Kaarinan kirkkomaan hautamuistoja

Matthias Caloniuksen hautamuistomerkki. Åbo Tryckeris Klichéanstalt 1920-1929. Museovirasto. 

Entisaikain hautausmailla seisoi puisia hautalautoja ja -ristejä, jos seisoi. Kaikilla haudoilla ei ollut muistomerkkiä vielä 1800-luvullakaan. Kun kirkkoon hautaaminen lopetettiin Kaarinan seurakunnassa vuonna 1795, päätti kirkonkokous toukokuussa 1799, että kirkkomaan pohjoispuolella olleen puisen hautakammion alle haudattiin ne vainajat, joiden hautarauha haluttiin varmistaa. Ahtaalla kirkkomaalla ruumiit eivät saaneet levätä kovinkaan kauaa rauhassa, sillä uusia vainajia oli tungokseen asti. Hautausmaata jouduttiinkin laajentamaan toistuvasti.

Hautausmaalle rakennettiin seuraavaksi Turun piispan ja Kaarinan kirkkoherran Jakob Gadolinin tiilipintainen hautakappeli, joka valmistui vuonna 1789. Hän arveli, että kappelin vaatima maan lunastushinnaksi sopi sata tai 120 kuparitaalaria ja jokaisesta haudatusta vainajasta suoritettu maksu. Hän aikoi lisäksi siirrättää sinne Turun tuomiokirkosta appivanhempansa piispa Johan Browalliuksen ja piispatar Elisabet Ehrenholmin, ja oli hän valmis maksamaan heistä ja heidän kahdesta lapsestaan kaksi riksiä ruumiilta.

Isposten kartanon omistaja lääninkamreeri Arndt Johan Winter kysyi syyskuussa 1789 Kaarinan kirkonkokouksen mielipidettä siitä, saisiko hänkin rakentaa perhehaudan kirkkomaan aidan viereen. Lupa myönnettiin, mutta osa seurakuntaa huomautti, että vaikka rakennus tulisi koristamaan hautausmaata, ei se saisi olla liian lähellä kirkon päätyovea, sillä se saattaisi kasata talvella lumikinoksia ihmisten tielle. Rakennus valmistui vuonna 1791.

Seuraavaksi Turun akatemian kirjanpainaja Johan Kristoffer Frenckell anoi vuonna 1818 Kaarinan kirkonkokoukselta, että hän saisi pystyttää perheelleen kivisen hautakammion. Keskustelun jälkeen paikaksi osoitettiin hautausmaan lounaiskulma sillä ehdolla, ettei hauta tukkisi liiaksi hautausmaata, vaan olisi sen koristus. Loppuvuodesta voitiin todeta, että Frenckellin hautakammio oli valmistunut ja se oli vihitty haudaksi 8. marraskuuta 1818.

Kaarinan kirkonkokouksen puheenjohtaja kertoi marraskuussa 1817, että Kaarinan hautausmaalle oli haudattu yksi Suomen kuuluisimpia miehiä, todellinen valtioneuvos, oikeustieteen professori ja ritari Matthias Calonius. Seurakunta sopi, että hänen hautansa jätettiin koskemattomaksi, sillä oli luultavaa, että sille tultaisiin pystyttämään hautamuistomerkki. Näin tehtiin kunnioituksesta ja rakkaudesta hänen tekemiään suuria palveluksia kohtaan. Hän saisi levätä rauhassa ylösnousemuksen päivään saakka. 

Vuonna 1819 todettiin, että paikka, johon Calonius oli haudattu, oli hautamuistomerkin tarkoitukseen liian ahdas ja sopimaton. Seurakunnalle esitettiin hautamuistomerkin piirustukset. Tästä seurakuntalaiset olivat yksimielisiä, sillä he olivat sopineet, että isänmaan palveluksessa uupuneen Caloniuksen ruumis saisi levätä ikuisesti rauhassa heidän kirkkomaallaan. Vaikka tämä muistomerkki veikin enemmän tilaa, kuin aiemmin oli ajateltu, olivat Caloniuksen opit edelleen hänen keisarillisen majesteettinsa virkamiesten käytössä ja hänen sijansa hautausmaalla siten ansaittu.

Helmikuussa 1848 pidetyssä kirkonkokouksessa pohdittiin perikunnan pyynnöstä sopivan hautamuistomerkin pystyttämistä 8. heinäkuuta 1847 edesmenneelle arkkipiispa Erik Gabriel Melartinille, joka oli ollut Kaarinan seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1815−1830. Hänen hautansa sijaitsi Kaarinan kirkon pohjoispuolella. Keisari Nikolai I oli nimittänyt hänet vuonna 1833 ensimmäiseksi Suomen arkkipiispaksi. Hautamuistomerkin piirustuksen mukaan sen alaksi tarvittiin neljä neliökyynärää. Seurakunta keskusteli asiasta ja useat talolliset käyttivät puheenvuoron. Päätökseksi tuli antaa pystyttää muistomerkki tässä laajuudessa hautausmaalle.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

SukuHaun aineistoja: Kuolleeksi julistetut

Merimies Johan Mikael Ahlqvistiä koskevan ilmoituksen lisäksi Suomalaisen Wirallisen Lehden vuoden 1907 lokakuun ensimmäisen päivän numerossa julkaistiin Mikkelin raastuvanoikeuden päätös merimies Johan Hopon eli Hedmanin kuolleeksi julistamisesta. 

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka toimii porttina suomalaisen sukututkimuksen aineistoihin, digitoituun kirjallisuuteen sekä arkistoaineistoihin ja julkaisuihin tehtyihin hakemistoihin. Yksi SukuHaussa käytettävissä olevista aineistoista on kuolleiksi julistettujen hakemisto.

Kuolleeksi julistamisella tarkoitetaan tuomioistuimen päätöstä siitä, että kadonnutta henkilöä on pidettävä kuolleena, ja siinä määritellään päivämäärä, jolloin henkilön katsotaan kuolleen, eli käytännössä määrätään henkilölle kuolinpäivä. Kuolleeksi julistamista koskevan asian käsitteli se maaseudun kihlakunnanoikeus tai kaupungin raastuvanoikeus, jonka tuomiopiirissä kadonneella henkilöllä oli viimeksi ollut kotipaikka.

SukuHaun kuolleeksi julistetut on hakemisto virallisessa lehdessä kuolleeksi julistamismenettelyssä kuulutetuista henkilöistä. Hakemisto kattaa kuulutukset vuosilta 1905–1954. Palvelussa hakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi nimen tai paikkakunnan mukaan. Hakemistosta löytyy viitteet lehtiin, joissa tietyn henkilön kuolleeksi julistamiseen liittyvät kuulutukset, päätökset ja muut vastaavat ilmoitukset on julkaistu. Näiden viitetietojen perusteella tiedot voi tarkistaa Kansalliskirjaston digitoimista Suomen virallisista lehdistä.

Esimerkiksi, jos lähtisimme etsimään tietoa eräästä Uudestakaupungista kotoisin olleesta kadonneesta merimies Johan Mikael Ahlqvististä, kirjoittaisimme hänen nimensä SukuHaun etusivun hakulomakkeeseen ja rajaisimme haun lomakkeen oikealta puolelta löytyvän pudotusvalikon kautta polulla Henkilöhistoria > Kuolleeksi julistetut. Tällaisella haulla saamme kaksi hakutulosta, joista toinen viittaa kuulutukseen ja toinen päätökseen kuolleeksi julistamisesta.

Ensimmäinen tulos sisältää viitetiedon Suomalaisen Wirallisen Lehden vuoden 1907 numeroon 227 (1.10.1907), jossa julkaistussa Uudenkaupungin raastuvanoikeuden kuulutuksessa kerrotaan joukon merimies Ahlqvistin sukulaisia pyytäneen tämän julistamista kuolleeksi, sillä Ahlqvist oli vuonna 1877 matkustanut ulkomaille antamatta sen jälkeen mitään tietoja itsestään. Raastuvanoikeuden kuulutuksessa pyydettiin Ahlqvistiä ilmoittautumaan oikeudelle ja kehotettiin kaikkia tietäviä ilmoittamaan, oliko Ahlqvist elossa tai kuollut. Toinen hakutulos viittaa samanlehden vuoden 1908 numeroon 148 (1.7.1907), jossa julkaistiin päätös Ahlqvistin kuolleeksi julistamisesta ja kerrotaan kuolinpäiväksi määrätyn 31.12.1889.

Kuten aiemmin mainittiin, kuolleeksi julistamisesta tehtiin päätös oikeudessa, eli kihlakunnanoikeuden ja raastuvanoikeuden pöytäkirjasta saattaa löytyä lisää tietoa tapauksiin liittyen. Aina näin ei kuitenkaan ole, vaan pöytäkirjojen tiedot ovat samat kuin lehdessä julkaistut tai jopa vähäisemmät.

Esimerkiksi Sodankylän kihlakunnanoikeus julisti helmikuussa 1973 koko joukon kadonneiksi katsottuja henkilöitä, joiden olinpaikasta tai mahdollisesta kuolemasta ei ollut tietoa, ja määräsi heille kuolinpäivät. Tässä tapauksessa oikeuden pöytäkirjasta löytyy yksittäisestä henkilöstä vain nimitiedot pitkästä listasta. Muiden lähteiden perusteella tiedetään, että heidän joukossaan oli esimerkiksi 1800-luvun lopulla Venäjälle muuttaneita, jotka olivat kuolleet jo 1900-luvun alussa.

Suomessa kuolleeksi julistaminen ei myöskään tarkoita sitä, ettei henkilölle voisi löytyä kuolinpäivää ulkomaisista lähteistä. Esimerkiksi Pudasjärveltä Amerikkaan muuttanut Juho Aukusti Kokko ja hänen vaimonsa Anna Kaisa julistettiin kuolleiksi Pudasjärven kihlakunnanoikeudessa vuonna 1979, mutta verkossa käytettävissä olevien Yhdysvaltain Minnesotan osavaltion kuolleiden luetteloiden mukaan Juho oli todellisuudessa kuollut jo vuonna 1948 ja vaimonsa paria vuotta myöhemmin.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 9/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Sukulaisia koko kylän väki

Kylänäkymä Tammion saarelta 1951. Kuva: Museovirasto.

Kesä on kotiseutumatkojen sesonkia. Sukujen vanhoille asuinpaikoille tehdään käyntejä tavoitteena löytää merkkejä menneisyydestä, kuten vanhoja rakennuksia tai niiden jäänteitä. Pelkästään vanhan ruusupensaan tai riutuvan omenapuun näkeminen voi ilahduttaa sukututkijaa suuresti siitäkin huolimatta, että ne eivät ehkä olekaan juuri oman esivanhemman aikaisia. Tutustumalla etukäteen käyntikohteen historiaan, paikan vaiheisiin ja henkilöihin jää asioita vähemmän arvailujen varaan.  

Esivanhempien elämään on kuulunut syntymiä ja kuolemia, avioitumisia ja muuttoja, joita voimme selvittää kirkonkirjoista. Tämä on sukututkimuksenkin perusrunkoa, josta sukututkija kirjaa henkilöt ja edelleen perheet ja sukulaiset. Sen sijaan sosiaalinen ympäristö, kyläyhteisö ja kylän tapahtumat jäävät usein vähemmälle tarkastelulle.

Muutamassa kyläkirjaprojektissa mukana olleena innostuin keräämään kiinnostukseni kohteena olevista kylistä isäntäluetteloita, torppariluetteloita ja luetteloa kylän käsityöläisistä, ruotusotilaista ja muista henkilöistä. Kun näille lisäsin lapset ja lasten avioitumiset, niin sain todeta tämän tästä, jotta koko kylän väki oli sukua keskenään. Samaan toteamukseen voi päätyä jo yksittäistä sukua tutkimalla, suvun tutkiminen laajenee kylän väen tutkimukseksi. Tällä kertaa lähestymistapa oli vastakkainen: kylän väen tutkiminen osoittautui vain muutamien sukujen tutkimukseksi.

Kylän talojen isäntäluettelon tietoja kerätessä sai samalla tietoa talojen historiasta, halkomisista ja lohkomisista, sijainneista ennen ja jälkeen kylätonttien siirron. itseäni kiinnosti etenkin isovanhempieni talon aikaisempi sijainti. Kyseinen talo sijaitsi vielä 1800-luvun puolivälissä viiden talon muodostamalla kylätontilla, josta jokainen talo on aikojen kuluessa siirretty toisaalle, jopa useiden kilometrien päähän kylätontista. Jokaisen talon siirtoon liittyy sukujen tarinaa, naimakauppoja ja kiinteistökauppoja, yhdistämisiä ja jakamisia, kohtalokkaita tulipaloja sekä iso- ja uusjakoja. Nyt tuolla peltotieksi muuttuneen kylänraitin päässä sijaitsevalla vanhalla kylätontilla on jäljellä muutama kuusi ja kitulias omenapuu sekä joitakin rakennusten perustana olleita kiviä. Vanhasta asutuksesta on merkkinä kylätontin läheisyydessä sijaitseva 28-kuppinen kuppikivi.  

Talojen isäntäluetteloa huomattavasti haasteellisemmaksi osoittautui torppariluettelon laatiminen johtuen pelkästään jo torppien sijainnista. Ne sijaitsivat usein kylien takamailla, kulmakunnilla ja vanhoihin karttoihin torppia on merkitty vaihtelevasti. Lisäksi kirkonkirjoissa ja henkikirjoissa esiintyi useita samannimisiä torppia kuuluviksi eri kylien taloihin. Isojaon ja uusjakojen aineistot osoittivat, että torppa pysyi paikallaan, mutta kylien ja talojen rajat muuttuivat tilusvaihtojen myötä. Tarkastelemassani seurakunnassa ja pitäjässä torpat kirjattiin isojaon päättymisen jälkeen vastaanottavaan kylään ja taloon vuodesta 1839 lähtien.

Talonpoikaistalojen ensimmäiset torpparit olivat tavallisimmin kyseisen talon poikia, joten selvä sukuyhteys säilyi talollisten ja torppareiden välillä. Samoin voi todeta etenkin aikaisemmista käsityöläisistä ja sotilaista, jotka usein myös jäivät kotikylälle ja siten sukulaisten läheisyyteen.

Laaja lähdeaineisto, joita ovat kirkonkirjojen, henkikirjojen ja sotilasrullien lisäksi mm. tuomiokirjat, perukirjat, iso- ja uusjakoaineisto, ja sen käyttö valottaa jo hyvin kyläläisten elämää. Jotkut sukututkimusohjelmat ja netin sukupuupalvelut taipuvat henkilöhistorian lisäksi myös kylä- ja talotietojen tallentamiseen.

Ensi vuoden kotiseutumatkoja ajatellen voi nyt tulevan syksyn ja talven aikana laajentaa sukututkimusta koko kylän ja sen väen tutkimukseksi.

Riikka Piironen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 9/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.