keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Atle Wilskmanin kuolemasta 100 vuotta

Atle Wilskman vuonna 1918. Kuvaaja: Atelier 
Rembrandt. Kuva: Museovirasto.

Atle Wilskman (14.11.1883–30.6.1921) oli suomalainen sukututkija, jonka vanhemmat olivat professori Ivar Wilskman ja Mathilda Wilhelmina Roschier. Wilskman valmistui filosofian kandidaatiksi 1906 ja työskenteli sitten Helsingin yliopiston hallinnossa ja kirjastossa 1903–1920 ja Helsingin kaupungin apulaiskirjastonhoitajana 1920–1921. 

Wilskman oli ahkera sukututkija, joka julkaisi jo 1907 sukukirjan, Släkten Wilskman, omasta suvustaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän sai Svenska litteratursällskapetilta tehtäväksi toimittaa aatelittomia sukuja koskevan kirjasarjan. Vuosien 1912 ja 1920 välisenä aikana ilmestynyttä Släktbok I-V -teossarjaa pidetään yhtenä modernin suomalaisen sukututkimuksen perusteoksena ja se ilmestyy edelleen SLS:n kustantamana. 

Lisäksi Wilskman julkaisi Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa (vuosina 1917–1920 Vuosikirjan numeroissa 14, jotka löydät SukuHaustaja Kotiseutu -aikakauskirjassa joukon sukututkimuksia koskevia artikkeleita. Vuonna 1917 hän ehdotti, että kirkonkirjoja alettaisiin järjestelmällisesti kopioida tutkijoita varten. Suomen Sukututkimusseura ryhtyikin toteuttamaan ehdotusta 1920-luvulta lähtien. Kopiointityön tuloksista syntyi myöhemmin HisKi- eli Historiakirjat-tietokantaVoit nyt ladata rajoitetun ajan maksutta Släkten Wilskman -teoksen Sukututkijan verkkokaupasta!

Teoksia

  • Släkten Wilskman. Helsingfors 1907
  • Släktbok I, 1. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 1. Helsingfors 1912 
  • Släktbok I, 2. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 2. Helsingfors 1914
  • Släktbok I, 3. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 3. Helsingfors 1916
  • Släktbok II, 1. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 138, 1. Helsingfors 1918
  • Släktbok II, 2. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 138, 2. Helsingfors 1920
  • Släktbok II, 3. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 138, 3. Helsingfors 1933
  • Släkten Wegelius. Utdrag ur släktbok. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 107, 3. Helsingfors 1977 (SukuHaku)

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Nimenmuutokset

Sukunimien suomalaistamisliikkeen toimisto Vanhalla ylioppilastalolla 1906. Kuva: Museovirasto.






























Itä-Suomessa on käytetty periytyviä sukunimiä keskiajalta alkaen, kun taas Länsi-Suomessa on käytetty taloon perustuvia lisänimiä, jotka eivät olleet varsinaisia sukunimiä. Suomessa vastaa itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 säädettiin sukunimilaki (Laki sukunimestä 328/1920), joka edellytti kaikille suomalaisille pysyvää sukunimeä.

Aina 1800-luvun lopulle asti hallinnon, kirkon, oikeuslaitoksen, armeijan ja opetuksen kieli oli ruotsi, ja monet niiden parissa toimineet ottivat itselleen ruotsinkielisen nimen. Myöhemmin kansallishengen nousu johti siihen, että alettiin korostaa nimen ja kansallisuuden yhteyttä. Nimien suomalaistamisella tarkoitetaankin yleensä Suomessa kansallisaatteen hengessä tapahtunutta liikettä, jossa muita kuin suomenkielisiä, yleensä ruotsinkielisiä, sukunimiä muutettiin suomenkielisiksi. Joissain tapauksissa nimenmuutokset koskivat myös etunimiä.

Sukunimien suomalaistaminen alkoi ensimmäisen kerran vuonna 1875, kun joukko Helsingin keisarillisen Aleksanterin-yliopiston opiskelijoista suomalaisti oman sukunimensä. Johan Vilhelm Snellmanin syntymän satavuotispäivän yhteydessä vuonna 1906 kirjailija Johannes Linnankoski kehotti suomalaistamaan vierasperäiset sukunimet ja niinpä mainitun vuoden toukokuussa julkaistussa Suomalaisen Virallisen Lehden lisälehdessä noin 24 800 henkilöä ilmoitti suomalaistaneensa nimensä (SVL 109/12.5.1906). Nimistötutkimuksen dosentti Sirkka Paikkala on arvioinut, että vuoden 1906 aikana suomalaistettiin kaikkiaan 35 000 sukunimeä. Myöhemminkin vuoden 1906 kaltaisia suurnimenmuutoksia organisoitiin. Esimerkiksi vuosina 1919–1920 Vienan Karjalassa järjestettiin nimenmuutoskampanja, vuonna 1930 Viipurin läänissä toteutettiin joukkonimenmuutto ja vuonna 1935 Kalevalan riemujuhlavuonna järjestetyssä kampanjassa suomennettiin noin 100 000 nimeä.

Nimistötutkija Pirjo Mikkonen on käsitellyt väitöskirjassaan Otti oikean sukunimen – Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat (2013) sitä, millaisia nimiä muutettiin, missä, milloin ja miksi. Väitöskirjassa tuodaan esille myös esille nimenmuutosten taustaa: kansan motiivit sukunimen muuttamiseen olivat hyvin erilaisia kuin sivistyneistöllä, eikä Mikkosen mukaan nimenmuutokset aina tapahtuneet välttämättä omasta aloitteesta. Mikkosen väitöskirja tekee selväksi sen, että jokaisella nimenmuutoksella on oma tarinansa.

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelusta löytyy hakemistot Suomen Virallisessa lehdessä julkaistuista nimenmuutoksista vuodesta 1888 alkaen sekä Finlands allmänna tidning -lehdessä vuosina 1875–1913, Karjalan vartia -lehdessä vuosina 1919–1920 ja Karjalanääni -lehdessä keväällä 1934 julkaistuista nimenmuutoksista. Lisäksi palveluun on tallennettu Oikeusministeriön luettelot nimenmuutoksista vuosilta 1935–1937. Palvelussa hakemistoon voi tehdä hakuja esimerkiksi uuden tai vanhan nimen mukaan, ja nimenmuutoshakemistojen käyttö vaatii kirjautumisen SukuHakuun, joka on Seuran jäsenpalvelu. Seuran vanhoilta verkkosivuilta aiemmin löytynyt nimenmuutostietokanta tietokanta ei ole enää käytettävissä.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Autonomian ajan suomalaiset sotilaat

Suomen kaartin sotilas teltan edessä lukemassa
sanomalehteä. Kuva: Museovirasto.

Keisariaikana suomalaiset sotajoukot eivät ottaneet juurikaan osaa varsinaisiin sotatoimiin, mutta tästä huolimatta keisariajalta löytyy runsaasti sotilasasiakirjoja ja niitä voi hyödyntää myös sukututkimuksessa. Mainittakoon kuitenkin, että Kansallisarkistossa säilytettävien joukko-osastojen ja niiden esikuntien arkistoista voi kuitenkin löytää tietoja esimerkiksi Krimin sodan aikaisista kahakoista ja Suomen kaartin osallistumisesta Turkin sotaan vuonna 1878.

Suomen suuriruhtinaskunnalle säädettiin oma asevelvollisuuslaki 1878 ja sen mukaisesti kaikki suomalaiset miehet tulivat kutsuntoihin sinä vuonna, jona he täyttivät 22 vuotta. Suomen sotaväki hajotettiin 1901–1905, joten käytännössä asevelvollisuus koski vuosina 1859–1883 syntyneitä miehiä.

Asevelvollisen palveluksen muoto ratkaistiin hänen kotipaikkakunnallaan järjestetyssä kutsuntatilaisuudessa. Tilaisuudessa suoritettiin arvannosto, jonka perusteella asevelvolliset jaettiin vakinaiseen väkeen ja reserviin. Pieni arvan numero johti kolmen vuoden vakinaiseen palvelukseen, suurempi kolmena kutsuntaa seuraavana kesänä järjestettyihin harjoituksiin lähiseudun reservikomppaniassa.  Ensimmäisenä kesänä reservin harjoitukset kestivät 45 päivää, toisena 30 ja kolmantena 15 päivää eli yhteensä 90 vuorokautta. Se, oliko nostettu arpa pieni vai suuri riippui mm. pitäjän väkiluvusta: etukäteen oli päätetty, montako asevelvollista kustakin kunnasta määrättäisiin kolmivuotiseen palvelukseen.

Arvalla valittujen lisäksi sotaväkeen liittyi vapaaehtoisia (ruots. frivillig) ja tarjokkaita (ruots. volontär). Vapaaehtoisesti ilmoittautuneet, kuten koulutetutkin, saivat palvelusaikaansa lyhennystä. Tarjokkaiden palvelusaika puolestaan oli enimmäismäärä eli kolme vuotta nostetun arvan numerosta riippumatta. Palveluksesta saattoi saada pysyvän vapautuksen esimerkiksi ammatin, perhetilanteen tai terveydentilan perusteella. Kutsunnoista, arvoista ja vapautuksista löytyy usein merkintöjä myös kirkonkirjoista.

Lähtökohtaisesti vakinaiseen palvelukseen valitut suorittivat palveluksen oman lääninsä tarkk’ampuja pataljoonassa. Halutessaan palveluspaikaksi saattoi valita myös Helsingissä sijainneen Suomen Kaartin tai Lappeenrannassa sijainneen Suomen Rakuunarykmentin, joka oli toiminnassa vuodet 1890–1901. Suomen kaarti eli Henkikaartin 3. Suomen Tarkk’ampujapataljoona toimi Helsingissä vuosina 1829–1905 ja se oli Venäjän keisarillisen henkikaartin ainoa suomalainen osasto sekä ainoa suomalainen joukko-osasto, joka toimi yhtäjaksoisesti suurimman osan keisariajasta.

Yksittäistä henkilöä arkistosta etsittäessä hyödyllisimpiä lähteitä ovat erilaiset miehistöluettelot eli katselmusrullat (ruots. mönsterverk, munsterrulla) sekä asevelvollisen sotaväen osalta myös kutsuntaluettelot. Katselmusluetteloita ei ole digitoitu, mutta kutsuntaluetteloista digitoituina löytyvät tällä hetkellä Oulun läänin kutsuntapiirin luettelot vuosilta 1881–1905. Keisariajan upseereita koskevia tietoja saattaa löytyä Kansallisarkiston Rauhankadun toimipaikassa säilytettävästä ansioluettelokokoelmasta, joka on käytettävissä myös digitoituna Kansallisarkiston Digitaaliarkistossa. Myöhemmin itsenäisen Suomen armeijassa uraa upseerien osalta puolestaan kannattaa tarkistaa selvittää kantakortit sekä puolustusvoimien kantahenkilökunnan nimikirjat, joita säilytetään myös Kansallisarkistossa.

Suomen Sukututkimusseuran SukuHaku-aineistopalvelusta löytyy hakemistot autonomian ajan värvättyjen joukkojen katselmusluettelot vuosilta 1816–1879 sekä kutsuntaluettelot Mikkelin läänistä vuosilta 1881–1883 ja Turun ja Porin läänistä vuosilta 1887–1888. Lisäksi SukuHausta löytyy keisariajan sotilaisiin liittyen esimerkiksi digitoituina Hugo Schulmanin teos Finska kadettkårens elever och tjänstemän – Biografiska anteckningar 1812–1912 (1912) ja Oskar Wasastjernan teos Lifgardets Finska skarpskyttebataljons officerare och civile tjänstemän – Biografiska anteckningar (1887). Kirjallisuuden ja mainittujen hakemistojen käyttö vaatii kirjautumisen SukuHakuun, joka on Seuran jäsenpalvelu. Seuran vanhoilta verkkosivuilta aiemmin löytyneet katselmusluettelot eivät ole enää käytettävissä.