniten olleen erilaisia miehisiä työkaluja ja maanviljelykseen liittyviä tarvekaluja. Ruoka tuli pellolta ja navetasta, kodin koristeluun ei köyhemmällä kansalla juuri ollut mahdollisuuksia. Jotain kaunista kodeissa kuitenkin oli, useimmilla yksittäinen kynttilänjalka (jolla silläkin tosin oli oma tehtävänsä valontuojana, silloin harvoin kun kynttilä raaskittiin sytyttää) ja pöydänpeitteet eli väsköötit. Kaunista turhuutta ei kodeista juuri löytynyt, joissakin taloissa saattoi olla tinaesineitä; maljoja tai pulloja.  Kätevä mies teki itse puusta pyttyjä, saaveja, tynnyreitä ja kiuluja.

Varmaan naiset 1700-luvullakin tekivät parhaansa kodin somistamiseksi, vaikka poimimalla luonnonkukkia maljakoihin – mikäli sattuivat maljakon omistamaan.  Huonekasvit tulivat sisälle taloihin vasta 1700-luvun lopussa. Silloin alettiin sipulikasveja kukittaa ikkunalaudalla, ja pikkuhiljaa niistä tuli osa sisustusta.

Oli ehkä onni, etteivät tavalliset talonpojat varmaankaan juuri tienneet muunlaisista oloista. Kaikkien elämä oli yhtä karua. Ei ollut lehtiä ja televisiota esittelemässä herraskartanoita ja paremman väen asumuksia. Pappilassa saatettiin käydä, mutta kuka nyt kirkkoherraa olisi kadehtinut? Hänhän oli Jumalasta seuraava ja sitä myöten rokokookalusteensa ansainnut. Alavieskan lukkari puolestaan omisti muutamien muiden alavieskalaisten tavoin aikansa statussymbolin, karhuntaljan, jota pidettiin hevosen länkien päällä.  

Santtilan mukaan tämän statuspeitteen ympärillä kohistiin kovasti.   

Perukirjoihin merkittiin tarkasti kaikki vainajalta jääneet tavarat, joilla katsottiin olevan vähänkään arvoa.  Vaimonsa kotitilaa Kangasta pitänyt 6.polven isopappani Erkki Antinpoika Anttilan perukirja on vanhimpia Alavieskassa säilyneitä. 1745 tehdyn perukirjan mukaan Kankailla oli kahdeksan lehmää, punainen ruuna, pieni sonni ja härkä, hieho, pari vasikkaa ja viisi lammasta. Työntekoon oli varattuna viisi viikatetta, kuusi sirppiä, kolme kirvestä, muutama pieni kaira, kaavin, rautakanki, kuokka ja pari lapiota. Jälkipolville jäi näiden lisäksi käsihaka, kaksi tahkoa, käsikivet, nahkasäkki ja vanha vene. Puisia kiinteitä huonekaluja ei ollut tapana ilmoittaa perukirjassa, mutta onneksi nyt ilmoitettiin. Sen ansiosta tiedämme, että Erkillä oli myös vanha kaappi ja arkku.

Noin vuonna 1735 Erkki Antinpojan siirtyessä vaimonsa Valborg Jaakontyttären kotitaloon Kankaalle, Erkki sai kotitalostaan perinnöksi Anttilan kruununtilan irtainta.  Anttilasta Erkki sai tamman, orin, neljä lehmää, pari hiehoa ja vasikan. Perintöä oli myös lammas, tynnyri ohraa, 22 kappaa rukiita, kolme tynnyriä ohraa, aura, peltolapio, pata, rautakanki, kaksi kirvestä, neljä viikatetta, pari sirppiä, erilaisia astioita, yhdeksän kappaa suolaa ja hamppuköyttä.

Paloviinan polttoa, piirros Tiina Mikkilä

Arvokkain Erkki Antinpojan myöhemmin hankkimista tavaroista oli kuparinen paloviinapannu hatun ja piippujen kera. Se oli yhtä kallis kuin Kankaiden paras rakennus. Viinapannu oli kaikilla kynnelle kykenevillä, ehkä se toi pientä lohtua kovaan arkeen ja toimi lääkkeenä monenlaisille vaivoille.  Viinanpoltossa syntyneellä mäskillä oli käyttöä myös karjan rehuna.

Mitään yhtenäistä ja pysyvää alkoholipolitiikkaa ei valtakunnassa 1700-luvulla ollut.  Käytössä oli sekä täydellinen polttovapaus että yhtä ehdoton tislauskielto. Katovuosi toi yleensä viinanpolttokiellon, jolloin pannut takavarikoitiin ja sinetöitiin. Viinanpoltto tuli kruunun yksinoikeudeksi vuonna 1775. 

Viidennen polven isopapallani Morten Jaakonpoika Vierimaalla ei viinapannua siis enää ollut, virallisissa kirjoissa ainakaan. Hänen kuoltuaan kovaan kuumetautiin syksyllä 1794, tavaroiden joukossa oli mm. kaksi pataa, (joista isompi oli rikki) piilu, kolme kirvestä, viisi viikatetta, aura, lapio, kuokka, saha, kaappi, neljä arkkua, kangaspuut, puuesineitä, ajokalut, korireki ja kaksi hurstisäkkiä. Perukirjasta löytyi myös kaksi tuolia, jotka eivät olleet kovin tavallisia vielä tuohon aikaan. Mortenin lammasturkki oli päällystetty sinisellä saralla, hänellä oli myös harmaa sarkakaftaani ja hillerinnahkainen lakki.

Hänen jäämistöstään löytyi kuitenkin yksi erikoisuus, vanha viulu koteloineen. Se on ainoa soittopeli, joka on löytynyt 1700-luvun alavieskalaisista perukirjoista.  En tiedä, osasiko Morten soittaa viuluaan. Tietysti toivon, että hän osasi. Voin nimittäin hyvin kuvitella hänet hillerinnahkalakki päässään ”tämmäämässä” polskaa.