SukuHaun aineistoja: Sotilaat ja sodat

SukuHaku on Suomen Sukututkimusseuran jäsenpalvelu, joka toimii porttina suomalaisen sukututkimuksen aineistoihin, digitoituun kirjallisuuteen sekä arkistoaineistoihin ja julkaisuihin tehtyihin hakemistoihin. Yksi SukuHaussa käytettävissä olevista aineistokokonaisuuksista käsittelee sotilaita ja sotia.
 
Sukututkija törmää tutkimuksissaan jossain vaiheessa melko varmasti sotilaisiin ja sotiin, joko omien esivanhempien kohdalla tai sukututkimuksen lähteissä. Seuran kotisivuille on koottu armeijaan, sotaväkeen ja puolustushallintoon liittyvistä arkistosta, asiakirjoista ja kirjallisuudesta oma Militaria-tietosivu. Sivuilla on linkkejä sekä verkossa että SukuHaussa oleviin teemaan liittyviin aineistoihin.

SukuHaussa sotilaisiin ja sotiin liittyvät aineistot on järjestetty kokonaisuuksiksi kronologisesti Ruotsin vallan ajan, autonomian ajan ja itsenäisyyden ajan mukaan. Aineistot käsittävät sekä digitoitua kirjallisuutta että hakemistoja painettuihin julkaisuihin ja arkistoaineistoihin. Ruotsin vallan ajan sotilaisiin liittyen SukuHausta löytyy esimerkiksi hakemistot Kaarlo Wirilanderin teoksiin Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718–1810  (1953) ja Suomen armeijan sotilasvirkamiehistö 1718–1810 (1975).

1800-luvun sotilaisiin liittyen SukuHausta löytyy muun muassa autonomian ajan värvättyjen joukkojen katselmusluettelot vuosilta 1816–1879 sekä kutsuntaluettelot Mikkelin läänistä vuosilta 1881–1883 ja Turun ja Porin läänistä vuosilta 1887–1888. Kaikkia Seurassa indeksoituja kutsuntaluetteloita ei ole vielä lisätty SukuHakuun haettaviksi. Lisäksi SukuHausta löytyy autonomian ajan sotilaisiin liittyen esimerkiksi digitoituina Hugo Schulmanin teos Finska kadettkårens elever och tjänstemän – Biografiska anteckningar 1812–1912 (1912) ja Oskar Wasastjernan teos Lifgardets Finska skarpskyttebataljons officerare och civile tjänstemän – Biografiska anteckningar (1887). 

Itsenäisyyden ajalta SukuHaussa on puolestaan muun muassa hakemistoja kadettimatrikkeleihin ja upseerien virkaikäluetteloihin sekä erilaisia muita hakemistomuotoisia aineistoja, kuten asevelvollisten etsintäluetteloita ja sisällissotaan liittyviä luetteloita sotilaskarkureista. Palvelussa on myös luettavana Seuran julkaisema teos Sankarien muisto – Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta henkensä antaneiden kansalaisten elämäkertoja (1927) ja käytettävänä henkilöhakemisto Sotasurmasampo 1914–1922 -tietokantaan. SukuHaku on Seuran jäsenpalvelu ja aineistojen käyttö vaatii kirjautumisen palveluun.

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Nykyiset sodat tuovat mieleen menneitä tapahtumia

Inkeriläisiä matkustamassa sotaa pakoon Suomi-nimisellä laivalla 1943. Museovirasto.

Maailmalla soditaan taas rajusti, ja siviiliväestöä joutuu pakenemaan kotiseuduiltaan. Kodit tuhotaan, ja kaikki muukin hävitetään maan tasalle. Paluu omalle synnyinseudulle käy vaikeaksi. Nämä tapahtumat ovat tuoneet mieleeni suomensukuisten inkeriläisten ahdingon Stalinin vainon ajoilta. Tarkastelen tässä yhtä tapausta.

Muutama vuosi sitten perehdyin yhden Neuvostoliitossa asuneen inkerinsuomalaisen neitosen elämänvaiheisiin 1940-luvulla. Maikki Tikka syntyi 10. kesäkuuta 1915 Neuvostoliitossa Spankkovan maaseurakunnan Tupitsan kylässä, joka sijaitsi Leningradista länteen. Keväällä 1943 kun toinen maailmansota ulottui inkeriläisten kotiseudulle, luterilainen ja naimaton Maikki oli käynyt kaksi luokkaa koulua. Hän toimi maataloustyöntekijänä ja oli suomen ja venäjän kielten luku- ja kirjoitustaitoinen. 

Pian Maikin ja monen muunkin inkeriläisen oli paettava kotiseudultaan, kun saksalaisten sotavoimien Wehrmachtin jo vuonna 1941 miehittämiltä alueilta pakkosiirrettiin suomensukuisia väestöryhmiä härkävaunuissa aluksi saksalaisten sotajoukkojen perustamille leireille mm. Viron Kloogaan. Karanteenileireillä olot olivat hyvin karut. Evakkomatkalla kotiseudultaan Tallinnaan noin 6 000 inkeriläistä kuoli nälkään, kidutuksiin ja eri tauteihin. Karanteenileireillä kuoli lisäksi noin 1 600 henkeä. Kloogan-leiriltä vielä hengissä olevat inkeriläiset kuljetettiin väestönsiirtojen alkuvaiheessa aamuvarhaisella suomalaisilla laivoilla Paldiskin satamasta Hankoon, ja myöhemmin yöaikaan enimmäkseen Hankoon tai Turkuun. Yhteensä ehdittiin järjestää 155 laivausta ja siirtää niissä 63 205 sotatoimialueelta evakuoitua emigranttia. Todettakoon jo tässä yhteydessä, että sodan jaloista Suomeen saapuneet tuhannet inkeriläiset tulivat evakkoon siirtolaisina, eivät pakolaisina.

Suomeen Maikki saapui emigranttien niin sanotussa toisessa siirtovaiheessa 4. marraskuuta 1943 Turkuun laivauserässä, jossa tuli 303 inkeriläistä. Miehiä heistä oli 58, naisia 163, poikia 36 ja tyttöjä 46. Miesten määrä oli vähäinen, koska monet miehet oli jo aiemmin määrätty Neuvostoliiton armeijaan sotimaan lännestä tulevaa pelottavaa vihollista vastaan. Asetelma tuo helposti mieleen nykyisen ajatustavan ja tapahtumaketjun Venäjällä, jossa vähemmistökansojen edustajia lähetetään vähin tiedoin, mutta suurin lupauksin eturintamalle sotimaan. 

Lähes kaikki inkeriläiset olivat lähteneet kotiseudultaan sotaa pakoon vain parin päivän varoitusajalla. Kotoa mukaan saadut vähät elintarvikkeet oli syöty jo ennen Suomeen tuloa, joten kova nälkä vaivasi useimpia. 

Turkuun saavuttuaan Maikki Tikka joutui heti muutamaksi päiväksi vastaanottoleirille henkilöllisyyden todentamiseksi ja sieltä edelleen karanteenileirille Loimaalle Mellilän kylään. Siellä hän joutui olemaan parisen kuukautta mm. mahdollisten kulkutautien ja vatsasairauksien kuten veriripulin leviämisen estämiseksi. Tulijoiden kerrottiin kulkevan rääsyissä ja miltei kaiken omaisuutensa menettäneinä vain ”rojuja nyyteissään”. 

Suomen kamaralle saapuneet inkeriläiset evakot jäivät kolmeen eteläiseen lääniin. Valtaosa asettui Turun ja Porin, Hämeen sekä Uudenmaan lääneihin. Enimmäkseen emigrantit kykenivät pitämään huolta itsestään omalla työllään. Osa pääsi maataloustöihin suomalaistiloille, osa tehtaisiin. Nuorehkoja toimisto- ja palvelualojen työntekijöitä koetettiin järjestää kotiapulaisiksi. 

Maikki Tikalle kävi onnekkaasti. Hän pääsi kesällä 1944 töihin Porin maalaiskunnan Viasveden kylään Hakkiluodon taloon, jossa häntä kohdeltiin hyvin. Maatilalla tehdystä työstä Maikille maksettiin myös samansuuruista palkkaa kuin suomalaisillekin. 

Hakkiluodon merenrantatilalla Maikki osallistui kaikkiin maatalon töihin. Talossa oli karjaa, mm. hevonen ja lehmiä. Pikkulapsesta asti maataloustöihin tottuneelta työt sujuivat hyvin ja vaivatta. Mutta mikään hyvä ei kestä ikuisesti. Pian jatkosota loppui, ja Suomi sitoutui luovuttamaan Neuvostoliiton kansalaiset takaisin kotimaahansa. Maikki Tikka päätti kuitenkin palata vapaaehtoisesti takaisin kotiseudulleen, sillä kova koti-ikävä painoi mieltä. 

Valvontakomission neuvostoupseerit lupasivat tavallisille inkeriläisille pääsyn takaisin kotikyliinsä Inkeriin. Niinpä paluumuuttajat hakeutuivat aluksi kokoamiskeskuksiin. Evakoiden siirtokuljetuksissa Venäjälle käytettiin härkävaunuja, joiden ikkuna-aukoissa oli jopa kalterit. Tilanne oli taas samankaltainen kuin kotipaikkakunnalta evakkoon lähdettäessä. Maikkia kuljettava evakkojuna saapui itärajallemme Vainikkalan asemalle 11.12.1944 klo 12.25, ja pari tuntia myöhemmin matkustajat luovutettiin neuvostoliittolaisille vastaanottajille. Ja siihen se lysti päättyikin.

Kotiseudulleen paluumuuttajat eivät päässeet. Neuvostoviranomaiset harhauttivat pahan kerran koteihinsa palaavia inkeriläisiä, jotka kuljetettiin kauas synnyinseudultaan, ei kuitenkaan Siperiaan asti. Viranomaisten ohjeistuksen mukaan inkeriläiset tuli määränpäässään Keski-Venäjällä hyväksyä kolhoosien jäseniksi. Inkeriläisten sorto ja kurjuus jatkui vielä vuosikymmeniä.

Pian Neuvostoliiton romahduksen ja Venäjän uudelleensyntymisen jälkeen vuonna 1991, tuolloin 76-vuotias Maikki tuli tapaamaan vielä elossa olevia porilaisia nuoruudentuttaviaan 47 vuoden jälkeen. Tapaamiset olivat varsin lämminhenkisiä. 

Lähialueillamme nyt käynnissä olevien julmien sotatoimien päättymisen ja Suomen ja Venäjän kansojen yhteistyön uudelleen alkamisen ajankohtaa arvioitaessa puhutaan jopa vuosikymmenistä, joten monet meistä vanhemmista sukututkijoista eivät taida saada sitä päivää nähdä. Kokemus jäänee tuleville sukupolville.

Kari Salo

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Tietoja Suomen seurakunnista

Tietoja Suomen seurakunnista on Suomen Sukututkimusseuran ylläpitämä tietokanta, joka sisältää tietoja Suomen luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien historiasta, papistosta ja arkistoista. Tietokannan viime keväänä julkaistu uusi versio on täydennysvaiheessa ja valmistumisen jälkeen se korvaa HisKi-tietokannan yhteydessä olevan vanhan version.

Tietokanta

Tietoja Suomen seurakunnista -tietokannan kokoaminen aloitettiin Seuran edellisen toiminnanjohtajan Leif Metherin aloitteesta niin sanottuna Miniprojektina 1990-luvun lopulla. Tuolloin tavoitteeksi asetettiin lyhyiden historiatietojen ja eräitä sukututkimukselle keskeisten luetteloiden kerääminen kaikista Suomen seurakunnista ja muista väestökirjanpitäjistä. Projektissa kerätyt tiedot julkaistiin HisKi-tietokannan yhteydessä, mutta projekti jäi kesken Metherin vuonna 2005 tapahtuneen kuoleman myötä. 

Viime keväänä Seura julkaisi uuden version tietokannasta erillisenä verkkopalveluna, joka on parhaillaan täydennysvaiheessa ja vanhan tietokannan tiedot siirretään uuteen palveluun päivitettyinä ja täydennettyinä. Valmistuttuaan uusi tietokanta korvaa HisKin yhteydessä olevan version. Uudessa tietokannassa tulee olemaan tietoja yhteensä noin 600 seurakunnasta. Suomen luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien, rovastikuntien, hiippakuntien ja muiden kirkollisten toimijoiden lisäksi tietokantaan tulee mukaan myös rajaseurakuntia Pohjois-Ruotsista ja Pohjois-Norjasta sekä Inkerin luterilaiset seurakunnat.

Täydentäminen

Uuden tietokannan täydentäminen valmistunee vuoden 2023 loppuun mennessä ja uusia seurakuntia ja tietoja julkaistaan lähes viikoittain. Täydentäminen on aloitettu Suomen luterilaisista seurakunnista, mutta se ei etene tietyssä tarkassa järjestyksessä esimerkiksi aakkosittain tai maantieteellisesti. Täydennyksen etenemistä voi seurata esimerkiksi tietokannan etusivulla olevan selausnäkymän ilmoittaman seurakuntien lukumäärän perusteella. Seura tiedottaa asiasta, kun täydentäminen on saatu valmiiksi.

Tietokannassa esitetyt seurakuntien historiatiedot ja luettelot papistosta perustuvat pääasiassa piispa Otto Collianderin toimittamaan kaksiosaiseen Suomen kirkon paimenmuistoon (1910 & 1918), historiantutkija, kirkkoherra Adolf Neoviuksen Suomen evankelis-lutherilaisen kirkon matrikkeliin (1898) ja sen lisävihkoon (1908) sekä kirkkoherra Ludvig Wennerströmin Porvoon piispa Anders Hornborgin vuonna 1873 kirjoittaman matrikkelin mukaan toimittamaan teokseen Tilastollinen ja biografinen Suomen evankelis-lutherilaisen seurakuntain ja papiston matrikkeli (1885). Mainittujen teosten tietoja täydennetään esimerkiksi seurakuntien historioiden, pitäjähistorioiden ja kirkonarkistojen asiakirja-aineistojen sisältämillä tiedoilla sekä käyttäjien antamilla tiedonannoilla.

Hakeminen

Uudessa tietokannassa voi tehdä hakuja esimerkiksi seurakuntien ja paikkakuntien nimillä. Haut ovat mahdollisia myös kylien ja pappien nimillä. Lisäksi tunnisteiden avulla tietokantaa ja sen sisältöä voi selata ja rajata esimerkiksi kirkollisen hierarkian mukaan seurakunnista hiippakuntiin sekä seurakuntien maantieteellisen sijainnin mukaan maakunnittain. Tietokannassa esitetty kirkollinen hierarkia vastaa 1900-luvun alkupuolen tilannetta. Tunnisteista voi valita selattavaksi myös esimerkiksi kaikki luterilaiset tai ortodoksiset seurakunnat.

Tietokannassa jokaisesta seurakunnasta on esitetty historiatiedot, vanhat nimitiedot, kylät ja naapuriseurakunnat sekä luettelot papistosta. Pappisluettelot on linkitetty Akatemiasampoon, joka sisältää tietoja kaikista Suomessa yliopistokoulutusta saaneista henkilöistä vuosilta 1640–1899. Vanhaan tietokantaan nähden uudessa versiossa on esitetty uutena omana osiona seurakuntien arkistoihin liittyvät tiedot sekä mahdolliset suorat linkit Kansallisarkiston Astia-palveluun, Digihakemistoon, Seuran HisKi-tietokantaan ja Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen Digiarkistoon. Linkkien kautta pääsee suoraan tutkimaan tai hakemaan seurakunnan arkistojen aineistoja. 

Mikko Kuitula

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 11/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.