Kerjäläispojan kevät vuoden 1697 Turussa

Pettuleipä. Lusto - Suomen Metsämuseo.

Me kaikki tiedämme raskaan nälkäkevään 1697 ajaneen ihmisiä epätoivoisiin tekoihin selviytyäkseen hengissä. Maaseudun kihlakunnanoikeuksissa keväinen ravinnon loppuminen näkyy ruokatavaroiden ja elävän karjan varkauksina. Turussa suuri osa kaupunkilaisista oli varautunut hyvin katoon ruokavarastoilla, jotka olivat riittäviä ja monipuolisia. Huonompiosaiset kaupunkilaiset syyllistyivät varkauksiin, jotka kohdistuivat näihin varastoihin. Turun oikeuspöytäkirjat kertovat karua kieltään kerjäläislapsista, joilla ei ollut elantoa tuona kurjana aikana. 

Kaupunkilaisten suhtautuminen kerjääviin lapsiin vaihteli säälistä suoranaiseen vihaan. Kerjäläispoika Matts Johansson koki heistä kurjimman kohtalon, jollei kuolemaa lasketa sellaiseksi. Hovioikeuden asessori Johan Gabrielsson (Rauthelius) antoi haastaa Mattsin oikeuteen maaliskuussa, sillä hän oli kuullut pojan levittäneen kaupungilla huhua, että asessorin väki oli pieksänyt hänet niin, että hän oli vammautunut pysyvästi. Asessori halusi asian tutkittavan kunniansa säilyttämiseksi. 

Matts tuli oikeuden istuntosaliin raahautumalla polviensa varassa ja käyttäen käsiään apuna, sillä hän ei voinut kävellä. Hän kertoi isänsä olleen laivamiehen ja asuneen Turussa. Mattsin äiti kuoli hänen ollessaan 1½-vuotias ja isä hänen ollessaan 3-vuotias. Sen jälkeen hän oleskeli yhdeksän vuoden ajan isänsä veljen Jöran Mårtensson Antikkalan tilalla Uudenkirkon (Kalanti) Maurumaan kylässä. Matts kertoi tulleensa sieltä kaupunkiin syksyllä 1696 kerjäämään elantonsa. 

Ensin häntä lyötiin vähän ennen joulua erään saksalaisen kauppiaan luona niin, että hänen selkäänsä tuli vikaa, ja hän joutui kävelemään kepin varassa. Nyt viikkoa aiemmin perjantaina puolen päivän aikaan hän meni asessori Johan Gabrielssonin taloon, josta isäntä oli hovioikeudessa. Matts istui pari tuntia eteisessä kerjäämässä, mutta ei saanut mitään. Kun hän alkoi huutaa kovaan ääneen herättääkseen huomiota, tuli asessorin koulua käynyt sukulainen Gabriel paikalle. Gabriel potki Mattsia ensin, ja otti sitten hänen keppinsä ja hakkasi hänet sillä. Lopulta Gabriel tarttui hänen hiuksiinsa ja raahasi hänet portille, jossa hän tönäisi Mattsin katuun. Tästä käsittelystä Matts tuli aivan mustelmille, eikä hän voinut kävellä enää sen jälkeen. 

Kun Matts jätettiin makaamaan kadulle, nouti eräs vaimo hänet sieltä takaisin asessorin taloon, ja antoi hänelle lämmitettyä olutta ja leipää. Kun asessori tuli paikalle, käski hän heittää vettä Mattsin niskaan. Poika raahattiin tämän jälkeen takaisin kadulle kauppias Simon Jobbin katupuodin luo, jossa hän makasi iltaan saakka. Tuolloin Gabriel palasi hänen luokseen ja käski parin miehen viedä hänet kauppias Nils Kockin lesken Brita Mattsdotterin luo. Kantajille Gabriel lupasi palkaksi leivän. Kockin leski ei kuitenkaan ottanut Mattsia vastaan, ja myöhemmin illalla eräs vanha ajuri, jonka nimeä Matts ei tiennyt, vei hänet maalari Johan Saltbergin luo, jossa ajuri asusteli. Lauantain aamuna ajuri vei hänet torille, jossa hän makasi koko päivän tukkipinon päällä. Illalla ajuri haki hänet jälleen asuntoonsa. 

Kun ajuri vei hänet jälleen torille sunnuntaina, vietiin Matts asessori Erik Tigerstedtin taloon, jossa hän sai olla kolme viikkoa. Sen jälkeen hänet vietiin kauppias Karl Schefferin taloon kolmeksi yöksi. Kun hänet ajettiin sieltä ulos, vietiin hänet raastupaan ja sieltä jälleen asessori Tigerstedtin taloon neljäksi yöksi. Lopulta jalosyntyinen paroni ja maaherra Lorentz Creutz noukki hänet kadulta hovioikeuden presidentin talon portilta ja vei taloonsa, jossa hän oli siitä lähtien kolmen viikon ajan ennen oikeudenkäyntiä. 

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Kiitävi aika, vierähtävät vuodet…

Kustavi Grotenfelt (1861–1928)

Elettiin 1980-luvun alkupuolta, kun sain äidiltäni kopion ”virkatodistuksesta sukututkimusta varten”. Sen oli allekirjoittanut helmikuussa 1966 tuolloinen Kiukaisten seurakunnan kirkkoherra. Lunastusmaksuakin oli maksettu peräti 2 markkaa. Ensimmäinen tuossa todistuksessa mainittu henkilö oli vuonna 1780 syntynyt entinen rusthollari, myöhemmin torppari, Anders Tuomaanpoika. Lisäksi oli paperissa Andersin vaimo, yksi pojista ja tämän lapset, joukossa äitini isoisä.

Tuosta paperista kaikki lähti. Nuoruuden innossa, ja ilman minkäänlaista sukututkimusalan koulutusta, soitin Turun maakunta-arkistoon selvittääkseni voisiko sieltä löytää lisätietoa. Jo runsaan puolen tunnin bussimatka kaupunkiin, ensimmäinen kerta arkistossa ja portaiden nousu jylhään rakennukseen tuntuivat juhlallisilta. Sisältä rakennus tuntui paljon vaatimattomammalta ja pienehkö hämärä tila, johon mikrofilmien lukulaitteet oli sijoitettu jopa vähän nuhjuisen intiimiltä. Ystävällisen henkilökunnan ja kaikkien ”vanhojen tätien ja setien” avustuksella opin asettamaan mikrofilmin laitteeseen. Seikkailu oli valmis alkamaan. Noihin aikoihin sattui vielä arkistossa olemaan jonkinlainen Turun seudun sukututkijoiden tilaisuus, jonka yhteydessä myytiin Sirkka Karskelan vastikään ilmestynyttä Sukututkijan tietokirjaa. Tuota kirjaa ahmin suurella halulla, vaikkei se totisesti ihan nuorisolle ollutkaan suunnattu.

Paljon vapaa-ajasta kului arkistolla. Kädet väsyivät filmien rullaamisesta ja silmissä vilisi. Anders Tuomaanpoikaa muistan etsineeni pitkään, sillä eihän hän tietenkään Kokemäellä ollut syntynyt vaan naapurissa Harjavallassa. Eikä ihan kaikki muukaan siinä virkatodistuksessa täsmännyt. Välillä seurattiin muutama päivä väärää johtoa, mutta vähitellen kriittinen lukutaito kasvoi, yrityksen ja erehdyksen myötä. Myöhemmin opinnot yliopiston historian laitoksella antoivat lisää eväitä. Äitiäni kiinnostaneeseen kysymykseen, mitä oli tapahtunut Andersin rusthollille, siihenkin löytyi vastaus. Tuo rusthollarius oli alusta pitäen tuomittu väliaikaiseksi, sillä Anders oli avioitunut rusthollarin lesken kanssa, ja tällä puolestaan oli lapsia ensimmäisestä liitostaan. Ei siis viinaa eikä uhkapelejä tai muita skandaaleja. Mutta avautuipa ihan uusi maailma avioliitto- ja perintökäytäntöineen, puhumattakaan torppariuden monista vivahteista.

Reippaasti yli 35 vuotta on kulunut yhä uusien juurien sekä niistä versoavien runkojen ja oksien selvittelyssä. Sukututkimuskenttä on muuttunut tuona aikana melkoisesti. Tietokoneiden tulo kuvaan on mahdollistanut paitsi uudenlaiset menetelmät tutkimustulosten tallentamiseen, myös erilaiset hakutietokannat ja lopulta suuren määrän digitoitua lähdeaineistoa. HisKi-tietokannan julkistamisestakin tulee tänä vuonna kuluneeksi jo 25 vuotta. Ihmisten kohtaamiset arkistoissa ovat vaihtuneet erilaisiin sosiaalisen median ryhmiin. Sukututkijoiden yhteisöllisyys on kuitenkin säilyttänyt merkityksensä.

Nyt 106-vuotiaan Seuran puheenjohtajan tehtävissä, en voi olla pohtimatta paljonko on muuttunut sen jälkeen, kun isänisäni äidin kolmas serkku, professori Kustavi Grotenfelt otti tämän saman tehtävän vastaan tammikuussa 1917. Seuran jäsenmäärä on kasvanut yli 8500:lla. Jäsenistön taustat ovat laajemmat, ja sukupuolijakauma tasaisempi. Sukututkimus on kenen tahansa saavutettavissa. Tulemmeko ajatelleeksi, että Seuran perustajilla ei ollut käytettävissään edes noita mikrofilmejä? Ympäri Suomenmaata tietoja lähdettiin keräämään pappiloista eikä edes autoja ollut välttämättä käytettävissä. Tässä valossa tuon ajan genealogian saavutukset herättävät suurta ihailua. 

Muutoksen tahti on kiihtynyt ja se jatkaa sitä edelleen. On aivan mahdotonta ennustaa, mitä suomalainen sukututkimus on kymmenen vuoden kuluttua. Itse toivon, ettemme anna kaiken teknologian tuoman helppouden sokaista itseämme, vaan säilytämme tinkimättömän kriittisen ja uteliaan asenteen kaikkeen menneitä sukupolvia koskevaan. Vetoan kaikkiin sukututkijoihin myös eettisesti kestävien käytäntöjen noudattamiseksi. Meillä sukututkijoina on velvollisuuksia niin nykyisiä kuin menneitäkin sukupolvia kohtaan. Työmme tulee olla sellaista, että se tulevaisuudessakin nauttii yleistä arvostusta.

Myös Seuralla on suuria haasteita edessään. Vuonna 2022 muutimme Liisankadulta Tieteiden talolle. Tämä vaikutti monin tavoin Seuran palveluihin, parhaassa tapauksessa niitä entisestään parantaen. Seuran erilaiset tietokannat vaativat jatkuvaa päivitystä ja kehitystyötä. Toivon myös, että Seura voi eri tavoin lisätä koko suomalaisen sukututkimuskentän yhteistyötä. Tulevaisuudessakin monet hankkeet tullaan toteuttamaan talkootyönä, ja mitä laajemman joukon niihin saamme, sitä paremmin koko kenttää palvelevia niistä saadaan. Pidetään yhdessä huolta siitä, että mies- ja naispolvet eivät vaipuisi unholaan.

Jouni Elomaa

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Toim. Huom. Joitain kohtia tekstistä on päivitty vastaamaan nykytilannetta.

Lyhytikäinen Ravattulan rälssisäteri

Gyllenstaken vaakuna

Ruotsalaissyntyinen Jakob Andersson siirtyi Tukholmasta tullikirjurin virasta vuonna 1640 Turun suuren meritullin esimieheksi. Hän sai lisäksi vuonna 1658 hoidettavakseen suuren meritullin tarkastajan viran. Kuningatar Kristiina aateloi hänet 24.5.1654 Upsalassa antamallaan aateliskirjeellä nimellä Gyllenstake. Kuningatar Kristiina teki tiettäväksi, että hyveet ja kunnia koristivat itse itseään, eikä niitä tarvinnut koristella ulkoisesti. Silti hänen esi-isänsä, viisaat ja ymmärtäväiset Ruotsin kuninkaat, olivat kautta aikojen palkinneet niitä, jotka olivat puolustaneet sotakentillä isänmaata tai hankkineet tuloja valtakunnalle. Niinpä Turun suuren meritullin hoitaja rehellinen ja luotettu Jakob Andersson oli jo nuoruudestaan ahkeroinut hyveen ja kunnian poluilla.

Gyllenstaken rälssi

Olen tutkinut Turun yliopiston arkeologian oppiaineen Ravattulan Ristimäen kirkko –hankkeessa kylän historiallista aikaa. Kaarinan Ravattulan kylän talot olivat olleet jo pitkään 1650-luvulle tultaessa suurelta osin veroautioina, joiden asukkaat eivät kyenneet suorittamaan kaikkia verojaan kruunulle. Osa tiloista oli myös todellisia autioita, joilla ei ollut laisinkaan asukasta. Tilat joutuivat kolmen vuoden verorästeistä kruununtiloiksi ja kuningatar saattoi lahjoittaa ne ratsumestari Per Eriksson Balckille ja vasta aateloidulle Jakob Gyllenstakelle.

Kylässä oli ennen tätä läänitystä seitsemän tilaa, mutta Gyllenstaken kylään perustaman säteriin eli aatelin asuinkartanoon jäi enää kaksi lampuotia eli vuokratilallista. Neljän talon tonteilla näkyi 1680-luvulle tultaessa enää uunien perustuksia. Gyllenstaken suku ei kauaa hallinnut maita, sillä Jakobin poika luutnantti Johan Gyllenstake joutui panttaamaan ne 700 kuparitaalarista apelleen laivaston luutnantti Isak Zachariasson Palmqvistille ja 2 400 kuparitaalarin lainasta langolleen amiraaliluutnantti Werner von Rosenfeltille jo 1670-luvun alussa. 

Luutnantin taistelu

Luutnantti Gyllenstake hankki saamillaan rahoilla sotilasvarustuksen. Hän joutui kuitenkin niin suureen kurjuuteen, ettei voinut hankkia itselleen edes vaatteita tai ruokaa. Appi Isak Palmqvist lupasi vävylleen ne viljatynnyrit, jotka Ravattulan kartano tuotti apelle lainan takuina. Maaherra Harald Oxe määräsi kuitenkin säterin von Rosenfeltille tämän suuremman saatavan vuoksi.

Johan Gyllenstake kirjoitti asemastaan kuninkaalle ja hänen valituksensa kirjattiin saapuneeksi 29. huhtikuuta 1689. Siinä hän valitti surullisena köyhyyttään ja varattomuuttaan, vaikka oli kuninkaallisen majesteetin soturi. Hän kirjoitti jättäneensä valituskirjelmänsä Turun ja Porin läänin maaherraa Lorentz Creutzia vastaan, joka vainosi häntä köyhää soturia ja raunioitti hänen elämänsä. Hän oli joutunut myymään vaatteensa elättääkseen itsensä ja ottamaan suuria velkoja selviytyäkseen. Kun kukaan ei enää auttanut häntä, olisi hänellä edessään nälkäkuolema Tukholman kaduilla.

Hänen valituksensa koski kolmea tilaa Ravattulassa, jotka hänen edesmennyt isänsä Jakob Gyllenstake oli ostanut edesmenneeltä Per Balckilta ja kolmea autiotilaa, jotka kuningas oli lahjoittanut hänen isälleen tämän pitkällisestä ja uskollisesta palvelusta. Hänen isänsä oli rakentanut näille tiloille suurin kustannuksin asuinkartanokseen rälssisäterin ja varustanut tilalta ratsukon aatelislippueeseen. Säteri oli tosin peruutettu jo vuonna 1683 kruunulle suuressa reduktiossa. Nämä tilat oli nyt annettu palkkatiloiksi maaherranviraston virkamiehille kuninkaallisen majesteetin omien ohjeiden mukaan. Kaikki säteriin kuuluneet kuusi tilaa saivat jälleen omat viljelijänsä.

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.