keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Murhayritys Turun akatemiassa

Turun vuonna 1815 valmistunut akatemiatalo. J. J. Reinbergin sävylitografia noin vuodelta 1853. Kuva: Museovirasto.

Joulukuussa 1821 sattui Turun akatemiassa maanlaajuista huomiota herättänyt murhayritys, jonka kohteeksi joutui akatemian lääketieteen professori Israel Hwasser. Jo teko sinänsä oli aivan ennenkuulumaton, mutta suuren yleisön mielenkiintoa lisäsi vielä se, että tekoon syyllistynyt ylioppilas Johan Emanuel Gadolin oli kuuluisan isän poika.
 
Israel Hwasser. Carl von Schéelen litografia noin vuodelta
1840. Kuva: Museovirasto.
Ruotsalaissyntyinen, Uppsalan yliopistossa ja Tukholman Karoliinisessa instituutissa opiskellut lääketieteen tohtori Israel Hwasser (1790–1860) oli nimitetty Turun akatemian lääketieteen professoriksi vuonna 1816. Hänet tunnettiin myös filosofina ja kirjailijana. 
 
10. joulukuuta 1821 aamulla ylioppilas Johan Emanuel Gadolin saapui Hwasserin kotiin ojentaen tälle paperilapun. Hwasserin lukiessa lappua Gadolin sivalsi häntä miekalla päähän. Miekka aiheutti vain pintanaarmun Hwasserin otsaan, mutta iskun voimasta hän kaatui ja löi päänsä kivilattiaan. Hwasser oli vuoteenomana useita viikkoja, mutta toipui lopulta hyvin. Hän palasi Ruotsiin vuonna 1830 saatuaan Uppsalan yliopistosta lääketieteen professuurin.
 
Johan Emanuel Gadolin syntyi 21. tammikuuta 1801 Turussa. Hän opiskeli vuodesta 1809 Turun katedraalikoulussa ja kirjoittautui Turun akatemiaan vuonna 1816. Hwasser ja Gadolin olivat siis tulleet akatemiaan samana vuonna. Johan Emanuelin vanhemmat olivat maineikas kemisti, fyysikko ja mineralogi, Turun akatemian kemian professori vuodesta 1785 Johan Gadolin (1760–1852) ja Hedvig Magdalena Thileman (1776–1817).
 
Murhayritystä seurasi mittava oikeudenkäynti. Asiaa ei käsitelty yleisessä tuomioistuimessa, vaan akatemian laajan itsehallinnon vuoksi konsistorissa. Tuomareina toimivat siis akatemian rehtori ja professorit eli Johan Emanuelin isän kollegat. Oikeutta käytiin professori Gadolinin kotona Luostarikorttelin numerossa 44. Oikeudenkäyntiä koskevat asiakirjat julkaistiin jo vuonna 1822 kaksiosaisena 118-sivuisena painatteena. Molemmat osat löytyvät helposti digitaalisesta sanomalehtikirjastosta haulla ”Johan Emanuel Gadolin”. 
 
Murhayrityksen motiivi jäi epäselväksi. Se saattoi olla poliittinen, sillä Hwasser otti innokkaasti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Opettajana Hwasser oli pidetty ja hänet tunnettiin luonteeltaan miellyttävänä, joten on epätodennäköistä, että Gadolinilla olisi ollut jotain henkilökohtaista kaunaa professoria kohtaan.
 
Konsistori tuomitsi Johan Emanuel Gadolinin mielenvikaisena Seilin hospitaaliin. Hänen tiedettiin pudonneen lapsena keinusta ja lyöneen siinä yhteydessä päänsä. Mielenvikaisuuden on kuitenkin täytynyt ilmetä vasta myöhemmin, sillä muussa tapauksessa Johan Emanuelia tuskin olisi hyväksytty akatemiaan. 
 
Seilissä Johan Emanuel Gadolin oli korkeintaan vuoden, jos ollenkaan, sillä Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjassa hänen kohdallaan on vain merkintä ”Vihtiin 20.8.1823”. Professori Gadolin omisti Vihdin Olkkalan kartanon. Hänen kuoltuaan kartanon peri Hedvig-tytär, jonka puoliso oli professori Gustaf Gabriel Hällström.
 
Vihdistä Gadolin matkusti vielä samana vuonna 1823 Tukholmaan. Ei ole tiedossa mitä hän Tukholmassa teki tai kuinka kauan hän siellä viipyi. Jossain vaiheessa hän kuitenkin palasi Olkkalaan, vaikka häntä ei rippikirjaan ole merkitty. Kuolinmerkintä löytyy kuitenkin Vihdistä. ”Olkkalan kartanon asukas, entinen ylioppilas” Johan Emanuel Gadolin kuoli naimattomana 8. marraskuuta 1871.
 
Johan Gadolin erosi professorin virasta täysin palvelleena vuonna 1822. Pojan aiheuttama skandaali oli luultavasti ainakin osasyy isän akatemiauran päättymiseen. Gadolin oli 62-vuotias, mikä oli suhteellisen alhainen eläköitymisikä tuon aikakauden professorille. Terveyttäkin olisi ilmeisesti riittänyt, sillä Gadolin eli 92-vuotiaaksi.
 
Pirjo Terho

tiistai 13. syyskuuta 2022

Isänisän äidin jäljillä Itä-Euroopassa

Moldavian Dragoş I (1351–1353).
Aluksi minua pyydettiin kirjoittamaan esimerkiksi aiheesta, mitä
Genos tai Suomen Sukututkimusseura on minulle merkinnyt. Olen kuitenkin kirjoittamassa Genokseen artikkelia isälinjani alkuvaiheista, joten mielestäni se aihe on poissuljettu vaihtoehto tässä vaiheessa. Siinä näiden merkitys on luonnollisesti ollut hyvinkin suuri. Päätin siis kirjoittaa hieman eksoottisemmasta aiheesta, johon en ole suoraan saanut apua Seuralta, mutta jonka myötä moni voi saada vinkkejä etsiessään sukuaan Suomen ulkopuolelta. 

Isänisäni äiti Elena Konstantinovna Dragoș (1872–1950) oli nimittäin Bessarabiasta, joka oli hänen syntymänsä aikoihin samanlainen Venäjän valtakunnan rajamaa kuin Suomikin – kuuluihan se myöhemmin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa maamme ohella Neuvostoliiton etupiireihin. Maailmansotien välillä alue oli osa Romaniaa. En koskaan ehtinyt nähdä häntä, mutta kuulin jonkin verran tarinoita ja olin jo lapsena tietoinen tällaisesta erikoisesta esivanhemmasta. Lapsuudenkodissani oli tavallaan yksi huone pyhitetty esivanhemmille; sen seinillä oli heidän kuviaan ja sinne oli sijoitettu kaikki vanhimmat huonekalut ja muut esineet. Uskon, että sillä oli suuri vaikutus siihen, että minusta sittemmin kasvoi innokas sukututkija. Parikymmentä vuotta sitten aloin toden teolla etsiä Elenan juuria. Tässä minulla oli apuna tätini miehen tekemä ansiokas tutkielma.

Tutkimukseni on perustunut hyvin pitkälle yksinkertaisesti Googlen hakukoneeseen. En voi kyllin tähdentää sen merkitystä. Myös suomalaisten esivanhempien etsimisessä se on ollut tärkeässä roolissa, ja oikeastaan kaikki olennaiset sivut olen löytänyt Googlella sopivilla hakusanojen kombinaatioilla. Tässä nimenomaisessa tapauksessa on ollut tärkeää myös etsiä kyrillisillä kirjaimilla, sillä suuren osan tiedoista olen löytänyt venäjänkielisiltä sivuilta. Venäjän alkeet opin teknillisessä korkeakoulussa ja kävin myös Venäjällä muutamia kertoja ennen sukututkimuksen aloittamista. Isoisäni vielä osasi venäjää, mutta hän ei siirtänyt sitä oppia enää eteenpäin. Samalla olen tutustunut myös romanian kieleen, sillä Bessarabia eli käytännössä nykyinen Moldovan tasavalta on suurelta osin etnisesti romanialainen ja tällä hetkellä romania onkin valtion virallinen kieli, vaikka neuvostoaika onkin jättänyt jälkensä.

Sukunimen perusteella olin jo lähes varma, että Elena oli ainakin isänpuoleltaan etnisesti romanialainen. Kävikin ilmi, että hänen isänsä Constantin Fjodorovitš Dragoș (n. 1841–n. 1912) oli ortodoksi ja muuttanut Venäjän Bessarabiaan. Joissakin asiakirjoissa perhe on kirjattu aateliseksi. Constantin kävi lukion Kamjanets-Podilskyissa, minkä jälkeen hän opiskeli lakia Kiovan keisarillisessa Pyhän Vladimirin yliopistossa. Sukutarinoiden mukaan oli kotoisin Gatațin kaupungista.

Tutkimuksen myötä tutustuin Suomessa muihin, joilla oli erilaisia siteitä Moldovaan, ja perustimme vuonna 2011 Suomi-Moldova-ystävyysseuran, jonka sihteerinä toimin tällä hetkellä. Google toi esiin puoliksi myyttisen 1300-luvulla eläneen ruhtinas Dragoșin, jota pidetään Moldovan perustajana. Tästä aiheesta olen kirjoittanut artikkelin seuramme julkaisuun vuonna 2020. Jonkin verran löysin näin myös aivan uusia tietoja omista sukulaisistani, mutta pian kävi ilmeiseksi, että täytyy etsiä myös paikallisista arkistoista. Niihin aikoihin netistä ei löytynyt juuri mitään alkuperäisiä lähteitä. Palkkasin isäni kanssa pari paikallista tutkijaa, jotka löysivät Moldovan kansallisarkistosta uusia tärkeitä tietoja. Osa niistä tulikin tässä jo mainittua, mutta suvun juurille ne eivät kuitenkaan vieneet.

Vaikeuksia aiheuttaa se seikka, että Dragoș voi olla joko etunimi tai sukunimi, ja Romaniassa oli ainakin ennen usein tapana kirjoittaa sukunimi ensin. Olinkin jonkun aikaa yhteydessä erääseen Constantin Dragoșiin, kunnes kävi ilmi, että hän on Dragoș Constantin. Moldovan pääkaupungista Chișinausta löytyi kansallisen oopperan taiteellinen johtaja ja Venäjällä kuuluisa baritoni Vladimir Dragoș. Otin yhteyttä oopperan kautta ja aluksi olinkin häneen yhteydessä nuoren sopraano-oppilaan välityksellä hänen huonon englannin taitonsa takia. Sittemmin olemme tavanneet muutamia kertoja ja sopineet olevamme sukulaisia, vaikka varmaa yhteyttä ei vielä olekaan löytynyt. 

Sukumme on tehnyt myös DNA-testejä, joiden olemme toivoneet auttavan tutkimuksessa. Vaikeutena ja toisaalta myös etuna on ollut se, että meidän Bessarabian sukumme oli osaksi juutalainen. Isäni serkkutestin osumista noin neljäsosa on juutalaisia, mutta ortodokseja on hyvin vaikea erottaa sieltä joukosta. Itäisessä Euroopassa tehdään hyvin vähän DNA-testejä, ja nämä juutalaiset sukulaiset ovat lähes kaikki nykyään amerikkalaisia.

Elenan pikkuveli Mihail oli kuuluisa oopperalaulaja ja musiikillinen johtaja, joka kierteli esiintymässä ympäri Venäjää oman ryhmänsä kanssa noin 1900–1921, kunnes sukutarinan mukaan kuoli lavalle vuonna 1921. Hänen vaiheistaan sain tietää enemmän internetiin lisätystä venäjänkielisestä kirjasta, joka käsitteli erään sopraanon muistelmia. Siinä kerrotaan, kuinka Mihail oli kuollut kesken kiertueen Rostov-na-Donussa ja kuinka suuri kansanryhmä oli saattanut hänet ikuiseen lepoon. Eräs avulias venäläinen neiti, joka opiskeli Helsingissä, kävi myös hakemassa minulle Moskovan taidearkistosta Mihailia käsitteleviä dokumentteja. Eri tietoja yhdistelemällä olen myöhemmin selvittänyt, että hän oli ryhmänsä kanssa 1908 Viipurissa järjestetyillä musiikkijuhlilla, joissa esimerkiksi kantaesitettiin ensimmäinen suomenkielinen ooppera, Oskar Merikannon Pohjan neiti.

Kymmenisen vuotta sitten minua pyydettiin venäläiseen TV-ohjelmaan “Zhdi menya” (Odota minua), jossa etsitään kadonneita ihmisiä. He olivat nimittäin löytäneet pikkuserkkuni Pietarista. Vahinko vain että, olin juuri löytänyt hänet itsekin moldovalaisen sukututkijan kautta, ja täten ohjelman sääntöjen mukaan he eivät voineetkaan ottaa minua ohjelmaansa mukaan.

Vuodet ovat vierineet ja lisää varmoja tietoja näistä sukulaisistani en ole enää saanut. He jäivät sotien ja Venäjän vallankumouksen myllerryksiin. Tarinoita kuitenkin riittää ja ne on hyvä jättää myöhempään kertaan. Olen huomannut, että viime aikoina nettiin on ilmestynyt digitoituja asiakirjoja ainakin Romanian puolelta. Tutkimista siis riittää jatkossakin. Muutama vanhempi ihminen Tampereella vielä muistaa isoisoäitini Elenan (tai Helenan). Isäni kohtasi kerran erään vanhemman miehen Kauniaisten hautausmaalla, joka muisti tavanneensa Elenan. Kun isäni ihmetellen kyseli, miten voit muistaa sen, kertoi hän, että joitakin ihmisiä ei vain voi unohtaa.

Kim Calonius

tiistai 6. syyskuuta 2022

Kahakka kirkonmäellä

Juhana III. Kuva: Wikipedia Commons
Paimion kirkkoherra Heikki Martinpoika (Henricus Martini, k. 1617) koki kesällä 1596 kovia, kun seurakuntalaiset kävivät häneen käsiksi ja heittivät kirkkoaidan ylitse. Tämä kansanomainen tapa merkitsi vertauskuvallisesti kirkkoherran virasta erottamista. Välikohtauksen johtohenkilö oli Paimion Hevonpään säterin omistaja Krister Nilsinpoika Gyllenhierta ja sen syynä oli jumalanpalvelusmenoja koskeva erimielisyys.

Heikki Martinpoika oli syntyperäinen paimiolainen. Hänen vanhempansa olivat Paimion kirkkoherra 1567–1589 Martti Johanneksenpoika (Martinus Johannis, k. 1589) ja Riitta Matintytär (k. n. 1598). Heikki Martinpoika toimi isänsä kappalaisena vuodesta 1580 ja tämän kuoltua hänestä tuli kirkkoherra. Kappalaisen virkakin pysyi perheessä, sillä sen peri hänen veljensä Simo Martinpoika (Simon Martini, k. 1616). 

Kustaa Vaasan hallituskaudella 1523–1560 verotusta kiristettiin tuntuvasti. Myös papiston taloudellinen asema heikkeni uskonpuhdistuksen jälkeen. Pappien aiemmin kokonaan saamista kymmenyksistä kruunu vei nyt puolet. Paimion kirkkoherrat eivät kuitenkaan joutuneet sen vuoksi ahdinkoon, sillä sekä Martti Johanneksenpoika että Heikki Martinpoika kuuluivat pitäjän rikkaimpiin talonpoikiin.

Uppsalan päätösasiakirja.
Kuohuntaa kirkossa aiheutti Juhana III:n vuonna 1576 julkaisema Punainen kirja (nimi kirjan kansien väristä), jossa osia katolisesta messusta palautettiin jumalanpalvelukseen. Nainen Punaisen kirjan takana oli Juhanan puoliso Katariina Jagellonica, harras katolilainen, jonka mielestä luterilainen jumalanpalvelus oli kylmä ja karu. Punainen kirja merkitsi askelta taaksepäin aikana, jolloin luterilainen oppi oli uskonpuhdistuksen jälkeen vihdoin juurtumassa kansaan.

Papeista monet joutuivat ankarien omantunnonkysymysten eteen. Heidät määrättiin kuitenkin viranmenetyksen uhalla noudattamaan Punaisen kirjan mukaista liturgiaa, joten valinta oli monelle vaikea. Martti Johanneksenpojan kantaa uuteen liturgiaan ei tunneta, mutta koska hän säilytti virkansa, hän lienee pitänyt mahdolliset eriävät mielipiteet ominaan.

Juhana III:n kuoltua punaista liturgiaa koko ajan vastustanut Kaarle-herttua kutsui Uppsalaan maaliskuussa 1593 koolle kokouksen, joka hylkäsi Punaisen kirjan liturgian ja vakiinnutti lopullisesti luterilaisen uskon Ruotsin valtakuntaan. Suomen papisto vahvisti Uppsalan päätöksen Turussa 19. kesäkuuta 1593. Allekirjoittajien joukossa olivat myös Paimion kirkkoherra Heikki Martinpoika ja kappalainen Simo Martinpoika.

Juhanan Punainen kirja.



Jumalanpalvelusmenojen kanssa soutaminen ja huopaaminen herätti kansassa melkoista hämmennystä. Vaikka punainen liturgia oli ollut voimassa vain 17 vuotta, seurakuntalaiset olivat jo siinäkin ajassa ehtineet mieltyä juhlallisiin ja värikkäisiin kirkonmenoihin. Monissa pitäjissä kiukku kohdistui pappeihin, joiden oli jälleen viranmenetyksen uhalla pakko noudattaa uusia ohjeita. Punaisen kirjan liturgian hylkääminen oli myös Paimion kirkonmäellä sattuneen kahakan taustalla.

Kirkkoherra Heikki Martinpoika valitti häpeällisestä kohtelustaan piispa Ericus Erici Sorolaiselle. Tämä puolestaan kääntyi käskynhaltija Klaus Flemingin puoleen, jota tapaus kuitenkin lähinnä huvitti. Hän laski siitä leikkiä todeten, että paimiolaisten on nyt syytä heittää kirkkoherra pikavauhtia takaisin kirkkoaidan sisäpuolelle! Piispaa ei naurattanut, vaan hän nuhteli paimiolaisia ankarasti. Ketään ei kuitenkaan rangaistu tapauksen johdosta. 

Hevonpään Gyllenhierta ei ollut ensimmäinen aatelisherra, jonka kanssa Heikki Martinpoika oli riitaantunut. Vuonna 1592 hän valitti kuninkaalle, että Paimion aateliset olivat harjoittaneet häntä kohtaan suurta mielivaltaa liittäessään pappilaan kuuluvia tiluksia omiinsa. Saattaa siis olla, että Gyllenhiertan osalta kahakkaan kirkonmäellä oli muitakin kuin jumalanpalvelusmenoihin liittyviä syitä.

Pirjo Terho