Vuoden Sukutarinakilpailun 2022 voittajan Satu Riikosen haastattelu

Vasili Sampissa (oikeassa laidassa). Satu Riikosen kotialbumi.

Miksi päätit osallistua Sukutarinakilpailuun?

Lehtikirjoituksia, Valtion Pakolaisavustuskeskuksen asiakirjoja, valokuvia, tutkimuksia ja sukulaisten tarinoita – olin kerännyt runsaasti materiaalia Itä-Karjalan heimopakolaisista, joihin isoäitini perheineen kuuluivat. En oikein tiennyt mihin sitä kaikkea hyödyntäisin. Sattumalta näin ilmoituksen Sukutarinakilpailusta ja päätin tiivistää aineistoni kahdeksi kilpailutekstiksi. Kirjoituskilpailu antoi sopivat raamit, aikataulun ja tavoitteen kirjoittamiselle. Lopulta sain vain yhden tekstin valmiiksi määräaikaan mennessä ja osallistuin kilpailuun tarinalla, jossa seurataan isoäitini veljen Vasilin viimeisiä tunteja. Vasili jäi junan alle.

Oliko sinulla ennestään kokemusta luovasta kirjoittamisesta?
Aloitin luovan kirjoittamisen vasta reilu vuosi sitten. Kirjoitan työssäni ammattikorkeakoulun lehtorina jonkin verran tietotekstiä ja halusin saada siihen uutta näkökulmaa. Osallistuin proosan kurssille, liityin kirjoittajaryhmään ja aloin viime syksynä suorittaa kirjoittamisen perusopintoja avoimessa yliopistossa. Esikuvani on Riitta Konttinen, jonka tietokirjojen tyyli mm. Aino Sibeliuksesta ja Helene Schjerfbeckistä kiehtovat minua.

Luovan kirjoittamisen opinnoissa olen innostunut fiktion kirjoittamisesta ja uppoutunut yhä syvemmälle proosan maailmaan. Sukutarinakilpailusta oli mahdollista hyödyntää fiktion keinoja, vaikka tekstini perustui vahvasti lähteisiin.

Vasili sotasairaalassa 1942. Satu Riikosen kotialbumi.

Voitko kertoa tarinasi "Tänään hän joutuisi kulkemaan kotiin yksin" taustoista?
Kiinnostuin Itä-Karjalan Uhtualta 1920-luvulla paenneiden sukulaisteni vaiheista. Kansallisarkiston salissa oli kesähelteellä hiljaista, kun selasin vanhojen vihkojen hauraita sivuja. Mitä kaikkea arkistosta löytyykään! Isoäitini perhei saapui Suomeen keväällä 1922 ja oli koskettavaa nähdä lyijykynällä tehtyjä tarkkoja merkintöjä siitä, miten monta aluspaitaa ja sukkaparia silloin seitsemänvuotiaalle mummolleni ja hänen sisaruksilleen oli luovutettu. Heidän pakolaisuudestaan tuli konkreettista.

Tarkoitukseni ei ollut tehdä varsinaista sukututkimusta, mutta erityisesti isoäitini kahden veljen, Vasilin ja Teodorin, kohtalot eivät jättäneet minua rauhaan. Molemmat veljekset osallistuivat sekä talvi- että jatkosotaan ja puolustivat Suomea Venäjän kansalaisina tai kansalaisuudettomina kuten heidät on sotilaskantakortteihin merkitty. Vasili sai Suomen kansalaisuuden vasta 1949-luvulla eli 27 vuotta Suomessa asuttuaan. Nuorempi veli Teodor kaatui jatkosodan ensimmäisenä kesänä. Isoäitini ja hänen veljensä kuolivat ennen syntymääni, mutta perheen muihin sisaruksiin ehdin tutustua. Perhe eli tiiviissä itäkarjalaisyhteisössä Kemin Karihaarassa. Pakon edessä jätetty Uhtua ja siellä järven rannalla seisonut komea hirsitalo muuttui tarinaksi, jota kerrottiin jälkipolville.

Löysin Kemin kirjaston Pohjolan Sanomien arkistosta uutisen Vasili Ontrolan junaonnettomuudesta. Sillä oli merkittävä rooli kilpailutekstissäni. Vaikka tekstini keskiössä oli traaginen kuolema, yritin tuoda esiin Vasilin hyväntuulisuutta ja leppoisaa elämänasennetta. Sellaisena sukulaiset ovat hänet minulle kuvailleet.

Mitä neuvoja antaisit ensimmäistä kertaa kilpailuun osallistuville tai osallistumista harkitseville?
Kokonaista elämäkertaa voi harvoin tiivistää muutamaan sivuun. Juuri rajaaminen oli minulle kirjoittamisessa vaikein asia, sillä monta merkittävää yksityiskohtaa jäi kertomatta. Tarinan muokkaamiseen kannattaa varata riittävästi aikaa.

Sain kilpailutekstiini palautetta – myös muilta kuin perheenjäseniltä ja parhaimmilta ystäviltä. Tarkkasilmäiset testilukijani huomasivat, että selän taakse ei voi nähdä ja tyhjää olutlasia ei voi juoda pohjaan saakka kovin montaa kertaa.

Kannustan rohkeasti kirjoittamaan ja osallistumaan Sukutarinakilpailuun. Jos sukusi tarina kiehtoo sinua, se kiinnostaa todennäköisesti myös muita.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Minä ja HisKi

Voisin väittää, että jokaiselle on tärkeää tietää juuristaan. Tämä ajatus oli minullakin, kun kipinä omien juurien selvittämiseen syntyi oman ukin kohdalla. Isäni oli ollut 1v. isänsä kaatuessa jatkosodan loppumetreillä. Trauma oli liian suuri asiasta puhumiseen perheessä ja näin ukkini jäi kaikille mysteeriksi. Kuka oli tämä mies, jota kaikki kaipasivat?

Kun 1990- luvulla kerroin harrastavani sukututkimusta, minulle todettiin sen kuuluvan vanhoille miehille. Ihmeteltiin, miksi halusin tonkia menneitä? Mitä siitä saisin? Ensimmäinen kosketus alaan tuli, kun osallistuin projektiin, jossa selvitettiin sisällissodan uhreja. Mikään ei ollut kiinnostavampaa kuin istua kirkkoherranvirastossa selaten mikrokortteja ja suuri urakka avasi minulle täysin uuden maailman. Tämä projekti tunnetaan nykyisin Suomen Sotasurmat 1914–1921 -projektina.

Samalla kun ym. projekti avasi oven kirkonkirjoihin, tutustuin henkilöön nimeltä Leif Mether. Hän toimi Suomen Sukututkimusseurassa ja hänen kauttaan löysin jotain aivan ihmeellistä: HisKin! Voi mikä loistava idea! Ensin varattiin materiaali ja odotettiin muutama viikko. Posti toi paksun kirjekuoren kotiin, jossa oli tallennettava kirja paperiversiona ja mukana oli myös ohjeet, lerppu ja korppu. Tietokoneesta Access esiin ja naputtelemaan! Kun työ oli valmis, koko setti lähetettiin takaisin ja taas uutta kirjaa tilaamaan. Menetimme Metherin vuonna 2005 ja sen jälkeen HisKi- toiminta toviksi hiljeni.

Uusi maailma aukesi SSHY:n myötä, kun kirkonkirjoja alettiin kuvata nettiin. Kansa oli kauhuissaan, sukututkijat taputtivat pieniä käsiään. 2000-luku toi mukanaan nettiin myös Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston, Digihakemiston, Sukujutut, Sukuhakurin, blogit, keskustelupalstat, sukututkimusivustot, Facebookin ja sen 17 muuta palvelua ja tietolähdettä.

HisKi on aina pysynyt lähellä sydäntäni. Kun uusi tallennustyökalu valmistui, otin sen heti käyttöön. HisKin kautta teen toisille samaa palvelusta, jonka joku muu tekee minulle. HisKin tallentamisessa on tarkat ohjeet, vain niitä noudattamalla haku toimii oikein. Nykyisin HisKin tietojen yhtenäistämiseksi on käytössä auditointi, jossa henkilö tarkistaa toisen tekemän tallennuksen. Auditoinnissa olen huomannut, ettei suuri osa tallentajista toteuta ohjeita ja se aiheuttaa viivästymisiä. Mutta parempaan ollaan menossa, HisKi taas kiinnostaa ja tallentajiakin on tullut lisää!

Digimaailmaan avataan koko ajan uusia arkistoja ja palveluita sukututkimuksen tekemiseen suoraan omalta koneelta. On kuitenkin tärkeää, että tiedot tarkistetaan aina alkuperäislähteistä. HisKi on vain hakukone mutta ne oikeat, tutkimukseen sopivat tiedot pitää aina etsiä käsiinsä itse. Sukututkimus on tieteellistä tutkimusta, lähdetiedot pitää olla kunnossa.

Ukin tietojen selvityksen tarve sai minut vuosikymmenien reissulle. Harrastuksesta on tullut ammatti ja vuosien aikana löydetyt mielenkiintoiset suvun käänteet ja yksityiskohdat ovat saaneet minut ymmärtämään, mistä minut on rakennettu.

 Kati Ahopelto

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 4/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.

Pyövelin kivittäminen

Plakaatti pyöveleiden kivittämisestä. KA (Turku), Kruunusarja.

Turun pyövelinä vuosina 1669─1670 toimineelta Matts Bertilssonilta kysyttiin marraskuussa 1669, pystyisikö hän mestaamaan miekalla. Hän sanoi, ettei ollut aiemmin mestannut sillä, mutta oli valmis yrittämään, sillä hänen olisi kuitenkin tehtävä se ennemmin tai myöhemmin. Miekka oli myönnetty piilukirveen sijaan mestausvälineeksi nimenomaan huoruudesta mestattavan ylioppilas Sigfridus Simoniksen omasta pyynnöstä. Mestaus epäonnistui ja kaupungin parturit joutuivat kantamaan Sigfriduksen pois paikalta parantaakseen hänet. 

Juttu ei päättynyt tähän. Raastuvan vahtimestari Hemming Mårtensson kertoi seuranneensa vankia täytäntöönpanopaikalle torille ja seisseensä sitten ringissä muiden kanssa katsomassa toimitusta. Hemmingin vaimo oli nähnyt raatihuoneen portista pyövelin juoksevan suuri joukko väkeä perässään raatihuoneen ohi. Toimituksen epäonnistumisesta raivostunut väkijoukko oli ajanut pyöveliä takaa kivet käsissään Kuninkaankadulle, jonne hänet oli pahoinpidelty ja jätetty makaamaan. Vaikka Matts Bertilsson sai useita haavoja päähänsä, hän itse uskoi paranevansa. Monet ringissä seisseiden todistajien mukaan ensimmäinen kivi oli lentänyt ringin takaa kansanjoukosta. Oikeus ei lopulta tuominnut ketään pyövelin kivittämisestä, sillä siihen osallistui ilmeisen suuri joukko turkulaisia. 

Turun pyövelinä vuosina 1695─1696 toiminut Erik Bengtsson Liten oli kotoisin Ruotsista. Hän käyttäytyi mestauksessa harhaoppisesti puremalla ensin miekkaansa ja pistämällä sen sitten hiekkaan. Mestattava Robert Såger oli nimittäin sanonut, ettei miekka pystyisi häneen. Pyöveli kertoi oppineensa esivanhemmiltaan, että tuomittu ei voinut ”kuurouttaa” miekkaa, mikäli pyöveli toimi, kuten Liten oli toiminut. Kun Liten käyttäytyi muutenkin sopimattomasti, erotettiin hänet virasta.

Hänen uransa pyövelinä ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä hänet valittiin Karlskronan pyöveliksi. Mikko Moilasen (Suomen pyövelit, 2019) mukaan hän ei osannut sielläkään hoitaa leiviskäänsä kunnialla. Joulukuun toisella viikolla 1699 hänen piti mestata ja polttaa roviolla kruunun laivamies Roos. Liten Epäonnistui mestauksessa ja joutui lyömään kirveellä useita kertoja, ennen kuin Roosin kaula katkesi. Tämä sai väkijoukon levottomaksi, sillä Roos tunnettiin ja hänestä pidettiin. Roos ennätti lisäksi uhota, että hänen toverinsa kostaisivat pyövelille, jos hän epäonnistuisi mestauksessa.

Liten ennätti tuskin laskea kirvestään, kun ensimmäiset kivet jo lensivät väkijoukosta. Kaupungin vahtimestari huusi moneen kertaan, ettei pyöveliä saanut kivittää. Liten pakeni lopulta metsässä olleeseen kivimajaan, jonka luo kivittäjät saapuivat ja sanoivat, että täällä on se koira, joka otetaan hengiltä. Hän sai jälleen kivisateen niskaansa ja eräs väkijoukosta löi Litenin takaraivoon kuolettavan iskun kivellä.

Kuningas Kaarle XII oli antanut vajaa vuosi aiemmin tammikuussa 1699 asetuksen, jolla hän nosti pyövelit kunniallisiksi kansalaisiksi. Heitä ei saanut kohdella halventavasti eikä sulkea yhteisöelämän ulkopuolelle. Heidät tuli ymmärtää oikeudenhoidon välttämättömäksi osaksi, sillä he käyttivät esivallan miekkaa. Vain muutama viikko Litenin kuoleman jälkeen kuningas antoi 24.5.1700 uuden asetuksen pyöveleiden koskemattomuudesta. Kansa ei saanut ottaa oikeutta omiin käsiinsä, vaikka toimitus olisi epäonnistunut, vaan pyöveli tuli tuomita lain mukaan. Jos joku teki vielä niin, uhkasi häntä itseään kuolemantuomio. Litenin surmannut mies mestattiin ja eniten kiviä heittänyt sai juosta kujanjuoksun. Litenin kuolemasta oli siis lopulta hyötyä ammattikunnalle!

Veli Pekka Toropainen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 4/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.