Susivoutien aikaan

Viime aikoina on erityisesti Hämeen Rengossa kohistu susista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin on Etelä-Hämeessä nyt pysyvä susilauma. Vajaan kymmenen suden lauma on liikkunut Rengon kirkonkylän liepeillä. Viime vuonna laumaan syntyi pentuja.   

Nyt on Rengon laumasta ammuttu poikkeusluvin kaksi urossutta. Metsästäjien mielestä metsän riista kuuluu metsästäjille, ei susille.  

Susikeskustelu Suomessa on sen verran kiihkeää, etten pitkällä kepilläkään suostu ottamaan kantaa siihen, onko susia nyt Suomessa liikaa tai liian vähän. Historiakirjoja selatessa ei kuitenkaan voi olla tekemättä sitä huomiota, että vielä vaikkapa 1800-luvulla susiin liittyvät luvut olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä.  1800-luvun aikana  arvioidaan suden tappaneen 77 ihmistä. Vuoden 1882 jälkeen ei susi tiettävästi ole ihmistä tappanut tai vahingoittanut. Sukua tutkiessa en ole törmännyt yhteenkään ihmiseen, joka olisi onnettomin seurauksin joutunut nokakkain hukan kanssa.  Tapauksia tietenkin on. Talvisin sudet liikkuivat suurissa parinkymmenenkin yksilön laumoissa, nuuskivat salomökkien nurkkia, söivät koiria ja ahdistelivat matkamiehiä.

Jos nykypäivänä surraan peuran, hirven ja muiden pienpetojen päätymistä suden suuhun metsästäjien pakastimien sijaan, olivat hukan 1800-luvulla kotieläimille tuottamat vahingot vielä melkoiset.

”Metsissä väijyi karhu ja susi karjaa, ja sen vuoksi usein naapuritalot tai kyläkunta palkkasi yhteisen paimenen. Monille seuduilla emäntä teki tehoisia taikoja karjaa laitumelle laskettaessa, jotta pedot eivät siihen pystyisi, mutta silti niiden saaliiksi joutui paljon elukoita. "  (K.V. Kaukovalta, Hämeen läänin historia 1, 1931)

Vuosina 1845-47 Hämeen läänissä joutui petojen (karhujen ja susien) saaliiksi 100 hevosta, 150 lehmää , yli 100 nuorta karjaa, yli 850 lammasta, 120 sikaa ja lähes 100 vuohta. Lähellä Hämeenlinnaa, Hattelmalan kylässä, vuonna 1860 sudet raatelivat 19 kotieläintä ja samana vuonna Längelmäellä 42 lehmää sekä ”hevosia ja pikku karjaa.” Vuosina 1851-55 sudet ja karhut surmasivat neljässä vuodessa lähes 1500 lammasta ja melkein 700 lehmää.

Petoeläinten aiheuttamat vahingot olivat tuntuvia. Ei siis ihme, että joka pitäjässä oli susivouti, jonka tehtävänä oli pitää petoeläimet kurissa. Erityinen sudenajojen asiantuntija oli Pusulan nimismies Jaakko Johan Malmstedt. Syyskuussa 1838 pidettiin Hämeenlinnan lähellä Hakalan torpan luona suuri yleisharjoitus, jonne maaherra oli komentanut kaikki läänit susivoudit. Siellä itse nimismies Malmstedt kahden susi-ja karhuverkon avulla demonstroi, kuinka niitä petojahdissa parhaiten hyödynnettiin.  

Susivoudit eivät saaneet aikaan toivottuja tuloksia. Vielä 1860 sudet eivät olleet Hämeen läänissä edes vähenemässä, vaikka vuosina 1856-60 niitä tapettiin lähes 400. Seuraavina viitenä vuotena tapettujen susien määrä oli noussut yli 500:n.  

Lain mukaan tuli joka manttaalin ylläpitää yhteistä susiverkkoa. Joka miehen oli pitäjittäin tai kihlakunnittain lähdettävä sudenajoon, jos susivouti lähetti viestikapulan talosta taloon kiertämään. Kylät oli myös 1734 peräisin olevalla lailla velvoitettu pitämään alueellaan riittävästi sudenkuoppia. Susia pyydystettiin myös esimerkiksi myrkyin ja raudoin.

Yritystä siis oli, vaikka susivoutien toimintaa ei pidettykään kovin tuloksekkaana. Totta puhuen, susijahteja oli monenlaisia. ”Hämäläisen” kirjeenvaihtaja kuvaili Hattulassa vuonna 1860 järjestettyä sudenajoa seuraavasti:

”Nykyisin pidettiin täällä suden ajo, joka kumminkin kävi niin onnellisesti että usiat ihmiset näkivät suden, joka aivan verkan ja levollisesti kenenkään häiritsemättä käveli ajahain ohitse; sillä useimmilla ajajoista ei ollut pyssyjä eikä muita aseita. Ilman mitään järjestystä kuljeskeltiin pitkin polkuja mihin kukin luuli parhaiten sopivan. Matkailivat kaikessa hiljaisuudessa pitkin maantietä nähdäksensä tätä kummitusta, mutta väsyivät pian ja poikkesivat sisään hyväntahtoisen  pitäjäläisen luo, jossa panivat toimeen virvoituksia. Tässä hupaisessa seurassa oli nähtävänä, että krouvarit ovat suuremmassa arvossa kuin sudet.”

Kukin naikoon säädystään....

Suomalainen pappissääty oli melkoisen sisäänpäin lämpiävää väkeä. Hyvänä esimerkkinä tästä on Auran kappalaisen apulaisena ja kappalaisena 1700-luvun puolivälin tienoilla toiminut Johan Zelonius. Hän oli turkulaisen kellonsoittajan, Henrik Köppilän poika, joka oli opiskellut Turun katedraalikoulussa 1720-luvulla ja tullut ylioppilaaksi 1773 noin 22 vuoden iässä.

Ensimmäinen merkki säädyn mukaisesti käytöksestä oli puolison valinta. Johan vihittiin 1739 Marttilan kirkkoherran tyttären, Maria Rimanin kanssa. Tästä avioliitosta syntyi Auran Järvenojalla neljä lasta, jotka kaikki olivat tyttöjä.. Valitettavasti äiti Maria menehtyi noin vuosi nuorimman lapsensa syntymän jälkeen. Samana vuonna eli 1749 kuoli myös Johan Zeloniuksen iäkäs äiti Brita Bertilsdotter. Äidin kuolinsyyksi merkittiin kova kuume, kun taas Maria Rimanin vei jonkinlainen halvaus.

Koska Johanille jäi iso lapsikatras, oli uuden puolison löytäminen tärkeää. Niinpä jo 1750 hänet vihittiin Margareta Kristina Keckoniuksen kanssa, jonka isä oli pataljoonansaarnaaja Anders Keckonius. Andersin oma isä taasen oli ollut Huittisten kirkkoherra Johan Keckonius. Itseasiassa myös isoisä ja isoisän isä olivat kirkkoherroja, joten kirkonmiehet olivat tässäkin avioliitossa vahvasti mukana.

Lapsia ei tästä aviosta syntynyt ja Margareta Kristina menehtyi hänkin halvaukseen tammikuussa 1768. Taas ehti kulua vain vuosi ja Johan Zelonius oli jälleen naimakaupoilla. Kolmanneksi puolisoksi tuli luutnantti Karl Pihlin tytär Anna Stina. Tässäkin liitossa oli välähdys pappissäätyä, sillä Karl Pihlin äidinisä oli Perniön kirkkoherra Gabriel Thauvonius. Anna Stinan veli oli puolestaan ruukinsaarnaaja Länsi-Uudenmaan Antskogissa. Yhä lisää pappissäätyä saadaan Anna Stinan ensimmäisestä puolisosta, vuonna 1766 kuolleesta Kaarinan lukkarista, Johan Åhmanista. Johan Zelonius kuoli toukokuussa 1773 ja leski Anna Stina Pihl 1795. Tästäkään avioliitosta ei ollut lapsia.

Pelkästään Zeloniuksen puolisoiden suvuista saadaan siis kokoon huomattava määrä pappismiehiä Länsi-Uudeltamaalta ja Varsinais-Suomesta. Lisää on kuitenkin luvassa, sillä Zeloniuksen ja Rimanin kahdeksasta tyttärestä peräti kolmella oli akateeminen puoliso.

Margareta Zeloniuksen (1743-1816) puoliso oli Pöytyän Jalkalasta kotoisin ollut Tomas Pedelius, josta lopulta tuli apulaispappi synnyinpitäjäänsä. Tomaksen ja Margaretan vävy oli Petäjäveden ent. kappalainen Erik Johan Westling. Maria Zeloniuksen (1745-1774) mies oli Vahdon pitäjänapulaisena lopulta työskennellyt Johan Angell, joka oli kirvesmiehen poika Turusta.

Kristina Zelonius (1748-1819) oli kolmas perheen tyttäristä, jonka vei vihille papiksi vihitty mies. Samuel Montin toimi Aurassa appensa apulaisena kohoten vähitellen varapastoriksi. Samuelin ja Kristinan vävy oli Tarvasjoen saarnaaja Johan Ulrik Brungström, josta olen kirjoitellut jo aiemmissa sukanvarsissa. Heidän poikansa Samuel Fredrik Montin oli kappalaisena Pielisjärvellä.

Johan Zeloniuksen poikapuoleksi tuli kolmannen avioliiton myötä Inkoon kirkkoherrana uransa huipentanut Johan Åhman. Ennen Inkoota Åhman työskenteli Tenholassa ja Bromarvissa kappalaisena sekä kirkkoherran apulaisena.

Tämä tarina on mennyt lähes pelkäksi nimien luetteloimiseksi, mutta sen tarkoituksena on korostaa yhteiskunnan säätyjakoa. Pappismies tai hänen jälkeläisensä etsi puolisonsa mielellään oman säädyn parista. Kolmen viimeksi mainitun Zelonius-sisaruksen isosisko Hedvig Zelonian (kuten sukunimen femiinimuoto kuuluu) nai turkulainen pellavankutojamestari Aron Herlin. Hän oli Johan Zeloniuksen neljästä vävystä ainoa ei-akateemisesti koulutettu, vaikka mestari olikin.

Kannattaa myös pistää merkille, että Zeloniuksen neljästä lapsesta kaikki selvisivät aikuisikään. Tämä oli tuiki harvinaista tuohon aikaan.

Juha Vuorela

Pappilan neitejä

Aurinkokello Marttilan kirkkomaalta

Pappilat antoivat entisaikaan asuinsijan mm. säätyläisperheiden naimattomille tyttärille tai leskille. Heidän ei ollut soveliasta asua yksinään, joten pappilat olivat säädyllisiä paikkoja säätyläisille – ihan kirjaimellisesti. Marttilan pappilassakin näitä ”mademoiselleja” asui ajan mittaan muutamia. Osa heistä meni aikanaan naimisiin, mutta muutamat jäivät naimattomiksi koko iäkseen.

Näitä neitejä oli Marttilan Pappilassa 1820-luvulla mm. Kemiössä 1781 syntynyt Anna Fredrika Weman, jonka isä Carl Gustaf oli ollut tyttärensä syntymän aikaan pitäjän kirkkoherrana. Anna Fredrikan äiti taasen oli Anna Brita Stahre.  Anna Brita jätti jälkensä historiaan olemalla maamme ensimmäisiä ”rokonistuttajia”. 

Vuonna 1800 tiesi ruotsalainen sanomalehti Inrikes Tidningar kertoa  papin rouva Stahren ”istuttaneen rokkoa” lähes 60 hengelle. Anna Fredrikan äiti selittää myös sen, miksi vuonna 1823 Tukholmasta muutti Marttilaan neiti Maria Stahre. Hän oli nimittäin Anna Britan Stahren veljentytär, syntynyt 1803 Tukholmassa.  Täti Anna Brita oli hänkin kotoisin Ruotsista ja syntynyt Tukholmassa 1755.

Anna Maria Stahre ei kauaa ehtinyt Marttilan maisemia katsella, sillä elokuussa 1825 hänet vei vihille Turun kaupungin kasööri Carl Daniel Mesterton. Tämä oli skotlantilaista juurta olevaa sukua. Turussa syntyi seuraavana vuonna heidän ainoa lapsensa, Carl Benedict Mesterton. Carl Benedict muutti Ruotsin puolelle 1843 ja lähti opiskelemaan Uppsalaan. Hänestä tuli yksi ruotsalaisen kirurgian merkittävimmistä hahmoista ja opettajista. Kuollessaan 1889 hän työskenteli kirurgian professorina Uppsalan yliopistossa.

Seuraavalla vuosikymmenellä Marttilan Pappilassa asui edelleen Ruotsissa syntynyt neiti-ihminen, Gustava Charlotta Bylander. Kirkkoherrana oli vuodesta 1832 lähtien Carl Åström, joka tuli Marttilaan Nauvosta. Hänellä oli Seilissä syntyneen vaimonsa Christina Cavoniuksen kanssa omiakin lapsia, mutta perheeseen kuului myös ottotytär Christina Lovisa Hedengren.  Väkeä lähti ja tuli, sillä 1840-luvun alussa näihin yksinäisiin naisiin voidaan liittää leskirouva Christina Fredrica von Köhler.  Hän puolisonsa oli ollut turkulainen varatuomari Henric Vörlund. Tämä oli kuollut jo 1810, mutta leski von Köhler tuli Marttilaan vasta 1839 menehtyen sitten paria vuotta myöhemmin.  1880-luvun alussa kirkkoherra Hildenin aikaan Pappilassa vietti vanhuuden päiviään kirkkoherran leski Katarina Charlotta Aejmeleus. Hänen edesmennyt miehensä Matias Laurillius oli ollut pitäjän kirkkoherrana 1868-1874. Hilden ehti nähdä toisenkin  lesken talossaan, sillä Nummen kirkkoherran Viktor Emil Ahlstedtin puoliso Anna Ahlstedt asusti Pappilassa vuodesta 1898 lähtien eli miehensä kuoleman jälkeen.

Tähän pieneen listaan voidaan vielä lisätä muutamia henkilöitä, ensimmäisenä  ranskalaisen visiitin Marttilassa tehnyt neitokainen Albertina Sandbäck, joka tuli Pappilaan Tyrväältä 1819. Hän oli kirjanpitäjä Thomas Sanbäckin ja Charlotta Federleyn tytär Tyrvään Soukolta.  Marttilan rippikirjoissa sekä muuttotodistuksessakin Albertinan syntymävuotena on 1805, mutta tosiasiassa hän oli syntynyt jo kahta vuotta aiemmin.  Tukholmassa tuli Marttilaan 1810 Maria Elisabeth Kunkel, jonka muut elämänvaiheet ovat selvittämättä. Samana vuonna Raisiosta tuli Margareta Helena Holmberg, joka tosin jatkoi matkaa jo 1811 Kemiöön.

Hän palasikin tuolloin kotikonnuilleen, sinä Margaretan isä oli ollut Kemiön kappalaisena tyttärensä syntymän aikaan 1750. Neiti Holmbergin läsnäolon Pappilassa ymmärtää heti paremmin, kun tietää Marttilan tuolloisen kirkkoherran, Gustaf Johan Hossleniuksen aloitelleen uraansa kappalaisen apulaisena juuri Kemiössä. Tuo kappalainen olikin sitten jo edellä mainittu Margaretan isä, Erik Holmberg.


JP Vuorela