Seuran blogi muuttaa verkkosivujen yhteyteen

Suomen Sukututkimusseuran blogi muuttaa uudelle alustalle verkkosivujen yhteyteen vuoden 2024 alusta alkaen. Seurassa on pidempiaikaisena tavoitteena ollut vähentää erilaisten verkkoalustojen määrää ja yhdenmukaistaa mahdollisuuksien mukaan Seuran palveluiden verkko-osoitteita. Seuran verkkosivujen alusta on myös toiminnoiltaan ja esimerkiksi mobiilimukautuvuudeltaan tähän Blogger-alustaa verrattuna ylivoimainen. No, katoavatko vanhat blogikirjoitukset sitten? Eivät katoa, vaan Seura säilyttää tämän blogialustan ennen vuotta 2024 julkaistujen blogikirjoitusten arkistona. Tänne ei vain enää lisätä uusia blogikirjoituksia vuodenvaihteen jälkeen. Blogikirjoituksia onkin kertynyt arkistoon kunnioitettava määrä blogin perustamisen eli vuoden 2010 jälkeen: lähes 600! Uuden blogin löydät osoitteesta www.genealogia.fi/blogi.

SukuHaun aineistoja: Merimiehet ja merenkulku

Vanha ryhmäkuva merimiehistä. Alkuperäinen kuvausaika ei tiedossa, mutta todennäköisesti 1800–1900-lukujen vaihde. Journalistinen kuva-arkisto. 

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka toimii porttina suomalaisen sukututkimuksen aineistoihin, digitoituun kirjallisuuteen sekä arkistoaineistoihin ja julkaisuihin tehtyihin hakemistoihin. Yksi SukuHaussa käytettävissä olevista aineistokokonaisuuksista käsittelee merimiehiä, laivoja ja merenkulkua.

Kun sukututkija törmää tutkimuksissaan merimiehiin, on hänen syytä tutustua merimieshuoneisiin ja niiden arkistoihin. Merimieshuoneet olivat Suomessa vuosina 1752–1937 toimineita virastoja, jotka huolehtivat merimiehiä koskevista asioista, kuten työnvälityksestä ja eläkkeestä. Merimiesten tutkiminen kannattaa aloittaa SukuHausta, jossa pystyy etsimään henkilöitä arkistojen merimiesluetteloista. Nimellä hakemalla voi selvittää esimerkiksi merimiehen sisäänkirjautumisen tiettyyn merimieshuoneeseen, syntymäajan ja -paikan sekä mahdollisesti lisätietoja asuin- ja kuolinpaikasta, karkaamisesta ja palvelusta ulkomailla.

Kansallisarkistossa säilytettävien merimieshuoneiden arkistot ovat säilyneet pääosin hyvin ja sisältävät edellä mainittujen luetteloiden lisäksi mm. erilaisia pöytäkirjoja, kirjeitä, todistuksia ja lausuntoja sekä laivapäiväkirjoja. Laivojen lokikirjat eli laivapäiväkirjat ovat tärkeimpiä lähteitä, kun tutkitaan aluksia ja merenkulkua, sillä niistä voi saada tietoja esimerkiksi alusten reiteistä ja tapahtumista merillä. SukuHausta löytyy hakemistot kaikkien suomalaisten merimieshuoneiden osalta, lukuun ottamatta Viipurin merimieshuonetta.

SukuHakuun on tallennettu Laivapäiväkirjojen arkistoviitehakemisto 1832–2001, joka sisältää nimensä mukaisesti viitteitä eri arkistoissa säilytettäviin laivapäiväkirjoihin. Viitteitä hakemistossa on reilut 3 900, mutta kattavuudestaan huolimatta se ei ole täydellinen, sillä kun laivapäiväkirjojen sijainteja arkistoissa vuonna 2007 kartoitettiin, kaikki arkistot ja museot eivät vastanneet heille lähetettyihin tiedusteluihin. Hakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi laivan nimen ja tyypin mukaan. Laivapäiväkirjoja ei ole saatavilla digitoituna tällä hetkellä, mutta hakemiston avulla voi selvittää tiettyä laivaa koskevin päiväkirjojen säilytyspaikka.

Painamattomien merimiesluetteloiden ja laivapäiväkirjojen viitehakemiston lisäksi SukuHausta löytyy merimiehiin, laivoihin ja merenkulkuun liittyen lisäksi esimerkiksi digitoituja matrikkeleita, kuten Suomen merikapteenit (1912) ja Biografisk handbok över Finlands sjökaptener (1922), sekä laivaluettelo Juutinrauman tullista vuosilta 1800–1850. SukuHakuun on Seuran vanhoilta kotisivuilta siirretty myös muutamia merimiehiin liittyviä artikkeleita, kuten historiantutkija Jari Ojalan artikkelit suomalaisesta kauppamerenkulusta purjeiden aikakaudella ja merimiesten karkaamisesta 1700- ja 1800-luvuilla.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 12/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kakskerran kirkkoa rakentamassa

Christian Friedrich Schröderin nimikirjoitus. Turun kaupunginarkisto. Kuva Veli Pekka Toropainen.

Piikkiön ja Kaarinan kruununnimismies Gustaf Wikström selitti kihlakunnanoikeudelle lokakuussa 1765, että kuninkaallinen majesteetti oli antanut 4.4.1764 Kaarinan Kakskerran ja Satavan saaren asukkaille luvan rakentaa kirkon ja pitää omaa pappia. Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder (1722–1789) oli voittanut tarjouskilpailun rakentamisesta ja hän hankki myös ammattimiehet rakennuksille.

Kaarinan ja Piikkiön käräjillä annettiin lokakuussa 1770 määräys, että Kakskerran ja Satavan saarten talollisten tuli saapua käräjille vastaamaan rakennusmestari Schröderin haasteeseen maksaa hänelle sopimuksen mukainen palkka. Tämä määräys kuulutettiin heille Kakskerran kirkon saarnastuolista 28. lokakuuta 1770. 

Arkkitehdin vaatimus korvauksesta koski Brinkkalan kartanon omistajaa hovioikeudenneuvos Joachim von Glania ja useita talollisia. Vastaajat kertoivat oikeudelle, että maaherran päätöksen mukaan heidän tuli maksaa puuttuva summa 875 kuparitaalaria arkkitehdille vasta, kun tämä olisi suorittanut kirkon rappauksen ja maalauksen valmiiksi, kuten sopimuksessa luki. Koko hänen saamansa korvaus oli 4 000 kuparitaalaria. Seurakuntalaiset sopivat lopulta 2.4.1772 arkkitehdin kanssa niin, että he maksoivat tälle loppusummana 1 500 kuparitaalaria.

Schröder oli palkannut rakennustyömaalle käsityöläismestareita kisälleineen ja oppipoikineen kaupungista, ja hänen alaisuudessaan työskenteli talollisten lisäksi muurareita, kirvesmiehiä, seppiä, puuseppiä ja lasimestareita. Esimerkkinä Turun kaupungin kirvesmies Jakob Winell, joka vaati Piikkiön ja Kaarinan käräjillä helmikuussa 1773 Schröderiltä palkkaansa 180 kuparitaalaria. 

Schröder vastasi kirjallisesti, ettei hän voinut saapua käräjille, sillä hän oli joutunut olemaan jo joitakin viikkoja vuoteenomana molemmissa jaloissa olleiden kihtisärkyjen vuoksi, kuten hänen käräjille lähettämänsä lääkärintodistus osoitti. Hän kirjoitti myös, ettei ollut sopinut Winellin kanssa mitään töistä, sillä kakskertalaiset olivat sopineet Schröderin kanssa, että he hankkisivat itse kirves- ja työmiehet kirkonrakennukselle. 

Asiaa käsiteltiin kaikilla käräjillä seuraavina vuosina, mutta sitä jouduttiin lykkäämään eri syistä. Maaliskuussa 1775 Schröder lähetti Turun lasaretinkirurgi Johan Wolterin todistuksen siitä, että hän oli jälleen vuoteenomana kihdin aiheuttamien jalkakipujen vuoksi. Harald Alftanin ja H. J. Schultzin antama todistus kertoi, että he olivat käyneet hänen luonaan, mutta hän oli ollut jo viikkoja vuoteenomana. 

Winell ilmoitti matkustaneensa Kakskertaan kesäkuussa 1769 ja työskennelleensä kirkolla seuraavasta päivästä 59 päivän ajan. Lisäksi hän oli ollut 24 päivän ajan rakentamassa kirkon lautaholvia. Hän oli myös työskennellyt 26 päivää ovien, ikkunakaarien, alttarin, sakastin lattian, penkkien ja saarnastuolin pystyttämisen parissa. Seurakunnan edustajat vahvistivat hänen laskunsa oikeaksi. Koska Schröder oli tehnyt työstä sopimuksen Winellin kanssa, määrättiin hänet maksamaan tämän palkka.

Schröder oli Turussa tunnettu siitä, ettei hän välttämättä suorittanut johtamiaan töitä valmiiksi kuin patistamalla. Hän haali kaupungin käsityöläismestareita ja kisällejä, muurareita, kirvesmiehiä, puuseppiä, seppiä ja lasimestareita omille työmailleen maaseudun kartanoihin niin paljon, etteivät kaupungissa suoritetut rakennushankkeet edenneet rakennuskontrahdeissa sovitulla tavalla, vaan viivästyivät tilaajien harmiksi jopa vuosia. Schröderillä oli laajat oikeuden kaupunginarkkitehtinä, ja hän osasi käyttää ne hyväkseen!

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Hyvää kansainvälistä vapaaehtoisten päivää!

Kansainvälistä vapaaehtoisten päivää vietetään 5.12. Lähes 40 % suomalaisista tekee jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Myös Suomen Sukututkimusseuran toiminta olisi huomattavasti suppeampaa ja sukututkimuksen tekemisen edellytyksen huonompia ilman vapaaehtoisia. Sukututkijan ehkä tärkein apuväline HisKi-tietokanta on tehty vapaaehtoisvoimin. Sen vaiheet alkavat jo 1990-luvulta ja HisKi on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut verkkopalvelu. Ilman vapaaehtoisia tallentajia ei HisKiin tulisi lisää tietoa ja palvelu hiipuisi historiaan. Sama pätee kaikkiin Seuran verkkopalveluihin: Henkikirjahakuun, SukuTopoteekkiin, SukuHakuun ja Hautakivitietokantaan.

Lisäksi vapaaehtoisten kädenjälki näkyy muussa Seuran toiminnassa monin tavoin. Seuran Pääkaupunkiseutu-työryhmä järjestää tutustumiskäyntejä. Teemalauantai-, geneettisen sukututkimuksen ja Seminarium-työryhmät taas järjestävät suosittuja ja korkeatasoisia seminaaripäiviä. Vapaaehtoiset kirjoittavat kiinnostavia juttuja Jäsenviesti Jalmariin, Seuran blogiin ja äänittävät podcasteja Seuran podcast-radioon. Tässä jutussa muutamat Seuran vapaaehtoiset kertovat tekemästään työstä.

HisKi-tallennus

HisKi eli Historiakirjat-tietokanta on perustettu 1990- luvulla helpottamaan sukututkijoiden työtä. Kantava ajatus HisKissä on, että tallennetut tiedot ovat siinä muodossa kuin ne on aikoinaan kirjattu historiakirjoihin. Tietojen tallennus tietokantaan mahdollistaa tietojen haun ilman kymmenien tai satojen sivujen läpikäymistä. HisKi-haku onkin monen aloittelevan sukututkijan ensimmäinen kosketus lajiin. ”Tiedot on aina tarkistettava alkuperäislähteistä, mutta HisKi antaa hyvän lähtökohdan tutkimuksen aloittamiseen”, HisKi-tallennuksen koordinaattori Kati Ahopelto muistuttaa.

”Minulle on kotona opetettu, että kohtele muita ihmisiä, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Tämä opetus on pätenyt näinkin arkisessa asiassa, eli HisKi-tallennustyön aloitin heti, kun se oli mahdollista, olinhan saanut itsekin muiden tekemästä työstä apua tutkimuksieni alussa! Halusin auttaa omalta osaltani myös muita tutkijoita. Ja apua saan vieläkin, aina kun teen sukututkimusta käytän HisKiä ahkerasti. Tietokanta on kasvanut vuosikymmenien aikana roimasti, varsinkin viimeisen muutaman vuoden aikana on uutta materiaalia tullut huomattavasti lisää,” Kati kertoo HisKi-tallennuksen aloittamisesta.

”HisKi- tallennustyö on aikaa vievää ja tarkkuutta vaativaa, mutta sitä voi tehdä omaan tahtiin silloin kuin itselle sopii ja sitä ehtii ja haluaa tehdä. Tallennuksessa on tietyt säännöt, jotka kannattaa heti aluksi opetella niin työkin sujuu sutjakammin ja tallennus menee auditoinnista läpi helpommin. Jokainen tallennus käydään läpi toisen henkilön, auditoijan, silmin jotta tiedot menevät mahdollisimman oikein tietokantaan,” hän vinkkaa.

”Totuus on, että HisKi- tietokanta on vain niin hyvä ja kattava kuin, mitä me vapaaehtoiset siitä teemme. Jos kukaan ei tee tallennustyötä, ei materiaaliakaan tule lisää. Aktiivinen ja toisiaan tukeva tallennusporukka, joka kasvaa koko ajan, on tallennustyön helmi,” Kati muistuttaa ja jatkaa: ”Toisten tallentajien auttaminen, kirjoituskiemuroiden selvittely ja tekstien pähkäily on osa jokapäiväistä keskustelua Facebook- ryhmässämme. Ketään ei jätetä yksin pähkäilemään materiaaleja, vaan yhteistyö on tässäkin lajissa ratkaiseva tekijä!”

Henkikirjahaku

Henkikirjahaku on yksi Seuran uusista verkkopalveluista, jossa voi tehdä hakuja indeksoitujen henkikirjojen sisältöihin. Palvelun täydentäminen perustuu vapaaehtoiseen henkikirjojen indeksointiin ja mukaan on jo lähtenyt noin 40 vapaaehtoista. Indeksoinnin edellytyksenä on kyky lukea henkikirjojen käsin, usein horjuvalla ortografialla, kirjoitettua suomea ja ruotsia.

Virpi Koskiniati on yksi henkikirjojen indeksointiin mukaan lähteneistä vapaaehtoisista, ja häntä erityisesti kiehtovat vanhat käsialat: "Oman sukuni vaiheitten selvittämisessä aina 1500-luvun puoliväliin saakka opin lukemaan kaikenlaisia vanhoja käsialoja ja kaivelemaan lisätietoja historiallisista dokumenteista. Vieraat kielet ja semantiikka ovat aina vetäneet puoleensa, joten esim. vanhojen kirkonkirjojen latina, saksa ja ruotsi ovat vain koukuttavaa lisämaustetta tässä yksinäisen suden harrastuksessa.

Konelukemisen väistämättä vallatessa alaa, on mielestäni tuiki tarpeellista kannustaa ja innostaa myös nuoria esim. vapaaehtoistoiminnassa mukana olevia opettelemaan “kaunoa” ja sen tulkitsemista, koska käsin kirjoitettu teksti viestittää muutakin kuin nimiä ja päivämääriä ja auttaa kohtaamaan koneluvun tuotokset kriittisesti. Siitä aukeaa myös kokonainen esipolviemme mennyt maailma."

Hautakivitietokanta

Suomen Sukututkimusseuran Hautakivitietokantaan on tallennettu yli 800 000 hautatietoa. Suurin osa tallennetuista muistomerkeistä on Suomesta, mutta joukossa on myös tietoja Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Ruotsiin haudatuista. Uusien hautausmaiden kuvaamista suositellaan toteutettavan hautausmaittain, mutta myös yksittäisiä kuvia voidaan lisätä tietokantaa esimerkiksi silloin, kun ne täydentävät sitä.

Aviopari Björn Wigren ja Ulla Paloheimo-Wigren Turusta kuvaavat hautoja tietokantaan. Ullan sukujuuret ovat Alhaisista ja Marttilasta ja Björnin Nauvosta sekä Hämeenkyröstä. Sukututkimuksen lisäksi heillä on hautausmaiden kuvaamisen kanssa hyvin yhteen sopivia harrastuksia, kuten geokätköily ja retkeilyautolla matkailu. ”Senioreina meillä on mahdollisuus tehdä näitä asioita silloin, kun haluamme”, Wigrenit kertovat.

”Hautakuvaustiimissä olemme molemmat aktiivisia, se helpottaa kuvausta. Paras aika kuvaamiseen on kevät, juuri ennen lehtien puhkeamista. Olisi myös hyvä, jos seurakunta olisi ehtinyt siivota talvikoristeet pois. Lisäksi auringonpaiste on otettava huomioon; varsinkin hyvin hiotut hautakivet heijastavat pahasti ja kuvassa näkyy vain oma peilikuva”, he kertovat kuvausvinkkejä. ”Meillä molemmilla on käytössä niin sanotut taskukamerat: Samsung WB2000 ja Canon IXSUS 870 IS, joista kuitenkin löytyy erilaisia ominaisuuksia. Kamerat on säädetty ottamaan viiden megapikselin kuvia ilman salamaa. Pyrimme ottamaan joko pysty- tai vaakakuvia, jotta saamme myös hautakiven ympäristöä mukaan. Vara-akut on oltava mukana, sillä yksi akku ei riitä ulkona kylmällä ilmalla. Kuvien lähettämiseen käytämme ilmaista WeTransfer-ohjelmaa”, he jatkavat.

”Kuljemme retkeilyautolla ja yleensä yövymme kuvattavan hautausmaan parkkipaikalla. Auto on myös lämmin tila taukopaikkana, ruokailuun ja kahvitaukojen pitämiseen. Hautakivien kuvaamisen lisäksi käymme aina tutustumassa kirkkoon, jos sen ovet ovat auki”, he kertovat harrastuksestaan. ”Hautakiviä, joiden edessä on suuria pensaita, olemme yrittäneet kuvata yhteistyöllä; toinen siirtää varovasti pensaan oksia ja toinen ottaa kuvan. Tähän asti kuvattavat hautausmaat ovat valikoituneet sen mukaan, mitä omassa sukututkimuksessamme olemme tarvinneet. Hautakivistä saa tietoja, joita ei löydy rippikirjoista”, he kertovat.

”Kuvien käsittelyssä käytämme ilmaisohjelmaa Xnview Classic. Kuvien uudelleen nimeämiseen ja numerointiin sekä kuvien katseluun ja poistoon se on helppo ohjelma. Indeksoinnissa meillä on käytössä kannettava tietokone ja ulkoinen näyttö; Excel-ohjelman on auki tietokoneessa ja Xnview-ohjelma ulkoisessa näytössä. Valokuvat säilytän ulkoisella kovalevyllä ja nimeän ne tarkasti, jos esimerkiksi on monta eri hautausmaata kuvattuna”, he kertovat indeksointityöstä. ”Toivomme, että moni innostuisi hautakivien kuvaamiseen, siitä on hyötyä kaikille sukututkijoille!”

Lämmin kiitos kaikille vapaaehtoisille!

Kati Ahopelto, Virpi Koskiniati, Björn Wigren ja Ulla Paloheimo-Wigren

Laura Aho ja Mikko Kuitula (toim.)

Vapaaehtoiset ovat tärkeä osa Seuran organisaatiota

Tänään maailmalla vietetään kansainvälistä vapaaehtoisten päivää. Sen tarkoituksena on huomioida ja kiittää vapaaehtoisia heidän tekemästään tärkeästä työstä. Vapaaehtoistyö on osallistumista hankkeisiin, joiden tulokset tuottavat yhteistä hyvää ja hyödyntävät monia.

Vapaaehtoistyö Suomessa tänään

Taloustutkimus teki vuonna 2021 tutkimuksen suomalaisesta vapaaehtoistyöstä. Tutkimusraportissa ”Vapaaehtoistyön tekeminen Suomessa” todettiin, että noin puolet suomalaisista oli viimeksi kuluneen vuoden aikana tehnyt jotakin vapaaehtoistyötä ja 35 prosenttia vähintään tunnin verran neljän edeltävän viikon aikana. Nämä lukemat olivat suurin piirtein samalla tasolla kuin vuosien 2015 ja 2018 tutkimuksissa.

Vuoden 2021 tutkimuksessa vastaajat kertoivat tehneensä vapaaehtoistyötä edellisten neljän viikon aikana keskimäärin 12,9 tuntia kun se vuonna 2018 oli 15,3 tuntia ja 2015 18,09 tuntia. Vapaaehtoistoimijoiden määrä on siis pysynyt ennallaan, mutta vapaaehtoistyöhön käytettävä aika näyttäisi olisi vähenemässä.

Kiinnostus osallistua vapaaehtoistoimintaan on silti pysynyt ennallaan. Vuoden 2021 tutkimuksessa 38 prosenttia vastaajista ilmoitti osallistuvansa vapaaehtoistoimintaa, jos vain pyydettäisiin. Tämä on vapaaehtoistoimintaa järjestäville tahoille suuri haaste. Tämän mukaan esimerkiksi Suomen Sukututkimusseurassa olisi noin 3 200 henkilöä, jotka saattaisivat olla kiinnostuneita osallistumaan Seuran järjestämään vapaaehtoistyöhön.

Näin suurelle määrälle Seura ei valitettavasti kykene vapaaehtoistoimintaa järjestämään, mutta nykyisten noin 150 vapaaehtoisen lisäksi tehtävää löytyy kymmenille uusille.

Vapaaehtoistyötä Suomen Sukututkimusseurassa

Suomen Sukututkimusseurassa suurin vapaaehtoistoimijoiden joukko on eri verkkopalveluihin aineistoa tuottavat tallentajat. Heitä on erityisesti kirkonkirjojen indeksoinnissa eli HisKi-tallennustyössä, josta työt loppuvat nykylainsäädännön mukaan joskus 2090-luvulla. Seuran lähitavoitteena on kuitenkin saada kastettujen, vihittyjen ja haudattujen luettelot indeksoitua vuoteen 1920 jokaisesta seurakunnasta parin seuraavan vuosikymmenen aikana.

Runsaasti vapaaehtoistyötä on tarjolla myös henkikirjojen indeksoinnissa Henkikirjahakuun ja hautamuistomerkkien dokumentoimisessa Hautakivitietokantaan. Seura on vastikään avannut SukuTopoteekin, jonne toivotaan runsaasti vuotta 1950 vanhempia digitoituja henkilövalokuvia metatietoineen.

Seura on kuluvan vuoden aikana tehostanut neuvontaa ja opastusta, joita se tarjoaa verkkopalveluihin aineistoa tuottaville vapaaehtoisille. On pidetty etäyhteydellä vapaaehtoistoiminnan esittelyitä, uusien indeksoijien infotilaisuuksia ja tukitunteja tallennustyössä jo mukana oleville. Tätä työtä Seuran toimisto jatkaa vuonna 2024 ja pyrkii kehittämään sitä vapaaehtoistoimijoita entisestään tukevampaan suuntaan.

Tallennustyön lisäksi Seurassa on tarjolla muitakin kiinnostavia paikkoja osallistua vapaaehtoistoimintaan. On työryhmiä, jotka suunnittelevat ja toteuttavat toimintaa, esimerkiksi seminaareja, tutusmiskäyntejä tai sukututkimusneuvontaa. Jäsenviesti Jalmari kaipaa aina juttuja ja podcast odottaa sisältöä.

Vapaaehtoistyön merkitys

Vapaaehtoiset toimivat tärkeäksi kokemansa asian puolesta palkkaa pyytämättä. He asettavat omasta vapaasta tahdostaan ja oman valintansa mukaan työpanoksensa ja usein myös erityisosaamisensa yhteisen hyvän kartuttamiseksi. Vapaaehtoistoiminta on hyvin arvokasta yhteiskunnalle, sillä ilman sitä ei synny vahvaa yhteiskunnallista luottamusta eikä sosiaalista pääomaa, joka on myös taloudellisen kehityksen perusta. 

Vapaaehtoistyö on järjestöille suoraan välttämätön edellytys menestykselliselle toiminnalle. Esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuran mahdollisuudet tarjota sukututkijoita hyödyttäviä verkkopalveluita olisivat kokonaan toisenlaiset ilman jo 30 vuotta kestänyt HisKi-tallennusta. Seurassa vapaaehtoiset ovat merkittävä osa organisaatiota.

Vapaaehtoisuus on luonnollisesti kaksisuuntaista eli vapaaehtoistyö hyödyttää myös sen tekijää. Vapaaehtoinen oppii uusia taitoja, kokee iloa, tutustuu uusiin ihmisiin, saa uusia kokemuksia ja parhaimmillaan voimaantuu vapaaehtoistyön myötä. Vapaaehtoistoiminnan avulla Suomessa ehkäistään yksinäisyyttä ja syrjäytymistä, lisätään osallisuutta, edistetään kulttuuria ja monin muin tavoin edistetään ihmisten hyvinvointia.

Jos osallistuminen Seuran johonkin toimintaan vähänkään kiinnostaa, siitä kannattaa kertoa vaikkapa toiminnanjohtajalle. Jos tuntuu, että Seurasta puuttuu jokin toimintamuoto, on sekin tärkeä tuoda esille. Vapaaehtoistoiminta ja koko Seura voi kehittyä ainoastaan luottamushenkilöiden ja jäsenten vuorovaikutuksessa.

Vuoden vapaaehtoinen 2023

Suomen Sukututkimusseuran hallitus päätti ryhtyä tästä vuodesta lähtien nimeämään Vuoden vapaaehtoisen kansainvälisenä vapaaehtoisten päivänä. Tarkoituksena on tuoda esiin esimerkillinen vapaaehtoistoimija ja hänen kauttaa kiittää kaikkia Seurassa vapaaehtoistyötä tekeviä.
Seuran Vuoden vapaaehtoiseksi 2023 valittiin Tarja Piitulainen Lahdesta. Hän on ollut vuodesta 1992 lähtien mukana tallentamassa aineistoa suomalaisen sukututkimuksen keskeisimpään apuneuvoon HisKi-tietokantaan. Piitulainen on myös auttanut muita tallentajia ja auditoinut valmiita tallennusaineistoja ennen tietokantaan liittämistä. 

Tallennustyön lisäksi Tarja Piitulainen aktiivisesti neuvonut ja avustanut muita sukututkijoita näiden tutkimustyössä sekä osallistunut Kansallisarkiston uusien verkkopalvelujen testaamiseen.
Suomen Sukututkimusseura kiittää Tarja Piitulaista pitkään jatkuneesta aktiivisesta ja esikuvallisesta vapaaehtoistoiminnasta sukututkimuksen ytimessä.

P. T. Kuusiluoma

Rohkean ”neiti E:n” tarina

Verna Erikson. Alkuperäinen kuva ja alla Julius
Jääskeläisen värittämä kuva.

Vuoden 1918 sisällissodassa oli tunnetusti punaisia naiskaarteja, mutta vastaavia valkoisia ei ollut lähinnä siksi, ettei Mannerheim hyväksynyt niitä. Taisteluhalukkuutta valkoisilta naisilta ei olisi puuttunut ja monet tekivätkin osansa tavalla tai toisella. Vaarallisinta mahdollista puuhaa oli vakoojana tai aseiden salakuljettajana toimiminen.

Oheisessa valokuvassa poseeraa nuori nainen takkinsa alle piilotetun kolmen kuularuiskuvyön (yhteensä 1359 patruunaa) ja pistoolin (FN Browning M1900) kera. Nainen on Verna Erikson, Helsingissä valkoisten puolella toiminut rohkea ja väsymätön aseiden salakuljettaja, joka tunnettiin peitenimillä ”neiti E” ja ”Peija”. Kuva julkaistiin ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden kannessa 15. kesäkuuta 1918.

Verna Maria Erikson syntyi Turussa 11. huhtikuuta 1893. Hänen vanhempansa olivat merikapteeni Karl Petter Erikson (1837–1898) ja Adolphina Christina Sjödin (1862–1944). Isä oli syntynyt Nauvossa, äiti Uumajassa, Ruotsissa. Perheen isän kuoltua Adolphina-leski lapsineen muutti Helsinkiin asettuen asumaan ”Wreden taloon” Pohjoisesplanadi 35.

Verna Erikson kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1913 ja opiskeli sen jälkeen analyyttistä geometriaa ja yleistä fysiikkaa Teknillisen korkeakoulun kemian osastolla. Mainitussa oppilaitoksessa oli tuohon aikaan vain alun toistakymmentä naisopiskelijaa. Sisällissota keskeytti opinnot.   

Punaiset hallitsivat Helsinkiä 28. tammikuuta 1918 alkaen 11 viikon ajan. Tuolloin Helsinkiin jääneet valkoiset joutuivat toimimaan maan alla. Öisin oli ulkonaliikkumiskielto, punaiset vartioivat kaikkialla ja tekivät kotitarkastuksia.

Ainakin neljä naisteekkaria osallistui aseiden salakuljetustoimintaan. Verna Eriksonin lisäksi salakuljetusrinkiin kuului muun muassa hänen opiskelutoverinsa ja hyvä ystävänsä, sittemmin arkkitehti ja kirjailija Salme Setälä (1894–1980), joka kertoo tästä varsin riskialttiista toiminnasta muistelmateoksessaan Polusteekin koulussa: Opiskelua kymmenluvulla (Otava, 1970).

Salakuljetustoimintaa johdettiin keskikaupungilla sijainneesta valokuvaamosta, jossa ilmeisesti myös Vernan valokuva otettiin. Valokuvaamosta aseita jaettiin Helsingin suojeluskunnan käyttöön eri puolille kaupunkia. Toiminta oli huippusalaista, edes perheelle tai läheisille ystäville ei siitä kerrottu.

 

Naisteekkareiden joka-aamuisena kokoontumispaikkana toimi Kauppatorin laidalla sijainnut Nissenin kahvila. Siellä Erikson, Setälä ja muut tapasivat yhdyshenkilön, jolta he saivat toimintaohjeet. Naiset kävivät joskus laitakaupungilla hämäräperäisissäkin loukoissa ostamassa venäläisiltä aseita ja patruunoita, jotka pakattiin kenkälaatikoihin. Mukana oli tuolloin joku miestovereista. Panosvöitä naiset kantoivat takin alle kätkettynä ja aseita hameen alla. Konekivääri naamioitiin kukkapaketiksi.

Sisällissodan päätyttyä Verna Erikson ja Salme Setälä palkittiin rohkeasta toiminnastaan Vapaudenristillä. Verna Eriksonin kohtalo on murheellinen, sillä jo kesällä 1918 hänellä todettiin laajalle levinnyt syöpä. Häntä hoidettiin Kirurgisessa sairaalassa, missä hän kuoli vain 25-vuotiaana 16. lokakuuta 1918. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle.

Pirjo Terho

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2022. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.