Karjala-tietokanta on hieno tutkimusaineisto

Olin viime viikolla Mikkelissä Karjala-tietokantasäätiön hallituksen kokouksessa. Suomen Sukututkimusseura on yksi säätiön taustaorganisaatioista ja toiminnanjohtajan miellyttävä velvollisuus on toimia Seuran edustajana säätiön hallituksessa.

Karjala-tietokannan suunnittelu alkoi jo vuonna 1985. Tietokannan toteuttamismahdollisuuksia selvittäneen koeprojektin jälkeen Joensuun, Kuopion ja Jyväskylän yliopistot, Mikkelin kaupunki, Mikkelin maakunta-arkisto, Väestörekisterikeskus, Karjalan Liitto, Kirkkohallitus ja Suomen Sukututkimusseura päättivät perustaa Karjala-tietokantasäätiön vuonna 1990. Tallennustyön nopeuttamiseksi ja pitkäaikaistyöttömien työllistämiseksi perustettiin 1998 säätiön hallinnoima etätyöprojekti.

Karjala-tietokantaan on syötetty luovutetun Karjalan seurakuntien historiakirjat kokonaisuudessaan, ts. kastettujen, vihittyjen, haudattujen ja muuttaneiden luettelot niiden alusta siihen asti kunnes siirtoseurakunnat vuonna 1949 lopetettiin ja siirtoväki merkittiin asuinpaikkakuntiensa kirkonkirjoihin. Historiakirjojen jälkeen Karjala-tietokantaan ryhdyttiin syöttämään myös rippikirjoja ja lastenkirjoja.

Viimeisimmän tiedon mukaan Karjala-tietokannassa on jo noin 9,3 miljoonaa tietuetta. Tallennustilannetta eri seurakunnissa tarkastellessa huomaa, että rippikirjoista on vielä pitkiä jaksoja tallentamatta. On vaativaa matematiikkaa laskea arviota siitä kuinka monta tietuetta tallennustyötä on vielä jäljellä ja vieläkin vaikeampaa on arvioida kauanko tallentamattoman tietuemäärän syöttämiseen menee aikaa. Tämä epäkiitollinen työ kuuluu säätiön etätyöprojektin vetäjälle Jari Ropposelle.

Seuralla ja Karjala-tietokantasäätiöllä on pitkät perinteet yhteistyössä. Seura on toimittanut pari prosenttia Karjala-tietokannan tietueista, mutta HisKi on saanut merkittävän osan luovutettua Karjalaa koskevasta aineistosta säätiöltä. Seura on jonkin verran avustanut Karjala-tietokannan tallennustyötä tuottamalla tallennusmateriaalia Mikkelin maakunta-arkistossa sijaitsevalla mikrojäljenneskannerillaan. Viime vuosina skanneri on ollut säätiön käytössä.

Karjala-tietokantaan tehdään hakuja sitä varten kehitetyllä hakuohjelmalla, KATIHA:lla. Se on monessa suhteessa samanlainen kuin Suomen Sukututkimusseuran historiakirjojen hakemistotietokanta HisKin hakuohjelma. Molemmissa voi samanaikaisesti tehdä haun yhden seurakunnan kaikkiin luetteloihin tai useiden seurakuntien yhteen luetteloon. KATIHA:ssa voi haun kohdistaa myös useiden seurakuntien kaikkiin luetteloihin, mutta tällöin haun aikarajoitukset tehdään luettelokohtaisesti. Rippikirja- ja lastenkirja-aineisto on Karjala-tietokannan suurin ero HisKiin nähden.

Karjala-tietokanta ja HisKi tarjoavat kirkonkirja-aineistoa tutkimuksessa helposti käytettävässä tietokantamuodossa. Akateemisessa tutkimushankkeessa tutkijan ei tarvitse itse kerätä tutkimusmateriaaliaan tai palkata siihen sukututkijaa. Kumpikin tietokanta sisältää useita sosiodemografisia tekijöitä ja on siten hyvän käyttökelpoista materiaaliaa yhtä hyvin luonnontieteissä kuin humanistisissa tieteissäkin tehtävään tutkimukseen. Karjala-tietokannan erityispiirre on sen tarkka maantieteellinen  ja ajallinen rajautuminen.

Karjala-tietokannan hakuohjelma on käytettävissä koko aineistoon kohdistuvissa hauissa ainoastaan Mikkelin maakunta-arkiston tutkijasalissa. KATIHA:n verkkoversiossa voi tehdä hakuja vuoteen 1911 ulottuvaan aineistoon.

Olen ollut pian seitsemän vuotta säätiön hallituksessa ja koko tämän ajan rahoitus on ollut suurin ongelma. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut tallennustyötä, mutta ensi vuosi kuuluu olevan ehdottomasti viimeinen. Vuosittain säätiöiltä haettavat avustukset ovat jo pitkään olleet osa Karjala-tietokantasäätiön rahoituspohjaa. Toiveissa on, että kulttuuria ja tiedettä tukevat suuret säätiöt huomaisivat sen potentiaalin, minkä Karjala-tietokanta voi tarjota erilaiselle tieteelliselle tutkimukselle.

Olisiko kansan karttuisa käsi vastaus Karjala-tietokantasäätiön ongelmiin? Saattaa olla, että sellaiset ajat kuuluvat jo menneisyyteen, jolloin esimerkiksi karjalaisten yhdistykset tarttuisivat toimeen ja keräisivät jäseniltään muutaman euron per nuppi, niin että siirtokarjalaisuuden yksi elävimmistä muistomerkeistä, Karjala-tietokanta saataisiin tallennettua loppuun asti.

Suomen Kaarti 200 v.

Eilen oli Suomen Kaartin 200-vuotisjuhlapäivä. Samalla tuli kuluneeksi 200 vuotta Suomen armeijan perustamisesta.

Napoleonin hyökättyä Venäjälle suomalaiset upseerit ryhtyivät ajamaan vapaaehtoisten joukko-osastojen perustamista Suomeen. Keisari oli mielissään uusien alamaisten lojaalisuudesta ja antoi 18. syyskuuta 1812 käskykirjeen, jolla Suomeen perustettiin kolme jääkärirykmenttiä. Ensimmäisenä syntyi Viipurin rykmentti, jonka molempien pataljoonien 600 miehen vahvuus saatiin kokoon noin kahdessa kuukaudessa.

Keisarin käskykirjeen kunniaksi Kansallisarkisto järjesti näyttelyn "Kotkien varjot - Suomi vuonna 1812" avajaiset juuri 18.9. Näyttelyn avasi itseoikeutetusti puolustusvoimien komentaja kenraali Ari Puheloinen. Harkitusti toteutettu kiinnostava näyttely kuvaa laajasti Suomen armeijan perustamisen lisäksi useita muita 200 vuoden takaisia päätöksiä Suomessa.

Näyttelyn ohessa Kansallisarkisto julkisti Jussi Nuortevan ja Pertti Hakalan toimittaman teoksen Kotkien varjot. Suomi vuonna 1812. Örnarnas skuggor. Finland år 1812. Kyseessä ei ole näyttelyluettelo, vaan itsenäinen teos, joka kuvaa Suomen historian yllättäviä käänteitä vuonna 1812. Kirja on monipuolinen katsaus merkkivuoden 1812 tapahtumiin sekä niiden taustoihin ja seurauksiin. Näyttelyn ja teoksen esitteli avajaistilaisuudessa tutkija Pertti Hakala Kansallisarkistossa.

Avajaistilaisuudessa julkistettiin myös toinen julkaisu, Eljas Orrmanin ja Jyrki Paaskosken toimittama teos Vanhan Suomen arkistot. Arkiven från Gamla Finland. Se on kattava esitys Vanhan Suomen hallintohistoriasta. Se sisältää myös perusteellisen selvityksen Vanhan Suomen viranomaisten arkistoissa olevista asiakirja-aineistosta ajalta 1721-1811. Teos onkin numero 6 Arkistolaitoksen yleisluettelo -sarjassa. Avajaistilaisuudessa teoksen esitteli professori Eljas Orrman.

*   *   *

200 vuotta sitten perustetusta Viipurin rykmentistä siirrettiin Napoleonin sodan päätyttyä toinen pataljoona Hämeenlinnaan, missä se muokattiin opetuspataljoonaksi. Se siirrettin edelleen Helsinkiin ja sitä kutsuttiin Helsingin pataljoonaksi. Vuonna 1824 Helsingin pataljoona pääsi muuttamaan Engelin piirtämään rakennukseen Kasarmintorille. Yllättäen vuonna 1829 keisari Nikolai I ylensi pataljoonan kaartinyksiköksi ja Helsingin pataljoona sai nimen Henkivartiokaartin Suomalainen Tarkk´ampujapataljoona. Kotimaassa siitä käytettiin nimitystä Suomen Kaarti.

Suomen Kaarti oli siis venäläinen joukko-osasto, mutta sen komentaja, upseerit ja sotilaat olivat suomalaisia. Suomalaisia sotajoukkoja järjesteltäessä vuonna 1830 jäljelle jäi ainoastaan Suomen Kaarti, joka jatkoi vapaaehtoisten värväämistä riveihinsä, kunnes vuonna 1880 astui voimaa asevelvollisuuslaki. Paras osa asevelvollisuuden kautta palvelukseen joutuneista miehistä ohjattin Suomen Kaartiin. Ensimmäisellä sortokaudella suomalaiset joukko-osastot lakkautettiin ja Suomen Kaarti viimeisenä vuonna 1905.

Isoisäni isä, Kuusiluoman talon poika Anselmi Manassenpoika todettiin vuoden 1898 kutsunnoissa asepalvelukseen kelpaavaksi. Arvannostossa hän nosti arvan numero 2, joka sillä kertaa aiheutti väkeen joutumisen. Pitkänä ja salskeana miehenä Anselmi sijoitettiin Suomen Kaartiin. Kolmen vuoden ajan Anselmi osallistui äksiisiin Kaartin kasarmin sisäpihalla ja paraateihin Kasarmintorilla. Yhtenä kesänä Anselmi oli komennuskunnassa, jonka Suomen Kaarti vuosittain lähetti keisarillisten kaartinjoukkojen kesäharjoituksiin Krasnoje Seloon. Siellä Anselmi Kuusiluoma lienee kokenut elämänsä kohokohdan: hän teki ilmoituksen keisari Nikolai II:lle. Palkkioksi hyvästä palveluksesta Anselmi sai hopeisen taskukellon.

Edunvalvojat kokoontuivat

Suomen Sukututkimusseuran juridisen edunvalvontahankkeen ohjausryhmä piti eilen maanantaina kokouksen Eduskunnan suku- ja henkilöhistoriallisen kerhon vieraanan Pikku-Parlamentissa.

Ohjausryhmän sisälle on muodostettu neljä yhdenmiehen "alakomiteaa", jotka raportoivat ohjausryhmälle sukututkimusjuridiikan alueella tapahtuvista muutoksista. Yksi ohjausryhmä jäsenistä seuraa henkilötietolain muutostyön etenemistä, toinen arkistolain, kolmas pitää silmällä kirkkohallituksen Kirjuri-hanketta ja neljäs tarkkailee onko sukuseurojen verokohtelussa odotettavissa muutosta nykylinjaan.

Ohjausryhmällä on myös itsenäisesti työskentelevä työryhmä, joka vastaa käytännesääntöprosessin tarkasteluvaiheesta ja tuottaa luonnoksen uusiksi käytännesäännöiksi. Käytännesääntötyöryhmä on kokoontui ensimmäisen kerran keväällä ja hahmotteli alustavasti uusien käytännesääntöjen sisällön ja aikataulun. Työryhmä päätti kysyä sukututkijoilta käytännesääntöihin liittyviä näkemyksiä Suku Forumilla siihen varatulla alafoorumilla. Keskustelu alkaa vielä syyskuun kuluessa.

Käytännesääntötyöryhmä tapaa tämän syksyn aikana tietosuojavaltuutetun sekä arkistolaitoksen ja luterilaisen kirkkohallituksen edustajat. Tarkoituksena on selvittää onko näillä tahoilla toivomuksia sellaisista seikoista, joista uusiin käytännesääntöihin pitäisi saada ohjeita. Samalla kirkkohallituksen kanssa keskustellaan viimeisen kerran onko kirkkohallituksen antamaan kirkonkirjojen omatoimista tutkimista koskevaan suositukseen saatavissa muutosta millään ehdoilla.

Ohjausryhmä on päättänyt, että ensi vuoden maaliskuun alussa alkaa viiden viikon lausuntoaika, jonka kuluessa sukuharrastuksen piirissä toimivat henkilöt ja yhdistykset voivat jättää uusien käytännesääntöjen ehdotuksesta lausuntoja ohjausryhmälle. valtakunnallisten järjestöjen hallitusten hyväksyttyä ehdotuksen uusiksi käytännesäännöiksi, se jätetään kesäkuun alussa tietosuojavaltuutetun tarkastettavaksi.

Aleksandra Kylander Louhisaaressa

Yleisradio Elävä Arkisto sisältää valtavan määrän materiaalia historiasta kiinnostuneelle kuulijalle. Eräs viime aikojen suosikeistani on ollut Aleksandra Kylanderin haastattelu, jonka teki Niilo Ihamäki vuonna 1956. Aiheena heillä oli marsalkka Mannerheimin kotikartano Louhisaari, jossa Aleksandra vietti lapsuutensa. Kylander luonnehtii tulevaa valtionpäämiestä ja sotasankaria sanoilla "villi ja yltiöpäinen". Olipa nuorukainen kerran kiivennyt kolmikerroksisen Louhisaaren päärakennuksen katolla, koska oli suuttunut jostain asiasta. Kannattaa kuunnella koko parinkymmenen minuutin pätkä tätä mikrohistoriaa.


Aleksandra Kylander ei itse ollut sukua Mannerheimeille, vaan hän oli tullut perheensä mukana Louhisaareen. Hän oli syntynyt Mietoisissa vuonna 1879 Kustaa Adolf Kylanderin ja Sofia Josefina Annantyttären perheeseen. Isä Kustaa Adolf oli kotoisin Uudeltakirkolta eli Kalannista, kun taas äiti oli syntynyt Turun kaupungissa. Aleksandran nuorempia sisaruksia oli kolme; Adolf Ferdinand, Selma Sofia ja Väinö Aleksander. Kustaa Adolfin vanhemmat olivat Kalannin Kylähiiden Uudenkartanon renki sekä myöhempi muonatorppari Kustaa Juhonpoika Kylander ja vaimonsa Lovisa Mikontytär Hugg.


Sofia Josefinan äiti oli piika Anna Liisa Matintytär, joka elämästä en oikeastaan tiedä nimeä enempää.


Louhisaaressa Kustaa Adolf Kylander toimi renkivoutina. Mikään turha mies hän ei tehtäväänsä ollut, sillä syyskuun alussa 1886 Kylander sai toisen palkinnon kilpakynnön herraskartanoiden renkien sarjassa Mietoisten Lehtisen kartanossa Varsinais-Suomen maanviljelysseuran viidennen vuosikokouksen yhteydessä pidetyssä Meijerinäyttelyssä.



Luultavasti Kylander viihtyi Louhisaaressa, mutta muutti lopulta 1891 vaimonsa ja lastensa kera Lietoon. Uudessa kotipitäjässä Kylander asettui aluksi Tammentaan Hiiskun eli Mannin taloon rusthollari Joel Jaakonpojan renkivoudiksi. Muuttoa seuranneenna vuonna syntyi poika Arttu Arkadius. Tarinan päähenkilö Aleksandra, koko nimeltään Aleksandra Josefina, muutti vuoden 1895 lopulla Turkuun.

Kustaa Adolf ja Sofia Josefina asuivat 1900-luvulle tultaessa edelleen Tammentaan Hiiskun talon mailla, nyt itsellisinä. Lapsista kotona oli enää kuopus Arttu, sillä isoveli Väinö muutti 1905 Paattisille.

Jos Kylanderit olivat Louhisaaressa tottuneet valtavaan väkimäärään, ei Hiiskun mailla varmaankaan ollut kovin paljon rauhallisempaa. Talo piti kestikievaria 1900-luvun alussa ja lisäksi tilalla toimi 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka viinanpolttolaitos, Lundo Bränneri.


Jos Mannerheim edusti nykyajan termein sanottuna oikeistoa, kulki Kylanderin perheen tie toista kautta. Sanomalehti Sosialistin joulukuun 24. päivän numerossa toivotettiin "Iloista ja Hauskaa Joulua köyhälistön vapauden puolesta taisteleville puoluetovereille. Muutaman sadan allekirjoittajan joukosta löytyvät Liedon kohdalta mm. Arthur Kylander sekä Kustaa ja Fiina Kylander. Tästä pienestä detaljitiedosta on sekin hyöty, että saamme tietää Sofia Josefinan arkielämässä käyttäneen nimeä Fiina.

Niilo Ihamäen haastatteleman Aleksandra Kylanderin myöhemmistä vaiheista Turkuun lähdön jälkeen en ole tietoinen. On todella upeaa, että Yleisradio pystyy jakamaan meille näitä arkistojensa aarteita. Meillähän on nyt mahdollisuus kuunnella 1800-luvun lopun tapahtumista niiden henkilöiden kautta, jotka itse olivat niitä kokemassa paikan päällä.




Juha Vuorela

Sukututkimuksen opettajat paljon vartijoina

Viime lauantaina (8.9.2012) parikymmentä sukututkimuksen opettajaa kokoontui Tampereen Vanhalla Kirjastotalolla jo perinteeksi muodostuneeseen kokoukseen. Kyseessä oli Suomen Sukututkimusseuran sukututkimuksen opettajien neuvottelukunnan syyskoulutuspäivä. Seura perusti neuvottelukunnan maaliskuussa 2007.

Ammattitaitoiset sukututkimuksen opettajat ovat erittäin tärkeitä toimijoita sukututkimuskentällä. Sukututkimuksen opettajat valavat kivijalan suku- ja henkilöhistorialliselle tutkimukselle. Siksi Suomen Sukututkimusseura on erityisen kiinnostunut sukututkimuksen opettajien tasosta. Edeltäjäni Leif Mether aikanaan puhui sukututkimuksen opettajien koulutuksen tärkeydestä. Hän totesi usein, että koulutuksella syntyy parempia opettajia, jotka tuottavat parempia sukututkijoita, jotka tekevät parempaa sukututkimusta.

Sukututkimuksen opettajat ovat paljon vartijoina. Heidän tehtävänään on saada uudet sukututkijapolvet paitsi hallitsemaan sukututkimuksen keskeiset lähdeaineistot ja menetelmät, myös ymmärtämään sellaisia vaikeaselkoisia kysymyksiä kuin kuinka lainsäädäntö vaikuttaa tutkimustyöhön tai miten moderni digitaalinen tutkimusinfrastruktuuri ja sen eri verkkopalvelut toimivat.

Sukututkimuksen opettajilla on siis melkoinen vastuu. Tätä vastuuta on vieritettävä myös sukututkimuskursseja järjestävien opistojen harteille niin, että ne järjestäisivät järjestää ainoastaan korkeatasoisia sukututkimuskursseja, ts. palkkaisivat opettajia, jotka ovat huolehtineet ammattitaitonsa ylläpitämisestä ja siten vastanneet muuttuvan sukututkimuksen myös opetustyölle aiheuttamiin haasteisiin.

Suomen Sukututkimusseura tuntee oman vastuunsa. Toukokuussa päättyi Seuran, Tampereen kesäyliopiston ja Haaga-Helian yhdessä järjestämä sukututkimuksen opettajien täydennyskoulutus. Koulutuksen läpikävi kymmenkunta opettajaa, joiden pedagogiset valmiudet paranivat huomattavalla tavalla. He tulevat olemaan siinä kärkikaartissa, joka jo lähiaikoina tuottaa verkkoavusteisia tai kokonaan verkossa toteutettavia sukututkimuskursseja. Suomen Sukututkimusseura pyrkii jatkossakin aikaansaamaan vastaavanlaisia täydennyskoulutuksia sukututkimuksen opettajille.

*  *  *

Syyskoulutuspäivän yhteydessä pidetyssä kokouksessa valittiin jälleen sukututkimuksen opettajien neuvottolukunnan johtoryhmän jäsenet. Neuvottelukuntaa alusta lähtien luotsannut sukututkimusopettaja Teuvo Ikonen ilmoitti haluavansa jo jättää neuvottelukunnan vetämisen uusiin käsiin. Johtoryhmän puheenjohtajaksi valittiin FT Alexandra Ramsay, joka toimii yhteiskunnallisten aineiden vastuuopettajana Svenska arbetarinstitutetissa.

Neuvottelukunnan johtoryhmän muut jäsenet ovat Pekka Aakula (Ulvila), Marja Kaski (Luvia), Erkki Kiuru (Lahti), Raija Koski (Hyvinkää), Aino Siitonen (Mikkeli) ja Erkki Tiensuu (Forssa).