Vaarallinen matka

Hokema siitä, että ennen asiat olivat paremmin, on usein täyttä hölynpölyä. Voimme tietysti kaivata entisaikojen perheiden läheisyyttä ja elämän rauhallisuutta, mutta yksi asia on kyllä ihan selvä. Äitinä ja potentiaalisena synnyttäjänä en näe menneissä vuosisadoissa minkäänlaista hohtoa, vaikka historia minua muuten innostaakin. 

“Meitä ennen eläneet ihmiset olivat täsmälleen yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyviä kuin tämän päivän ihmiset.” Lainaus on lempikirjailijaltani Carol Shieldsiltä. Hän on vanginnut ajatukseen jotain sellaista, jonka tuppaa sukututkimusta harrastaessakin usein unohtamaan. Meillä on taipumus epäinhimillistää oman historiamme hahmot, tehdä heistä joko yleviä patsastelijoita tai syviin tunteisiin kykenemättömiä arjen raatajia.

Olemme tietenkin väärässä, tässäkin.  

"Lapsen ruumissaatto", Albert Edelfelt

Sukututkimusta tehdessä ohitamme usein lapsensa menettäneet vanhemmat ajattelematta asiaa sen enempää. Kuvittelemme, että perheen pieneneminen oli köyhinä aikoina jopa jonkinlainen helpotus. Näin saattoi objektiivisesti ollakin. Elämä ei kuitenkaan koskaan ole tai ole ollut pelkkä objektiivinen tilikirja. Lapsen menettämisen täytyy olla yksi elämän kauheimmista koettelemuksista – puhumattakaan siitä, että sen joutui kokemaan yhden elämän aikana monta kertaa.

Ja miten yleistä se oli, sen tietää jokainen sukututkija. Lapsivuoteeseen kuolleet äidit ja pieninä nurmen alle menneet lapset kuiskaavat kirkonkirjoista,  kasvattavat sukupuihin tynkäisiä oksia.

Neljännen polven isopappani oli Säämingissä lautturina toiminut Carl Hulkkonen (k. 1790)  Hänellä ja vaimollaan Catharina Reijosella oli yhteensä 9 lasta. Margaretha (k.1766) ja Catharina (k.1776) elivät 1-vuotiaiksi. Aikaisemmin kuolleen Annan mukaan kastettu Anna  sekä Johan-veli kuolivat samana vuonna kuin syntyivät,  peräkkäin 1783 ja 1784.  Ensimmäinen Anna oli kuollut 11-vuotiaana 1778.  Täydellä varmuudella ainakin esi-isäni Carl Carlsson Hulkkonen eli aikuiseksi saakka, mahdollisesti myös Helena, Lars ja Petter.

Kuolinsyyn olen löytänyt vain 11-vuotiaana kuolleelle Annalle. Hänet vei ns. svullnad eli jonkinlainen kasvain, paise tai pöhöttymä.  Hulkkosten yhdeksästä lapsesta siis yli puolet kuoli.  

Perheen kohtalo ei ole mitenkään tavaton.

Lapsia meni samoissa koettelemuksissa kuin aikuisiakin; katovuodet, nälkä ja kulkutaudit kulkivat käsi kädessä. Pilkkukuume oli erityisesti 1600-luvun lopun tappaja, punatauti levisi 1800-luvun alkupuolella eikä isorokoltakaan vältytty.

Erilaisia ruokintasarvia, kuva Kansallismuseo 

Mutta jos ajatellaan erityisesti lapsia, monessa tapauksessa kohtalokkaaksi osoittautui ns. sarviruokinta. Luultavasti moni Hulkkostenkin pienokaisista kuoli sen takia. Syystä tai toisesta äidit eivät imettäneet lapsiaan, vaan ripustivat kätkyen yläpuolelle sarven, johon laitettiin lehmänmaitoa tai velliä. Muutaman päivän ikäisille lapsille moinen ravinto oli liian voimakasta. Myös hygieniassa oli toivomisen varaa; moni lapsi kuoli vatsatauteihin, syynä likaiset sarvet ja hapantuneet ruuat.  Sarviruokintaa harrastivat myös ns. paremmat piirit ja lapsikuolleisuutta esiintyi myös kartanoissa ja porvariskodeissa, usein jopa enemmän kuin torpissa.

Arno Forsius on kerännyt tilastoja Suomen seurakuntien kirkonkirjoista 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Elävinä syntyneistä lapsista kuoli ensimmäisen elinvuoden aikana peräti 20-30%. Kuolleena syntyneiden lasten osuus oli noin 3.5 % elävänä syntyneiden määrästä.

Jos vaarassa olivat lapset, eivät turvassa olleet naisetkaan. Synnytys oli pelätty, riskaabeli ja  kunnollisen ehkäisyn puuttuessa tiuhaan toistunut koettelemus. Asema, hurskaus tai vauraus  eivät auttaneet, lapsivuode vei niin kuningattaria kuin torpparinvaimojakin. Edes rikkaus, joka pystyi rakentamaan Taj Mahalin, ei kyennyt suojaamaan synnyttäjää lapsivuodekuolemalta. Suurmoguli Shah Jahan rakennutti monumentin 1600-luvulla lempivaimolleen, joka oli kuollut  - nimenomaan synnytyksessä.

Oli nainen rikas tai köyhä, synnytys oli vaarallinen matka. Tällaista osuvaa kiertoilmaisua  käytettiin keskiajalla synnytyksestä.  

Ruotsi-Suomessa kiinnitettiin kätilöiden toimintaan ensimmäistä kertaa huomiota vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä.  Keski-Euroopassa aloitettiin kätilöiden järjestelmällinen koulutus 1500-luvun loppupuolella. Ruotsi-Suomessa ensimmäinen varsinainen synnytyslaitos aloitti 1774 Tukholmassa, Suomessa 1816 Turussa. Tästä oli vielä aikaa siihen, että jokainen synnyttävä mökinmuija sai vaaralliselle matkalleen mukaan oikeasti asiantuntevan matkatoverin.  

Useimmiten synnytystä oli avustamassa kouluttamaton kätilövaimo. Synnytyksen hetki haluttiin taikauskoisesti pitää salassa ja lapsi syntyi useimmiten saunassa tai navetassa.  Synnytysloitsut, hauteet  ja hieronta olivat entisajan epiduraalipuudutus. Ylimystön naisilla oli käytössä oman aikakautensa lääketieteellinen osaaminen, mutta eivät nekään konstit häävejä olleet; ulkomailta saatettiin tilata vaikkapa galanga-juurta helpottamaan synnytystä.   

Lähellekään nykyistä hygieenistä ja turvallista synnytystä päästiin kehittyneissä maissa vasta 1930-luvulla. Lapsikuolemat eivät kuitenkaan tuolloinkaan olleet mitenkään tavattomia. Kuvassa isoäitini Selli Kangas lapsikatraineen Saara-kuopuksen arkun äärellä 1927.  Saara kuoli ilmeisesti synnytyksessä tai muutaman päivän ikäisenä.

Vielä 1900-luvun puolivälissäkään kaikki eivät vielä syntyneet sairaaloissa. Synnyin 1962 kotona, samoin suurin osa kahdeksasta sisaruksestani.  Syytä tähän en tiedä. Asuimme sairaaloiden lähellä Tampereen kupeessa eikä vanhemmillamme taatusti ollut mitään ideologisia ajatuksia luonnonmukaisen synnytyksen paremmuudesta.  Meitä oli yhdeksän, saman verran kuin Säämingissä Hulkkosten lapsia. Toisin kuin Carlin ja Catharinan lapset, me tulimme maailmaan terveinä, kiitos nykyajan ja Viialassa ahkeroineen kätilön, neiti Leinon.  Ja ehkä äidillekin oli jo päässyt kerääntymään tämän matkan taitossa jonkinlaista rutiinia.