Sukututkimusta Ukko Gottlundin kanssa

Carl Axel Gottlund jos kuka oli monena mies eläissänsä: suomen kielen lehtori, perinteenkerääjä, kirjailija, lyyrikko, lehtimies, koti-isä, asiakirjavaras, kielipoleemikko, kirjallinen kauhukakara, Aleksanterin yliopiston persona-non-grata ja stadilainen kulttuurioriginelli.  Metsäsuomalaiset ovat nimenneet miehen suorastaan apostolikseen, sillä juuri Värmlannin metsäsuomalaisten parissa Gottlund teki tieteellisesti kestävimmän päivätyönsä. Ja juuri Gottlundia on pitkälti kiittäminen siitä, että moni suku edelleen voi selvittää alkuperäisen suomalaisen sukunimensä.

Savolaisuus, todellinen tai sitäkin useammin kuviteltu, on Gottlundin elämäntyön punainen lanka. Gottlund syntyi ruotsinkieliseen - joskin suomenmieliseen - perheeseen Ruotsinpyhtäällä, mutta vietti lapsuutensa Etelä-Savossa Juvalla, jossa isäpappa toimi kirkkoherrana. Juvalla Gottlund omaksui suomen kielen, omalaatuisen sekakielen, jota tekisi mieli nimittää gottlundinsavoksi: siinä kun on piirteitä niin ajan savolaismurteista kuin kankeanpuoleisesta, toisinaan ruotsinvivahteisesta kirjakielestäkin. Tämän päivän juvalainen ei purematta niele gottlundinsavoa, joskin Gottlundin eduksi on huomautettava, että murre itsessäänkin on kahdessa vuosisadassa muuttunut. Eikä Gottlundin suinkaan ollut tarkoitus kirjoittaa murretta vaan kehittää itämurteisiin tukeutuva oikea kirjakieli. Gottlundin tekstien, joista mittavin valikoima sisältyy kirjailijan Otavaksi nimeämään kolmiosaiseen kirjalliseen sillisalaattiin, nykylukija ei voi välttyä tekstiasun tahattomalta komiikalta (vikaa on tietty savonkielessä itsessäänkin: jostain syystä suomiviihteen koheltajat haastavat savoa epäilyttävän usein; nykyään rasite näyttää tosin siirtyneen tampereenkiälelle). Gottlund itse otti työnsä vakavasti, eikä vastaavan tekstimäärän tuottaminen muulla kuin vakavamielisellä uurastuksella olisi onnistunutkaan. Oli miten oli, Gottlundista on sittemmin auttamatta tullut lähinnä hupaisa kuriositeetti: Esimerkiksi Ukon kahden vuosikymmenen ajan kynttilän himmeässä hohteessa hiomat ja viimein 1860-luvulla julkaisemat Bellman-suomennokset jaksavat seurassa laulettuina naurattaa edelleen – mutta naurammeko enää oikeissa kohdissa, sitä en arvaa sanoa.

Gottlund on allekirjoittaneelle samanaikaisesti sekä ventovieras että perhetuttu: itsepäinen elämäntapasavolainen, metsäsuomenruotsalainen kulttuuriheeros, joka onnistuu aina välttämään nykylukijan otteen kuin vanhan paradoksin kilpikonna perässä juoksevan Akhilleuksen. Mutta mitä hyötyä Gottlundista voi olla sukututkijalle, jonka juuret eivät ole meren takana Värmlannin kaskimetsissä? 

 

Gottlund ei kiertänyt kontti selässä etsimässä Suomen heimon alkuhenkosia Karjalan salomailta, vaan hän oli kiinnostunut myös oman aikansa (suullisesta) kansankulttuurista. Hän tuli tallettaneeksi koko joukon tuhmia runoja, jotka on häveliäästi vasta omana aikanamme liitetty osaksi Suomen Kansan Vanhoja Runoja.  Mutta pani hän paperille myös oman nuoruudenympäristönsä runoperinnettä, joka näyttää ulottuvan parhaimmillaan 1700-luvun puoliväliin. Näissä runoissa eivät seikkaile kansakunnan kalevalaiset supersankarit vaan eteläsavolaiset kylänmiehet hyveineen ja (eritoten) heikkouksineen.

Gottlund julkaisi 1828 Tukholmassa erikoisen teoksensa Väinämöiset, yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista. Kirjasen tarkoitus oli käytännöllinen: tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoastaan tulevillen ajoillen, mutta erinomattain näillen nykyisillen, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä vanhoilta että nuoremmiltakin kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Suomalaisen runon talo tuli siis Gottlundin mukaan rakentaa rahvaanrunoilijoiden, kielen todellisten mestareiden, rakentamille perustuksille. Kokoelma sisältää kirjavan joukon Juvalta ja sen naapuripitäjistä kerättyä kansanomaista runomateriaalia, erityisesti pilkkarunoutta. Koska runot rakentuvat yleensä tiettyjen omassa yhteisössään tuttujen henkilöhahmojen varaan, Gottlund varusti säkeet selityksin. Ilman selityksiä runojen piikit jäisivätkin usein arvoituksiksi, mutta selitettyinä julkaisu on paljon enemmän kuin kansanrunoutta: se on ilmiselvää henkilöhistoriaa. Runot sallivat meidän hetkellisesti kurkistaa esivanhempiemme maailmaan kirkonkirjojen ja käräjäpöytäkirjojen ohi. Parhaimmillaan runo voi antaa heille jopa oikean (!) nimen. (Voi minua, joka olin erehtynyt kutsumaan kaukaista esi-isääni Erasmus Hyytiäistä Rasmukseksi tietämättä, että kotitorpassaan hän olikin erään runosäkeen mukaan Raso!)

Olen aina sille päälle sattuessani kaivellut myös ristiinalaisia esipolviani. Kyllä. Kelju urakka, sillä rippikirjasarja on pahasti aukollinen 1700-luvun osalta. Urakkaa ei helpota sekään, että maakunnan pahimman ongelmapitäjän Hirvensalmen (kaikki kirjat palaneet ennen n. 1800) rajalle ei ollut matka eikä mikään. Onneksi jonkin verran esivanhempia on rahjustanut pitäjään aikoinaan Mikkelin puolelta. Mikkelitär oli myös se piikatyttö Eeva Raami, joka vihittiin vuonna 1800 avioliittoon kertaalleen leskeytyneen sotamiehen, jo Kustaan sodassa urheasti rampautuneen ja jälkikäteen hopeamitalilla lohdutetun Aron Gaddin kanssa.

Eevan syntyperä lähti parempien lähteiden puutteessa selkenemään valistuneen arvauksen kautta, kiitos harvinaisen sukunimen. Etsimistä ei tosin helpottanut sekään, että merkintä Eevan maailmaantulosta oli papilta jäänyt tekemättä Mikkelin kastekirjaan. Rippikirjasta itsellismies Erik Raamin perhe kyllä löytyy Vuolingon kylästä Sannäsin kartanon mailta, ja lastenkirjaan on merkitty myös Eva-tyttären nimi syntymäajalla 16.7.1779. Perheen tie vei sotavuosien aikana Norolan kylään, jossa isä Erik kuoli 1796. Siellä Ieva – vaiko peräti Ieppo? – kävi ripillä vielä marraskuussa 1797, mutta sitten rippikirjaan on jo merkitty kaivatusti  i Christina.

Isä Erich Rami on jäänyt minulle mysteeriksi. Ei ole selvää, onko hän niitä Raameja, joita kirkonkirjojen mukaan asui ainakin Mäntyharjun Kinnilässä tai niitä, jotka elelivät Rantasalmen Toramäessä. Ainakin kerran, 1758, Erikin sukunimeksi on merkitty Gran. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Sotilaselämää Erik ei tietääkseni ollut maistanut. Erhekö vain? Ehkäpä se joskus selviää. Vaimonsa Regina Moilasen ja kahdeksan lapsensa kanssa hän yhtä kaikki vietti hiljaiseloa hovintorpassa Vuolingolla. Jos sitä nyt aina hiljaiseloksi voi kutsua. Raamien elämä ei ollut aina sitä sopuisinta, ja meno äityi kerran sellaiseksi, että muuan Paavo Heikkinen ehti sepittämään siitä pilkkarunon Halpa-poika. Runosta tuli oman aikansa listahitti, sillä Gottlund kertoo kuulleensa sitä laulettavan Juvalla 35 vuotta itse tapahtumista; entisaikaan hittilistakin päivittyi maaseudulla varsin verkkaisesti.

Gottlund pohjustaa runoa seuraavasti: Erko Raminen oli yksi tolppari [= torppari] Skinnarin Hovin alla, Mikkelin pitäjässä, jolla oli kaks kelvotointa poikoo, Hanno ja Mikko. Hanno oli hevoisen huijari, ja vaihto pois ilman isänsä luatak [lupaa] hänen Hevoisiansa, tappeli kirkko-tiellä, ja teki muita semmoisia kokkauksia. Tuli viimeisellä myös riitaan isänsäkkiin kanssa, jonka hään veljensä avulla sitoi nuoriin. Mutta Antti Heikkinen noapurista tuli ukon avuksi, joka irti-peästettynnä otti pakonsa hänen luokse, eikä ottanut talosta muuta myötensä kuin nuusku-purakkonsa. - Saatiinpa siis Erikistä Erkko! Olisiko tuotakaan kirkonkirjoista arvannut... Kelvottomat pojat Hanno ja Mikko kyllä löytyvät kastekirjoista, edellinen syntyneenä 19.3.1765 ja jälkimmäinen 18.5.1767. Mutta annetaan Heikkis-Paavon viimein ruveta runolle:

Ramin-Hanno, halpa poika,

kiljui kovast’ kirkko-tiellä…

Ori juoksi joutusasti;

laulatteli Lampisehen,

pienen Pietarin pihaani.

Sai siitä ruunan rumemman

perä-mieheltä Pekalta.

Vielä lauloi Lampisessa

viinan-virttä viimeiseksi.

(Viinaspäissään Hanno teki siis huonoja hevoskauppoja rusthollari Pekka Lampisen kanssa; sitten matka jatkui kohti kotitorppaa, jossa äitimuorin keitokset eivät kuitenkaan kelvanneet).

Siitten ajoi ankarasti

niitun taakse Nikkilähän.

Akka vanha vapiseva

toipa rokkaa rohkiasti,

syyvä syntisen ete’en.

Ropsais rokan oven suuhun!

(Rahvaanrunoille ominaiseen tapaan kertomuksen punainen lanka katkeaa tässä kohdin täysin; kenties Gottlundin kuulema laulaja Jaakko Kääriäinen on unohtanut tässä yhden säkeen. On siis vain kuviteltava tilanne, jossa puhujana on Hannon köyttämä isä-Erkko, joka näkee räppänästä Antti Heikkisen lähestyvän pirttiä ja loihe lausumaan kansanrunon kestosuosikkisäkeellä)

”Tuolta tuttuni tuloopi,

ennen-nähtyni näkyypi,

auta armainen minua!

Jo minusta mies mänöö,

rahan-suaja raukenoopi.”

(Antti katkoo ukon köydet puukolla)

Otti tuiman tupestansa,

jolla ratko raippa-köyet,

selvät site’et sivalsi.

(Isä-Erkko nappaa kiiressään nuuskakupin, ”nenäkellon”, ja karkaa Heikkalaan):

Otti potin oven-suusta,

nenä-kellosek keralla;

heitetteliin Heikkiseen,

pienen Heikkalan pihaani.

Katekismuskin sen jo tiesi: kauaa ei Hanno elänyt maan päällä. Hän kuoli joskus vuosien 1785-1788 välillä pääsemättä edes ripille. Mutta  sukututkimuksen suuria paradokseja on, miten huono elämä ja traagiset ihmiskohtalot saavat lopulta sukututkijan tuntemaan erikoista - tyytyväisyyttä?

 

Gottlund poseeraa valokuvaajalle kypsemmällä iällä.

 P.S. Väinämöiset on selailtavissa digitoituna Kansalliskirjaston julkaisuarkistossa!