Lähteistä ja niiden luotettavuudesta

Ei ole kuin muutama päivä, kun saimme lukea, että edesmenneellä valtiomies Johannes Virolaisella olisi ollut länsimaisia tiedustelupalveluyhteyksiä erään historiantutkimuksen mukaan. Kun juttua luki hieman eteenpäin, niin kyseessä oli vain oletus. Epäillä kuitenkin saattaa, että tähän edelleen viitattaessa, helposti unohtuu, että kyseessä on vain oletus.

Uskoisin, että useimmat meistä pysähtyy aika ajoin pohtimaan niin sukututkimuksen kuin historiankirjoituksen luotettavuutta. Alkuperäisten lähteiden tai niiden eriasteisten kopioiden luotettavuus vaihtelee jonkin verran, mutta viranomaisten kirjaamissa asioissa on kuitenkin harvoin tietoisia virheitä. Huolimattomuus virheitä kylläkin. Tiedon luotettavuus alkaa kuitenkin heti laskea, kun ei pysytä alkuperäisessä tiedossa tai kun sitä ryhdytään yhdistämään johonkin muuhun tietoon ja tekemään tulkintoja.

Sukututkimus- ja historiallinen kirjallisuus sisältää koko joukon tutkimuksia, joissa aina silloin tällöin esitetään epäilyksiä, että alkuperäislähteitä olisi tietoisesti vääristelty. Tällainen tilanne tulee usein eteen, jos kirjoittajan oletukset ja lähteet ovat ristiriitaisia. Vaikka kyseessä olisi kuinka tunnettu historiankirjoittaja hyvänsä, joutuu lukuja pohtimaan onko tulkitsija vai alkuperäislähde oikeassa. Näissä tapauksissa kuitenkin on tavanomaista, että historian tulkitsijan mielipide lähtee elämään omaa elämäänsä viitteiden kautta ja hyvin harva tutkija lopulta lähtee tarkastamaan alkuperäislähteitä, joka on valitettavaa.

Ehkäpä yleisin tulkintavirhe, johon itse olen törmännyt on sellainen, jossa alkuperäiseen asiakirjatietoon on liitetty oletus ja tekstiin on sijoitettu viite, ikään kuin se oletus olisi myös alkuperäislähteessä. Tällainen viite lähtee elämään herkästi totuutena ja osassa tapauksia se voikin olla totta. Lukija ei osaa epäillä tällaista sudenkuoppaa mitenkään, ilman että kävisi itse katsomassa alkuperäislähdettä.

Viittaaminen onkin erittäin vaikea taitolaji, johon ei oikeastaan kukaan opeta ja akateeminen maailmakin on lähinnä kiinnostunut siitä, että teksti näyttää viitteiden osalta muodollisesti oikealta. Erittäin harvoissa tapauksissa viittauksia lähdetään tarkastamaan, koska se on aivan liian työlästä.

Kun oma taustani on luonnontieteissä, niin olen joutunut kohtuullisen paljon tekemisiin luotettavuustekniikan kanssa. Uskoisin hallitsevani luotettavuustekniikan perusteet ja matematiikan kokolailla hyvin.

Periaatteessa kaksi yhtäpitävää lähdettä ovat rinnakkaisvarmistuksia, jossa niiden luotettavuus on:

- P(kokonaisuus) = 1 – lähteiden epäluotettavuuksien tulo

Kun taas kytkemme kaksi tietoa yhteen, niiden luotettavuus on sarjatulo:

- P(kokonaisuus) = tiedon(1) luotettavuus x tiedon(2) luotettavuus

Matemaattisesti asia on yksinkertaista, mutta ongelma tulee lähteen ja/tai yksittäisen tiedon arvottamisessa. Esim. takavuosina jaksettiin toistuvasti mainita, että Hiskiiseen ei pidä yksistään luottaa, vaan asia olisi aina tarkastettava alkuperäisistä historiakirjoista. Oikeasti kuitenkaan kyse ei ole vain Hiskiistä, vaan siitä, että luotettavuus paranee oleellisesti, jos on kaksi toisiaan tukevaa alkuperäislähdettä tai niiden kopiota - siis em. rinnakkaisvarmistus.  Hiskiissä on tietenkin enemmän virheitä kuin alkuperäisissä asiakirjoissa, mutta jos tarkastettava asia on samoin Hiskissä ja rippikirjoissa, olemme rinnakkaisvarmistuksessa, josta vielä on karsittu pois se, että tiedot olisivat eri tavoin. Kyseessä on matemaattisesti erittäin varma todistusketju, sillä virhe edellyttäisi, että se olisi molemmissa lähteissä.

Historiallinen todellisuus sukutukijan edessä kuitenkin aukeaa monesti epävarmana. On joukko saman nimisiä, joita ei erota toisistaan tai sopivan niminen, jota ei varmuudella voi yhdistää oikeaan henkilöön. Historiassa emme voi edes luottaa sukulaisuus ilmaisuihin, koska ne olivat historiassa löyhempiä kuin nykyisin. Tähän ongelmaan ei auta mikään muu kuin lisätiedon löytäminen. Jos sitä ei löydy, on tieto esitettävä epävarmana oletuksena tai jättää huomiotta kokonaan.

Meitä jokaista sukutukijaa on varoiteltu löyhistä päätelmistä harrastuksemme parissa. Sukututkimuksessa onkin erittäin suuri houkutus poiketa objektiivisuuden kaidalta tieltä subjektiivisiin päätelmiin. Tuloksena on roskatukimusta ja sukupolvikaavioita, joiden luotettavuusarvo on hyvin lähellä nollaa, jos matkalle sattuu yksikin löyhä oletus. Ratkaisuksi on usein tarjottu huolellisesti tehtyjä viitteitä, mutta nekään eivät auta, jos viitattu lähde viitatun tiedon osalta ei pidä paikkaansa. Netissä julkaistut sukupolvikaavio ovat usein erittäin epäluotettavia ja ne kannattaisi tyystin unohtaa. Painettu sana sen sijaan usein on selkeästi harkitumpaa, vaikka kaiken kattavia luotettavuus arviota on vaikea antaa.

Mitä kauemmin olen itse harrastanut sukututkimusta, sitä voimakkaammin olen kuitenkin alkanut epäillä kaikkea painettuakin sanaa. Viitteet näyttäisivät olevan erittäin vaikea laji, sillä kovin monen viitteen sanamuoto ei erittele itse viitattua tietoa ja siihen mahdollisesti sisältyvää oletusta.

Meidän sukututkijoiden onneksi digitaalinen maailma on avannut eteemme valtaisan määrän alkuperäislähteitä, joka auttaa tekemään parempaa ja luotettavampaa sukutukimusta, kunhan vain jaksamme kirjoittaa tulkintamme täsmällisesti. Emme ole enää siinä määrin historian auktoriteettien armoilla kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Meistä jokainen voi tarkastaa miltei kaikki viitteet digitaalista lähteistä ja toivottavasti tämä vie sukutukimusta aimo harppauksen eteenpäin.

Täysin virheetöntä sukutukimusta ei ole kaiketi vielä tavattu, mutta edellytykset sellaisten tekemiseen on oleellisesti parantuneet, koska alkuperäislähteet ovat avoimimmin nähtävissä.

Itse toivoisin, että sukututkimuksen luottavuudesta ja hyvistä menetelmistä kirjoitettaisiin enemmän kunnolla perusteltuja artikkeleita, jossa pohdittaisiin talonpoikaisjärjellä historian kirjoittamisen luotettavuutta. En kaipaa tieteellistä liturgiaa, jonka alle helposti peittyy myös epäluotettavuutta. Kun olemme harrastajia, meitä ei kiinnosta se, että asiat ovat muodollisesti oikein vaan ainoastaan se, että objektiivisesti emme tekisi suuria haksahduksia.