Suvivirren sukupolvet

Alkukesän kunniaksi toiveuusintana Tiina Miettisen pääkirjoitus Genos-lehdessä 2/2012.

Hångerin lähde Gotlannissa. (Kuva: Wikimedia Commons)

Viime aikoina on julkisuudessa keskusteltu paljon siitä onko Suvivirsi sopiva laulettavaksi koulujen kevätjuhlissa, joihin osallistuu myös muita kuin luterilaista uskoa tunnustavia sekä uskonnottomia. Peistä on taitettu puolesta ja vastaan. Enkeli taivaan -virren rinnalla Suvivirsi on vanhaa suomalaista ja pohjoismaista kulttuuriperinnettä, joka herättää koulun kevätjuhlamuistoja kaiken ikäisissä. Se on yhtä tunnettu ja rakastettu myös naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa.

Suvivirren historia on kansakoululaitoksen historiaa huomattavasti vanhempi. Itse asiassa harva edes tietää miten kiehtova on virren syntyhistoria. Sen leviäminen on osittain sidoksissa maamme tunnetun historian ehkä kaikkein traagisimpaan ja tuskallisimpaan aikakauteen: tuhoisiin 1600-luvun lopun nälkävuosiin, joita seurasi suuri Pohjan sota sekä isoviha. Väistämättä nousee mieleen, että onko se juuri siksikin säilynyt Suomessa yhtenä lauletuimpana ja rakastetuimpana virtenä. Suvivirren vuosisataista historiaa tutkineen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteerin Tuomas M. S. Lehtosen mukaan silloisissa oloissa virren teksti on varmasti puhutellut ihmisiä.

Perimätiedon mukaan Suvivirren on säveltänyt 1690-luvun alkuvuosina Visbyn piispa Israel Kolmodin (1643–1709). Hän piti saarnamatkallaan vuonna 1693 juhannuspäivänä jumalanpalveluksen Sälbron pitäjän Gallin puoleksi raunioituneessa kirkossa. Sen jälkeen hän poikkesi läheiselle Hångerin uhrilähteelle. Lähteen ja ympärillä levittäytyneen Gotlannin luonnon kauneudesta viehtyneenä virren sanoituksen kerrotaan syntyneen hänen kynästään muutamassa päivässä. Melodiaksi valikoitui vanha ruotsalaisen kansansävelmä. Kesäkuinen luonto on pitkän pohjoisen talven jälkeen uskomattoman kaunis kuten jokainen meistä hyvin tietää, joten tarinaan on helppo uskoa. Hångerin lähde on Gotlannissa edelleen tunnettu nähtävyys ja sen viereen on pystytetty muistokivi Suvirrelle ja sen kirjoittajalle.

Israel Kolmodin oli syntyisin vanhasta hälsinglandilaisesta pappissuvusta. Sen vanhin tunnettu kantaisä oli 1500-luvulla elänyt Gävlen Koldemon Arbråsta kotoisin ollut nimismies Erik Jonsinpoika. Hänen lahjakas pojanpoikansa Erik Kolmodin opiskeli Turun yliopistossa. Erikin tiedetään kääntäneen latinasta ruotsiksi ylioppilasnäytelmän, joka esitettiin Turussa 1659. Nuorukainen kuoli jo vuonna 1665 Uskelassa ja hänet on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Samaan sukuun kuulunut Israel Kolmodin oli ansioitunut piispa, joka kuului ruotsinkielisen Raamatun käännöskomiteaan sekä oli mukana uudistamassa virsikirjaa, johon hänen kynästään syntyi muitakin virsiä. Kolmodin suvulla on toinenkin etäinen linkki Suomeen, sillä Israel Kolmodinin sisaren kautta polveutuu Wåhlberg-suku, jonka jäseniä asettui 1700-luvulla asumaan Oulun seudulle. Kyseiseen sukuun kuului esimerkiksi presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin ensimmäinen vaimo Hedvig Wåhlberg.

Suvivirsi painettiin Ruotsissa virsikirjaan ensi kerran vuonna 1695. Tuona vuonna suvea ei Suomeen koskaan tullut. ”Saimme kestää sellaisen nälänhädän, että todennäköisesti ei toista sellaista ole maailman alusta ollut”, kirjoitti Hauhon kirkonisäntä Jonas Hirn muutamaa vuotta myöhemmin. Kulunut ja rikkinäinen täyteen kirjoitettu paperi Hauhon kirkonarkistossa on pysähdyttävä. Kammottava kuvaus nälkävuosista päättyy sanoihin: ”Sydäntä vihlovaa oli nähdä varsinkin pieniä lapsia, jotka oli jätettävä kuolemaan. Kyyneliä vuodattamatta en voi tätä kertoakaan”.

Kun normaali kevät vihdoin viimein koitti vuonna 1698, jäljelle jäänyt väestö alkoi toipua. Juuri näinä vuosina suvivirsi käännettiin ensi kertaa suomeksi. Sen kääntäjänä oli mahdollisesti Turun katedraalikoulun rehtori ja Kruunupyyn kirkkoherra Erik Cajanus, jonka käännöksessä esiintyy Kalevasta tuttu alkusointu. Erik Cajanus kuului hänkin vanhaan pappissukuun, jonka juuret olivat Pohjois-Suomessa. Virsi painettiin vuonna 1701 julkaistuun suomenkieliseen virsikirjaan, jota Cajanus oli mukana toimittamassa. Voi vain kuvitella mitä uuden virren kaunis ja mieleen jäävä melodia, sen kevättä ylistävät sanat sekä ruuan rinnastaminen hengelliseen ravintoon merkitsivät nälkävuosista selvinneille ihmisille, joita pian odottivat kuitenkin uudet koettelemukset.

Me 2000-luvulla elävät voimme toki lounaspöytiemme ääressä pohtia pitäisikö virrestä poistaa kaikki kristilliset viittaukset. Virren sanoitusta on muutettu aiemminkin. Ensimmäisessä säkeistössä ei enää lauleta kuinka aurinko hautoo kuolleita eläviksi. Kenties se mielikuva koettiin 1800-luvulla ahdistavaksi. Säkeitä on muokattu muotoon: ”Nyt siunaustaan suopi, taas lämpö auringon, se luonnon uudeks' luopi, sen kutsuu elohon”. Ehkäpä virren sanoitusta muuttivat osaltaan myös seuraavat nälkävuodet. Suvivirren uudistettu sanoitus julkaistiin nimittäin 1867, jolloin Suomen kansa oli jälleen kerran saanut turhaan odottaa uutta kevättä ja kesää.

Vaikka Suvivirren kristillinen sanoma ei sopisikaan omaan arvomaailmaan, niin sitä voisi silti laulaa omien esivanhempien muistolle. Heille Jumalan armo ja suojelus olivat itsestäänselvyys, koska muuta maailmankuvaa heidän ei ollut mahdollista valita. Samalla voisi miettiä virren syntyhistoriaa, jota varjostivat pahimmat katovuodet, joita maamme on koskaan kohdannut. Virren historiaa voisi kerrata myös kouluissa yhdessä oppilaiden kanssa uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta. Suvivirren kautta voimme kunnioittaa niiden tuhansien ja taas tuhansien nimettömien ihmisten muistoa, jotka eivät enää vuoden 1694 jälkeistä uutta kevättä nähneet. Lisäksi virsi muistuttaa nälkävuosista ja isovihasta hengissä selvinneistä sukupolvista, joiden olemassaolon ansiosta voimme pohtia heidän laulamansa virren asemaa omassa maailmankuvassamme.

Tutkija Tuomas M. S. Lehtosen sanoihin Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa on suku- tai historiantutkijana helppo yhtyä omasipa sitten kristillisen maailmakatsomuksen tai ei: ”Suvivirsi on hieno yhdistelmä yleiseurooppalaista ja pohjoista suomalaista kulttuurista perimää. Olisi todella sääli, jos näin jännittävä ja kiinnostava teksti kadotettaisiin”.

Tiina Miettinen 

Genos-lehden toimituskunnan jäsen

--
Tuomas M. S. Lehtosen haastattelu: Kesäinen kestohitti. Suvivirttä on veisattu Suomessa 300 vuotta. Kirkko ja kaupunki 21.5.2012 (http://www.kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/kesainen-kestohitti).

Tassuttelevat suomalaisorjat Ruotsissa

”...tiensyrjällä tassutteli koirineen rivi suomalaisia, joiden otsaan oli poltettu raudalla merkki, että heidät oli kastettu väkivallalla ja tuotu maahan viimeisen ristiretken aikana.”

Tällainen mielenkiintoinen maininta tuli vastaani ruotsalaisen Verner von Heidenstamin romaanissa Folkungien suku. Yrjö Kaijärven suomentamana kirja ilmestyi vuonna 1937, ruotsinkielinen alkuteos 1905-1907. Maininta suomalaisorjista sisältyy Nobel-palkitun ruotsalaiskirjailijan kaksiosaisen romaanin jälkimmäiseen osaan Bjälbon perintö, joka punoutuu historiallisten henkilöiden ympärille. 

Romaanin suomalaisorjat tassuttelevat Ruotsissa aikana, jolloin Birger jaarli jo on tehnyt toisen ristiretken Suomeen eli 1200-luvun puolivälin jälkeen. Ei kai olisi mikään yllätys, vaikka jaarlin mukana olisi lähtenyt Ruotsiin edullista työvoimaa? 

Vaikka minkään ei kai enää pitäisi historiassa hämmentää, maininta suomalaisorjista tuntuu kieltämättä haljulta.

Tiedot Suomeen kohdistuneesta orjakaupasta olivat hataria aina viime vuosiin saakka, kunnes professori Jukka Korpelan tutki suomalaisorjien myyntiä ulkomaille 1100-1500-luvuilla. Korpela selvitti suomalaisorjien kohtaloita venäläisten kronikoista, sotakirjoituksista sekä orjakauppakeskusten kirjanpidoista. Ensimmäiset merkinnät orjakaupasta olivat viikingeiltä 1100-luvulta. Erityisen haluttuja olivat vaaleahiuksiset, sinisilmäiset lapset. Heidät kuljetettiin useimmiten Novgorodiin ja Volga-joen varrelle Kazaniin. Korpelan mukaan he päätyivät usein  jonkinlaisiksi luksusorjiksi Välimerelle, Keski-Aasiaan tai Lähi-itään. Vielä 1560-luvulla tataarit veivät joitain satoja suomalaisia.

Jos viikingit kaappasivat suomalaisia orjiksi 1100-luvulla, ei kai pitäisi olla minkään sortin yllätys, että suomalaisorjia löytyy myös länsinaapuristamme, uudesta emämaastamme 1200-luvulla. Heidenstamin kirja on tietysti suurelta osin fiktiivinen romaani.  Tiedon suomalaisorjista Ruotsissa allekirjoittaa kuitenkin ainakin ruotsalainen keskiajan tutkija Adolf Schuck. Hänen mukaansa suuri osa Upplannin orjista varhaiskeskiajan vaihteessa oli suomalaisia ja itäbaltteja.

Mutta jatketaanpa tassuttelua suomalaisorjien kanssa.

”He tarkkasivat huolellisesti puita ja kuiskivat toisilleen, sillä he voivat nähdä mäntyjen väristä, kulkiko maan alla malmisuonia.”

Suomalaisia pidettiin perinteisesti jonkin sortin noitina, joilla oli valta varsinkin sään yli. Suomalaiset nostattivat tuulen ja myrskyn. Maininta esi-isiemme erinomaisista kyvyistä kaivostoiminnassa oli minulle uusi tieto.

”Niin, heidän tarvitsi vain painaa korvansa harmaata vuorta vasten kuullakseen ilkeän kirskunan sanovan heille, mistä piti rouhia. He olivat myös taitavimmat särkemään tulella kallion päästäkseen käsiksi rautaan.”   

Orjuus herättää vääjäämättä filosofisia kysymyksiä. Kuka ylipäänsä oli orja ja kuka vapaa? Varsinkin menneinä aikoina orjuus oli veteen piirretty viiva. Yksilönvapaus oli vähissä. Rahvas oli joka tapauksessa kuninkaan alamainen ilman veto-oikeutta. 

Professori Jukka Korpela nostaa esimerkiksi tästä suomalaisten muuton Ruotsin metsäalueille. Hänen mukaansa muutot eivät suinkaan olleet vapaaehtoisia. Hyvänä taloudenpitäjänä kuningas Kustaa Vaasa tilasi voudeiltaan työvoimaa Ruotsiin. 

Suomalaisten soveltuvuus kaivosalalle oli käsitys, jonka myös Kustaa Vaasa allekirjoitti. Hän kehotti voutejaan hankkimaan ruotsalaisiin kaivoksiin mahdollisimman paljon suomalaisia, koska he sinne niin hyvin sopivat. 

Avioliitoista eräässä maalaispitäjässä

Tarvasjoen saarnahuonekunta sai oman pappinsa vasta vuonna 1772, kun herra Henrik Hammaren nimitettiin Turun tuomiokapitulin toimesta tähän virkaan. Vuodesta 1774 lähtien Hammaren ryhtyi pitämään tälle Euran kappelina tunnetulle seurakunnalle rippikirjoja sekä kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luetteloita. Tätä aikaisemmat Tarvasjoen aluetta koskevat tiedot löytyvät emäseurakunta Marttilasta.

Syystä tai toisesta vihittyjen luetteloita ei pidetty Tarvasjoella 1787-1789 eikä 1794-1800. Tämän jälkeen luettelot kuitenkin jatkuivat katkeamattomina aina nykypäivään saakka. Tarvasjoki 700 vuotta -luentosarjaan kuuluneessa esityksessäni olivat tarkastelussa vihkimiset aina vuoteen 1874 saakka.
Tuon ajan kuluessa Tarvasjoen kirkossa vihittiin kaikkiaan 732 pariskuntaa. Koska vihkiminen tapahtui pääsääntöisesti aina morsiamen kotiseurakunnassa, lähdin tarkastelemaan sulhasten kotipaikkoja. Vanhan käsityksen mukaan sulho löytyi lähes poikkeuksetta joko kotipitäjästä tai sen rajanaapureista. Olisiko siis niin, että pienessä maaseutupitäjässä tämä pitäisi paikkansa.

Edellä mainittujen 732:n avioparin seulomiseen käytin Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokantaa, mistä löytyvät Tarvasjoen vihityt aina vuoteen 1881. HisKi-tietokantaa liittyy tiettyjä epävarmuustekijöitä, sillä se on suurelta osin kopion kopio. Toisin sanoen alkuperäiset luettelot kirjoitettin aikoinaan puhtaaksi Sukututkiusseuran toimesta mustiin vahakantisiin vihkoihin. Näitä vihkoja vanhemman polven sukututkijat kutsuivat nimellä Mustat Kirjat. Kun internetin aikakausi koitti 1990-luvun puolivälissä, kehitettiin HisKi-tietokanta.

Sen sisällöksi tulivat em. Kastettujen, vihittyjen, haudattujen sekä myös muuttaneiden luettelot. Tietokoneelle syötettiin vapaaehtoistyöntekijöiden voimin tietoja Mustista Kirjoista. Näin mahdolliset kopiointivirheet Mustissa Kirjoissa jäivät myös HisKiin ja samalla tuli joukko uusia virhetulkintoja. Tämän takia HisKi ei ole lähdemateriaalia, vaan se on hyödyllinen apuväline varsinkin aloittevalle sukututkijalle.

Tarvasjoen vihittyjen luettelosta löytyi siis 732 pariskuntaa. Sulhasista peräti 516 asui vihkihetkellä Tarvasjoella. Naapuriseurakunnista eli Liedosta, Prunkkalasta (nyk. Aura), Karinaisista, Marttilasta ja Paimiosta oli morsianta tullut hakemaan 151 miestä. Tätä kauempaa sulhoja oli ainoastaan 65 kappaletta. Morsiamen kotipitäjää tai sen rajanaapureita kauempaa oli siis löytynyt reilut kahdeksan prosenttia sulhasista. Näin ollen voidaan pitää hyvin perusteltuna ainakin piskuisen Euran kappelin osalta sitä, että ennen kulkuyhteyksien merkittävää parantumista kosiomatkat olivat sangen lyhyitä.

Pisimmän matkan alttarille teki vuonna 1825 Rengon kappalaisena 1816-1827 toiminut Anders Lunden, joka oli syntynyt Kalannissa. Hän oli jo lähes 50 vuoden ikäinen viedessään vihille Kallelan kylässä asuneen muurarimestarin tyttären, Marian. Pariskunnalle syntyi kaksi poikalasta, joista ainakin toinen menehtyi avian pienenä. Kalannissa vuonna 1777 syntynyt Anders Lunden erotettiin pappisvirastaan 1828 ja hän asui loppuelämänsä Kallelassa perheensä kanssa.
Toinen pitkämatkalainen oli renki Juho Simonpoika, sillä hän asui vihkimisen aikaan Askaisten Kauppisten kylän Laperlassa. Hän puolisokseen tuli piika Liisa Aatamintytär. Juhon mieltymys juuri tarvasjokelaiseen naiseen lienee helposti selitettävissä; hän oli itsekin syntynyt Euran kappeliseurakunnan Suitsulan kylässä helmikuussa 1817.

Turun kaupungista Tarvasjoelle matkasi 12 sulhasta. He edustivat lähinnä lähinnä käsityöläisiä poikkeuksena merimies Ekendal, renki Jacobsson ja aliupseeri Briha.


Pitämäni esityksen voit katsoa tältä Youtube-videolta.


Juha Vuorela