Keskisuomalaissukujen tarinat

Jouluaaton aaton suruviesti pysähdytti. Saarijärveläissyntyinen kirjailija Harri Tapper oli poissa. Keskisuomalaiset olivat menettäneet oman sanataiturinsa. Aikoinaan suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja tehdessä Tapper osoittautui virkistäväksi poikkeukseksi suomalaiskirjailijoiden joukossa. Kertoja, joka kirjoitti läheistä, tuttua kieltä. Hänen teksteissään paikallinen kansanluonne ja huumori kypsyivät vahvoiksi tarinoiksi. Suvun esivanhempien toiminta sai niissä selityksensä:

”Viitasaariset eivät saaneet selville sitä, miksi Mikko Mikonpoika perheineen oli lähtenyt. Jonnekin kuitenkin olette menossa. Nokka näyttää tietä. Jokainen menee johonkin, paitsi vorokin ajaja, joka pyörii paikallaan. – – Ihmiset eivät olleet tienneet, miksi Tapperit olivat muuttaneet Saarijärvelle. Mikko Mikonpoika oli selittänyt, että he olivat tulleet vaistonsa ohjaamina. Vaisto oli käskenyt ja onni ohjannut.”

Tapperin vuonna 2002 julkaistu romaani Pitkäsuisten suku liittyi hänen sukuaan ja esivanhempiaan tarkastelevien teosten sarjaan. Kirja kuvaa sitä, mistä kaikki sai alkunsa. Pitkäsuisten suku on paitsi tapperilaista kielellistä ilottelua, myös kaunokirjallinen sukututkimus omista juurista. Tapper tarkastelee siinä riemastuttavalla tavalla keskisuomalaisuuden syntyä, kehitystä ja kasvua, teemaa jota harvoin käsitellään suomalaisia identiteettejä ikuistavassa romaanikirjallisuudessa. Karjalaisten ja pohjalaisten kaltaisten vanhojen ja vahvojen kansanheimojen rinnalla muita nuoremmasta keskisuomalaisuudesta on oltu vähemmän kiinnostuneita. Keskisuomalaisuutta ei välttämättä edes aina mielletä miksikään heimoidentiteetiksi. Koko käsite ”keskisuomalainenkin” on otettu käyttöön vasta 1850- ja 1860-luvuilla.

Tapperin teoksen tarinallisuutta korostaa sen verraton kieli, kuin suoraan vanhan tuvan penkiltä, uunin lämmittämän ja hämärän huoneen perukoilta kuuluva kokeneen tarinaniskijän ääni, joka johdattaa kuulijat entisiin aikoihin. Pitkäsuisten suku -romaani kertoo Tapperien esivanhempien tarinan 1700-luvulta aina kirjailijan itsensä syntymäyöhön vuonna 1929. Kirjan kantavana teemana on pohjalaissukujen jälkeläisten vaellus Sisä-Suomeen ja yhdistyminen pääasiassa savolaista alkuperää olevien sukujen kanssa. Tuolloin törmäävät toisiinsa erilaiset kielet, luonteet ja kokonaiset elämäntavat.

”Pitkäsuisten suku” herättää lukijan pohtimaan, miten sukututkimuksellisista aineksista voidaan rakentaa (kauno)kirjallisuutta. Harri Tapper perustaa romaaninsa kuvauksen sukututkijoiden tapoihin saada tietoa esivanhemmistaan. Romaaninsa loppuun hän on liittänyt tutkijamaisesti esipolvikaavion, jota ei ole voitu koota ilman kirkonkirjoista saatuja tietoja. Tapper ei ole kuitenkaan tyytynyt pelkästään arkistojen tietoihin esivanhemmista ja heidän jälkeläisistään. Vanhimpiin sukupolviin asti myöskään perheen sisäinen muistitieto ei ole enää yltänyt, joten hän on lisännyt heidän elämäntarinoihinsa sopiviksi katsomiaan piirteitä. Moni sukuaan tutkiva haluaisi mielellään tietää, mistä ja keneltä esivanhemmalta mikäkin suvussa piilevä tai sukututkijalla itsellään oleva ominaisuus periytyy. Siten esivanhempien fiktiivinen luominen on oikeastaan sitä, että heihin liitetään sellaisia ominaisuuksia, joiden uskotaan periytyneen jälkipolville juuri heiltä. Mikä tieteellisessä mielessä olisikin luvatonta, on sukuromaanissa enemmän kuin välttämätöntä, jotta tarinan jännite säilyy.

Missä sitten kulkee faktan ja fiktion raja, kun puhutaan tai kirjoitetaan suvun menneisyydestä? Tutkijalle on selvää, että menneisyyttä ei sepitetä omasta päästä, mutta kaunokirjailijalle se on enemmän kuin suotavaa. Siten nimistä kirkonkirjoissa tulee eläviä ja todellisempia ihmisiä, joiden vaiheita ja toimintaa nykyihmisen on helpompi ymmärtää, vaikka eri aikakausia erottaisi useampi vuosisata. Hyvä tarina tekee kuitenkin historiasta kiinnostavaa, opettavaista ja ikimuistoisempaa, ja siksi kaunokirjallista sukututkimusta tarvitaan tieteellisen rinnalle. Kuten Tapper sen itse ilmaisi: ”Tahdomme täälläpäin uskoa taruun. Tarutta ei elä.”

Kirjoittaja on Sofia Kotilainen, seuran hallituksen jäsen.

Lähteistä ja niiden luotettavuudesta

Ei ole kuin muutama päivä, kun saimme lukea, että edesmenneellä valtiomies Johannes Virolaisella olisi ollut länsimaisia tiedustelupalveluyhteyksiä erään historiantutkimuksen mukaan. Kun juttua luki hieman eteenpäin, niin kyseessä oli vain oletus. Epäillä kuitenkin saattaa, että tähän edelleen viitattaessa, helposti unohtuu, että kyseessä on vain oletus.

Uskoisin, että useimmat meistä pysähtyy aika ajoin pohtimaan niin sukututkimuksen kuin historiankirjoituksen luotettavuutta. Alkuperäisten lähteiden tai niiden eriasteisten kopioiden luotettavuus vaihtelee jonkin verran, mutta viranomaisten kirjaamissa asioissa on kuitenkin harvoin tietoisia virheitä. Huolimattomuus virheitä kylläkin. Tiedon luotettavuus alkaa kuitenkin heti laskea, kun ei pysytä alkuperäisessä tiedossa tai kun sitä ryhdytään yhdistämään johonkin muuhun tietoon ja tekemään tulkintoja.

Sukututkimus- ja historiallinen kirjallisuus sisältää koko joukon tutkimuksia, joissa aina silloin tällöin esitetään epäilyksiä, että alkuperäislähteitä olisi tietoisesti vääristelty. Tällainen tilanne tulee usein eteen, jos kirjoittajan oletukset ja lähteet ovat ristiriitaisia. Vaikka kyseessä olisi kuinka tunnettu historiankirjoittaja hyvänsä, joutuu lukuja pohtimaan onko tulkitsija vai alkuperäislähde oikeassa. Näissä tapauksissa kuitenkin on tavanomaista, että historian tulkitsijan mielipide lähtee elämään omaa elämäänsä viitteiden kautta ja hyvin harva tutkija lopulta lähtee tarkastamaan alkuperäislähteitä, joka on valitettavaa.

Ehkäpä yleisin tulkintavirhe, johon itse olen törmännyt on sellainen, jossa alkuperäiseen asiakirjatietoon on liitetty oletus ja tekstiin on sijoitettu viite, ikään kuin se oletus olisi myös alkuperäislähteessä. Tällainen viite lähtee elämään herkästi totuutena ja osassa tapauksia se voikin olla totta. Lukija ei osaa epäillä tällaista sudenkuoppaa mitenkään, ilman että kävisi itse katsomassa alkuperäislähdettä.

Viittaaminen onkin erittäin vaikea taitolaji, johon ei oikeastaan kukaan opeta ja akateeminen maailmakin on lähinnä kiinnostunut siitä, että teksti näyttää viitteiden osalta muodollisesti oikealta. Erittäin harvoissa tapauksissa viittauksia lähdetään tarkastamaan, koska se on aivan liian työlästä.

Kun oma taustani on luonnontieteissä, niin olen joutunut kohtuullisen paljon tekemisiin luotettavuustekniikan kanssa. Uskoisin hallitsevani luotettavuustekniikan perusteet ja matematiikan kokolailla hyvin.

Periaatteessa kaksi yhtäpitävää lähdettä ovat rinnakkaisvarmistuksia, jossa niiden luotettavuus on:

- P(kokonaisuus) = 1 – lähteiden epäluotettavuuksien tulo

Kun taas kytkemme kaksi tietoa yhteen, niiden luotettavuus on sarjatulo:

- P(kokonaisuus) = tiedon(1) luotettavuus x tiedon(2) luotettavuus

Matemaattisesti asia on yksinkertaista, mutta ongelma tulee lähteen ja/tai yksittäisen tiedon arvottamisessa. Esim. takavuosina jaksettiin toistuvasti mainita, että Hiskiiseen ei pidä yksistään luottaa, vaan asia olisi aina tarkastettava alkuperäisistä historiakirjoista. Oikeasti kuitenkaan kyse ei ole vain Hiskiistä, vaan siitä, että luotettavuus paranee oleellisesti, jos on kaksi toisiaan tukevaa alkuperäislähdettä tai niiden kopiota - siis em. rinnakkaisvarmistus.  Hiskiissä on tietenkin enemmän virheitä kuin alkuperäisissä asiakirjoissa, mutta jos tarkastettava asia on samoin Hiskissä ja rippikirjoissa, olemme rinnakkaisvarmistuksessa, josta vielä on karsittu pois se, että tiedot olisivat eri tavoin. Kyseessä on matemaattisesti erittäin varma todistusketju, sillä virhe edellyttäisi, että se olisi molemmissa lähteissä.

Historiallinen todellisuus sukutukijan edessä kuitenkin aukeaa monesti epävarmana. On joukko saman nimisiä, joita ei erota toisistaan tai sopivan niminen, jota ei varmuudella voi yhdistää oikeaan henkilöön. Historiassa emme voi edes luottaa sukulaisuus ilmaisuihin, koska ne olivat historiassa löyhempiä kuin nykyisin. Tähän ongelmaan ei auta mikään muu kuin lisätiedon löytäminen. Jos sitä ei löydy, on tieto esitettävä epävarmana oletuksena tai jättää huomiotta kokonaan.

Meitä jokaista sukutukijaa on varoiteltu löyhistä päätelmistä harrastuksemme parissa. Sukututkimuksessa onkin erittäin suuri houkutus poiketa objektiivisuuden kaidalta tieltä subjektiivisiin päätelmiin. Tuloksena on roskatukimusta ja sukupolvikaavioita, joiden luotettavuusarvo on hyvin lähellä nollaa, jos matkalle sattuu yksikin löyhä oletus. Ratkaisuksi on usein tarjottu huolellisesti tehtyjä viitteitä, mutta nekään eivät auta, jos viitattu lähde viitatun tiedon osalta ei pidä paikkaansa. Netissä julkaistut sukupolvikaavio ovat usein erittäin epäluotettavia ja ne kannattaisi tyystin unohtaa. Painettu sana sen sijaan usein on selkeästi harkitumpaa, vaikka kaiken kattavia luotettavuus arviota on vaikea antaa.

Mitä kauemmin olen itse harrastanut sukututkimusta, sitä voimakkaammin olen kuitenkin alkanut epäillä kaikkea painettuakin sanaa. Viitteet näyttäisivät olevan erittäin vaikea laji, sillä kovin monen viitteen sanamuoto ei erittele itse viitattua tietoa ja siihen mahdollisesti sisältyvää oletusta.

Meidän sukututkijoiden onneksi digitaalinen maailma on avannut eteemme valtaisan määrän alkuperäislähteitä, joka auttaa tekemään parempaa ja luotettavampaa sukutukimusta, kunhan vain jaksamme kirjoittaa tulkintamme täsmällisesti. Emme ole enää siinä määrin historian auktoriteettien armoilla kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Meistä jokainen voi tarkastaa miltei kaikki viitteet digitaalista lähteistä ja toivottavasti tämä vie sukutukimusta aimo harppauksen eteenpäin.

Täysin virheetöntä sukutukimusta ei ole kaiketi vielä tavattu, mutta edellytykset sellaisten tekemiseen on oleellisesti parantuneet, koska alkuperäislähteet ovat avoimimmin nähtävissä.

Itse toivoisin, että sukututkimuksen luottavuudesta ja hyvistä menetelmistä kirjoitettaisiin enemmän kunnolla perusteltuja artikkeleita, jossa pohdittaisiin talonpoikaisjärjellä historian kirjoittamisen luotettavuutta. En kaipaa tieteellistä liturgiaa, jonka alle helposti peittyy myös epäluotettavuutta. Kun olemme harrastajia, meitä ei kiinnosta se, että asiat ovat muodollisesti oikein vaan ainoastaan se, että objektiivisesti emme tekisi suuria haksahduksia.

Isoisää etsimässä

Olen viime päivinä ajatellut Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta. Paha äitipuoli määrää isän viemään sisarukset synkkään metsään ja neuvokkaat sisarukset  tiputtelevat reitilleen leivänpalasia löytääkseen takaisin kotiin.

Olen itsekin päätynyt metsään, en tosin synkkään. Metsäni on täynnä vehreitä, voimakkaita, eri suuntaan haarautuvia puita. Sukupuita. Olen harrastanut mahdollisuuksieni mukaan sukututkimusta nyt muutaman vuoden ajan. Monissa sukuhaaroissa olen päässyt aina 1600-luvulle saakka. Siihen mahtuu mahdoton määrä ihmiskohtaloita, sukunimiä, sukuhaaroja.

Etenin vauhdilla ja ahneesti historiakirjoissa viskoen jälkeeni omia leivänpalojani, päätin syventyä yksittäisiin ihmisiin sitten päästyäni perille - jonnekin ennaltamääräämättömään paikkaan. Mielikuvissani tuo paikka muistutti vähän Fanny ja Alexander—elokuvan salia, jossa iso ja eloisa suku viettää yhdessä joulua.

Puuni näyttää haaraiselta ja komealta. Ainut ongelma siinä on, etten osaa päättää, mille oksalle hypähtäisin nyt, kun työ on jo kohtalaisen pitkällä. Eihän sukututkimus tietenkään koskaan valmistu, mutta monessa suvussa on yksinkertaisesti tullut seinä vastaan.  Siinä, että tutkii sukuaan Etelä-Afrikasta käsin, on omat rajoituksensa.  Kaipaan suomalaisia arkistoja, kirjastoja ja mahdollisuutta päästä erilaisille kursseille.

Minulle sukututkimus oli alusta asti kuin viinit; mitä vanhempaa, sen parempi. En ollut niinkään kiinnostunut aivan lähihistoriasta, vaan janosin tietoa mahdollisimman kaukaisista esi-isistä ja –äideistä. Nyt kun olen päässyt kurkistamaan kauas keskiajalle saakka, olen palaamassa omia leivänpalojani seuraten lähemmäs kotia.

Puustani nimittäin puuttuu yksi oleellinen haara. Äitini syntyi Viipurissa 1922 saamatta koskaan tietää, kuka hänen isänsä oli. Tämä oli henkilökohtainen tragedia, joka varjosti äidin koko elämää.  Voin kuvitella, että tunne muistuttaa hetkittäin ahtaan paikan kammoa; sitä on suljettu pimeyteen ja tietämättömyyteen.  

Tunnen sen itsessänikin. Puuttuuhan minultakin yksi isoisä ja sen mukana kokonaisia sukuhaaroja ihmisiä, joiden ominaisuuksia, sairauksia tai luonteenpiirteitä olen saattanut periä. En pysty edes kuvittelemaan, miten tämän kokevat ihmiset, jotka eivät tiedä kumpaakaan vanhempaansa.

Turhaan ei sanota, että tieto on valtaa, valtaa oman minän ja kohtalon yli. Sanonta voisi kuulua myös, että tieto on turvaa. Se ettei tiedä, tuntuu kuin olisi tullut tyhjästä, pudonnut maanpinnalle kuin pieni kivi avaruudesta, kiertoradan ja satunnaisen yhteentörmäyksen voimasta.

Anteeksi runollisuuteni. Mutta uskon, että näin edesmennyt äitikin sen koki, syvällä sisimmässään. Ulkoisesti kaikki oli varmaan paljon proosallisempaa. Epämääräinen häpeä ei varmaan ollut äidille tai muille sen aikaisille isättömille lapsille se vierain tunne. Vaikka mummon uusi mies myöhemmin adoptoi äidin ja tämän sisarukset, avioliiton ulkopuolella ei ollut mukava syntyä vielä 1920-luvullakaan. Äpärä oli äpärä, vaikka hänellä olisikin ollut kauniit vaaleat kiharat. 

Äitini Sirkku Sandberg

Toivon, että meedioita oikeasti olisi olemassa. Haluaisin nimittäin yhteyden mummuuni. Olisi niin paljon kysyttävää.  Aivan ensimmäiseksi kysyisin häneltä, miksi ihmeessä hän ei koskaan kertonut äidilleni, kuka tämän isä oli.

Haluaisin ymmärtää. Haluaisin tietää. 

Vaikka sen tiedän, että entisajan naiset elivät meihin verrattuna monessa mielessä kovaa elämää. Toisen ihmisen syitä ja ratkaisuja on mahdoton tietää tai ymmärtää. Sen on tässä vaiheessa riitettävä minulle tiedoksi.

Heinäkuussa aiomme mennä kahden siskoni kanssa etsimään isoisää Mikkelin maakunta-arkistoon. Tehtävä on luultavasti toivoton, mutta reissu on tehtävä siitä huolimatta. Etsintää ei helpota, että talvisota tuhosi Viipurin kaupunkiseurakunnan rippikirjat vuosilta 1849-1930. Huonosti kävi myös syntyneiden luetteloille 1900-1939.

Onneksi pidämme kaikki kolme dekkareista, koska tämä jos mikä menee salapoliisintyöksi. Missä mummu asui 1921? Asuinpaikoista saatamme löytää tietoa henkikirjoista. Missä äidin äiti oli työssä vuotta ennen äidin syntymää? Ammatista riippuu, löytyykö työpaikasta tarkempia tietoja. Tiedän, että ainakin jossain vaiheessa mummu oli töissä Viipurin satamassa sukeltajien pukijana. Tämä työ jos mikä herättää heti kirjailijan mielikuvituksen.  

Tietääkseni kukaan ei koskaan tunnustanut isyyttä.  Mutta jos elatusasia tai isyyden tunnustaminen ylipäänsä joskus on ollut esillä oikeudessa, nämä tiedot meidän kai on mahdollista löytää.  Lastenvalvojien asiakirjoja ei 1920-luvun osalta valitettavasti ole säilynyt. Tuohon aikaanhan avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten nimiä koottiin erityisen arkistoon. Ehkä sieltä olisi löytynyt mahdollinen viittaus myös lapsen isään?

Monet leivänmuruset ovat siis historian myllerryksissä kadonneet.  Voi hyvin olla, että meidän on mahdotonta päästä perille, löytää isoisämme. Mutta mikäänhän ei estä – eikä voisikaan estää - meitä yrittämästä.