Johan Buren sukukirja – pieni kirja täynnä tuhansia tarinoita

 Ruotsin vuosittaisilla sukututkimuspäivillä Köpingissä julkistettiin viime elokuussa sopimus, joka tuo kokonaan ennen tuntemattoman lähteen sukututkijoiden ulottuville. Keskeinen ruotsalainen sukututkimusjärjestö Genealogiska Föreningen solmi julkaisusopimuksen yhdessä neljän hengen muodostaman ”Bure-grupp” -ryhmän kanssa.

Sopimus siis koskee Suomen kansallisarkistosta vuonna 2008 löytämäni Johan Buren (Johannes Bureus 1568-1652) alkuperäisen sukukirjan julkaisemista. Ruotsissa hanke on saanut paljon julkisuutta sukututkimusalan julkaisuissa ja sanomalehdissä.Toimittaja Elisabeth Renström on lisäksi ottanut Johan Buren sukututkimukset yhdeksi osaksi "Släktband"-nimistä radio-ohjelmasarjaansa, jonka uusi kausi käynnistyy Ruotsin radiossa ensi talvena.

Johan Buren sukukirja julkaistaan DVD-muodossa keväällä 2014. Kaikki kirjassa mainitut henkilöt esitetään tietokantana, jossa on monia erilaisia hakutoimintoja helpottamassa etsintää. Jokaisella henkilöllä on oma ”henkilökorttinsa”, johon on pyritty etsimään tietoa myös muista aikakauden asiakirjalähteistä. Tämä lisää sukukirjasta tehdyn tietokannan luotettavuutta myös historiantutkimuksen lähteenä. Alkuperäisen sukukirjan aukeamia voi verrata 1700-luvun kopioihin, jotka myös julkaistaan digitoituina. Kuvia on helppo suurentaa ja pienentää tarpeen mukaan. Mukaan tulee myös valokuvia niin Bure-suvun asuinpaikoista, riimukivistä kuin vaikkapa Suomessa asuneen Elisabet Buren tanssiaisleningistä.

Julkaisua on puuhaamassa Ruotsin eturivin Bure-tutkija Urban Sikeborg, joka on uhrannut viime vuodet sukukirjan puhtaaksikirjoitukseen sekä muun oheismateriaalin hankintaan. Oma roolini on ollut etsiä asiakirjalähteistä varmistusta kirjassa mainittujen henkilöiden yhteyksille Suomeen sekä keskittyä kirjan ”suomalaisten” henkilöiden identifiointiin. Sen ohessa olen selvitellyt sukukirjan päätymistä Suomeen ja Armfelt-suvun arkistoon. Artikkelini julkaistaan myös suomeksi, vaikka julkaisun pääkieli onkin ruotsi.

Julkaisun teknisestä toteutuksesta vastaavat Carl Szabad ja Johan Gidlöf. Carl Szabad palkittiin tänä vuonna Sveriges Släktforskarförbundin myöntämällä Victor Örnbergin palkinnolla. Gidlöf toimii Tukholman kaupunginarkistossa yksikönjohtajana ja vastaa Bure-julkaisun hakuohjelman suunnittelusta. Svenska Litteratursällskapet i Finland myönsi hankkeelle apurahan keväällä 2013. Kansallisarkisto antoi kuvata Johan Buren alkuperäisen sukukirjan uudelleen arkiston konservointitiloissa. Hankkeemme on saanut apua ja tukea Kungliga biblioteketilta ja Upsalan yliopiston kirjastolta Johan Buren muiden käsikirjoituskopioiden kuvaamisessa. Mukavaa on ollut huomata kaikkien osapuolten vilpitön innostus. Kirjan julkaiseminen digitoituna koetaan tärkeäksi.

Johan Buren sukukirjan henkilöt on pääosin kirjattu muistiin 1600-luvun ensi vuosina, vaikka korjauksia on tehty aina vuoteen 1652 asti. Johan Bure keskittyi sukututkimuksessaan eläviin henkilöihin ja siihen kuinka he olivat sukua toisilleen. Sukukirjassa esipolvet ovat toissijaisia, joskin Burelle oli tärkeää yhdistää heidät samaan kantaisään. Hän kokosi sukukirjansa pääosin haastattelemalla ihmisiä, mutta suhtautui kriittisesti saamiinsa tietoihin. Jos eri ihmisten kertomukset erosivat toisistaan, hän merkitsi sen muistiin.

Sukukirjaa pidetään ainutlaatuisena siksi, että siinä tasapuolisesti mainitaan naiset ja miehet sekä erisäätyiset ihmiset. Länsipohjalaisten talonpoikien osuus kirjassa on merkittävä. Johan Bure huomioi tasapuolisesti jokaisen, joka sukuun kuului, olipa sitten kyseessä aatelismies tai piikatyttö. Tätä samaa periaatetta noudatti myöhemmin Johan Buren oppilas ja hyvä ystävä piispa Johannes Terserus lähtiessään tutkimaan Buren mainitseman Erik Ångermanin jälkeläisiä.

Aikakauden virallisissa asiakirjoissa ei huomioida muita kuin maata omistavia miehiä, mutta Buren tutkimus tuo esiin historian hämäristä merkittävän määrän 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa eläneitä talonpoikaisnaisia ja tyttäriä. Kirjasta muodostuu lähes 3 000 henkilön tietokanta. Heidän jälkeläisensä ovat 400 vuoden aikana levinneet laajalle. Kirjasta 1700-luvulla tehdyt kopiot ovat osoittautuneet osin virheellisiksi ja vajaiksi verrattuna Kansallisarkistosta löytyneeseen alkuperäiseen sukukirjaan, joka osin mullistaa Bure-suvun aiempaa tutkimusta.

Kiintoisaa on ollut havaita se, että pohjoisruotsalaisen Bure-suvun jäseniä on toiminut pappeina ja kruununvirkamiehinä Suomessa. Painopiste ei yllättäen olekaan ollut Pohjanmaa, vaan pikemminkin Varsinais-Suomi. Myös Johan Buren ja hänen vaimonsa lähisukulaisia löytyy niin Turusta, Kemiöstä, Perniöstä kuin Nauvostakin. Huomionarvoista on sekin, että Johan Buren tyttärentytär Margareta Sabelfana on haudattu Perniön kirkkoon.

Bure-suvun sukuhaarat ulottuvat Länsipohjasta Suomeen joskus varsin yllättäviä reittejä. Toivon mukaan sukukytköksiä Suomeen paljastuu tulevaisuudessa vielä lisääkin. Kun näin laajaa sukutietokantaa työstetään, eivät kahden ihmiset taidot millään riitä huomaamaan kaikkea. Bure-sukuverkoston tutkimisen nykyaikaan asti jätämme lukuisten suomalaisten ja ruotsalaisten sukututkijoiden tehtäväksi. Toivon mukaan aikanaan sukuverkosto yhä kasvaa Pohjanlahden molemmilla puolilla.  

Tiina Miettinen
FT, Tampereen yliopisto

Kuvat: Jouni Keskinen

Hallituksen ääni – Sofia Kotilainen

Perinnöllinen etunimi – suvun arvokasta perintöä

Ensi viikolla pääsemme taas ihastelemaan kuninkaallisia ristiäiskuvia, jotka leviävät kaikkiin maailman tiedotusvälineisiin. Englannin hoviin heinäkuussa suuren mediahuomion saattelemana syntynyt pieni prinssi kastetaan 23. lokakuuta.

Pienokaisen nimi julkistettiin kuitenkin varsin pian, vain pari päivää syntymän jälkeen. Prinssi, kruununperimysjärjestyksessä kolmas isänsä ja isoisänsä jälkeen, sai etunimet George Alexander Louis. Esimerkiksi prinssi Williamin nimivalinta paljastettiin aikoinaan vasta viikon ja Charlesin kuukauden kuluttua syntymästä. Nimen pikainen julkistaminen lujittaa omalta osaltaan kuningashuoneen asemaa ja luo monarkialle jatkuvuutta 2000-luvulla.

Kun uusi kuninkaallinen sukupolvi syntyy, lapsi kytketään yleensä nimiperinteen kautta osaksi perheen historiaa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Cambridgen prinssi nimettiin perinteitä kunnioittaen sukunsa perintönimillä. George on perinteikäs kuninkaan nimi, ja kuningatar Elisabetin isän hallitsijanimi oli George VI (suomalaisittain Yrjö VI). Samoin Alexander on kuninkaallinen nimi, tunnetuimpana esikuvana kenties Aleksanteri Suuri. Alexandra on myös kuningatar Elisabetin keskimmäinen etunimi. Pikkuprinssin äidin, herttuatar Catherinen on kerrottu pitävän erityisesti Alexander-nimestä. Louis on sekin suvun perintönimiä ja lisäksi eräs prinssi Williamin etunimistä.

Prinssi Georgella on siis isän ja isoisän suvussa merkittäviä nimikaimoja. Periaatteessa prinssin nimet voisivat olla peräisin myös isoäidin, eli prinsessa Dianan suvusta. Kaikki kolme etunimeä ovat Dianan sisaren- ja veljenpoikien nimiä, eli prinssi Williamin serkkujen etunimiä. Selvää on kuitenkin se, että hallitsijasuvun perintö on vaikuttanut eniten nimivalintaan.

Kun Ruotsin tuleva kruununperijä, prinsessa Estelle syntyi vuosi sitten, hänen ensimmäinen etunimensä ei kuulunut hovin perinteisten hallitsijanimien joukkoon. Estelle sai kuitenkin suvun perintönimiä jälkimmäisiksi nimikseen ja myös nimi Estelle liittyy sukuun (ks. tarkemmin aiempi blogini: Estelle, nimimuodit ja suvun perintönimet).

Uusi sukupolvi jatkaa siis yleensä hallitsijasuvun perinteitä nimensä osalta. Suomessa ei ole nyt 2000-luvun alussa omaa monarkiaa, joka toimisi esikuvana myös kansalaisten nimivalinnoille, mutta vielä Ruotsin kuninkaiden ja Venäjän keisarien alamaisina ollessaan myös suomalaiset saivat lastensa nimivalintoihin inspiraatiota hallitsijasuvuista ja heidän perintönimistään. Ei kuitenkaan tarvitse olla kuninkaallinen voidakseen nauttia siitä symboliarvosta, jota perinnöllisen etunimen saaminen tuo tullessaan: se on suvun arvokasta perintöä.

Sofia Kotilainen
Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

Suomen ensimmäinen ritari

Suomi-lomat tuppaavat aina olemaan kiireisiä. Sukututkimuskin painaa aina ja kaikkialla kutkuttavasti päälle. Viimeksi kävin Suomessa syyskuussa. Tarkoitus oli poimia ja kuivata mahdollisimman paljon sieniä Afrikkaan tuotavaksi. Halusin myös käydä Tyrvännössä katsomassa Suontaan kylää.

1300 - ja 1400-luvuilla Suontaan kylässä omistivat maata aateliset Klaus ja Bengt Lydekenpoika Djäkn sekä Niilo Olavinpoika/Nils Olofsson. Ilmeisesti saksalaista syntyperää oleva Klaus Lydekenpoika Djäkn on  isopappani 18.polven takaa. Hän toimi 1300-luvun lopulla voutina Hämeessä ja myöhemmin Turun linnan päällikkönä.

Sukuani oli myös Suontaan toinen merkkimies, Niilo Olavinpoika. Tämä Suontaan Niilo on aika lailla kiehtonut mielikuvitustani. Hän oli ensimmäinen varmasti tiedossa oleva suomalainen, joka keskiajan Ruotsissa sai tämän kaikkein korkeimman aatelisarvon.

Koska Suomen kotimme sattumoisin sijaitsee Hattulassa, ei Tyrväntöön ollut pitkä matka. Eräänä sateisena päivänä hankkiuduimme paremman puoliskoni kanssa autoretkelle, suuntana Tyrvännön Suontaa.

Täytyy tunnustaa, että mitä Niiloon tulee, reissu meinasi tyssätä alkuunsa. Ajoimme Tyrvännön kirkolle ja katselimme hölmöinä ympärillemme. Kirkon viereltä lähti tie, jonka nimikyltti kertoi olevan Suotaantie.   

Liikuttavan lähellä, mutta missä sitten oli Suontaa?

Onneksi mieheni muisti suuren kartanon, joka sijaitsi lähellä Parolan Merveä – minuun mielestäni jotenkin aivan väärässä paikassa. Sieltä se kuitenkin löytyi, Suontaantie ja Suontaan kylä, jossa Klaus ja Niilo aikanaan asuivat.

Etsintäreissumme kertoo osaltaan siitä, miten erilaiset hallinnolliset jaot saattavat vaikeuttaa sukututkimusta. Ainakin Hämeessä seurakuntajako ja maallinen pitäjäjako olivat kaksi eri asiaa. Suontaka on hyvä esimerkki sekamelskasta. Suontaka kuului Lehijärveen hallintopitäjään 1800-luvulle saakka, seurakunnan osalta se kuului Tyrväntöön. Ettei liian helpoksi olisi mennyt, hallintopitäjästä käytettiin joskus myös nimeä Kulsiala ja maallisesta pitäjästä Tyrväntö. 

Täytyy sanoa, että sukuaan tutkivien elämää helpotti suuresti se, että 1800-luvulla vanha pitäjäjako hylättiin ja siirryttiin yksinomaan kirkon luomaan aluejakoon.

Ajelimme hiljaksiin Suontaantietä eteenpäin kohti Suontaan kartanoa. Kartanomiljöö rakennettiin 1900-luvun alkupuolella ja on nykyään Rosenlewin suvun omistuksessa.  Rosenlew lienee tuttu nimi kaikille, mutta varhaisin nimeltä tunnettu Suontaan kylän asukas Niilo Olavinpoika on säilynyt pienenä arvoituksena tutkijoillekin.

Hän oli ajan mittapuussa todellinen maailmanmies, tavannut itse kuninkaankin. Tanskalaissyntyinen Erik Pommerilainen löi Niilon ritariksi Moran kivillä 23.7.1396.  Niilon poliittinen elämä alkoi Kalmarin unionin tehdessä tuloaan.  Ritarina hän oli kuninkaan keskeisiä luottomiehiä niin Hämeessä kuin koko Suomessakin. Asiakirjat kertovat, että Suontaan Niilo oli korkeissa tehtävissä ainakin vuoteen 1415 saakka. Hän kuoli ennen vuotta 1439.

Mutta kuka hän oikeasti oli, mikä oli hänen taustansa?

Asiakirjamaininnat Niilosta ovat niukat ja ajoittuvat vuosien 1396 ja 1415 väliseen aikaan.  Hänen syntymäaikaansa tai sukutaustaansa ei tiedetä. Emme tiedä, syntyikö hän Suontakana tai ylipäänsä edes Suomessa.

Monet asiat menevät päättelyksi.

Joissain asiakirjoissa esiintyy mies nimeltään Olavi Niilonpoika,Suontaan omistaja ja Hämeen linnan päällikkö. Häntä on arveltu Niilon isäksi. Monet tutkijat pitävät kuitenkin Olavia koskevia asiakirjamainintoja väärennöksinä, lapsuksina tai väärinkäsityksinä. Mitään historiallista näyttöä Olavi Niilonpojan/Olof Nilssonin olemassaolosta ei ole. 

Niilon taustan täytyy jollakin tapaa liittyä keskiajan johtaviin sukuihin. Ritarina hänen on täytynyt olla varakkaasta suvusta. Ritarin velvollisuutena oli ylläpitää useita ratsumiehiä varusteineen kaikkineen eikä se ollut tyhjätaskun hommaa.  

Piispa Maunu Olavinpoika Tavast ja Niilo Olavinpoika tekivät paljon yhteistyötä. On mahdollista, että he olivat myös sukulaisia. Niilo Olavinpojasta käytetään eräässä myöhemmässä asiakirjassa sukunimeä Tavast. Tavast ei tosin ollut pelkkä sukunimi, vaan myös muinaishämäläisen merkkimiehen arvonimi. Kaikki Tavastit eivät näin ollen olleet sukua keskenään. Voisivatko Maunun ja Niilon patronyymit jättää tilaa oletukselle, että he olisivat saattaneet olla jopa veljeksiä? (Tämä on oma villi arvaukseni, jolla ei ole mitään tieteellistä näyttöä.)

Myös vaakunat ja sinetit saattavat kertoa jotain sukulaisuudesta.  Niilomme - jota sinettikuvioonsa  liittyen kutsutaan myös Högervänd Arm Suontakaksi-  sinetti oli samanlainen kuin Stålarm-suvulla,  jonka nimikin tarkoittaa haarniskaan puettua kättä. Jokin yhteys Niilon ja Stålarmien välillä on siis voinut olla. Myös edellä mainitulla Tavast-suvulla oli sinetissään haarniskaan puettu käsivarsi, mutta toiseen suuntaan, vasemmalle taivutettuna. Niilon sinetissähän käsi taipui oikealle.   

Ritari Niilo Olavinpojalla ei näytä olleen puolisoa tai lapsia tai sitten he kuolivat varhaisessa vaiheessa. Hänen suuri perintönsä meni aikanaan sisaren lapsille. Tuo Niilon sisko oli esiäitini 18. polven takaa. Hänen etunimeään emme tiedä. Tiedossa on, että hän oli naimisissa valtaneuvos Henrik Pedersson Svärdin kanssa. Suontaan Niilo oli siis läheisessä yhteydessä myös Kurki-sukuun.

Reissu Tyrvännön Suontakaan ja Niilosta lukeminen tuottivat valitettavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. 

Entä miten kävi sienien? Mukaan Afrikkaan lähti kaksi isoa muoviastiallista kuivattuja suppilovahveroita, yksi astiallinen tatteja ja muutaman sopan verran kuivattuja mustiatorvisieniä. Ennen vanhaan Tyrväntöön kuuluneesta hämäläisestä metsästä, tietenkin.

Sienessäkin huomasin ajattelevani Suontaan Niiloa. Ehkä hän näki ympärille levittyvän maalaismaiseman suunnilleen samanlaisena kuin minä? Harmaat päivät, pelloille kokoontuneet  muuttomatkaan valmistautuvat kurkiparvet. Ehkä Niilo ei tarkkaan tiennyt, mihin kurjet talveksi katosivat, mutta kyllä kurkiauroja näkyi taivaalla keskiajallakin. Jos runolliseksi heittäydytään, voisi sanoa että näemme luonnon ja tähtitaivaan myös esi-isiemme silmin. On aika huima ajatus, että katselemme samoja tähtiä kuin he.