Mitä voisin tehdä?

Kun edellisestä blogistani on kulunut kohta vuosi, olen miettinyt, onko minulla mitään sellaista sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu. Kun katselen nuorisoa, joka elää facebookissa hektisesti, kirjoittaen jotakuinkin elämänsä päiväkirjaa minuuttien tarkkuudella, jää miettimään, mitä sukutukijan elämästä ja aikaansaannoksista jää jälkipolville.

Päivä pari sitten törmäsin Mac-käyttäjänä Applen sivuilla ohjelmistoon iBooks author, jolla voisi tehdä digitaalisia multimedia kirjoja ja laittaa ne jakeluun Applen sähköisten kirjojen myyntisivuille, joko maksuttomana tai maksullisena. Joitakin aikoja sitten puhuttiin sukufoorumilla genoksen sähköisestä versiosta ja olen koittanut olla aktiivinen sen suhteen, että sukutukijoiden aikaansaannokset ja arkistot pitäisi jotenkin paremmin saada talteen tulevia sukupolvia varten. Sähköisen julkaisemisen arki on siis aivan porstuan portailla.

Olemme saaneet elää viimeiset 15 vuotta valtavaa digitaalisen tiedon leviämisen aikakautta, ja oma aikani tuntuu nykyisin menevän sen valtavan digitaalisen materiaalin kahlaamiseen, joka on avautunut eteeni. Pohdin koko ajan tämän kaiken edessä, mitä voisin itse tehdä? Tällä kysymyksellä pohdin enemmänkin tulevia sukupolvia kuin itseäni tai omaa tiedontarvettani. Ajattelen, voisinko jotenkin jalostaa tätä kaikkea tavalla tai toisella ja mikä olisi oikea tapa ja muoto.

Jos ajatellaan sukutukijoiden historiaa, aikaisemmilla sukupolvilla oli ehkäpä kolme tiedon välittämisen tapaa: A) Genos tai muu tieteellinen julkaisu B) Sukukirja tai alueellisesti rajattu henkilöhistoriaan perustuva kirja C) omat arkistot, jotka toivon mukaan säilyivät.  Tiedon luetettavuuden näkökulmasta, ensimmäinen eli A, on käynyt lävitse ainakin lähdekriittisen tarkastelun ja B tapauksessa luotettavuuden takeena on ollut itsekritiikki. Arkistot, eli C-kohta, voivat sisältää luetettavuudeltaan hyvinkin sekalaista materiaalia, josta valtaosa on ilman mitään lähdeviitettä, mutta mukana voi olla ansiokkaasti kerättyjä kopioita alkuperäislähteistä hyvin järjestettynä.

Jos palaan takaisin kysymykseen, mitä voisin tehdä? Tässä kohtaa mieltä alkaa painamaan henkilötietolaki. En siis voi julkaista kaikkea, mitä haluaisin jälkipolvien iloksi, mutta tutkimista minulta ei ole kielletty. Voin siis tehdä pöytälaatikkoon sellaistakin, jonka julkaisemisen aika olisi joskus myöhemmin. Ongelmana vain on se, miten se säilyisi ja kestäisi ajan hammasta. Kysymys on aiheellinen, sillä pöytälaatikossa tutkimukset kyllä kestävät siihen asti, kun perikunta aloittaa siivousurakan. Toinen vaihtoehto olisi digitaalinen muoto, mutta harkitsematta se on todennäköisesti tuhoisampi kuin perikunta, sillä valtaosa omista 80-luvun tiedostoista eivät enää aukea millään konstilla, vaikka olen mielestäni kohtuullisen valistunut tietokoneen käyttäjä. Kaipaan siis digitaalista pöytälaatikkoa, jonka lukko avautuisi vaikkapa puolen vuosisadan jälkeen muille.

Oikeasti itselläni on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta jotenkin tiedostan, että maailma on muuttunut sillä tavoin, että kysymyksen asettelu olisi tehtävä aivan toisella tavalla kuin tähän asti. Meidän pitäisi sukutukijoina mennä kolikon toiselle puolelle tai katsella asiaa useammasta vinkkelistä ja pohtia, mitä voisimme tehdä tulevien sukutukija polvien eteen? Mahdollisuuksia on todella paljon, mutta keskiössä ovat varmaankin digitaalisen tiedon säilyvyyden peruskysymykset. 

Pitäisi siis pysähtyä miettimään, miten auttaisimme yksityistä sukututkijaa tiedon kerääjänä, julkaisijana ja arkistoijana. Sukukirjat ja Genos varmaankin jaksavat omin avuin, mutta tämä digitaalinen maailma kaipaisi strategiaa ja ratkaisuja, jotka voisivat olla hyvinkin omintakeisia. Otan nyt esimerkkinä sen, että henkilötietolaki kieltää elävien ihmisten tietojen julkaisemisen ilman heidän lupaa. Tällöin kolikon toisena puolena on se, että kuolleiden tietojen julkaisemiselle ei ole esteitä ja niitä on yleensä pari aukeamaa Helsingin Sanomissakin jokaisena viikonloppuna. Mikä siis estäisi sen, että SSS alkaisi julkaista tietokantaa kuolleista. Yksinkertaisimmillaan tällainen olisi vuosittainen digitaalinen taulukko, jossa olisi nimet, ajat ja paikkakunnat. Tällainen taulukko olisi monelle sukututkijalle kullan arvoinen.

Olen aikaisemmin sukufoorumilla ottanut esille sukutukijoiden digitaalisen arkiston. En ole tehnyt siitä toistaiseksi virallista aloitetta seuran hallitukselle, mutta aikomus olisi. Tällainen digitaalinen arkisto voisi olla vastaus myös pöytälaatikko tutkimuksiin, mikäli samalla ratkaistaisiin suoja-aikakysymys.

Jos palaan tuohon iBooks author nimiseen Applen julkaisu sovellukseen, niin mieleen tulee, että tämän kaltainen digitaalisten kirjojen julkaisujärjestelmä voisi olla todella merkittävä SSS:n että sukutukijoiden kannalta. Sukukirja tai sukututkimusaiheinen kirja saataisiin digitaaliseen muotoon, mutta kuitenkin maksulliseksi pienin kustannuksin ja riskein. Seura ja sukuseurat voisivat saada tästä itselleen tulonlähteen pienillä taloudellisilla riskeillä ja samalla aineisto tulisi jo alunperin digitaaliseen muotoon.

Unelmoida voi aina, mutta aina jotkin unelmat muuttuvat myös todeksi ja toisaalta osa unelmista johtaa käänteen tekeviin muutoksiin. Sukutukijalla ja heidän edustajillaan pitäisi kuitenkin aina olla jalat maassa ainakin kahden asian suhteen. Toinen on niistä tiedon säilyvyyden takaaminen ja toinen seikka tiedon luotettavuus. Jälkimmäinen tarkoittaa mielestäni sitä, että tehtiin mitä hyvänsä, pitäisi mielessä aina olla se, että jo tietoa tallennettaessa jouduttaisiin tieto leimaamaan luotettavuuden suhteen. En edes aavista, miten se tapahtuisi, mutta painotan sitä kuitenkin. Arkistoiminen on taitolaji siinä kuin moni muukin ja siihen me sukutukijat varmaankin tarvitsisimme apua. 

Kaikkea tätä pohdiskellessa olen aina silloin tällöin tallennellut hautausilmoituksia. Motiivini ei ole ollut niinkään sukututkimus, vaan tilastollisen tiedon hankinta. Yllätyksekseni olen huomannut kaikista ikäennusteista poiketen, että etenkin suurten ikäluokkien miehet tuntuisivat kuolevan edeltäjiään nuorempina ja että Helsingissä syntyneiden elinikä sekä naisissa että miehissä on selvästi alempi kuin muilla suomalaisilla. No otokset ovat toistaiseksi pieniä ja hautausilmoitukset eivät ole satunnaisotos, mutta kuitenkin Gogolin "kuolleiden sielujen" hengessä olen tätäkin harrastanut ja yllättynyt siitä, kuinka ristiriidassa tämä joka viikonloppuna luettavissa oleva tieto on viralliseen tietoon verrattuna, joka ennustaa meistä kaikista tulevan sata vuotiaita.