Mietteitä HisKi-tallentamisesta

Tästä vuodesta tulee kiistatta yksi HisKi-tietokantahankkeen merkkivuosista. Tietokannan tie 1980-luvulta tähän päivään on ollut pitkä ja polveileva. Suurissa hankkeissa on suurten hankkeiden kehityskaari: alkuinnostusta seuraa väistämättä jonkinlainen turnausväsymys, pysähtyneisyyden aika, stagnaatio. Eri seurakuntien tallennusmäärissä on tuntuvia eroja, joidenkin keskeistenkin seurakuntien aineistot jäävät puuttumaan lähes tyystin. Ensimmäinen vapaaehtoistallentajien sukupolvi, todelliset HisKi-veteraanit, ovat kunnialla päivätyönsä tehneet, eikä enempää voi kohtuudella vaatiakaan. Juuri vapaaehtoisuus, vanha suomalainen talkoohenki, on ollut alusta alkaen koko hankkeen ydin ja sydän, ja vastavuoroisesti Seura pitää arvokkaana, että tietokanta on vapaasti kaikkien käytettävissä. 

Alkuun annos paatosta:

Puutteellisenakin HisKi on jotain korvaamatonta. Itselläni on ollut pitkään ”ilo” tutkia suurenpuoleista pitäjää, Leppävirtaa, jonka kastetut ja haudatut HisKistä edelleen puuttuvat (eivät muuten puutu kauan, jos se vain minusta on kiinni). Tutkittavan henkilön mystinen katoaminen rippikirjanlehdeltä muodostaa välittömästi todellisen tutkimusuhan – joudunko tosiaan taas selaamaan koko rippikirjan läpi sivu sivulta? Kateellisena olen katsonut vierestä, kun toiset löytävät etsimälleen (vaikkapa rippikirjasta ylivedetylle henkilölle) kuolinmerkinnän napinpainalluksella; itse olen tietty saanut selata samassa tarkoituksessa 20 minuuttia tuhruista kuolleiden luetteloa, usein vieläpä turhaan, kiitos papin, joka ei vaivautunut merkitsemään edes kuolinvuotta itse rippikirjaan. Kaikki tämä on kuitenkin opettanut arvostamaan vanhan ajan hidastempoista sukututkimusprosessia, tutkimustyötä, joka on tehty vaivoja säästämättä kokonaisuudessaan aikana ennen HisKiä. Esimerkiksi Genoksen, Vuosikirjan tai Uuden sukukirjan laajat sukuartikkelit näyttäytyvät aivan eri valossa kun tietää, että ne on tehty ilman hakukoneita, netin digitoitua kirkonkirja-aineistoa ja osa jopa ilman 1950-luvun rullafilmejä, jotka nekin alkavat vähitellen tuntua muinaisjäännöksiltä. Mutta kuka muistaa ajan, jolloin sukututkimusta tehtiin etupäässä kiertämällä kirkkoherranvirastoja, selailemalla jos jonkinlaisia matrikkeleja, livahtamalla lounastunnilla vaivihkaa Valtionarkistoon ja käymällä laajaa kirjeenvaihtoa ties kenen kanssa? 

Koska HisKi perustuu yhteiseen tekemiseen, on edelleen mahdotonta sanoa, milloin mikäkin seurakunta ilmestyy haettavaksi. Tietueet eivät vielä digitalisoidu digitaalisesta kirjansivusta itsestään, vaan olemme edelleen riippuvaisia pyyteettömistä tallentajista, jotka manuaalisesti siirtävät historiakirjojen informaation kenttä kentältä, tietue tietueelta hakuohjelmaan.  

Mutta vuosi 2015 on käänteentekevä koko projektille.

Seura avasi heti alkuvuodesta sivuilleen sähköisen tallennustyökalun eli alustan. Uuden tallennusalustan suurin etu verrattuna aikaisempaan tallennustapaan on se, ettei yksittäisen tallentajan tarvitse ”sitoutua” etukäteen valtaisaan tallennusurakkaan, vaan mieliseurakunnan kirjoja voi tallentaa vähän kerrassaan yksin tai ryhmässä oman aikataulun puitteissa. Ja siinä missä ennen isoja aineistomääriä saattoi jäädä vuosikausiksi pölyttymään yksittäisen tallentajan taakse, nyt vastaava ”korvamerkintä” tapahtuu aukeama kerrallaan ja vasta aukeaman tallennuksen todella alkaessa. Ohjelma pitää siitä siis huolen, ettei kaksi tallentajaa voi vahingossa tallentaa yhtä ja samaa sivua, mutta näin myös torjutaan yksittäisestä tallentajasta aiheutuvat pullonkaulat ja tallennustukokset.

Uuden tallennustyökalun mielekkäin perusyksikkö on aukeama. Se koostuu alkuperäisen asiakirjan kuva-aukeamasta, jonka tiedot siirretään alustalla yksittäisiksi hakutietueiksi. Vaikka korostankin, että nyt HisKiä on mahdollisuus tallentaa aivan pieni pala kerrassaan, tämä ei tarkoita, etteikö koko hankkeen onnistumisen kannalta tallentamisen johdonmukaisuus olisi ensiarvoisen tärkeää. Tarkoituksenahan on tuottaa laajoja kokonaisuuksia, hakujaksojaa, massadataa. Se edellyttää systemaattista työtapaa, jossa tallennus etenee tunnollisesti tapahtuma kerrallaan, ei harppoen sivulta toiselle tai poimien vain omat esivanhemmat. HisKin luonteeseen kuuluu myös alkuperäisasiakirjassa olevien virheiden tunnontarkka tallentaminen, niin tuskallista kuin se onkin (onneksi tallentaja voi sentään jättää tietueeseen helpottavan kommentin!). Jokainen kokonaan tallennettu aukeama on askel kohti Lopullista Voittoa.

Mausteeksi hitunen statistiikkaa:

HisKi-talkoolaiset ovat löytäneet nopeasti uuden tallennusalustan. Tilastot (10.6.) eivät valehtele: pelkästään kastettuja on uudella alustalla tallennettu yli 30 000 tietuetta, ja kaikkiaan yksittäisiä henkilötietueita on viimeisen puolen vuoden aikana muodostettu huikeat 113 266 kappaletta. HisKin mittakaavassa nämäkin luvut ovat toki pieniä, mutta kertovat selvästi uuden nousukauden alkamisesta. (Tunnelmanlatistus: tallennettu tietue ei päädy suoraan hakutietokantaan, vaan se käy läpi välttämättömän laaduntarkastusprosessin. Auditoidut tietueet ajetaan aika ajoin keskitetysti hakutietokantaan).    

Mutta vielä hieman lisää paatosta:

HisKi-tallentaminen on virkistävää, addiktoivaa, sopivan mekaanista mutta silti välillä kuin paraskin älypeli. Välillä se on suorastaan zen. Mutta se on myös tutkimuksellisesti avartavaa. Tallentaminen muuttaa tutkijaa itseäänkin. Se auttaa näkemään tutun tutkimusalueen aivan uusin silmin, muodostamaan toisenlaisen kokonaiskuvan. Se tutustuttaa uusin ”naapureihin”, niihin kotikylän ihmisiin, joita et muista edes kohdanneesi, koska he eivät sattumalta tule omaan sukuusi. Se avaa tuoreita ajatuksia, hulluja ideoita, koskemattomia tutkimuspolkuja. Oudot nimet jäävät pyörimään mieleen, uusia yhteyksiä hahmottuu. Suurin osa ideoista osoittautuu tietenkin tuulentuviksi tai lillukanvarsiksi, mutta toisinaan tutkija osuu väistämättä odottamattomaan kultasuoneen. Jokainen ajatus, näennäisen typeräkin, voi osoittautua ratkaisevaksi, ja kaikki tämä on osa sukututkimusprosessia laajemmassa mielessä.

Kun olen viime kuukausina joutohetkinä tallennellut oman sukupitäjäni Leppävirran kastettuja, olen alkanut vaistonvaraisella, selittämättömällä tavalla aistia jotain esivanhempiemme arkitodellisuudesta, maailmasta joka ei suoranaisesti kirkonkirjoista välity. Tietyt miehet ja naiset toimivat tuhkatiheään muitten pitäjäläisten lasten kummeina ilman todennettavaa suku- tai kyläyhteyttä tai asuinpaikkaa pappilan tuntumassa. Herää kysymys, onko meillä tässä kenties yhteisönsä kunnioittama verenseisauttaja tai lapsenpäästäjä – vai peräti tietäjä, jonka palveluksia on lapsen maailmaansaattamisessa tarvittu? Näemme, kuinka sisämaassa kehnojen kulkuyhteyksien johdosta lapsien keskimääräinen kastamisikä oli kirkkolain asettaman viikon asemesta kuukauden luokkaa, joskus enemmänkin, ja kuinka tietyt juhlapäivät näyttävät olleen tavattoman suosittuja kastepäiviä tiettyjen kylien asukkaille – muistumia praasniekka-tyylisistä kyläjuhlista vai silkkaa sattumaa? Vastauksia näihin kysymyksiin emme ehkä saa, mutta mielikuvituksen käyttö ei sukututkimuksessakaan ole kokonaan kiellettyä.

Kummitiedot ovat ”vanhan HisKin” kipupiste. Mustat kirjathan, joista HisKiä alun alkaen tallennettiin, eivät sisältäneet kummeja lainkaan, joten kummeja ei yleensä sisälly myöskään HisKin kastetietoihin. Juuri kummitietojen seulonta on sukututkimuksessa edelleen jokseenkin aliarvostettu mutta ehdottoman arvokas ja näppärä tapa etsiä omalle tutkimukselle mahdollista jatkosuuntaa silloin, kun perustutkimuksen tuttu ja turvallinen tie nousee pystyyn. 

Kummiutta oli ja on periaatteessa kahdenlaista, sosiaalista ja sukulaisuuteen perustuvaa. Sosiaalisen kummiuden määrittely on vaikeaa: kummina saattoi seisoa ystävä, kylänmies, naapuri, sopivasti paikalle sattunut kasteentodistaja tai sitten joku pitäjän säätyläisistä ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Etenkään entisajan maalaisyhteisössä sosiaalisia ja sukuverkostoja ei sitä paitsi aina voi edes erottaa mielekkäästi toisistaan. Sosiaaliset kummit kertovat paikallisyhteisön rakenteesta yleisesti ja perheen sosiaalisesta verkostosta erityisesti, mutta sitäkin enemmän meitä kuitenkin kiinnostavat ne kummit, jotka kuuluvat selvästi lähisukuun (sama sukunimi, sopiva patronyymi tms. indikaattori). Kummeja laajemmin seuloessa moni aikaisemmin tuntemattomaksi jäänyt sukusolmu on lähtenyt vähitellen purkautumaan, joskin on aina pidättäydyttävä liian pitkälle menevistä päätelmistä: Hartikaisen kummi Hartikainen kun voi olla lähisukua tai olematta, tai lähin sukulaisuus voikin tulla aivan muuta kautta kuin hartikaisuutta pitkin. Hedelmällinen lähtökohta jatkotutkimuksille on kuitenkin luotu. 

Siksi vetoankin teihin, jotka tallennatte tai suunnittelette tallentavanne etenkin vanhempia kastekirjoja: nähkää vaiva ja tallentakaa mukaan myös kummit, vaikka se onkin työlästä ja aikaavievää. Näin kuitenkin olette – olemme! – rakentamassa meille kaikille ja eritoten tuleville tutkijoille todellista sukututkimuksen aarreaittaa, jonka arvo säilyy.  

HisKi-tallennustyökaluun voi tutustua täällä. Ensin kannattaa kuitenkin tutustua huolellisesti tallennusohjeisiin!

Ja kun sormi menee suuhun (ainakin minulla menee), ohjeita ja vertaistukea saa aina suljetusta Facebook-ryhmästä HisKi-tallentajat. 

Tervetuloa mukaan!