Historiikkeja, historiikkeja, historiikkeja… tai historioita, historioita, historioita?

Kuva: Laila Seppä

Kun 2000-luvun alussa aloitin työni Sukututkimusseuran kirjastonhoitajana, sain evästystä silloiselta toiminnanjohtaja Leif Metheriltä: Tänne saa tulla kirjoja miten paljon tahansa, kerätään hyllyt täyteen. Seura oli muuttanut Liisankadulle vasta 1997, mutta kokoelma karttui nopeasti ja pian kirjastonhoitaja käytti työmaallaan paljon aikaa kirjojen siirtämiseen. Lopulta Leif korotti hyllyt kattoon asti ja seuraavan toiminnanjohtajan kaudella kirjasto sai varastotilaa. Varastossa on elämäkertoja, muistelmia (luokka L) ja yrityshistoriikkeja (luokka G2), jotka asiakas voi tilata käyttöönsä seuraavaksi aukiolopäiväksi.
 
Kysymys ei 2000-luvun alkupuoliskollakaan ollut siitä, että suku- ja henkilöhistorian erikoiskirjastoon olisi kerätty ihan kaikkea ja mitä tahansa. Henkilöhistoriasta tulee lukijalle ehkä ensimmäisenä mieleen matrikkeli tai elämäkerta, mutta henkilöhistoriaa sisältyy mm. yritys- ja järjestöhistoriikkeihin (luokka J), joita kirjastossa on menneiltä vuosikymmeniltä hyvä valikoima. Henkilöhistoria hyödyttää sukututkijaa, sillä aineistoa sukulaisen kokovartalomuotokuvaan kerätään muualta kuin toisista sukukirjoista.

Kaikista suvuista ei ole sukukirjoja, mutta perheyrityksen historiikissa on aina tietoa sukulaisuussuhteista. Örnulf Tigerstedtin laaja kronikka Kauppahuone Hackman. Erään vanhan Wiipurin kauppiassuvun vaiheet 1790 - 1879 I-II (1940, 1952) on tunnettu esimerkki tästä. Tuoreemmista mainittakoon Jyrki Paaskosken Vastuu ja velvoitus. Kolme sukupolvea Saastamoisen perheyrityksessä (2005). Historiikissa kuin historiikissa on kuvattu yrityksen tai järjestön perustajien ja voimahahmojen elämäntyötä. Kirjoissa voi olla pienoiselämäkertoja, matrikkeleita, luetteloita ja kuvia myös rivitoimijoista. Pienistäkin osuuskassoista, meijereistä tai vapaapalokunnista on voitu kirjoittaa - kirjasista saattaa löytää jälkiä isoisien ja -äitien paikallisesti merkittävästä elämäntyöstä. Historiikeista hyötyvät myös paikallishistorioiden tekijät ja verkostotutkijat. Taannoin eräs kotiseutututkija selvitti yrityshistoriikin avulla suuren yhtiön sosiaalista toimintaa teollisuuspaikkakunnalla. Kun teos on ilmestynyt pian vuoden 1918 jälkeen, bonuksena on yllättävän tarkka kuvaus sotatapahtumista työnantajan näkökulmasta.

… ja kokoelmapolitiikkaa

Takaisin hyllyjen väliin. Loputtoman energinen Leif tulosti kansallisbibliografiasta kansioittain luetteloita yritys- ja järjestöhistoriikeista, joita oli tarkoitus pyytää systemaattisesti - ja kyllä niitä pyydettiinkin. Seurasta lähti varsinkin iltaisin ja öisin kirjeitä ja sähköpostia historiikkien julkaisijoille. Jokaista ns. kerjuukierrosta seurasi kirjatulva, sillä useimmat yritykset ja yhteisöt lahjoittivat kirjansa kernaasti. Toiminnanjohtaja myhäili tyytyväisenä, mutta ei edes hän apujoukkoineen pysynyt ilmestymistahdin perässä. Lehdet sinisissä kansioissa eivät huvenneet, painokset saattoivat loppua ennen kuin pyyntö oli tehty ja uusia historiikkeja ilmestyi koko ajan. Leifin kuoleman jälkeen kansioita säilytettiin, mutta parin vuoden päästä tulosteet hävitettiin, kun työhuoneen vesivahinkoa jälkisiivottiin. Kirjaston kokoelmasta ei koskaan tullut täydellistä, se on ikuisesti ”parasta ennen 2006.”

Ajatkin ovat muuttuneet. Kirjasto ottaa edelleen kiitollisena vastaan yritys- ja järjestöhistoriikkeja, mutta pyyntökierroksilla ja hankinnassa on keskitytty pitäjänhistorioihin, matrikkeleihin ja kouluhistoriikkeihin. Leifin järjestelmällisyydellä oli puolensa, mutta niin on priorisoinnillakin. Sukukirjojakin on pyydetty, vaikka toivomus on, että Vuoden sukukirja -kilpailun, Seuran perinteiden ja vetoomusten kannustamina sukututkijat toimittaisivat niitä kirjastoon oma-aloitteisesti. Seurassa on tekeillä kirjaston kokoelmapoliittinen ohjelma. Ehkä siinä onnistutaan vihdoin määrittelemään, mitä suku- ja henkilöhistorian erikoiskirjastossa oikeasti kuuluu olla.

Muutamia linkkejä 

Verkkojulkaisu Suomen talouselämän vaikuttajat on käytettävissä Biografiakeskuksen sivuilla, tosin vapaasti luettavissa on vain pienoiselämäkertoja. Kansalliskirjaston sivuilla on digitoituja Teollisuuden hinnastoja 1810–1944. Niistä ja useimmille tutusta Historiallisesta sanomalehtikirjastosta 1771–1910 voi olla paljon iloa mennyttä yritys- ja järjestömaailmaa hahmottavalle. Aiemmin tässä blogissa esitellyissä osoitekalentereissa (ja muissakin kalentereissa) on ilmoituksia ja yrittäjien yhteystietoja.Yritysten ja järjestöjen arkistoja etsiessä kannattaa muistaa arkistolaitoksen kokoelmissa olevat yksityisarkistot ja Yksityisten keskusarkistojen sivut. Näistä erityisen maininnan ansaitsee Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto Elka, jonka verkkolehti Eemelin numero 1/2013 on omistettu suku- ja henkilöhistorian tutkimukselle!
-------------------------------------------------------------------------

Tämä blogikirjoitus on muokattu Sukutieto-lehdessä 1/2012 ilmestyneestä kolumnista. Sanaa historiikki on tekstissä käytetty arvottamatta, samalla lailla kuin Yleisessä suomalaisessa asiasanastossa. Sanastossa historia on historiikkien rinnakkaistermi. Historiikeista mainitaan suppeammat  järjestö-, koulu-, talo- ja yrityshistoriikit, jotka ovat vakiintuneita (asia)sanoja ja käytössä myös Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokannassa. Mutta historiikilla voidaan tarkoittaa myös kepeää ja epätieteellistä alan julkaisua... Se, mikä on kirjastonhoitajan mielestä neutraalia, voi siis historiantutkijan näkökulmasta olla melkeinpä loukkavaa.