Sulkakynän kertomaa

Olin juuri alkanut harrastaa sukututkimusta, kun kaukaisen esiäidin ammatiksi pomppasi Hiskistä eteen lyhenne hr. En tiennyt olisinko ollut kauhistunut vai innoissani. Kohta minulle kuitenkin selvisi, että kaksikirjaiminen lyhenne saattaa tarkoittaa paitsi kevytkenkäistä naista, myös vaimoa.

Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Kirjailijan mielikuvitus oli lähtenyt laukkaamaan. Asetelma oli mielessäni selvä, roolitus helppo. Irstas, kostonhimoinen pappi ja siveydestään kiinni pitävä maalaisneito. Koska pappi ei onnistunut aikeissaan, hän kosti. Vain muutama kiemura sulkakynällä ja neito kantaisi huonon naisen mainetta nyt ja aina, hamaan ikuisuuteen.

Pappien valta oli menneinä vuosisatoina lähes rajaton. Kirkko edusti yhteiskunnallista valtaa ja paikallistasolla sitä käytti pappi. Valtionkirkon viranhaltijoina papit hoitivat monenlaisia tehtäviä, jotka eivät nykyään ollenkaan papeille kuulu. Pappi määritteli kuolinsyyt, päätti kuka hyväpäisistä torpanlapsista kenties pääsi jatkamaan opintietä, antoi naimaluvat, määräsi kurittomat jalkapuuhun häpeämään.  

Toisille jalkapuutuomio muodostuikin pitkäksi. He itse asiassa istuvat siinä vieläkin, sen mielikuvitukseni luoman hyveellisen maalaisneidon vieressä.

Sukututkimuksen harrastajana olen paljon ajatellut pappien roolia historian säilyttäjänä ja kirjaajana. Onko heidän antamansa kuva välttämättä aina täysin todenmukainen?  Paistaako heidän kirjaamistaan asioista ja seurakuntalaisten ominaisuuksista joskus silkka pahanilkisyys tai vähintäänkin turhantarkkuus?  Onko aivan kaikki ollut pakko kirjata kirkonkirjoihin - ja juuri sillä tavalla?

Papit ovat käyttäneet kummallisia lyhenteitä ja jopa piirroksia oman muistinsa tueksi. Joskus sukututkijan pitäisi olla vähintään Da Vinci-koodin tohtori Langdon saadakseen pappien hengentuotteista yhtään mitään tolkkua. Ristiriitaisia tietoja, tekstiä tekstin päällä, lammikoittain sulkakynästä pudonnutta mustetta.

Löytyy kirkonkirjoista sitten selvempääkin tekstiä. Puutteellinen käsityskyky, juoppous, surkea lukupää. Idiotismi, salavuoteus. Varas. Rettelöitsijä. Naiseläjä, joka on tehnyt apärälapsen – yksin tietysti. Moninaiset ovat ne viat, puutteet ja synnit, joihin seurakuntalainen saattoi objektiivisesti tai subjektiivisesti ottaen syyllistyä.

Ja taas sai papin sulkakynä töitä. Kloks. Historian jalkapuu napsahti kiinni.

Sukututkijalle saattaa tietysti omalla tavallaan olla ongelmallista sekin, jos esivanhemmista ei nouse esiin mitään mielenkiintoista. Samaa peltotilkkua on viljelty vuodesta toiseen, ehtoollisella ja kinkereillä käyty, papille nostettu lakkia tai niiattu. Kirkasotsaista, kunnollista, mutta vähän ikävää. 

Persoonalliset esivanhemmat antavat aivan eri tavalla väriä ja elämää sukututkimukseen. Naapurilta lampaan kähveltänyt esi-isä haastaa meidät miettimään teon motiiveja, kinkereiltä kieltäytyminen puhaltaa hahmon täyteen elämää, saa arvuuttelemaan, herättää mielenkiintoa. Yksin lapsen kanssa pärjännyt nainen herättää ihailua. Kapinallisuus ja erilaisuus kiehtoo.

Sekin kannattaa muistaa, ettei pappien mainesanoihin tarvitse suhtautua liian vakavasti eikä niihin varsinkaan kannata jumittua. Ihmiset ovat aina oman aikansa lapsia, samoin heidän tekemisensä ja tekemättä jättämisensä.

Ja ainahan on mahdollista, että myös papeilla on ollut motiiveja, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. Viimeaikaisten tapahtumien valossa en malta olla vertaamatta menneiden vuosisatojen pappeja ja heidän (joskus tuntuu) pahanilkistä sulkakynäänsä keskusteluun, joka nyt on käynnissä sukututkijoiden ja Kirkkohallituksen välillä kirkonkirjojen tutkimisen lupakäytännöistä. Ajatellaanpa. Ensin papit katsoivat asiakseen merkitä seurakuntalaistensa jokaisen kohelluksen kirjoihin ja kansiin. 

Sitten muutama sata vuotta myöhemmin saman ammattikunnan edustajat käyttävät tätä aseena niitä vastaan, jotka haluaisivat löytää tietoja esivanhemmistaan. Jokaisesta sukututkijasta tuleekin potentiaalinen tietosuojarikollinen.

Eikö tilanteessa ole jotain hassua?

Emmekö me omistakaan juuriamme, kestivät ne sitten kaikkien mielestä päivänvaloa tai eivät?

Mitä voisin tehdä?

Kun edellisestä blogistani on kulunut kohta vuosi, olen miettinyt, onko minulla mitään sellaista sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu. Kun katselen nuorisoa, joka elää facebookissa hektisesti, kirjoittaen jotakuinkin elämänsä päiväkirjaa minuuttien tarkkuudella, jää miettimään, mitä sukutukijan elämästä ja aikaansaannoksista jää jälkipolville.

Päivä pari sitten törmäsin Mac-käyttäjänä Applen sivuilla ohjelmistoon iBooks author, jolla voisi tehdä digitaalisia multimedia kirjoja ja laittaa ne jakeluun Applen sähköisten kirjojen myyntisivuille, joko maksuttomana tai maksullisena. Joitakin aikoja sitten puhuttiin sukufoorumilla genoksen sähköisestä versiosta ja olen koittanut olla aktiivinen sen suhteen, että sukutukijoiden aikaansaannokset ja arkistot pitäisi jotenkin paremmin saada talteen tulevia sukupolvia varten. Sähköisen julkaisemisen arki on siis aivan porstuan portailla.

Olemme saaneet elää viimeiset 15 vuotta valtavaa digitaalisen tiedon leviämisen aikakautta, ja oma aikani tuntuu nykyisin menevän sen valtavan digitaalisen materiaalin kahlaamiseen, joka on avautunut eteeni. Pohdin koko ajan tämän kaiken edessä, mitä voisin itse tehdä? Tällä kysymyksellä pohdin enemmänkin tulevia sukupolvia kuin itseäni tai omaa tiedontarvettani. Ajattelen, voisinko jotenkin jalostaa tätä kaikkea tavalla tai toisella ja mikä olisi oikea tapa ja muoto.

Jos ajatellaan sukutukijoiden historiaa, aikaisemmilla sukupolvilla oli ehkäpä kolme tiedon välittämisen tapaa: A) Genos tai muu tieteellinen julkaisu B) Sukukirja tai alueellisesti rajattu henkilöhistoriaan perustuva kirja C) omat arkistot, jotka toivon mukaan säilyivät.  Tiedon luetettavuuden näkökulmasta, ensimmäinen eli A, on käynyt lävitse ainakin lähdekriittisen tarkastelun ja B tapauksessa luotettavuuden takeena on ollut itsekritiikki. Arkistot, eli C-kohta, voivat sisältää luetettavuudeltaan hyvinkin sekalaista materiaalia, josta valtaosa on ilman mitään lähdeviitettä, mutta mukana voi olla ansiokkaasti kerättyjä kopioita alkuperäislähteistä hyvin järjestettynä.

Jos palaan takaisin kysymykseen, mitä voisin tehdä? Tässä kohtaa mieltä alkaa painamaan henkilötietolaki. En siis voi julkaista kaikkea, mitä haluaisin jälkipolvien iloksi, mutta tutkimista minulta ei ole kielletty. Voin siis tehdä pöytälaatikkoon sellaistakin, jonka julkaisemisen aika olisi joskus myöhemmin. Ongelmana vain on se, miten se säilyisi ja kestäisi ajan hammasta. Kysymys on aiheellinen, sillä pöytälaatikossa tutkimukset kyllä kestävät siihen asti, kun perikunta aloittaa siivousurakan. Toinen vaihtoehto olisi digitaalinen muoto, mutta harkitsematta se on todennäköisesti tuhoisampi kuin perikunta, sillä valtaosa omista 80-luvun tiedostoista eivät enää aukea millään konstilla, vaikka olen mielestäni kohtuullisen valistunut tietokoneen käyttäjä. Kaipaan siis digitaalista pöytälaatikkoa, jonka lukko avautuisi vaikkapa puolen vuosisadan jälkeen muille.

Oikeasti itselläni on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta jotenkin tiedostan, että maailma on muuttunut sillä tavoin, että kysymyksen asettelu olisi tehtävä aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Meidän pitäisi sukutukijoina mennä kolikon toiselle puolelle tai katsella asiaa useammasta vinkkelistä ja pohtia, mitä voisimme tehdä tulevien sukutukija polvien eteen? Mahdollisuuksia on todella paljon, mutta keskiössä ovat varmaankin digitaalisen tiedon säilyvyyden peruskysymykset. 

Pitäisi siis pysähtyä miettimään, miten auttaisimme yksityistä sukututkijaa tiedon kerääjänä, julkaisijana ja arkistoijana. Sukukirjat ja Genos varmaankin jaksavat omin avuin, mutta tämä digitaalinen maailma kaipaisi strategiaa ja ratkaisuja, jotka voisivat olla hyvinkin omintakeisia. Otan nyt esimerkkinä sen, että henkilötietolaki kieltää elävien ihmisten tietojen julkaisemisen ilman heidän lupaa. Tällöin kolikon toisena puolena on se, että kuolleiden tietojen julkaisemiselle ei ole esteitä ja niitä on yleensä pari aukeamaa Helsingin Sanomissakin jokaisena viikonloppuna. Mikä siis estäisi sen, että SSS alkaisi julkaista tietokantaa kuolleista. Yksinkertaisimmillaan tällainen olisi vuosittainen digitaalinen taulukko, jossa olisi nimet, ajat ja paikkakunnat. Tällainen taulukko olisi monelle sukututkijalle kullan arvoinen.

Olen aikaisemmin sukufoorumilla ottanut esille sukutukijoiden digitaalisen arkiston. En ole tehnyt siitä toistaiseksi virallista aloitetta seuran hallitukselle, mutta aikomus olisi. Tällainen digitaalinen arkisto voisi olla vastaus myös pöytälaatikko tutkimuksiin, mikäli samalla ratkaistaisiin suoja-aikakysymys.

Jos palaan tuohon iBooks author nimiseen Applen julkaisu sovellukseen, niin mieleen tulee, että tämän kaltainen digitaalisten kirjojen julkaisujärjestelmä voisi olla todella merkittävä SSS:n että sukutukijoiden kannalta. Sukukirja tai sukututkimusaiheinen kirja saataisiin digitaaliseen muotoon, mutta kuitenkin maksulliseksi pienin kustannuksin ja riskein. Seura ja sukuseurat voisivat saada tästä itselleen tulonlähteen pienillä taloudellisilla riskeillä ja samalla aineisto tulisi jo alunperin digitaaliseen muotoon.

Unelmoida voi aina, mutta aina jotkin unelmat muuttuvat myös todeksi ja toisaalta osa unelmista johtaa käänteen tekeviin muutoksiin. Sukutukijalla ja heidän edustajillaan pitäisi kuitenkin aina olla jalat maassa ainakin kahden asian suhteen. Toinen on niistä tiedon säilyvyyden takaaminen ja toinen seikka tiedon luotettavuus. Jälkimmäinen tarkoittaa mielestäni sitä, että tehtiin mitä hyvänsä, pitäisi mielessä aina olla se, että jo tietoa tallennettaessa jouduttaisiin tieto leimaamaan luotettavuuden suhteen. En edes aavista, miten se tapahtuisi, mutta painotan sitä kuitenkin. Arkistoiminen on taitolaji siinä kuin moni muukin ja siihen me sukutukijat varmaankin tarvitsisimme apua. 

Kaikkea tätä pohdiskellessa olen aina silloin tällöin tallennellut hautausilmoituksia. Motiivini ei ole ollut niinkään sukututkimus, vaan tilastollisen tiedon hankinta. Yllätyksekseni olen huomannut kaikista ikäennusteista poiketen, että etenkin suurten ikäluokkien miehet tuntuisivat kuolevan edeltäjiään nuorempina ja että Helsingissä syntyneiden elinikä sekä naisissa että miehissä on selvästi alempi kuin muilla suomalaisilla. No otokset ovat toistaiseksi pieniä ja hautausilmoitukset eivät ole satunnaisotos, mutta kuitenkin Gogolin "kuolleiden sielujen" hengessä olen tätäkin harrastanut ja yllättynyt siitä, kuinka ristiriidassa tämä joka viikonloppuna luettavissa oleva tieto on viralliseen tietoon verrattuna, joka ennustaa meistä kaikista tulevan sata vuotiaita.

”Onko sukuani tutkittu…”

...ja jos ei, niin miksi ei?” Kysymyksen loppuosa jää soittajalta useimmiten lausumatta, mutta joskus tuntuu, että sukututkimusta jäljittävä henkilö on ihmeissään tai jopa loukkaantunut, jos oletettua X:n sukukirjaa ei Seuran kirjaston kokoelmassa ole. Miksi ei ole? Eikö ole tutkittu? Yhtä kauhistaa ajatus tuntemattomasta sukututkijasta tutkimassa tai hutkimassa, toinen odottaa palavasti, että joku tulisi ja tutkisi.

Vastaajana kiemurtelen ja käytän paljonkin aikaa kertoakseni, miksi yksinkertaiseen ”onko tutkittu?” -kysymykseen on tyhjentävästi vaikea vastata. Sukututkimuksen tuloksia ei aina julkaista muhkeana X:n sukukirjana, jossa itse kunkin sukulaiset lymyäisivät sievässä järjestyksessä odottelemassa, että heistä kiinnostuttaisiin. Kirjastomme kokoelma ei ole täydellinen, vaikka siihen suomalaisen julkaistun sukututkimuksen osalta pyritäänkin. Valtaosa aineistosta on saatu lahjoituksena, eikä tämä kirjasto ole kaikille sukututkijoille tuttu. Toisaalta meillä on kokoelmassamme myös sukuselvityksiä, joita ei muilla ole.

Sukututkimuksia on niin monenlaisia. Niin kuin sukuja ja sukunimiäkin. Joskus sukukirjan lähtökohta on talo tai esi-isä, josta kysyjä ei ole kuullutkaan. Tai kylä tai pitäjä – kyläkirja voi olla sukukirja. Ja artikkeli kotiseutuyhdistyksen vuosikirjassa sukuselvitys. Esipolvitauluja voi löytyä elämäkerroista. Sukututkimus voi olla arkistoon luovutettu käsikirjoitus – muistanpa Svante Dahlströmin ”lakanat” Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmassa. Ne sukutaulut olivat todellakin lakanan kokoisia.

Jos X:n sukukirja löytyykin meiltä etsijän iloksi, voi ilmetä, että se käsittelee väärää X:n sukua. Kuinkahan monta Heikkilän tai Lindgrenin sukukirjaa on olemassa? Joskus taas kirjan sisältöä on rajattu niin, että kysyjän oma sukuhaara puuttuu. Tai jos sopiva kirja löytyy, hän joutuu huomaamaan, ettei siinä ole omista sukulaisista kerrottu enempää kuin on kerrottu. Tässäkö oli kaikki? Joskus puhutaan ”tutkituista suvuista”, mutta sukututkimus on harvoin tyhjiin ammennettu, kun se on yksien kansien välissä.

”Että onko siis tutkittu?”

Ääni puhelimessa alkaa kiristyä, ja on aika antaa muutamia käytännön ohjeita. Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokanta on kotisivuillamme vapaasti selattavissa. Kannattaa kokeilla hakua suvun tai talon nimellä. Tai pelkällä pitäjällä tai perinteisellä maakunnalla. Vanhempi osa tietokantaa on hyvin kevyesti asia- ja avainsanoitettu, siksi vapaatekstihakua suositellaan. Hakuohjeiden nikseihin kannattaa tutustua.

Vanhempi, eli vuoteen 1991 mennessä ilmestynyt Suomessa julkaistu sukututkimuskirjallisuus (sekä osa ulkomaistakin) on artikkelit mukaan lukien analysoitu Sukuhakemisto–bibliografiaan niin, että mukana on sukunimi tai talon nimi, joka esiintyy tutkimuksessa vähintään kolmessa sukupolvessa. Sukuhakemistoa ei ole netissä mutta se on monessa kirjastossa ja arkistossa. Jatkoa sille ei toistaiseksi ole saatu, mutta hakemisto on edelleen käyttökelpoinen – jokaista sukututkimuksen klassikkoa tai kokoomateosta ei tarvitse selata erikseen.

Sukukirjoja kannattaa hakea myös yliopistokirjastojen Linda–tietokannasta, jossa on mukana Kansalliskirjastoon ja muihin vapaakappalekirjastoihin tulleita kirjoja ja mm. arkistolaitoksen ja Varastokirjaston kokoelmat. Jäsensivuillamme on Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjan ja Genoksen artikkeleita ja hakemistoja. Artikkeleita on uudemmasta päästä luetteloitu myös Arto-tietokantaan, jossa on edellisten lisäksi mukana viitteitä Sukutiedon, Sukuviestin ja joidenkin paikallisten sukututkimusyhdistysten lehtien ja julkaisusarjojen artikkeleihin. Monilla paikallisyhdistyksillä on kotisivuillaan kirjastoluetteloita tai hakemistoja omiin julkaisuihin. Toimivilla sukuseuroilla on kotisivuja, joiden kautta voi saada tietoa sekä suvusta että suvun julkaisuista.

Yleisten kirjastojen aineistotietokantoihin ja kotiseutukokoelmiin kannattaa perehtyä. Kirjastot.fi-sivusto on tässä hyvä apu. Frank-monihaku paikantaa aineistoja monesta kirjastosta yhtä aikaa. Sukututkijoiden, sukujen ja sukuseurojen arkistoja voi hakea Arkistolaitoksen VAKKA-tietokannasta, Valtakunnallisesta yksityisarkistorekisteristä ja arkistojen omista luetteloista.

Alueellisten suku- ja kotiseututoimijoiden sivut (esimerkiksi Eteläpohjalaiset Juuret), keskustelupalstat, sukututkimustapahtumat, wikit, blogit ja Facebook levittävät tietoa tehdystä tutkimuksesta. Puhumatta yksittäisten, aktiivisten sukututkijoiden kotisivuista… Niin, tulikohan sitä vastausta?

---

Kirjoitus on julkaistu Sukutieto-lehdessä 4/2011, linkit on lisätty blogia varten. Kuvan on ottanut Pirjo Dahlbom.